1.12.17

Suomen ryijyt

Valvoja-Aika 11-12, 1924

U. T. SIRELIUS: Suomen ryijyt. Helsinki 1924. Otava. 239 siv. isoa 8:0-kokoa. 334 tekstikuvaa ja 93 väritaulua.

Professori Sireliuksen ryijykirja on kansallinen merkkiteos kulttuurihistoriamme alalla. Sen merkitys on perustavaa lajia varsinkin tekstiilihistoriallemme. Siinä pyritään, kuten alkulauseessa sanotaan, osoittamaan se asema, mikä ryijyillemme tekniikan ja koristelun puolesta yleisessä tekstiilihistoriassa kuuluu, niin monipuolisesti kuin se tällä hetkellä käytettävissä olevan aineksen valaistuksessa on mahdollista. Se on pitkän ajan kuluessa kypsynyt tutkimus, jonka esitöitä on jo aikaisemmin tullut julkisuuteen, perustuen laajaan aineiston tuntemiseen, mikäli sitä on kirjallisuudessa, koti- ja ulkomaisissa kokoelmissa sekä arkistoissa ollut saatavilla. Esitystavaltaan suppeasta ja koruttomasta tekstistä on ehkä ensi lukemalta vaikeata saada täyttä käsitystä siitä, miten sisältörikas se itse asiassa on. Mutta saman alan tutkijat tulevat sen varmastikin kiitollisuudella huomaamaan käsitellessään vastaisuudessa edelleen samoja kysymyksiä erikoistutkimuksissaan, esim. ryijyjen taidehistoriallisesta asemasta ja taiteellisesta arvosta, joihin tekijä kansatieteilijänä ja kulttuurihistorioitsijana ei nähtävästi ole katsonut olevansa pätevä laajemmin puuttumaan. Teos on sangen objektiivisesti kirjoitettu. Eri näkökohdat levitetään siinä tutkijain eteen arvosteltaviksi, ja milloin ei ole ollut aihetta varmoihin johtopäätöksiin, on kysymykset rehellisesti jätetty avoimiksi koettamatta puristaa aineistoa väkinäisesti subjektiivisiin teorioihin, joista usein koituu tieteelle vastaisuudessa sangen vaikeasti läpäistäviä vastuksia. Professori Sirelius on ryijyteoksellaan liittänyt kauniin lisän, yhden parhaimmistaan, yleiseurooppalaisten mittasuhteittenkin mukaan laajaan tieteelliseen tuotantoonsa.

Mutta teos ei ole vain tieteellisesti merkittävä. Varsinkin laaja kuvaaineisto, ennenkaikkea lähes sata kaunista värillistä taulua ryijyistämme, tekee sen kirjaksi, joka varmaankin on saapa laajan levenemisen kodeissamme sekä kansallisena taidekuvastona että, käytännöllisesti katsoen, malliaineistona käsitöille ja kudontatuotteille. Ovathan vanhat ryijymme parasta ja itsenäisintä, mitä kansamme on tuottanut menneinä aikoina aineellisen kulttuurin alalla, muistomerkkejä, jotka voinee asettaa tavallaan Kalevalan rinnalle, niin erimittaisista suureista kuin tällaisessa vertauksessa onkin kysymys. Ruotsalainen ja englantilainen käännös teoksesta on tulossa, ja voimme olla ylpeitä voidessamme lähettää sen ulkomaisille markkinoille viemään tietoja suureen maailmaan näistä menneitten polviemme töistä, joiden joutumista arvioitaviksi omia kotipihoja näin paljon kauemmaksi niiden kutojat eivät liene osanneet aavistaa.

Ryijyjämme koottiin kansatieteellisiin kokoelmiimme jo 1870- ja 80-luvuilla, mutta niiden taiteellista arvoa ei tällöin liene vielä oivallettu. Tähän puoleen kiintyi huomio kuitenkin ennen pitkää, kun edistyvä taide-elämämme alkoi yhä tietoisemmin hakea menneeltä ajalta omaa kansallista pohjaa varsinkin oman kotimaisen ornamentiikan luomiseksi. Tällöin syntyivät m. m. professorien Akseli Gallen-Kallelan, Eliel Saarisen, Robert Kajanuksen ja taiteilija Emil Cedercreutzin ryijykokoelmat. Laajemman harrastuksen esineiksi ovat ryijymme, ennenkaikkea väreihin perustuvan taiteellisen arvonsa nojalla, tulleet kuitenkin vasta aivan äskettäin, ekspressionistisen väritaiteen herätteestä. Galerie Hörhammerin ryijynäyttely 1918 ja ryijyjemme Kööpenhaminan suomalaisessa taidenäyttelyssä 1919 osakseen saama yksimielinen ihailu saattoivat ne lopullisesti yleisessä tietoisuudessa siihen asemaan, joka niille oli tuleva.

*) Viitattakoon tässä tohtori K. K. Meinanderin kirjoitukseen "Om stilutvecklingen i Finland under historisk tid" (Finskt Museum 1922). Sama suomeksi julkaisussa "Ensimmäiset Museopäivät Helsingissä v. 1923."Sanottiin jo, että ryijyt ovat itsenäisintä ja täysipitoisinta, mitä aineellinen kansanomainen sivistyksemme on saanut aikaan. Kulttuurihistoriallisen kritiikin valossa jää kuitenkin suurinkin itsenäisyys tällä alalla aina suhteelliseksi. Yksityiskohtainen erittely osoittaa, että kulttuurituotteet pohjimmaltaan perustuvat eri tahoilta tulleisiin vaikutteihin ja lainoihin, joihin maan luonnolliset edellytykset ovat painaneet oman kotoisen leiman. Mutta samaan suuntaanhan itse kansojen kansallinen erikoistuminenkin lienee tapahtunut. Katsaus vanhempaan kulttuurikehitykseemme, nimenomaan omintakeisia kansallisiksi sanottavia piirteitä silmälläpitäen, näyttäisi, että parhaimmatkin saavutuksemme sillä alalla useimmiten pohjautuvat syihin, jotka jokapäiväisen ajatustavan mukaan tuntuvat vähemmän mairittelevilta, maamme karuuteen ja köyhyyteensekä syrjäiseen asemaan ja siitä johtuvaan jäljelle jäämiseen yleisessä kehityksessä.* Ja näin on laita ryijyjemmekin. Tällä skandinavialaisella tekstiilituotteella on maassamme, skandinavialaisen kulttuuripiirin itäisellä äärialueella, jälkikesänsä, jonka aikana se kuitenkin puhkeaa täällä kauneimpaan kukkaansa.

*) Ryijykudontamme kukoistusaika ei langenne kuitenkaan niin yksipuolisesti tälle ajalle, kuin meille säilyneestä aineistosta voisi päätellä. On seikkoja, jotka viittaavat siihen, että näillä tekstiilituotteilla on ollut jo aikaisemminkin nousukautensa.Ennen pidettiin ryijyjä itämaisten mattojen pohjoismaisina jäljittelyinä. Tämä teoria ei saa vahvistustaan professori Sireliuksen tutkimuksista. Ryijy näyttää olleen skandinavialaisella alueella käytännössä jo esihistoriallisen ajan lopulla, ja sillä on siellä silloin jo mahdollisesti hyvinkin pitkäaikainen kotimainen kehitys takanaan. Ruotsalaisen uutisasutuksen mukana se tuli ristiretkien ajalla rannikoillemme, leviten vähitellen suomalaisten keskuuteen Pohjanmaalle, Pohjois-Hämeeseen ja itäiselle Uudellemaalle saakka; Karjalaan ja Savoon se ei kuitenkaan ehtinyt kotiutua. Historiallisissa lähteissä keskiajalta ja varsinkin uuden ajan alulta on paljon tietoja ryijyistä, joita silloin kudottiin etenkin kuninkaankartanoissamme ja linnoissamme, mutta myös jo kansankin keskuudessa. Ne olivat pääasiassa halpa-arvoisia kansanomaisia peittoja, joita m.m. kartanojen ja linnojen väestö sekä sotamiehet käyttivät. Säilyneistä lyhyistä kuvauksista päättäen ne olivat tällöin väreiltään sangen yksinkertaisia, pääasiassa mustan, harmaan ja valkean kirjavia, ja koristeita niissä oli vähän. Suomalaiset ryijyt näyttävät jo kuitenkin olleen värikkäämpiä kuin ruotsalaiset ja erikoisesti suosittuja, koskapa niitä tilattiin täältä Ruotsiinkin. Maalaiskodeissamme, sekä säätyläisten että kansan keskuudessa, pysyivät ryijyt, joista tietoja 1600-luvulta on vähän, edelleen arvossaan, tullen yleisesti käytäntöön tyttärien myötäjäisinä ja morsiuspeittoina. Ajalta ennen isoa vihaa talteen saadut ryijymme (taulut I, VI, IX, XXXIV prof. Sireliuksen teoksessa) ovat jo sangen värikkäitä ja koristeellisia, kuuluvatpa jotkut niistä kauneimpien joukkoon (esim. IX). Varsinaisen kukoistuksensa ryijyjen kudonta saavuttaa kuitenkin vasta myöhemmin, 1700-luvulla, vapauden ajalla, joka Ruotsin ja Suomen kulttuurikehityksessä oli muutenkin niin merkittävä. Tällä ajallahan Ruotsin kuvaamataide ensi kerran kohoaa kansainväliselle tasolle, ja koristetyylien alalla Ruotsi saavuttaa myös entistä itsenäisemmän, sangen kunnioitettavan aseman, varsinkin kustavilaisella aikakaudella. Ei liene sattuma, että juuri tämä aika, jolloin kotimaiselle, omapohjaiselle tuotannolle annettiin niin suuri arvo ja jolloin keski- ja talonpoikaissäädyn vaikutus entisestään huomattavasti kasvoi, on ryijytaiteessamme nousukautta.* Samalla ajallahan syntyivät länsisuomalaiset kansallispukumme ja eräät rakennustaiteellisesti hyvinkin korkeiksi saavutuksiksi arvioidut puukirkkomme, joiden luomisessa kansan keskuudesta lähteneillä rakennusmestareilla oli huomattava osansa.

Voimakkainta oli ryijyjemme kehitys suomalaisalueilla. Ahvenanmaalla ja ruotsalaisilla rannikkoseuduillamme ne jäivät vähemmän omintakeisiksi, joko kulttuurityylien tekstiilituotteita jäljitteleviksi tahi vanhoja alkeellisia esikuvia toistaviksi, kuten vastaavalla ajalla enimmäkseen Ruotsissakin. Vaikka suomalaiset ryijyt edustavatkin kulttuurityyleistä pohjimmaltaan erillään pysyvää kansatieteellistä linjaa, osoittavat kuitenkin lukuisat lainat näistä tyyleistä, että niiden kehitys tapahtui verratenkiinteässä yhteistoiminnassa yleisen kulttuurikehityksen kanssa. Välittäjinä ovat olleet maaseudun säätyläiskodit, etenkin pappilat, joilla ryijyjen kudonnassa oli tärkeä osansa. Ryijyjen loistokautta jatkui vielä 1800-luvun alulla. Nuorimmat, "romantiikan ryijyt" saksalaisista mallikirjoista jäljennettyine aiheineen ovat n. s. tyylittömän aikakauden alkuajoilta, viime vuosisadan keskivaiheilta. Tehdasteollisuuden voittokulku, pesäero taiteen ja käsiteollisuuden välillä ja Euroopan tyylikehitystä johtaneen Ranskan hovin häviäminen ovat niitä syitä, joista tämä oikeastaan yhä vieläkin jatkuva tyylitön murroskausi saa selvityksensä. Ensinmainittu näistä syistä, joka samalla on myös vähitellen tasoittanut yhä vähäisemmäksi eron säätyläis- ja talonpoikaiskulttuurin eli n. s. kulttuurihistoriallisen ja kansatieteellisen kehityslinjan väillä, lienee se, jonka tilille ryijykudontamme päättyminen onlähinnä vietävä.

Ryijyjen ornamentiikan kehitys on saanut osakseen erikoisen perusteellisen käsittelyn professori Sireliuksen teoksessa. Historiallisista asiakirjoista poimituissa tiedoissa mainitaan ryijyjen koristeina 1500-luvulla raitoja, geometrisiä kuvioita, ristejä ja Juhana-herttuan vaakunoita. Samanlaiseen tulokseen vanhimmasta ryijyornamentiikasta joudutaan myös tutkimalla säilyneitä ryijyjämme, joista esim. iäkkäimmässä (v:lta 1695) on koristeena vaakunantapainen kuvio risteineen, ja ikäjärjestyksessä toisessa (v:lta 1701) kenties keskiaikaisesta kirkollisesta taiteesta johdettavaa ristikoristelua. Yksinkertaiset geometriset kuosit sekä erilaiset kansanomaisesta puunleikkauskoristelusta hyvin tunnetut taikamerkit ovat ryijyjen ornamentiikassa pohja-aineksena, johon uudet aiheet vähitellen tyylittelemällä sulatetaan. Näistä uusista aiheista, joita varsinkin merkkausliinat ovat ryijyihin välittäneet, ja jotka usein ovat lähtöisin keskiajalta asti tahi Itämailta, ornamentiikan yhteisestä peruspääomasta, ovat tärkeimmät n. s. "elämänpuu" eli hyvän ja pahan tiedon puu sekä tulppaanin kukka. Näin pesiytyi ryijyihin itämaisten mattojenkin koristeaiheita, jotka aluksi eksyttivät tutkijoita ryijyjen alkuperää etsittäessä. Varsinkin rannikkoalueellamme ja nimenomaan ruotsinkielisen väestömme keskuudessa on kudottu ryijyjä, joissa on hyvin vahvasti jälkiä kulttuurityylien, barokin, rokokoon ja kustavilaisajan muotikoristelusta. Nämä ryijyt, joissa aiheet ovat usein piirustuksellisesti sangen eheitä, mutta väritys verraten yksitoikkoista ja sovinnaista, näyttävät m.m. säätyläiskotiemme gobeliineista ja tapeeteista saaneen esikuvia. Mitä kustavilaisen tyylin vaikutukseen tulee, oli se tavallista voimakkaampaa ulottuen Keski-Suomen muuten vanhoilliselle ryijyalueelle saakka. Kuvaryijyjen, varsinkin erään lisakin uhrausta esittävän saarijärveläisen ryijyn sukujuuret veisin kernaasti renessanssigobeliineihin uskonnollisaiheisine kuvakertomuksineen. Yksilöllisempiä kansanomaisia lisiä koristelussa ovat ihmiskuviot pukuineen, hevoset, koirat, tuulimyllyt, kerran esiintyvä rukki y.m.s. Useat koristeaiheet, kuten hyvän ja pahan tiedon puu, pariskunnat, sydämet ja Hannun vaakunat ovat myös symboleiksi aiottuja tai on niillä taikamerkityksensä, joka kohdistuu ryijyjen käyttöön morsiuspeittoina. — Ornamentiikan nojalla voidaan erottaa useita, milloin paikallisia, milloin laajemmalle levinneitä ryijyryhmiä, joissa koristeaiheiden vähitellen tapahtuvaa geometrisoitumista ja hajautumista, n. s. degeneroitumista eli rappeutumista, voidaan tarkoin seurata. Ajan mittaan eri aiheet sekoittuvat yhä enemmän keskenään ja vanhimmatkin aiheet elävät uudempien lainojen ohella aina ryijyjemme loppuajoille asti.

*) Vanhojen, 1705 ja 1711 kudottujen punavoittoisten ryijyjen (taulut I ja XXXIV) värityksen voisi myös tietysti selvittää keskiajalta johtuvaksi. Luonnollisempaaon ehkä kuitenkin lukea se kansanomaisen väri-ilon tiliin.Ryijyjen väritys näyttää olleen 1500-luvulla hyvin köyhää. Päätekijöinä olivat lampaanvillan luontaiset värit, joiden ohella on jo kuitenkin vähin muitakin värejä, etenkin keltaista. Säilyneistä ryijyistämme ovat molemmat vanhimmat sinikeltaisia. Punainen väri on ollut myös jo aikaisin käytännössä, parissa isoa vihaa vanhemmassa ryijyssä se on m. m. valta-asemassa. Sittemmin, 1700-luvulla, keltainen väri syrjäytyi yhä enemmän, viheriän voittaessa alaa, ja viime vuosisadan alulla viheriä ja punainen ovat ryijyissämme johtoväreinä. Ryijyjemme värityksen taiteellisuus ei ole, kuten prof. Sirelius huomauttaa, yksinomaan niiden tuntemattomain kutojain ansiota, vaan on melkoinen osa siitä vietävä ajan, "tuon suuren värimestarin" tilille,varsinkin mitä värien pehmeyteen tulee. Ei ole kuitenkaan varmaa, että ajan vaikutus on ollut aina yksinomaan edullinen. Päinvastaisiakin tapauksia lienee. Mahdollisuuksien rajoissa olisi kai, esim. vesivärimaalauksina, rekonstruoida ainakin joitakin ryijyjämme alkuperäiseen väriasuunsa nukan tyviosassa usein haalistumattomana säilyneen värin nojalla. Tällöin voitaisiin myös ehkä tehdä johtopäätelmiä siitä, mistä ryijyjemme väriasteikot ovat lähtöisin. Nykyään on tämän kysymyksen käsittelylle hyvin vähän mahdollisuuksia,etenkinkun eri historiallisten tyylien värisommitteluista, ainakaan meidän oloissamme, ei ole vielä selvitystä olemassa. Joitakin huomioita voinee sentään jo tälläkin alalla esittää. Kokonaisuudessaan katsoen muistuttaa ryijyjemme väritys enemmänkin myöhäisrenessanssin värihehkua ja barokin upeita ja juhlallisia värejä kuin oman aikansa kepeätä, vaaleaa väritystä. Ja luultavaa onkin, että värityksessäkin on, kuten myös ornamentiikassa, säilynyt yhtä ja toista menneen ajan perintöä. Kutojain maku on tietysti myös tehnyt valintansa, jonka merkitys ei liene vähäksi arvioitava. Muutamien ryijyjen väritystä voisi kenties verrata jo keskiaikaisiin kirkkomaalauksiimme (esim. taulut II, IX ja XLIV); veitaus on kuitenkin epävarmalla pohjalla, vaikkakin näiden ryijyjen joukossa on ainakin yksi vanhimpiamme (IX, v:lta 1705).* Todennäköisempää on sitävastoin barokkiajan sini-keltaisen ja sini-punaruskean väriasteikon vaikutus ryijyihimme. Muuan tosin vasta 1783 kudottu ryijy, jossa koristelu on kuitenkin lähinnä barokkityylistä, edustaa mielestäni hyvinkin selvästi myös väriensä puolesta saman tyylin henkeä (taulu LXXIII). Kauniista sinikeltaisista ryijyistä, joista vanhimmat ovat barokkiajalta, huomauttaa professori Sirelius, että keltainen väri niissä on usein alkuaan ollut punaisenruskeaa; uusina ne ovat olleet siis kaikesta päättäen juuri lähinnä barokkivärisiä ja siinä suhteessa esim. Saloisten kirkon 1600-luvun seinämaalauksiin verrattavia. Tällaisia ryijyjä on paljon etenkin Keski-Suomesta eri alueelta, jonka ryijyissä on muissakin kohdissa säilynyt paljon vanhoja piirteitä. Sinikeltainen väritys taas, joka esiintyy jo renessanssiajan seinäverhoissa, on kulttuuri- ja taidehistoriallisissa tuotteissa yleistä Ruotsin suuruuden ajalla, mutta jää, valtakunnan väreinä, vielä myöhemminkin käytäntöön. Sellaiset ryijyt, joita voisi verrata rokokoon ja kustavilaisen tyylin vaaleaan väriasteikkoon, ovat harvinaisia (esim. XX, LX, LXXX). Yleensä voi huomata, että ryijyt, joissa koristeaiheet ovat ehyimmät ja kulttuurihistoriallisien tyylien tuotteita lähinnä, muistuttavat myös värinsä puolesta säätyläismattoja ja verhoja. Ornamenttien hajaantuessa muuttuvat värit enimmäkseen hehkuviksi tai kansanomaisen iloisiksi, jopa koreiksikin. Värien teho on siis isolta osaltaan kääntäen verrannollista koristelun kiinteyden kanssa, ilmiö, jolla on rinnakkaisuutensa päivän taiteessa.

Kaunisvärisimpiä näyttävät ryijyt olevan Ylä-Satakunnassa, Tampereen seuduilla ja varsinkin Keski-Suomessa, jonka alueen nykyään sinikeltaisten ryijyjen tehosta ei voi tietenkään saada täyttä käsitystä pienikokoisten kuvataulujen nojalla. Eri kokoelmiin nähden kiintyy huomio kauppaneuvos N. Tirkkosen ja varsinkin Galerie Hörhammerin moniin taiteellisiin ryijyihin, mutta ilokseen voi todeta, että myös Kansallismuseossa, ja siellä säilytetyissä Antellin kokoelmissa, on useampia ryijyjä, jotka ovat alan parhaita saavutuksia (esim. taulut III, XVIII, XXXII, LXVII, LXXV). Suomen ryijyt ovat polvi polvelta vanhan kulttuuriperinnönnojalla kehitetyn hiljaisen työn tuloksia. Miten rauhallisessa ympäristössä esim. Keski-Suomen harmooniset ryijyt ovat syntyneet, siitä antavat Runebergin Saarijärven oloihin - tosin muutamaa vuosikymmentä myöhemmin - pohjautuvat kuvaukset käsityksen. Saarijärvihän näyttää olleen pohjoishämäläisen ryijykudontamme pesäpaikka. Samanlaisia saavutuksia ei kansanomaiselta kulttuuriltamme enää voine toivoa eikä ylen paljon taidekulttuuriltammekaan, joka kiihkeässä omintakeisuuden tavoittelussa ja malttamattomassa uutuuksien etsinnässään jättää taakseen helposti puolikypsää jälkeä. Nykyajan kiire, nopeine muotivaihteluineen, ja kilpailu suosivat hetkellisiä reklaami-arvoja. Kestävämpiin tuloksiin johtava vähittäinen vanhalle pohjalle rakentaminen kuulunee siihen suuntaan parhaallaan käyvästä tietoisesta yrittelystä huolimatta — jo menneisyyteen.

- Aarne Europaeus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti