Puusepän teollisuutta. Lakeeraus.

Suomen Teollisuuslehti 2, 1893

(Jatkoa viime n:roon).

Moitteettomien lakkauksien valmistaminen perustuu vaan useimmissa tapauksissa tekijän tarkkuuteen, hänen siveltimen käyttämistapaan, lakka-astiaan ja kaikkeen siihen, minkä kanssa tämä tulee yhteyteen. Sivellin, jossa vielä on harjasten halaistut päät jäljellä, ei koskaan tee puhdasta työtä, sillä nuo halaistut päät kuluvat pian ja likaavat lakkausta. Sivellin, jota ei vielä ole käytetty ei ylimalkaan tee puhdasta jälkeä;sitä on ensin joku aika koetettava, ja jos huomataan, että lakkaus on puhdasta, niin on sivellin huolellisesti säilytettävä. Siveltimen säilyttäminen käy seuraavalla tavalla:Ensin ei sitä saa panna öljyyn tai lakkaan, sillä niihin muodostuu kalvo jonka osasia aina jää siveltimeen, jotka sitten tekevät lakeerauksen likaiseksi ja jyväiseksi. Sivellin pistetään korkin läpi, jonka keskellä on juuri varrelle sopiva reikä, kooltaan sopivaan lasiin;tähän kaadetaan sitten sekoitusta, tehty  puoleksi alkohoolista ja puoleksi tärpätistä, sekä asetetaan korkki lasin suulle niin, että korkeintaan siveltimen kärki juuri sattuu nesteeseen. Jos korkki on ilman-pitävä, niin ei sivellin voi tärpätistä ja alkohoolista nousevassa kosteudessa kuivaa, vaan pysyy aina kosteana ja tuoreena. Tätä lasia on sitten vaan tarkastettava ettei mainittu neste poishaihdu.

F. Geissler Kemptenistä on rakentanut lakeerausastian, jonka avulla saatetaan pitää kiinni sisään pistetystä siveltimestä sen ollessa missä asennossa tahansa ja saavuttaa kannen ilmanpitäväisyys.

Jos lakka jää lakeerausastiaan, niin saatetaan siihen lakkaa vahingoittamatta kaataa vähän väkiviinaa, joka estää kaikissa suhteissa lakkaa kuivamasta astian seiniin ja lakkakalvon syntymistä. Tämä kalvo syntyy liinaöljystä ja on sen merkki, että lakka on rasvaista ja kestävää. Laihaan lakkaan ei muodostu koskaan semmoista kalvoa, ei silloinkaan, kun se kuivaa paksuksi.

Jos noudatetaan kaikkea, mitä tässä on sanottu ja mitä etenkin on mainittu lakan ja siveltimen puhtaana-pitämisestä ja säilyttämisestä, jos lakeerattavat ja lakeeratut esineet varjellaan mitä huolellisimmin tomulta sekä pidetään huolta siitä, ettei ilmasta, kädestä tai vaatetusosista  lakeerausta toimittaessa putoa mitään työhön, niin silloin saattaa odottaa saavansa moitteettoman lakkauksen. Tästä huomataan, että kauniin, kiiltävän, virheettömän lakkasivellyksen saavuttamiseksi on vaarinotettava koko joukko seikkoja, joita lakkaustöissä työskentelevät henkilöt eivät aina tule huomanneiksi eivätkä toiset niitä pidäkkään arvoa-ansaitsevina. Mainitsen vielä muutamia epäkohtia, jotka lakatuissa aineissa saattavat esiintyä lakkapäällystän täydellisesti kuivettua. Näihin kuuluu ennen kaikkea valkeneminen, sinistyminen, loiston kadottaminen y. m Jos lakka, joutuessaan yhteyteen ilman kanssa, tulee valkeaksi, niin on useimmissa tapauksissa lakan laatu (kvaliteetti) siihen syynä. Lakka joko ei ole tarpeeksi rasvaista tai se sisältää ulkonaiselle lakkaukselle sopimatonta hartsia (kopaalia). Valkeneminen näyttäytyy jo muutamia päiviä lakan kuivamisen jälkeen ja se voidaan poistaa ainoastaan raapimalla lakan pois.

Lakan sinistyminen ja tummaksi muuttuminen seuraa useimmiten silloin, kun kuivamattomalle lakkakerrokselle laskeutuu vesihöyryä tai kosteata ilmaa, mutta niiden ei pitäisi esiintyä käytettäessä hyviä lakkoja, jotka eivät sisällä minkäänlaisia lyijy-yhdistyksiä. Ainoastaan uudistettu lakkaus poistaa tämän epäkohdan. Himmeäksi muuttuu aikaa myöten kaikki lakkasivellykset, ne kadottavat kiillon. Tämä riippuu siitä, onko ajan pituus, jonka kestäessä se pysyy kiiltävänä, oikeassa suhteessa lakan laatuun.

Kuplien-kohoomisella ymmärretään lakattujen paikkojen paisumista kupliksi lakkauksen kuivettua ja kovetettua. Tästä seikasta saattaa sanoa, ettei lakka ole koskaan siihen syynä, vaan pikemmin synnyttää sen tuo kaikkien lakkaajienkin lausuma seikka, että kuplat syntyvät joka tapauksessa samasta syystä, nim. siitä, että pinta, jolle väriä tai lakkaa siveltiin, oli kostea, öljyinen tai rasvainen. Tämä rasva tai kosteus laajenee auringon-lämmön vaikuttaessa ja kohottaa värin lakkakerroksineen, joten kuplat syntyvät. Suoranainen auringon-valokin riittää synnyttämään kuplia lakeerattuihin rauta-esineisiin, ja tiedetäänpä tapauksia, joissa ikkunanruudussa olevan ilma-rakon vaikutuksesta on kohonnut kuplia, kun se polttolasin tapaan kokosi auringonsäteet. Kuplien poistamiseksi ei ole muuta keinoa kuin lakkauksen  poistaminen kokonaan.

Pinnan halkeileminen pieniin osiin syntyy:
1. Lakassa olevista sopimattomista kuivausaineista;
2. jos entiset väri- tai lakkasivellykset eivät olleet täydellisesti kuivat, kun uusi päällystä pantiin;
3. lakkojen huonosta laadusta, taikka jos ne eivät sisältäneet tarpeeksi kuivaa öljyä;
4. itse lakatun esineen käyristymisestä tai murtumisesta.

On itsestänsä ymmärrettävää, ettei lakata kaikkia teoksia samalla lakkalajilla. Hyvin maksettuihin töihin, joiden kiiltoon ja kestäväisyyteen pannaan myös suuret vaatimukset, on käytettävä paraita lakkoja, vähäpätöiset työt taas ovat toimitettavat huokeampaa lakkaa käyttämällä. Ulko-töihin tarvitaan aina rasvaisia lakkoja, sellaisia nim., jotka sisältävät paljon kuivavaa öljyä. Ne kuivavat hitaasti, ja niiden tuleekin kuivaa hitaasti, jos niiden on vastustettava ulko-vaikutuksia. Rakennusten sisä-töihin käytetään pian kuivavia lakkoja, vaikka ei hitaastikaan kuivaminen mikään paha seikka ole päinvastoin se takaa pitemmän kestäväisyyden.

Lakkasivellykset eivät aina vastaa kiiltoon ja kuvastavaan pintaan katsoen kaikkia vaatimuksia. Ne ovat vielä kiillotettavat ja tasoitettavat, joka tapahtuu hiomisen ja poleeraamisen avulla. Hiomiseen käytetään poltettua hirvensarvea tai hyvin huuhdottua trippeliä (erästä multalajia). vettä ja huopa-palaa. Uusin aika on antanut meille hiomiskeinon, joka voittaa kaikki tähän asti tunnetut keinot. Teräs-villoja, jotka ovat tehdyt erittäin hienoista ja hyvin taipuvista, leikatuista terässäkeistä, käytetään tämän uuden tavan mukaan puheena olevaan tarkoitukseen. Ne tuntuvat villamaisilta, vaan toimittavat tehtävänsä pikemmin ja sentähden huokeammin kuin pimsikivi, jouhet tai kiillotus-paperi sekä yhtäläisemmin ja kauniimmin kuin muut hiomiskeinot, eivätkä liioin aikaansaa, kun niitä käsitellään oikein, mitään raamuja. Niitä saatetaan käyttää niin kauan, kun niitä on jäljellä vähänkin;eronneet lakka ja väri-osaset eivät tartu kiinni teräsvilloihin kuten pimsikivi- ja lasipaperiin. Ne sopivat myös suuren notkeutensa vuoksi erinomattain profileerattujen esineitten hiomiseen.

Hioessa on käden tehtävä ympyränmuotoisia liikuntoja, kunnes kiilto on melkein kadonnut ja pinta on tullut mitä yhtäläisimmäksi. Sitten pinta lakataan uudelleen ja toistetaan hiomista ja lakkausta niin kauan, kun pinta on tullut moitteettomaksi, ja sen jälkeen joko kiillon saamiseksi vielä lakataan tai se poleerataan villaisella vaatteella öljyn ja veden avulla. Kun kiilto on tällä tavalla saatu näkyviin, otetaan liika rasva pois hienolla puuteri-jauholla hankaamalla.