4. Pohjavärejä.
Sekottamalatai lisäämällä valkosta johonkin puhtaaseen väriin saamme vaaleamman vivahduksen siitä tai kuten myöskin sanotaan pohjavärin. Painaja valmistaa pohjavärinsä kahdella eri lailla, joko sekottamalla jonkun valkosen väriaineen esim. lyijyvalkosta tai panemalla värin joukkoon vernissaa. Ensinmainitussa tapauksessa syntyy peittävä pohjaväri, jälkimäisessä tapauksessa läpikuultava tai laseeraava.
Edelliset selvitykset puhtaista väreistä, perusja sekundääriväreistä, taitetuista ja pohjaväreistä, voidaan helposti yhdistää seuraavassa taulussa:
Tieteellisesti sivistynyt ihmettelee varmaankin miksi taulussa on kahdeksan puhdasta väriä kuuden sijassa (kolme perus- ja kolme sekundääriväriä). Tämä tapahtui kahdesta syystä. Ensiksikin on oranssiväri (spektraalipunasen ja keltasen sekotus) niin eroavalla ulkonäöllä ja vaikutuksella - itsessään ja myöskin väriyhdistyksessään -,että siitä polveutuneet taitetut sekotus- ja pohjavärit myöskin omaavat jonkun määrän omaa luonnetta koska tieteellisen luokituksen takia ei ole soveliasta jättää aukkoa spektraalipunasen ja keltasen väliin. Sama on laita ultramariinin suhteen. Tieteellisen teorian mukaan aikaansaadaan ultramariini pohja sekottamalla sinipunerva ja cyanisininen väriaine. Käytännössä, s. t. s. sekottaessa kaupassa olevia väriaineita, ei kuitenkaan saada ultramariinin puhtaan kaunista pohjaa cyanisinistä (turkin sinistä) ja sinipunervan yhdistyksestä.
Mainittujen kahdeksan värin paikat spektrumissa ovat seuraavat Franenhoferin viivat: spektraalipunanen B; oranssi C-sivulla D linjalla; keltanen E sivulla D viivalla; viheriä E:n ja C:n välillä; cyani (turkin) sininen F:llä; ultramariinisininen F ½D; sinipunerva G:stä aina spektrumin näkyvään viivaan asti. Karmosiinia ei spektruminauhassa ole, vaan muodostuu yhdistämällä kaikki spektruminvärit paitsi viheriäistä valoa tai toisin sanoen karmosiini on punasen ja sinisen - sinisenpunervan spektrumin loppuosien yhdistys.
5. Värien sopusointu ja vastakohta.
Värien järjestely ryhmiin ja järjestelmiin on aika-ajoin eri tutkijoilta toimitettu monella tavalla. Eri järjestelmät ovat kuitenkin vaan muunnoksia ympyrän muotoisessa sovituksessa, jossa puhtaat spektraalivärit samaten kuin purpuri ja karmosiinipohjat jotka eivät löydy spektrumissa, ovat järjestetyt erään ympyrän kehälle. Ympyrän keskusta on joko valkonen tai musta. Valokokeisiin valitsemme valkosen keskipisteen, syystä että spektrumin kaikkien värien yhdistys muodostaa valkosen. Väriaineksilla kokeillessamme täytyy meillä ympyrän keskustassa olla musta, koska kolmen perusvärin punasen, keltasen, sinisen sekotukset suhteellisissa määrissä muodostavat puhtaasti mustan värin. Tuntuu ensin oudolta ajatella, että värillisten valonsäteiden sekotus muodostaa valkosen, kun taas väriainekset tekevät mustan. Tämä on kuitenkin helposti ymmärretty kun muistamme, että sekottaessamme värillisiä valosäteitä, yhdistämme yhden spektraalivärin toiseen ja siten yhä enemmän valkosen värin aineet, punanen viheriään, joka tuottaa keltasen; keltanen ja sinipunerva, jotka viimemainitut kaksi väriä todella sisältävät kolme perusväriä (punasen, viheriän ja sinipunervan) muodostaen valkosen. Väriaineksia sekottaissa tapahtuu taas aivan päinvastoin. Otaksutaan, että meillä on valkonen pinta ja että sivelemme sitä sinisellä värillä, joka heikontaa valkosen päävoiman, s. t. s. se nielee tai peittää punasen, oranssin ja todenmukaisesti myöskin osittain keltasen ja sinipunervan värin säteet. Valonsäteet, jotka muodostavat sinisen värin ovat sinipunerva, sininen ja viheriä, jos siniseen lisäämme jonkun keltasen väriaineen, niin nielee viimemainittu Vielä heijastuvan sinipunervan ja sinisen valon ja ainoat valonsäteet, jotka ovat molemmille väreille yhteiset, viheriä heijastuu sekotuksen kautta. Tämä esimerkki antaa meille selityksen, miksi sinisen ja keltasen väriaineen sekotuksesta syntyy viheriä. Jos vihdoin viheriään lisäämme punasen väriaineen (joka antaa vain sinipunervan ja punasen takasin, nielee sitävastoin
viheriän) niin peitämme vielä siitä heijastavan viheriän valon ja estämme siten ylipäänsä kaikkien värillisten valonsäteiden esiintymistä, jolloin mainittu värisekotus näyttää mustalta.
Tähän liitetty diagramma osottaa kolmen väriaineen sinisen, punasen ja keltasen tulokset. Mustat paikat näyttävät nielemisen (absorptionin) spektrumissa, valkoset kohdat heijastuksen (reflektionin).
Esimerkki 2 osottaa vielä että sekotettaessa kahta pigmenttiä aina syntyy jokunen määrä harmaata, joka tekee sekotuksen avulla saadun väripohjan sameammaksi; tämä tapahtuu kirkkaissa aniliiniväreissäkin, esim. jos sekotetaan keltanen ja viheriä aniliiniväri ei siitä syntyvä viheriä ole niin kirkas kuin puhtaasta aniliini viheriästä valmistettu viheriä. Vielä huomaamme miksi kolmiväripainatuksissa on niin vaikeata jäljentää kirkkaita viheriäisiä ja sinipunervia pohjia. Ei edes kivipainoissa saada moniväritöissä poistetuksi kokonaan tätä epäkohtaa, sillä viheriät ja sinipunervat vivahdukset, jotka sekottamalla tai päällepainamalla sinistä keltaselle tai sinistä punaselle, ovat aina sameat. Ainoastaan jos värinkestäväisyys jätetään syrjään ja painaja käyttää aniliiniviheriästä ja aniliinisinipunervasta valmistettuja lakkavärejä, saattaa hän saada varsin kirkkaita viheriän ja sinipunervan vivahduksia.
Tahdomme sivumennen huomauttaa ettei värien nieleminen spektrumissa ole niin jyrkästi rajoitettu kuin ylempänä olevassa diagrammassa, joka on tehty niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista. Enimmät värit osottavat leveämpiä ja vähitellen heikkeneviä tai taitettuja peittoraitoja ja välistä vahvoja heijastuksia sitä lähinnä olevissa osissa spektrumia. Tämä on syy siihen monen väriaineen kummalliseen käytökseen, että kun ne sekotetaan toisiin väreihin syntyy hyvin usein vivahduksia, jotka ovat suuresti eroavia siitä vivahduksesta jota odotettiin ennen sekotusta, ainoastaan värien ulkomuotoon katsoen. Siksi on tarpeellista että taitavan värisekottajan tai valmistajan tulee omata suurta harjaantumista ja kokemusta sekä perinpohjaista tutustumista erilaatuisten väriaineiden käytökseen sekottaessa. On luonnollista eikä pidä unohtaa, että mitä useampia väriaineita käytetään jonkun määrätyn vivahduksen aikaansaamiseksi, sitä sameammaksi tulee sekotusväri. Tunnettu on se tosiasia, että mitä pienempi määrä värejä taiteilijan paletilla on, sitä kirkkaammaksi muodostuu hänen värityksensä. Teoriian mukaan riittäisivät siis kolme perusväriä punanen, keltanen ja sininen (valkosen ohella sekotuksiin) minkä taulun maalaamiseen tahansa. Käytännössä käyttää hän kuitenkin enemmän tai vähemmän tavallisia väriaineita sekottaessaan aikaa säästääkseen ja aikaansaadakseen vaikutuksia, jotka usein ovat riippuvaisia fysikaalisista omituisuuksista, kuten esim. monen maavärin kiillon, laseerauksen j. n. e.
Ylempänä olevat muistutukset ovat tarpeelliset, että ymmärtäisimme miksi värijärjestelmän, joka värien sekottamista varten kokoonpantiin, keskustaan valitsimme mustan värin.
Jatk.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti