Päiwänwalon waikutus woihin.

Tampereen Sanomat 14, 3.2.1885

Eräässä saksalaisessa talouslehdessä kerrotaan niistä johtopäätöksistä, joihin eräs oppinut professori Soxlet Münchenissä on tullut walon waikutuksesta woihin.Tieteellisten kokeittensa kautta on hän tullut huomaamaan seuraawaa joka päiwäiseen elämään sowitettuna.

Woita pitää niin paljon kuin mahdollista Warjella Walon Waikutuksesta; senwuoksi onkin wälttämätöntä, että woin walmistus- ja säilytyshuone owat hywin heikosti walaistuja. Ja jos oikein tarkka tahtoo olla, pitää ikkunaruutujen semmoisessa huoneessa olemaan himmeänkeltaisia tai punaisia. Kun woita  myydän ulkoilmassa ja torilla on hywin mukawaa peittää woi wihreillä lehdillä, sillä lehtien wihreä wäri tekee, että ne walon wärit, jotka waikuttaisiwat haitallisesti, tulewat wähemmin tuntuwasti waikuttamaan.

Vaatteet.

Tietäjä 4-6, 15.5.1911

Teosofian tutkija oppii tuntemaan niin paljon enemmän luonnon tosiasioita kuin tavallinen ihminen, että hän välttämättä ja täydellä oikeudella viettää monessa kohdin toisenlaista elämää kuin vähempitietoiset. Onneksi hän kaikkein tärkeimmillä aloilla - ajatuksissaan ja tunteissaan ja käytöksessään, joka on alituista auttavaisuutta muita kohtaan - voi täydessä määrin käyttää saavuttamaansa oppia eikä sitä voi kukaan häneltä kieltää. Myöskin tärkeimmissä ulkonaisissa tavoissa, mitä tulee esim. kasvisyöntiin ja tupakasta sekä väkijuomista luopumiseen, meidän tutkijamme tavallisesti ottavat itselleen oikeuden inhimillisinä olentoina tehdä, mitä he tietävät oikeaksi, vaikkapa he näin tottelemalla omaatuntoaan, tavan takaa kohtaavatkin vastustusta ja ivaa. Nämä asiat ovat periaatteellisia kysymyksiä, joissa olisi väärin antaa perää. Mutta näiden lisäksi tutkijan lisääntyvä tietomäärä usein hänelle osottaa, että monet muut fyysillisen tason tavoista ovat hyvin ikäviä, vaikkei hän aina kykenekään niissä seuraamaan tervettä järkeään, olkoon sen oikeutus kuinka ilmeinen.

Ottakaamme esimerkiksi kysymys vaatetuksesta. Tämä on ala, missä kaikki korkeamman näkökyvyn ja salatieteen antamat tiedot ja ohjeet suoranaisesti miltei joka kohdassa sotivat niitä muoteja vastaan, jotka nykyään ovat vallalla länsimaissa. Pitkien tutkimusten aikana, jotka ovat kestäneet monta vuotta ja käsitelleet yksilöiden menneitä ruumistuksia ja aikaisempien rotujen historiaa, olen joutunut selvänäköisesti katselemaan sangen monia maailmamme sivistyskausia, kaikissa sen eri osissa ja monilla eri ajoilla, ja myöskin on kuulunut tehtävääni tutkia ainakin kahden muun planetan asukkaita. Nämä eri kansat ja rodut ovat suuresti eronneet toisistaan tavoiltaan ja pukimiltaan, mutta en millään niistä enkä millään ajalla ole nähnyt mitään pukutapaa, joka rumuudessaan vetäisi  vertoja sille, mikä nykyään on miehillä muotina Europassa.

Se muoti on näet tavattoman ruma, sopimaton ja epäterveellinen, ja tietääkseni ainoa seikka, mikä voidaan esittää sen puolustukseksi, on jommoinenkin käytännöllisyys. Se on ruumiinmukainen, vaikka kaikkien vaatteiden pitäisi olla höllällä. Se on etupäässä tehty sellaisista aineista, jotka sisäiseltä näkökannalta ovat kaikkein huonoimmat, ja ainoat värit, joita muoti sallii, ovat ihan tarkalleen ne pahimmat, mitä voitaisiin löytää. Käyntivaatteemme ovat mustat tai ruskeat tai harmaat (ja tarvitsee vain tutkia Man Visible and lnvisible -kirjaa, niin näkyy, mitä nämä värit merkitsevät) tai jos joskus sallitaan siniseen käyvä vivahdus, on se niin tumma, että sitä tuskin ensinkään voi tuntea siniseksi.

On niinkuin sanottu muutamia käytännöllisiä syitä kaikkiin näihin ikäviin ominaisuuksiin. Vaatteemme ovat ruumiinmukaisia, koska me haluamme olla valmiit millä hetkellä hyvänsä juoksemaan, hyppäämään ja kaikin tavoin liikkumaan. Puvut ovat tehdyt raskaista villa-aineista, suojellakseen meitä kylmältä; ne ovat noissa rumissa likaisentummissa väreissä salatakseen sitä likaa, mikä niihin kasaantuu ainoankin päivän käyttämisen jälkeen, sen johdosta, ettemme ole vielä oppineet antamaan kaiken tulen kuluttaa oman savunsa emmekä ole vielä oppineet tekemään teitämme loasta aj [ja] tomusta vapaiksi. Jos joku haluaa tietää, kuinka paljon törkyä hän kantaa mukanaan, ottakoon hän jonkun loppuunkäytetyn päällystakin tai muun vaatteen, ja pesköön sitä perinpohjin vesiastiassa niinkuin alusvaatteita. Silloin veden väri tulee hänelle jotakin ilmottamaan.

Salaiselta näkökannalta ei ole mitään, joka oikeuttaisi ihmistä elämään tuollaisessa likaisessa tilassa. Tältä kannalta on ainoa käsitettävissä oleva puku sellainen, jota ei ainoastaan voi pestä vaan jota alinomaa pestään. Tiedän varsin hyvin, että nykyisten länsimaisten olojen takia on käytännössä mahdotonta innokkaimmallekin oppilaalle tässä kohdin menetellä niinkuin hänen pitäisi. Muodin orjuus on näet niin kaikkivoipa, että ihminen ei voi elää kumppaneittensa keskuudessa, jollei hän sitä noudata. On hyvin kummallista, että näin on asianlaita, eikä se kunnosta meikäläisiä kansoja; se osottaa kokonaan vääräksi sen väitteen, että olisimme vapaamielisiä, suvaitsevaisia, mutta niin se on. Siksipä tieto siitä, miten näissä asioissa olisi meneteltävä, on länsimaisille veljillemme ikävä kyllä jokseenkin hyödytön, koska he aivan yksinkertaisesti eivät voi sitä seurata; mutta onneksi on muita maita, jotka ehkä ovat yhtä paljon muodin ja tapojen orjia muissa suhteissa, mutta sattuvat tässä erikoiskohdassa omistamaan paremmat tavat ja heille ainakin on tieto tästä asiasta hyödyksi.

Ihminen pukeutuu etupäässä sopivaisuuden ja oman mukavuutensa vuoksi, mutta varmasti hänen myöskin pitäisi ottaa huomioon, minkänäköiseltä hän näyttää kanssa-olennoistaan ja tästä syystä jo yksin on nykyisen pukutavan erinomainen rumuus suoranaista syntiä.

Tiedän kyllä, että ainakin länsimaalaisille puhun täydellisyysohjeista, joita hän ei voi seurata, sanoessani, mitä salatiede määrää puvun suhteen. En r.yt puhu minkään erityisen kansan tai  uskonnon pukutavoista enkä siitä, mitä joku ihminen tai ihmisjoukko sattuu hyväksymään. Kerron vain, mitä käy selville tieteellisesti tutkittaessa elämän korkeampaa puolta ja niitä  näkymättömiä elementtejä, jotka kaiken aikaa siihen yhdistyvät. Siitä selviää seuraavaa. Kaiken puvun pitäisi olla valtoimenaan ja höllällä eikä missään tapauksessa painaa tai puristaa mitään ruumiin osaa, eikä minkään osan siitä tulisi olla villasta tai nahasta valmistettu. Kuinka meidän sitten tulee pitää itsemme lämpöisinä? No, kiinalaiset, jotka ainakin maansa pohjoisosassa kärsivät mitä pelottavinta kylmyyttä, onnistuvat ratkaisemaan vaikeuden siten, että käyttävät topatusta silkistä tai puuvillasta tehtyjä vaatteita, haahkanuntuvaisia peittoja muistuttavia, ja on aivan varma, että tieteen mahdollisuuksiin kuuluu tarjota useita tehokkaita aineita villan sijasta, jos vaan aletaan niitä kysyä. Vanhanaikuiset lääkärit Englannissa olivat ennen vimmassa määrätessään kantamaan villaa lähimpänä ihoa - mutta siihen ainakin kaikkein vähimmän villa saisi koskea, sillä niinkuin muuan uudenaikaisempi lääkäri on sanonut:
"Villa on eläimellinen tuote, jota ei koskaan voi oikein puhdistaa; se synnyttää luonnotonta lämpöä; se muuttuu huovaksi ja sulkee huokoset; se imee itseensä kosteutta hyvin hitaasti ja kuivaa samoin hitaasti ja pidättää sen vuoksi ruumiin nesteitä ihon pinnalla; se heikontaa ja herpaisee elimistöä, edistää kylmettymistä ja tuottaa reumatismia; usein se on syynä äkkinäisiin ihotauteihin (tuhka- ja tulirokkoon y. m.) ja ainakin tekee ne pahemmiksi; sitä ei voi keittää, aineksia turmelematta, ja se aina kutistuu kokoon".

Salatieteelliseltä kannalta se on vielä jyrkemmin tuomittava ja tämä johtuu monista muista syistä.

Vaatteiden tulisi olla loistavanvärisiä ei ainoastaan lähimmäistemme silmien iloksi vaan myöskin siitä syystä, että värit meihin itseemme vaikuttavat. Nykyinen järjestelmä, että pukeudutaan yksinomaan ruskeanlaisiin väreihin, saa epäilemättä aikaan sangen paljon ajatuksen hitautta ja alakuloisuutta ja sen kautta me myös jäämme aivan vaille niitä hyviä vaikutuksia, jotka johtuisivat eloisampien värien kantamisesta. Kun me olemme siksi paljon kehittyneet, että järkevä pukeutuminen tulee mahdolliseksi, tulee olemaan mieltäkiinnittävää ottaa selvää niistä väreistä, jotka parhaiten soveltuvat erilaisille ihmistyypeille; nykyään se olisi hyvin vähäiseksi hyödyksi.

Moniaalla itämaissa ovat muodit tässä suhteessa paljon järkevämpiä. Burmassa esim. kun eräänä juhlapäivänä luennoin Ranguunin suuressa kultaisessa pagoodassa, näin kuulijakunnan leviävän eteeni, loistaen kuin kukkaislava erilaisissa väreissä. Sikäläisten kiinalaisten käyttämät hienosti värjätyt satiinikankaat synnyttävät juhlatilaisuuksissa, troopillisen päivänpaisteen helottaessa, verrattoman vaikutuksen eikä katsoja voi olla ihmettelemättä, että me, jotka kyllä kuulumme myöhempään rotuun kuin nämä ihmiset, ja jotka syystä voimme sanoa olevamme monilla sivistysaloilla huomattavasti heistä edistyneitä, kuitenkin olemme niin surkeasti ja ilmeisesti heistä jääneet jälelle tässä pukukysymyksessä. Puvun pahimmat ilmaukset ovat aivan viimeaikaisia. Muistan itse lapsuudessani nähneeni muutamia jätteitä niistä puvuista, joita käytettiin sata vuotta aikaisemmin, jolloin herrasmiehet vielä pitivät loistavia värejä muissakin tilaisuuksissa kuin metsästysretkiltä. Me olemme todella vuosisadassa ennättäneet vajota alimmalle asteelle näissä asioissa; kuinka kauan kestänee, ennenkuin taas voimme nousta kauneuteen, sirouteen ja arvokkaisuuteen?

En uskoisi kenenkään kieltävän, että jalat kaipaavat erityistä huolta. Ne hikoilevat runsaasti, ja meidän kävellessämme ympäri nähden on inhottavaa. Salaiseltakin kannalta se on paljon pahempaakin, sillä se magnetismi, joka alituisesti vuotaa ulos ihmisestä, kulkee pääasiallisesti raajojen kautta, ja jos se ulosmennessään vie  mukanaan tiivistettyä likaisuutta, niin ihminen suorastaan säteilee ympärilleen tautia ja turmiota liikkuessaan muiden keskuudessa. Tavallisen sivistyneen jalka on sitäpaitsi väännetty vinoon sellaisella tavalla, mikä taiteelliselta kannalta on aivan rikollista, ja useimmiten on siitä seurauksena ankarat kärsimykset. Jalat eivät olisi koskaan sulettavat liian ahtaisiin jalkineisiin, ja paksuja raskaita kenkiä tai saappaita ei pitäisi kantaa hetkeäkään kauemmin kuin on ehdottomasti välttämätöntä, vaan olisivat vaihdettavat johonkin pehmeään, höllään ja keveään. Olisi kaikkein parasta milloin mahdollista pitää jalat aivan paljaina, tai kun se ei käy päihinsä, käyttää keveitä sandaaleja ilman sukkia. Tätä tuskin voi toteuttaa suurten kaupunkiemme kauheassa tomussa ja liassa, mutta varmaan se on mahdollista maalla ja meren rannikolla. Sisällä huoneissa se aina käy laatuun ja on jo fyysillisellä tasolla terveellisempää ja mukavampaa sekä salaiselta kannalta oikeampaa. Mutta kun me olemme sellaisia tavan orjia, että jokaista, ken elää ja pukeutuu järkevästi, pian luullaan heikkomieliseksi, niin lienee toivotonta odottaa että ihmisillä olisi tarpeeksi mielenlujuutta tehdäkseen niinkuin heille  on parhainta.

Salaisen terveysopin kannalta on myöskin pantava suurta huolta pään hoitoon. Se on mikäli mahdollista pidettävä paljaana eikä koskaan sallittava tulla kuumaksi. Hattu on aivan tarpeeton ja ihmiset tulisivat aivan hyvin toimeen ilman sitä, mutta tässä taaskin varmaan tyhmä tapa niinkuin tavallisesti estää tervettä järkeä. Ajatelkaa kuinka paljon rahaa voitaisiin säästää poistamalla kaikki nuo tarpeettomat ja suorastaan vahingolliset pukimet: hatut, kengät, sukat, kaulukset, mansetit, korsetit. Hatun pitämisen typeryys käy ilmeiseksi heti kun ajattelemme, että me kylmimmälläkin ilmalla käymme aivan peittämättömin kasvoin vaikka kasvoissa ei ole  paljonkaan karvoja, jotavastoin me panemme raskaan painon pään päälle, minkä luonto niin runsaasti on varustanut hiuksilla.

Hatun aikaansaama paine ja kuumuus on alituisena päänkivun syynä, ja myöskin syynä hiusten putoomiseen, sillä huomattakoon, että niiden kansojen keskuudessa, jotka eivät käytä mitään päässään, ei ole kaljupäisiä. Kuumuus aivojen lähistöllä ei ole koskaan hyväksi, se pyrkii tukkimaan sekä veren- että elonvirtojen juoksun ja on alituisena aiheena ajatuksen hämmennykseen ja sumuisuuteen. Kuitenkin tavallinen ihminen kohdatessaan paljaspäisen, katselee häntä hämmästyksellä ja pitää häntä eriskummaisena; ja vaikkapa tuo toinen kohteliaasti ja vakuuttavasti selittäisi hänelle syyt, miksi hän pitää päänsä paljaana, jäisi hänen mieleensä varmaan yhä käsitys epämiellyttävästä kummallisuudesta. Niin täydellisesti on arki-ihminen tavan orja ja niin vähän terveen järjen hallitsema.

Oli ilahuttavaa huomata, että kuudennen juurirodun siirtokunnassa kerran tulevaisuudessa ihmiset näissä asioissa antavat järjen ja kauneudcnaistin määrätä. Olisiko turha toivoa, että jo varhemminkin me voisimme päästä johonkin, mikä olisi hieman tyydyttävämpää kuin nykyinen tykkänään kauneudenvastainen puku? Täällä Adjarissa me kyllä olemme panneet alkuun muutamia parannuksia, sillä ainakin olemme jättäneet hatut ja kengät - nimittäin niinkauan kuin olemme omissa piireissämme, sillä kun esiinnymme julkisesti, täytyy minun häpeäksemme tunnustaa, että tulemme me yhtä muodinmukaisiksi kuin muutkin ! Mutta tietysti tämä tapahtuu ainoastaan siksi, ettei tarpeetonta melua syntyisi rakkaan seuramme eriskummaisuudesta; siksipä se ei ole ainoastaan halpamaista myöntymistä yleisten ennakkoluulojen alle. Luulen, että tunnemme jotakuinkin tällä tavalla: me joudumme välttämättä muutamissa suhteissa näyttämään kummallisilta ulkomaailman silmissä, kuten kasvissyöntimme ja väkijuomien välttämisen puolesta. Maailma sietää meissä sitä, mitä se pitää verrattain kohtuullisena eriskummaisuutena ja kestää vielä kuunnella teosofisia totuuksia meidän suustamme. Mutta jos menemme määrätyn rajan toiselle puolelle, arvelee se suoraa päätä tietämättömyydessään ja itserakkaudessaan, että me olemme tykkänään mielipuolia ja jättää kuuntelematta mitä meillä on sanottavana, tutkimatta asiaa tarkemmin. Sentähden vaikka me horjumatta puolustamme periaatteitamme suuremmissa asioissa, niin olemme valmiit jättämään oman mukavuutemme vähemmän tärkeissä asioissa ja vieläpä johonkin määrään alistumaan yleisiin hullutuksiin (kun ne ovat ainoastaan hullutuksia eikä suorastaan pahoja asioita,) jottemme riistäisi heikkohermoisilta ja tapoihinsa sidotuilta ihmisiltä tilaisuutta saada kuulla niitä totuuksia, joita he mahdollisesti kykenevät ottamaan vastaan. Kun teosofinen yhteiskunta, josta me kuulemme niin paljon huhuja, on saanut tarpeeksi tukevan ja laajan perustan, voimme ehkä olla tilaisuudessa käyttämään terveellisempää pukuakin, vahingoittamatta aatettamme tietämättömien silmissä.

C. W. Leadbeater.

Maalausneuvo.

Uusi Kuvalehti 22, 1.12.1902

Ei tarvita monta eri väriä maalatakseen vesivärillä. Parempi on, jos sulla on kolme hyvää väriä kuin monta huonoa. Punasella, keltasella ja sinisellä saat jo monta eri vivahdusta. Kun sekoitat hyvin vähän punaista veteen, saat ruusunväristä, hiukan punasta ja hiukan keltasta tekee ihonvärin,  punanen ja keltanen tekee oransevärin, punanen ja sininen taas violetin, sininen ja keltanen viheriän jne.

Ruvetessasi maalaamaan huuhdo sivellin eli pensseli hyvin puhtaaksi, samoin kuin siirtyessäsi toiseen väriin. Maalaa ensin vaaleampi, sitte tummempi väri. Ja kun suurempaa alaa samalla värillä sivelet, niin tee se siksi joutuin, ettei toiset paikat ennätä kuivaa, muuten tulee epätasaista. Kun samaa paikkaa tahdot maalata kahdella värillä, anna ensimäisen kuivaa, ennen kuin toista päälle sivelet.

Elä ota kovin paljon vettä siveltimeen. Jos paperi on kupristunut, voipi sen saada sileäksi kostuttamalla vähän nureelta puolen ja kiertämällä sen kuivan paperin sisään rullalle ja pyörittämällä rullaa käsissään.

Tämän vieressä olevan kuvan [kuvaa ei Coloriastossa] voit maalata monella eri tavalla, miten vaan haluat. Minä kuitenkin kerron miten minä tämän kuvan maalasin. Ensin tein koivun lehdet  viheriöiksi, mutta voi ne maalata myöskin keltasiksi, punasiksi tai vaaleanvihreiksi niinkuin ne ovat syksyllä. Koivun rungon tein tietysti valkeaksi, vaan sen pinnalla olevan sammalen samoin kuin oksat tein vihertävän harmaiksi. Lapsilla voipi olla keltanen tukka ja arvaathan sen että kasvot, kädet ja jalat ovat ihonväriset, hiukan punasta ja hiukan keltasta sekasin. Pikku pojalla voipi olla sininen tai valkonen myssy ja siniset housut, mutta mekon tein vaalean viheriäksi ja punarantuseksi sekä vyön ruskeaksi. Tytön mekon maalasin sinertäväksi ja esiliinan valkeaksi punasine täplineen.

Tee sinä kuitenkin miten haluat ja neuvon sinua ensin ikkunaa vasten piirtämään hyvälle paperille, jota pyydät isältäsi, useita samallaisia piirroksia, joita sitte saat erilailla maalata ja pitää itse sen, mikä parhaalta näyttää. Voit näitä värittää värikynilläkin, jos et halua maalata.

Kuvan on piirtänyt taiteilija Venny Soldan-Brofeldt, joka on jouluksi tehnyt koko sarjan näitä piirroksia. Ne ilmestyvät kuvakirjana Otavan kustannuksella. Ehkäpä, pieni lukija, saat semmoisen jouluksi  joulupukilta.

Valokuvaus tähtitieteen palveluksessa.

Valvoja 5, 1888

Ainoa keino, jolla voi tulla tuntemaan tähtitaivaalla tapahtuvia muutoksia, on se, että vertaa toisiinsa taivaankappalten asentoja ja ulkomuotoja eri ajoilta. Siten huomatuista ajan  pitkään esiintyvistä asentojen muutoksista saa tiedon taivaankappalten liikkeistä sekä voi johtaa ne lait, jotka ohjaavat taivaankappalten liikkeitä maailman avaruudessa. Jos taas ulkomuoto on vaihtunut, niin se seikka on viittana tutkiessamme niitä fysillisiä muutoksia, jotka tapahtuvat näissä kaukaisissa esineissä.

Havaintoja tekevän astronomian päätehtävä on sentähden antaa meille mitä tarkin kuva niin hyvin erityisistä esineistä kuin myöskin taivaan kannen eri osista sekä määrätä esineiden asento taivaalla. Vaan taivaankappaleiden verrattoman monilukuisuuden vuoksi vaatii semmoinen hanke mahdottoman paljon työtä ja on ollutkin monen astronomi-sukupolven ankarimpien ponnistusten esineenä. Kun sen lisäksi, voidakseen konstateerata muutoksia täytyy verrata samanlaisia tuloksia eri ajoilta, niin tässä on kuivumaton lähde jatkuviin, loppumattomiin ponnistuksiin.

Verrattain vähän aikaa takaisinpäin oli tässä työssä astronomin käytettävänä ainoastaan kaksi menetystapaa: mittaaminen ja piirustaminen. Mittaamalla saa niin hyvin tähtien absoluutiset asennot taivaalla kuin myöskin taivaankappalten asennot toistensa suhteen. Kun nämät merkitään karttalehdelle, saadaan kuva tähtitaivaan vastaavastaseudusta. Ylipäänsä ovat kuitenkin mittauksen tulokset paljoa tarkemmat kuin se kartta, joka täten syntyy. Jos taas tekee piirustuksen taivaankappaleista joko paljaastaan silmämitan mukaan taikka sittekuin ensiksi muutamia peruspisteitä on mittaamalla määrätty ja sovitettu karttalehdelle, jolle kuva aiotaan tehdä, niin kokemuksen mukaan paljon riippuu piirustajan subjektiivisesta käsityksestä ja siitä tavasta, jolla piirustus tehdään, niin että sen kautta kuvan luotettavaisuus ja tarkkuus melkoisesti vähenevät.

Täten suoraan piirustamalla saadulla kartalla ei siis ole samaa arvoa ja tarkkuutta kuin mittauksiin perustuvalla ja erotus tarkkuudessa mittauksen ja piirustuksen tulosten välillä käy vielä selvemmäksi, jos tahtoo piirustuksesta mitata eri tähtien asennot toisiinsa ja ilmoittaa ne luvuilla. Ne johtopäätökset, jotka koskevat taivaankappalten pinnalla tapahtuneita muutoksia ja joihin on tultu vertaamalla eri aikoina tehtyjä piirustuksia, ovat sen tähden monessa tapauksessa peräti epävarmat. Siitä huolimatta on kuitenkin jonkinlaisen kuvan aikaan saamiseen yksityiskohdista ainoana keinona ollut käyttää piirustusta, osaksi sentähden että työ voitaisiin saada valmiiksi sopivassa ajassa, osaksi esineiden oman luonnonlaadun vuoksi, joka monessa kohden tekee mittauksen hankalaksi vieläpä mahdottomaksikin, niinkuin esim. kuvatessa nebuloosia (utupilkkuja), yksityiskohtia planeettien ja kuun pinnalla, auringon pilkkuja y. m.

Kun se apu, jonka piirustus antaa, ei läheskään ole tyydyttävä, niin astronomia on kauvan tuntenut syvää tarvetta saada jonkun muun menetystavan, jonka avulla silmin nähdyn kuvan voisi riittävällä tarkkuudella kiinnittää esim. paperille ja siten jättää tuleville sukupolville tarkan kuvan taivaankappaleen ulkonäöstä kuvauksen ajalta. Kohta sen jälkeen kuin Daguerre v. 1838 oli keksinyt fotografian (valokuvauksen) heräsi ajatus tämän uuden keksinnön käyttämisestä mainittuun astronomiseen tarkoitukseen. Fotografinen kamera (konelaatikko) sovitettiin astronomiseen kiikariin silmän paikalle ja kiikarin objektiivilasi sai olla tuon suuren valokuvaus-koneen linssinä. Ensimmäiset kokeet antoivat vähemmin tyydyttäviä tuloksia, niinkuin kaikki tavallisetkin valokuvat niiltä ajoilta ovat hyvin puutteellisia. Ajan pitkään fotografisessa menettelyssä tehtyjen parannusten avulla onnistui kuitenkin saada yhä parempia kuvia taivaankappaleista. Siten saatiin aina tyydyttävämpiä valokuvia kuusta, auringosta, komeeteista, tähdistä ja myöskin tähtien spektrumista.

Valokuvaus perustuu niinkuin tiedetään siihen, että muuan aine, eräs hopeapreparaatti, jolla on se ominaisuus, että se valon vaikutuksesta mustuu niiltä kohdilta,joihin valo sattuu, levitetään levyn toiselle puolelleja tämä sovitetaan fotografiseen kameraan siihen kohtaan, johon koneen linssi synnyttää kuvan ulkopuolisesta esineestä. Jotta tällä tavalla riittävä vastakohta syntyisi levyn enemmän ja vähemmän mustuneiden osien välillä ja siten selvempi kuva, täytyi alussa pitää (eksponeerata) levyä jokseenkin pitkä aika valon vaikutuksen alaisena. Saadakseen siten valokuvan kuusta piti W. Draperin v. 1840 kokonaista 20 minuuttia eksponeerata levynsä kiikarin synnyttämälle kuvalle. Sen jälkeen on levyjen herkkyys, s. o.ominaisuus vastaanottaa valon vaikutuksia, jatkuvien parannusten kautta niin lisääntynyt, että nykyään parin sekunnin ekspositsiooniaika on riittävä kiinnittämään kuun tahi kuumaiseman kuvan levylle. Se fotograflan edistys, joka on tehnyt mahdolliseksi nämät ja muutkin "silmänräpäys-valokuvat", on noiden muutama vuosi sitten keksittyjen erinomaisen herkkien kuivien bromihopea-gelatiinilevyjen käyttäminen; viime mainitut ovat lasilevyjä, joiden toiselle puolelle on levitetty ohut kerros gelatiinia, johon on sekoitettu hyvin hienoa bromihopeaa. Verrattuina ennen käytettyihin kosteisin kollodiumilevyihin, joita täytyi valmistaa vähää ennen käyttämistä, on bromi-gelatiinilevyillä, paitse suurempaa herkkyyttään, vielä se etu, että pysyvät muuttumattomina
hyvin kauvan aikaa. Niitä saattaa sentähden tilata tehtaista, joiden varsinaisena työnä on näiden valmistaminen, ja jos täydellisesti suojaa ne valolta, voi niitä pitää varastossa, kunnes tulevat käytettäviksi. Lopuksi oli vanhan aikuisia levyjä käyttäessä välttämätöntä heti fotografeeraamisen jälkeen "kehittää" levy s. o. panna se semmoisen menettelyn alaiseksi, jonka kautta se hopea, mikä ei valosta mustunut, liukeni ja joutui pois. Ilman semmoista menettelyä olisi levy, tultuaan päivän valoon, kokonaan mustunut ja ennen saatu kuva siten hävinnyt. Mainittuja kuivia levyjä käyttäessä on tosin samanlainen menettely välttämätön, mutta sen voi tehdä kuukausia fotografeeraamisen jälkeen. Kun levyjen "kehittäminen" aina on toimitettava pimeässä huoneessa ja kun semmoista usein on vaikea hankkia, niin muun muassa fotografian käyttäminen matkoilla on saanut aivan uuden vauhdin ja on siitä ollut hyvinkin suurta apua. Astronomialle suurimpana etuna on kuivilla levyillä se, että valokuvan piirteet tulevat terävämmiksi.

Astronomisia kuvia tehdessä on erittäinkin Englannissa paljon käytetty n. s. reflektoria  (heijastuskoneita). Sen sijaan että refraktoreissa (valon taittajissa) tarkasti hiottu iso lasilinssi taittaa esineestä tulevat valonsäteet, niin että ne synnyttävät esineen kuvan, niin reflektoreissa heijastuvat valonsäteet ontevasta peilistä ja yhtyvät syltiössä  (polttopisteessä). - Valon sisältämistä kaikista vesikaaren väreistä ainoastaan kemiallisesti vaikuttavat säteet mustaavat hopean valokuvaus-levyllä. Ainoastaan osalla spektrumissa näkyvistä säteistä on tämä ominaisuus. Vaan sitä vastoin on spektrumissa ulkopuolella punasinervää osaa säteitä, jotka ovat kemiallisesti vaikuttavia, mutta joita silmä ei huomaa. Kaikki nämät eriväriset säteet heittää nyt reflektorin peili yhteen ainoaan pisteesen. Jotta valokuvaus-levy pidättäisi esineen kuvan, on se siis reflektorissa sovitettava juuri samalle paikalle, jossa silmälle näkyvällä kuvalla on sijansa. Ja silloin kokoontuvat myöskin kaikki kemiallisesti vaikuttavat säteet samaan paikkaan ja niiden yhteisvaikutuksesta syntyy kuva levylle.

Niin ei ole asian laita refraktorissa. Linssi taittaa sinipunervat säteet kuvaksi, joka on lähempänä linssiä kuin punaisten säteitten synnyttämä kuva, ja jokaista eri sädelajia vastaa eri kohdille esiintyvät kuvat. Jos silmä pannaan tähän, niin nämät kuvat osaksi peittävät toisensa, osaksi näkyvät toistensa ympäröiminä, kuvien reunat vivahtelevat kaikkiin vesikaaren väreihin. Tämä oli pääasiallisena syynä,minkätähden koneet, joita rakennettiin puolitoista  vuosisataa astronomisen- kiikarin keksimisen jälkeen, antoivat esineistä kuvia, jotka tarkkuudessa ja selvyydessä ovat paljo jäljessä niistä kuvista, joita myöhemmän ajan koneilla saadaan. Tämän vaikutuksen voi nykyään suureksi osaksi poistaa siten, että objektiivilasia ei tehdä yhdestä, vaan kahdesta eri linssistä, jotka ovat sopivalla tavalla hiotut eri laatuisista laseista. Lähimpänä tätä kaksoislinssiä tulee silloin olemaan ei punasinervä, vaan se kuva, joka väriltään kuuluu spektrumin sisäosaan, ja siten tulee se ala, joka sisältää muut värilliset kuvat, ikäänkuin käännetyksi tämän kohdan ympäri ja ottaa siis pienemmän tilan. Eri väriset kuvat ovat siis kootut pienemmälle alalle, käyvät paremmin yhdeksi ja tämän yhteisvaikutuksen kautta syntyneen kuvan selvyys lisääntyy siten suuresti. Tämän kootun kuvan ympäri jääpi tosin vielä valokehä, mikä kuitenkin on jokseenkin heikko verrattuna itse kuvaan.

Jos nyt on refraktori, joka on hiottu niin,että se antaa kuvan, joka silmälle näyttää niin  selvältä kuin mahdollista jajos siihen silmän sijaan pannaan fotografinen kamera, niin kuva, joka jää levylle, erittäinkin isommissa koneissa, ei läheskään tule niin selväksi ja hyvin rajoitetuksi kuin se kuva, jonka silmä näki. Syynä tähän on se, että erivärisistä kuvista ne ovat lähimmiten käyneet yksiin, jotka ihmisen silmään tekevät kovimman vaikutuksen; vaan näillä kuvilla ja vastaavilla väreillä ei ole suurin fotografinen voima. Jos tahdotaan viime mainituita saada niin paljon kuin mahdollista keräytymään, että ne tekisivät mitä selvimmän fotografisen kuvan, niin linssit ovat hiottavat toisella tavalla. Se kiikari, joka täten parhaiten soveltuu valokuvaukseen, antaa silmälle huonoja kuvia. Ennen ei osattu valmistaa sellaisia linssiä; vasta viimeisinä aikoina hiominen on onnistunut, kun spektroskopin avulla voi riittävän tarkasti tutkia tällaisia kaksoislinssiä.

Edellisestä näyttää käyvän selväksi, että valokuvia tehdessä pitäisi käyttää reflektoria eikä refraktoria, peiliä eikä linssiä. Semmoinen johtopäätös on kuitenkin liian aikainen. Jos vertaa valokuvia, joita aivan viimeisinä aikoina on saatu kummankin lajin täydellisimmillä  koneilla, niin täytyy myöntää, että peiliteleskopien tulokset eivät vedä vertoja refraktorien antamille kuville. Suureksi osaksi lienee tähän syynä se seikka, että reflektorin täytyy olla paljoa suuremman antaakseen yhtä voimakkaan kuvan kuin refraktori. Se tulee sen tähden raskaammaksi ja myöskin on vaikeampi rakentaa kellonkoneistoa, joka riittävällä  yhdenmukaisuudella pyörittäisi kiikaria. Taivaan jokapäiväisen pyörimisen tapahtuessa ei siis kiikari pysy kyllin tarkasti suunnattuna samaa tähteä kohti, ja tähden kuva ei sen tähden lankea aina samalle valokuvaus-levyn pisteelle. Kuva tulee epäselväksi ja huonosti rajoitetuksi. Tämän lisäksi on vaikeampi tehdä kelvollista peiliä kuin kelvollista linssiä, raskas peili mutkistuu helposti oman painonsa vuoksi ja se vahingoittuu pian kasteesta tahi kuurasta, jonka tähden taitavan mekaanikon ja optikon pitää lakkaamatta valvoa sitä.

---

Kaksi Pariisin observatoorissa työskentelevää astronomia veljekset Paul ja Prosper Henry olivat jo kauvemman aikaa tehneet laajaa ja tarkkaa karttaa eräästä taivaan vyöhykkeestä. Melkoinen osa työtä oli jo valmiina, kun he vihdoin tulivat taivaan seutuun, jossa tähtiä oli niin tiheässä ja semmoinen paljous, että heidän työnsä voi edistyä peräti hitaasti. Silloin kääntyi heidän huomionsa edistykseen, joka vähäistä ennen oli tehty valokuvauksen alalla käyttämällä ennen mainitulta kuiviabromihopea-gelatinilevyjä,
joiden kautta levyjen herkkyys ja kuvien selvyys oli niin suuresti lisääntynyt. Ja se ajatus heräsi heissä, että nyt oli aika tullut tehokkaampaan ja tuloksista rikkaampaan valokuvauksen käyttämiseen astronomianpalveluksessa. Valmistavat kokeet pienemmillä koneilla olivat erittäin tyydyttäviä. Pariisin observatoorin johtaja amiraali Mouchez toimitti sen tähden riittävän rahamäärän Henry-veljesten käytettäväksi, jotta voisivat hankkia kylläksi suuren ja voimakkaan koneen, jonka tarkoituksena olisi  valokuvaus yksinään.

Henry-veljekset ottivat sentähden päämääräkseen toimittaa astrofotografialle (tähtien valokuvaamiselle) niin suotuisat ehdot kuin mahdollista, huolimatta siitä voisiko konetta menestyksellä käyttää tavallisissa silmähavainnoissa. Heti he päättivät käyttää refraktoria eikä peiliteleskopia. Koneessa, joka valmistui Toukokuussa 1885, on fotografeeraamiseen aiotulla kaksoislinssillä 1/3 metrin läpimitta sekä on hiottu niin,että se yhdistää kuvaksi ne säteet, jotka enin vaikuttavat valokuvaus-levyyn. Tämä on suurin linssi,mikä tähän saakka on tehty yksistään fotografeerausta varten. Tähän kuuluvan torven viereen on kuitenkin järkähtämättä kiinnitetty vielä toinenkin suoranaiseen katsomiseen aiottu kiikari, jonka linssillä 1/4 imetrin läpimitta. Koko tämän laitoksen panee kellonkoneisto seuraamaan taivaan jokapäiväistä pyörimistä. Mutta kun ei mikään kellonkoneisto toimi täydellisesti viatta ja vielä vähemmin semmoinen, jonka käytettävänä on näin suuri massa kuin tämä kone, niin koko ajan, minkä fotografeeraus kestää, astronomi katsoo pienemmän kiikarin kautta ja voi kiertämällä kahta pitkää ruuvia, joita hän pitelee käsissään, pysyttää tähden aina samalla kohdalla kiikarin näköalaa. Siten hän myöskin voi poistaa tahi vähentää monen muun vian vaikutuksia, joista suurimman syynä on muutokset tähden asennossa, jotka johtuvat valon taittumisesta kulkiessaan maapallon ilmakehän läpi.

Kun näin valokuvaukselle suotuisimmat olosuhteet on yhdistetty, niin on saavutettu tuloksia, jotka ovat voittaneet kaikki toiveet, vieläpä niin suuresti, että moni astronomi saadessaan ensimmäiset kappaleet tällä koneella tehdyistä valokuvista, luuli että niitä oli perästäpäin siistitty (retoucheerattu), mutta epäluulo katosi ensi silmäyksellä alkuperäisiä levyjä katsellessa. Täten saadut valokuvat olivat niin selvät ja niin tavattoman tarkat, ett'eivät ne ainoastaan voineet kilpailla, vaan vieläpä voittivatkin huolellisimmin tehtyjen astronomisten mittausten tulokset. Fotografisen menettelyn avulla saadaan siten niin täydellisiä kuvia taivaankappaleista, että sen kautta monipuutteinen piirustus kokonaan syrjäytyy asemastaan tähtitieteen apukeinona. Samalla kertaa on fotografian käyttäminen suuremman tarkkuutensa vuoksi varsin sopiva monella tutkimus-alalla astumaan suoranaisen mittauksen sijaan, jonka presisioonista astronomia tähän asti on täydellä syyllä ylpeillyt. Senpätähden ovatkin astronomit yksimieliset siitä, että Henryn kaksoisrefraktorin käyttäminen ei ainoastaan merkitse edistystä, vaan täydellistä  mullistusta havaintoja tekevän astronomian useimmilla aloilla.

---

Käykäämme nyt esittämään niitä tuloksia, joita jo on saatu mainitulla koneella, sekä mitä voittoja astronomialle olemme oikeutetut odottamaan, sitte kuin semmoisia fotografisia refraktoria on hankittu ja pantu toimintaan observatooreissa.

Ensimmäiset näytteet siitä, mitä Henry-veljekset tällä refraktorillaan saivat aikaan, olivat valokuvia eräästä hyvin tähtirikkaasta taivaanseudusta. Millä kummastuksella niiden taivaan-fotografiassa siihen asti tuntematon tarkkuus vastaan otettiin ja minkä merkityksen astronomit antoivat niille, olen ylempänä koettanut esittää. Myöhemmin ovat Henry-veljekset samalla tavalla kuvanneet suuren joukon taivaan seutuja, aina yhtä tyydyttävillä tuloksilla. Näiden joukossa on erittäin huomattava eräs, joka käsittää Seulaiset, erittäin sen kautta, että tuskin mikään paikka taivaalla on ollut niin ahkeroiden tutkimusten jamittausten esineenä kuin juuri tämä. - Vähäistä ennen oli myös etevä franskalainen astronomi Wolf tehnyt  tarkan kartan tästä seudusta, antaen asennot 671 tähdelle kirkkaimmista aina hyvin heikkoihin 13:nnen suuruusluokan tähtiin asti; tämä kartta oli perustettu mittauksiin, joiden tekeminen oli kestänyt muutamia vuosia. Fotografeeraamalla saivat Henry-veljekset noin yhdessä tunnissa samasta seudusta kartan, joka sisälsi runsaasti enemmän kuin kaksi sen vertaa eli tarkemmin sanottuna 1,421 tähteä, joista heikoimmat olivat 16:tta suuruusluokkaa, s. o. niiden valovoima on ainoastaan 1/16 heikoimmista Wolfin tähdistä. Tästä valokuvasta näkyy sitä paitse, että on olemassa nebuloosa, joka ympäröi erään tähden Seulaisten kirkkaimpien ja paljaalle silmällekin näkyvien joukossa, tähden, jota käytetään niin usein esiintyvissä astronomisissa määräyksissä, että voi sanoa, ett'ei mene vuodessa monia päivää, jolloin sitä ei tarkastettaisi joltakin kohdalta maapalloa. - Tällä nebuloosalla on siis senlaatuinen valo, joka vaikuttaa kovemmin valokuvaus-levyyn kuin ihmissilmään. Keksimisen jälkeen on se kuitenkin voitu nähdä isoilla kiikareillakin. Sitä paitsi näyttää tämä seikka muiden kokeiden muassa, että levy on herkempi heikolle valolle, joka on kirkkaamman valon vieressä.

Kiikarissa näytäkse tähti valopisteenä ilman mitattavaapintaa. Henryn valokuvissa näkyvät tähtien jäljet pyöreinä pilkkuina isommalla tai pienemmällä diametrilla aina niiden enemmän eli vähemmän kirkkaan valon mukaan. Mittaamalla näiden diametrin saa siis mitan tähtien valovoimasta. Jos aikojen kuluessa jonkun tähden valovoima vaihtelisi, niin myöskin tämän valon lähde, tähti itse on vastaavalla tavalla muuttunut. Tällaisten tutkimusten suuri merkitys on siis siinä, että ne tekevät meille mahdolliseksi konstateerata fysillisiä muutoksia tähdissä. Nämät diametrit eivät riipu tähtien tilavuudesta. Ne ovat seurauksia ennen mainitusta kaksoislinsin epätäydellisyydestä, jonka vuoksi eri väriset kuvat eivät kaikki tule samalle paikalle, mikä näkyy sitä selvemmin, mitä kirkkaampi tähti on. Tämä seikka antaa siis refraktorilla saaduille valokuville ominaisuuden, joka tekee ne sopiviksi näihin tärkeihin astronomisiin töihin, ominaisuuden, joka puuttuu peiliteleskopin valokuvilta. Tämä on myöskin ollut tärkeänä syynä, minkä tähden edellistä konelajia on pidetty edullisempana.

Kerta oli muuan pieni planeetti, Pallas, sillä kohdalla taivasta, jota fotografeerattiin. Kun tämä taivaankappale valokuvauksen kestäessä muuttihe vähän matkaa tähtien välissä, niin sen jälki levyllä näytti pieneltä viivalta, joka poikkesi niin paljon tähtien pyöreistä kuvista, että sen helposti erotti näistä. - Valokuvaus tulee tästä syystä olemaan yksinkertaisin keino uusia pikkuplaneetteja keksiessä ja ennen tunnettuja hakiessa. Monenlaisissa valokuvaus-töissä tullee vastedes tämmöiset löydöt ikäänkuin kaupantekijäisinä.

Henry-veljekset ovat rientäneet näyttämään valokuvaus-metodinsa kelvollisuutta ja käytännöllisyyttä tekemällä erittäin tarkkoja kuvia erilaisista astronomisista esineistä. Siten he ovat saaneet kelpo kuvia tähtijoukoista, harvemmista aina semmoisiin, joissa tähdet ovat niin sakeassa, että tuskin voi erottaa tähteä naapuristaan; kuusta, erilaisista kuumaisemista, planeeteista, y. m. Neptunuksesta ja sen kuusta, jota viime mainittua on peräti vaikea nähdä voimakkaimmillakaan kiikareilla, sekä kaksoistähdistä ja nebuloosista. Kun saman nebuloosan eri osissa valon voima usein on hyvin vaihteleva, niin pitää siitä olla kokonainen sarja valokuvia, joiden ekspositsiooni-ajat ovat eripitkät. Lyhyen ajan eksponeeratuilla levyillä näkyy ainoastaan valoisammat osat, mutta ovat hyvin selvät. Pisimmän ajan eksponeeratuilla levyillä ovat sitä vastoin tummimmat seudut hyvin onnistuneet, kirkkaimmat taas "liiaksi eksponeeratut" ja sen vuoksi epäselvät. - Kun panee prisman valokuvaus-linssin eteen, saa valokuvia kaikkien niiden tähtien spektrumista, jotka ovat fotografeerattavalla taivaan alalla.

Tarkoitusta varten erittäin tehdyllä tarkalla mittauskoneella ovat Henry-veljekset tehneet valokuvillaan mittauksia tähtien keskinäisistä asennoista; josta on käynyt selväksi, että siten sai tähtien asennot vähemmällä kuin 1/10 kaarisekunnin epävarmuudella määrätyiksi, samalla kun todennäköinen vika parhaimmissakin meridiani-havainnoissa tavallisesti nousee 3-5 kertaa niin suureksi, ja vika monen muun laisissa astronomisissa määräyksissä on melkoista suurempi. - Täten oli todistettu se suuri arvo, joka näillä valokuvilla on astronomisina havaintoaineksina.

Paitsi enennyttä tarkkuutta ja melkoisesti suurempaa asianmukaisuutta on fotografisella  menetystavalla vielä etuna erinomaisen suuri ajan säästö vaikka työtä kyllä vielä riittää  pitämään astronomeja täydessä toiminnassa - sekä vihdoin se seikka, että suuri osa havaintotyötä muuttuu mittauksiksi, jotka tehdään kamarissa. Mittausten tulokset saattaa myöskin, tarkastamalla fotografista levyä, kontrolleerata milloin hyvänsä, mikä ei yhtä suuressa määrässä voi tapahtua tavallisia observatsiooneja käyttäessä. Jos kohta sopivien öiden luku onkin hiukan vähempi, niin tämä tulee monenkertaisesti palkituksi sen kautta, että samaan aikaan voi kerätä mahdottoman paljoa enemmän ja että koottujen ainesten hyväksi käyttäminen voi tapahtua milloin hyvänsä sekä on työtä, jota tehdään huoneessa.

Pariisin observatoorin johtaja amiraali Mouchez jätti jo vuonna1885 ranskan tiedeakatemiaan suunnitelman siihen suurenmoiseen hankkeesen,  että käyttämällä samarakenteista konetta kuin Henryn tehtäisiin fotografinen kartta koko taivaasta. Itse asiassa onkin juuri tämän ohjelman toimeen paneminen mitä tärkein. Ollen liiaksi laaja yhdelle ainoalle observatoorille vaatii tämä hanke järjestysperäistä yhteistyötä monelta samanlaisilla koneilla varustetulta observatoorilta, jotka ovat maapallolla, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista, jotta siten voisi käyttää hyväksensä tähtien vaihtelevaa asentoa eri paikkojen horisonttiin verraten. Tällä tavalla kuitenkin jätettäisiin tuleville sukupolville muutaman vuoden työn jälkeen täydellinen ja tarkka kuva koko taivaan näöstä tämän vuosisadan lopulla ja siten olisi kaikkia aikoja varten vankka perustus pantu, jolle voi tavallisella tavalla jatkaa rakennusta.

Keskustelemaan, olisiko mahdollista toteuttaa tätä laajaa hanketta, sekä sopimaan siihen tarvittavista keinoista, kutsui ranskan tiedeakatemia suuremman joukon astronomeja kongressiin, jokapidettiinPariisissa Huhtikuussa 1887. Kongressi oli yksimielinen siitä, että hankkeella oli mahdottoman suuri merkitys sekä että sen toteuttaminen oli mahdollista; päätettiin, että jokaisen tässä kansainvälisessä työssä käytetyn valokuvauskoneen piti olla pääasiassa samanlaatuisen ja samansuuruisen kuin Henryn refraktori. Myöskin päätettiin, että niiden valokuvien, jotka yhteensä tekisivät kartan, pitäisi sisältää kaikki tähdet aina 14:ttä suuruusluokkaa myöten. Tämä tekisi yhteensä 10-12 miljoonaa tähteä tai enemmänkin, kun lavein tähän asti tehty karttateos käsittää tuskin ½ miljoonaa tähteä. Ja kuitenkin fotografinen kartta tarkkuudessa voittaisi viimemainitun. Kontrollin vuoksi pitäisi jokaisen taivaan pisteen esiintyä vähintäinkin kahdella levyllä. Sen ohessa tehtäisiin lyhyemmällä ekspositsiooni-ajalla ja siten vielä lisätyllä tarkkuudella toinen valokuvasarja, joka käsittäisi kaikki tähdet taivaalla aina n:ttä suuruusluokkaa myöten eli yhteensä noin 1&frac12,-2 miljonaa; perustuen valokuva-levyillä toimitettuihin mittauksiin, tehtäisiin näistä kaikista tarkka luettelo. Tässä viime mainitussa työssä voisivat olla osallisina muutkin observatoorit kuin ne, joitten toimena on valokuvailu. Jos riittävä luku observatooreja yhtyisi, toivottiin, että hyvin ehdittäisiin lopettaa valokuvaustyö ennen tämän vuosisadan loppua.

Mainittuun työhön ryhtyminen on jo osaksi varma osaksi hyvin luultava useampien  observatoorien puolelta niin hyvin Ranskassa ja sen alusmaissa, kuin myöskin erityisissä Europan valtakunnissa, Amerikassa, Australiassa ja Hyvän Toivon niemellä. Ennen on jo huomautettu, kuinka tärkeätä on, että nämät observatoorit ovat niin hajallaan maapallolla kuin mahdollista. Tämä hanke saisi sentähden melkoisen edun siitä, että niin pohjoisella leveys-asteella sijaitseva observatoori kuin Helsinki ottaisi osaa työhön. Ja tämmöiseen osan-ottoon on sitä enemmän syytä, kun ei ole luultavata, että lähimmässä tulevaisuudessa toinen yhtä kaukana pohjoisessa oleva observatoori tulisi varustetuksi sellaisella fotografisella refraktorilla.

Mainitun suunnitelman toimeen panolla ei kuitenkaan näiden koneiden työala ole suinkaan tyhjennetty. Ennen on mainittu erilaatuisia astronomisia töitä, joihin voi ryhtyä, kuten Henry-veljekset ovat näyttäneet, paljoa suuremmalla menestyksellä heidän refraktorillaan kuin tähän saakka käytetyillä metodeilla. Näihin voisi helposti lisätä muita, joista jokainen antaisi aihetta erityistutkimuksiin, perustuen erilaisiin tarkoitusta varten  tämänlaisilla koneilla tehtyihin fotografisiin havaintoihin.

- Anders Donner.

Liikkeenhoidon alalta. Elintarpeitten väärennyksistä. IV.

Yhteishyvä 14, 2.4.1909

Teen kulutus meillä, kuten muuallakin, on vuosi vuodelta yhä lisääntynyt. V. 1907 tuotiin teetä maahamme yhteensä 152,700 kg., raha-arvoltaan noin Smk. 476.000. Kun tee siis meilläkin on jo verrattain yleinen kulutustavara olisi myös syytä olla varuillaan sitä ostettaessa, jotta säästyttäisiin saamasta ala-arvoista tavaraa.

Teen väärennykset ovat nimittäin varsin tavallisia, eikä tästä voida enää kuten ennen syyttää yksinomaan jälleenmyyjiä, koska väärennykset usein tapahtuvat jo itse tuotantopaikoilla. Ennen pidettiin "kiinalaista alkuperäispakkausta" (Kiinassa lyijyleimalla varustettua käärettä) taatusti puhtaana teenä. Nykyään ei tähänkään pakkaukseen enää luoteta, kun on tultu huomaamaan, ettei sekään ole voinut suojella teetä väärennyksiltä.

Huonompiin teelajeihin lisätään tavallisesti ne teelehdet ja muukin roska, mikä teenpakkaushuoneita laastessa saadaan. Varsin tavallista on niinikään, että jo käytettyjä teelehtiä sekotetaan alkuperäisen joukkoon, tai lasketaan kauppaan sellaisenaan tai värjättynä. Niinpä esim. Lontoossa myydään vuosittain miljoonia kiloja jo ehkä useampaakin kertaan käytettyä teetä.

Väärentämättömässä teessä on 34 á 50 % veteen liukenevia aineita, jo käytetyssä värjäämättömässä tietysti vähemmän. Punnitsemiskoe ei kumminkaan ole luotettava juuri sen vuoksi, että jo käytetyillä ja sittemmin värjätyillä teelehdillä saattaa olla sama liukenevaisuusprosentti kuin väärentämättömilläkin. Teen värjäämiseen käyttävät kiinalaiset katekuja kampesipuista saatua väriainetta, jota sekottavat riisiveteen; eurooppalaiset käyttävät näitten väriaineitten lisäksi indigoa, berlininsinistä y. m.

Usein voidaan keinotekoinen teen värjääminen huomata hankaamalla vedessä liuenneita teelehtiä valkoiseen paperiin. On kumminkin huomattava, että väärentämättömistäkin, ja varsinkin huonoimmista teelajeista jää valkealle paperilleole niin selviä viheriän, keltaisen tai sinisen vivahduksia kuin värjätyistä teelehdistä jääneellä. Jos värjääminen on toimitettu berlininsinisellä tai muilla mineraaliväreillä, huomataan se helposti tuhkakokeen avulla. Väärentämättömän teen tuhkapitoisuus ei nimittäin milloinkaan nouse 7 % suurempaan määrään. Kateku- ja kampesiväreillä värjätyn teen huomaamiseen vaaditaan hiukan monimutkaisempia kokeita.

Paitsi edellämainittuja teen väärennystapoja käytetään vielä aivan yleisesti sitä, että muitten kasvien lehtiä sekotetaan teelehtien joukkoon. Niinpä tapaa teekääreestä verrattain usein mansikan, mustikan, horsman, rusojuuren, tuomen, pajun, pihlajan, seljapuun, saarnin, poppelin, muutamien ruusulajien y. m. lehtiä.

*) Keskuskunnan tuottamaa teetä mikroskoopilla tutkittaessa ei käytetystä teestä löydetty ainoatakaan vierasta lehteä. Toim.  huom.Vieraat kasvilehdet voidaan kumminkin mikroskooppisten tutkimusten avulla verrattain helposti erottaa teelehdistä. Kuumassa vedessä liuotetut teelehdet avataan kääröistä ja levitetään lasipalalle, jossa niitä on helppo tutkia. Mikroskoopilla ja paremmilla suurennuslaseillakin liuomataan tällöin teelehdille ominaiset "hampaat" jokaisen lehtipykälän laidassa. Teen väärennykseen käytettyjen kasvilehtien laidoissa ei näitä "hampaita" ole. On kumminkin huomattava,että vanhemmista teelehdistä on usein "hampaat" varisseet pois. Tällöin on tutkijan kiinnitettävä huomio myöskin lehden muuhun ulkomuotoon. Tästä, ja varsinkin lehtisuonien ja ruodin asennoista, voidaankin useimmissa tapauksissa jo ilman muuta päättää onko tutkittava lehti teelehti. Parhaiten selvinnee tämä seikka ensimmäisestä kuvasta, jossa vasemmalla (I) oh kokonainen auki kääritty teelehti luonnollisessa koossaan, oikealla (II) taas osa teelehden pykäläistä laitaa, sille ominaisine "hampaineen" (d), sekä toisesta kuvasta, mistä nähdään teen väärennykseen tavallisimmin käytettyjä lehtiä*).

[Kuvia ei jutun liitteenä]

Liikkeenhoidon alalta. Elintarpeitten väärennyksistä. III

Yhteishyvä 7, 12.2.1909

Kohta jauhojen jälkeen voitaisiin kahvi mainita sellaisena tärkeämpänä tavarana, joka ei suinkaan vähimmin ole säästynyt väärennyksiltä; Kahviväärennykset ovat kuten jauhoväärennyksetkin sangen monenlaisia: viattomimmista eri lajien toisiinsa sekotuksista aina kahvipapujen keinotekoiseen valmistukseen saakka.

Joku aika sitten pääsi kahvipapujen keinotekoinen valmistus suureen mittaan sen kautta, että Saksassa oli kaksi suurta tehdasta ruvennut valmistamaan yksinomaan koneita, joilla savesta ja vehnäjauhotaikinasta "tehtiin" kahvia.  Nämä, tällätavoin valmistetut kahvipavut värjättiin erityisillä kahviväreillä. kiillotettiin sahajauholla ja sekotettiin oikeaan luonnon kahviin. Poliisi sai kumminkin vihiä tästä uudesta koneteollisuusalasta ja lakkautti niitten  valmistamisen.

Tavallisempi kahvinväärennysmuoto kuin kahvipapujen keinotekoinen valmistaminen on huonompien, varsin ala-arvoistenkin kahvilajien sekottaminen parempiin ja tunnetuimpiin merkkeihin. Turvottamalla kahvipavut vesihöyryssä ja valkaisemalla miedossa rikkihappoliuoksessa muuttuvat ne kokonaan toisennäköisiksi. Niinpä tämän menettelyn avulla voidaan huonosta brasiliakahvista saada preangerin (hyvän jaavakahvin) näköinen tavara. Tällätavoin saadaan muutaman pennin maksulla kiloa kohti, yhtä monta kymmentä penniä arvokkaampi kahvilaji. tietysti vaan näennäisesti. Joskus kutsutaan tällaista kahvia kaupassa apreteeratuksi, mutta useimmiten se kulkee väärällä nimellä.

Saadaksemme tietää, onko kahvi apreteerattua vai ei, tehdään yksinkertainen punnitsemiskoe. On näet huomattu, että apreteerattu kahvi on tavallisesti keveämpää kuin oikea. Painoerotukset eri kahvilajien välillä ovat tosin joltisenkin suuret, mutta tämä huomioonottamalla voidaan punnitsemiskoetta silti usein hyvällä menestyksellä käyttää. Litra kahvia painaa tavallisesti 5 à 6 ½ kg., apreteerattu vähemmän.

Kahvin värjäys on ehkä tavallisin väärennysmuoto. Ulkomailla, varsinkin Saksassa on joukko kahviväritehtaita, jotka valmistavat värejä kaikkia kahvin eri värivivahduksia tarkoin matkien. Tavallisimmin käytetyt kahvivärit ovat: berliininsininen, kromikeltainen, teräsharmaa, indigo, grafiitti- ja tervavärit.

Karkeimmat kahvivärjäykset huomataan hankaamalla kahvipapuja valkeaan paperiin tai pesemällä ne lämpimässä vedessä, jolloin väriaineet painuvat pohjaan. On kumminkin huomattava, että myöskin aivan väärentämättömästä kahvista kalkkipitoinen vesi (esim. kaivovesi) tulee vihertävän sameaksi. Tämä johtuu siitä, että kahvi sisältää viridiinihappoa, joka kalkin kanssa muodostaa mainitunlaisen seoksen. Kerran sattui allekirjottanut näkemään kokeen, jonka tekijä veden samentumisen nojalla teki sen johtopäätöksen, että kahvi on väärennettyä, ottamatta ollenkaan huomioon kokeessa käytettyä kalkkipitoista vettä. Tutkijan on siis otettava selvä, mistä veden muuttuminen kulloinkin johtuu. Tottumaton tutkija käyttäköön järvi- tai mieluummin sadevettä, talvella myöskin puhtaasta lumesta sulatettua.

Kaikellaiset kahviväärennykset ovat tietysti enemmän tai vähemmän terveydelle vahingollisia, erittäinkin jos värjäämiseen on käytetty lyijy- tai kromipitoisia aineita, jotka ovat suorastaan tuhoisia myrkkyjä. Viattomimpia laadultaan ovat taas kahviväärennykset silloin, jos kahvia tyydytään heikosti paahtamaan, jotta sille saataisiin edullisempi väri ja sen jälkeen, jotta ei taas paino vähentyisi, käsitellään vesihöyryssä.

Silloin tällöin tapaa myös kaupassa meriveden vioittamaa kahvia oikean nimellä. Tämän, samoin kuin monen muunkin kahviväärennyksen voi useimmissa tapauksissa huomata ainoastaan erikoistutkimusten kautta, joko mikroskoopilla tai kemiallisen analyysin avulla.

Vaikka ei kahviväärennysten selville saamiseksi olekaan yhtä paljon niin helppoja kokeita, joita osuuskaupat voisivat tehdä ilman erikoisia koneita, kuin edellä esitetyt jauhokokeet, sopii kumminkin toivoa, että näihinkin seikkoihin kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Taistelu väärentämättömän kahvin kauppaan saattamiseksi tulee epäilemättä olemaan vaikea. Sitähän vastustavat kaikki kahvin tosi- ystävät jo senkin vuoksi, että värjätty kahvi on kitkerän makuista, ja kun siihen on kerran totuttu, ei oikea kahvi maistu enää miltään.

Eräästä seikasta, joskaan se ei varsinaisesti kuulu tämän kirjotukseni alaan, pyytäisin huomauttaa meidän arvoisaa emäntäväkeämme, ja se on kahvin oikea paahtamistapa. Äsken sanoin, että kahvinjuojat yleensä pitävät "kitkerästä". Tämä muistetaan jo kahvia paahdettaessa, ja toimitetaan paahtaminen siten, että kahvipapuihin saataisiin kehittymään mahdollisimman paljon katkeranmakuista parkkihappoa. Kahvin parhaat osat poltetaan hiileksi ja sillätavoin hävitetään kahvista sen hieno maku ja haju. Hyvät naiset, noudattakaapa seuraavaa neuvoa kahvia paahtaessanne. Paahtakaa kahvia ainoastaan siksi, kunnes kuulette paahtimesta ensimäiset räiskäykset; silloin alkavat kahvipavut halkeilla ja parkkihappoa suuremmassa määrin muodostuu. Jos paahtaminen tapahtuu tasaisessa lämmössä ja muuten toimitetaan huolella, on kahvi tällöin valmis jauhettavaksi. - "Mutta sehän on vielä aivan raakaa", sanotte ehkä ja lisäätte: "eikä sitä saa edes tavallisella kahvimyllyllä pieneksi!" - "Raakaa" se on ainoastaan vanhan käsityksemme mukaan, jonka me nyt olemme velvolliset hylkäämään katsellessamme asioita uudessa valossa. Jos taas vanha ystävämme, kahvimylly, joka meitä on uskollisesti vuosikausia auttanut kukkaron keventämisessä, ei enää vanhoilla päivillään jaksaisikaan purra sitkeämpää kahvia, annamme sen lapsille leikkikaluksi ja ostamme osuuskaupasta uuden. - Me olemme, kerran kaikkiaan, päättäneet tästälähin ruveta juomaan ainoastaan kunnollista, väärentämätöntä kahvia!

Impressionistinen suunta maalaustaiteessa.

Valvoja 7-8, 1904

Ateneumin näyttelyn johdosta
Kirjoittanut
Oskari Liljefors.

Sitä ranskalaisten ja belgialaisten taiteilijoitten näyttelyä, joka viime helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin asti oli avoinna Ateneumissa, voipi syyllä sanoa impressionistiseksi. Sellaisen vaikutuksen se nimittäin etupäässä teki, paria poikkeusta ja, jos niin tahdotaan, neo-impressionisteja lukuunottamatta. Tämä näyttely siis ahtaa etsimättömän aiheen luoda yleissilmäyksen impressionistiseen liikkeeseen.

Ranskalainen maalaustaide yhdeksännellätoista vuosisadalla on läpikäynyt monet vaiheet. Milloin se on hakenut esikuvia antiikisesta maailmasta, on se synnyttänyt sankarillisen ja antiikis-romantisen koulun, milloin se on tunnustanut italialaisen täysrenessansin ainoaksi lähtökohdaksi, on se muodostanut roomalaiskoulun (Villa Medici), milloin se on lähtenyt vanhoista espanjalaisista mestareista, on se johtunut realismiin, milloin lähtökohtana ovat olleet 17:nnen vuosisadan hollantilaiset koloristit, on se synnyttänyt impressionismin, milloin siinä ovat esiinpuhjenneet omat vanhat traditsionit, on siinä näyttäytynyt sievisteleväisyyttä (Cheret) tai ylimyksellistä realismia (Degas, Steinlen), milloin se on kyllästynyt kaikkeen, on se eksynyt symbolismin hämärille maille. Koko ajan käy kehitys kuitenkin katkeematta ankarasti rajoitetusta tyylillisyydestä yhä suurempaan sekä tekotapaiseen että sisällyspuoliseen vapauteen, abstraktisesta ja ylimalkaisesta konkreetiseen ja jyrkästi yksilölliseen.

Impressionismissa tämä kehitys on saavuttanut huippunsa. Se suunnaton tekotapainen uudistus, joka liittyy tämän taidevirtauksenhistoriaan, on tarjonnut maalareille mitä suurimman varan ja vapauden esittää oman temperamenttinsa ja yksilöllisyytensämukaan mitä erilaatuisimpia ilmiöitä luonnosta ja elämästä. Impressionismilla ei ole ollut, niinkuin useimmilla sitä vanhemmilla kouluilla, mitään taiteilijan vapautta sitovaa kaanonia.

Tämänpä vuoksi ei impressionismista voisikaan puhua kouluna samassa ankarassa merkityksessä kuin esim. prerafaelismistä. Impressionisteilla ei ole ollut mitään yhteistä, identistä käsitettä tyylistä, kuten prerafaelisteillä. Itse nimityskin, impressionismi, on syntynyt vain sattuman johdosta. Se johtuu vuodelta 1863, jolloin järjestettiin n. s. refuseerattujen näyttely. Siihen otettiin kaikki sinä vuonna yleisestä näyttelystä hylätyt taulut, ja yleisö riensi siihen saadakseen kyllikseen nauraa onnettomien kustannuksella, jotka parhaasta päästä olivat joko realistisia tai aloittelevia impressionistisia maalareita. Mutta moni palasi näyttelystä vakavana, tuntien siellä uuden ajan voimien olevan liikkeellä.

Tässä näyttelyssä oli Clode Monefilla muuan taulu, jonka nimi oli "Impression" ja joka herätti suurta melua värejä yhteen kasaan mättävän tekotapansa puolesta. Tästä taulusta on nimi impressionismi johtunut ja voi sillä nykyään ymmärtää rajoitetussa merkityksessä erästä ryhmää taiteilijoita (Clode Monet, Edgar Degas, Camille Pissaro, Auguste Renoir, y. m.), jotka keskinäisen ymmärtämisen ja ystävyyden siteillä jälkeen sotavuoden 1870 liittyivät vanhan realistisen mestarin Manefin ympärille; laajemmassa merkityksessä suuntaa, joka on hyödykseen käyttänyt eräitä uusia valo-opillisiin havaintoihin perustuvia tekotapaisia menettelytapoja, suuntaa, joka on asettunut vastustamaan yllämainittuja viime vuosisadan alkupuolella Ranskassa vallinneita, enemmän tai vähemmän ihanteellisia aistisuuntia, joka tahtoo pysyä vain nykyaikaisen elämän kuvaamisessa pitämällä esikuvina eräitä maalaustaiteen vanhempia traditsioneja sekä kotimaassa että etenkin Hollannissa. Impressionismia on myöskin nimitetty cromatismiksi, 1870-vuoden kouluksi y. m. Siitä, onko impressionismi ensinkään mikään koulu, saattaisi kyllä olla eri mieliä; joka tapauksessa on se psykologinen ilmiö, jolla on yllämainitun kaltainen luonne.

Ranskalaisista impressionismin edelläkävijöistä voisi ehkä ensiksi mainita Watteau'n, jonka kuuluisassa taulussa "I'Embarquement pour Cythere" on huomattavissa eräs impressionismin huomattavin tekotapainen omituisuus: värien limitysten asettaminen kankaalle, josta ne vasta matkan päästä katsottuina sulautuvat luonnollisiksi värivivahduksiksi. Yhtenä edelläkävijänään pitävät impressionistit itse Claude Lorrain'ia, jonka tauluissa kirkas valo värisi ikäänkuin esineitä ympäröivänä aineena. Paljon lienee myöskin impressionismiin vaikuttanut eräs Marseillessa elänyt, vähemmin tunnettu maalari Monticelli, joka maalasi romantisia kohtauksia Watteau'n tapaan ja oli erinomainen kirkkaitten värien käyttäjä. Vanhoista hollantilaisista mestareista on Ruisdael ensisijassa mainittava. Merenrantamaisemiensa kaukaisissa taivaanrannoissa hän erinomaisesti käytti impressionistienlempivänä,sinistä. Frans Hals, Turner ja Rembrandt (kuparipiirroksillaan) ovat niinikään antaneet paljon vaikutteita impressionisteille ja välillisesti myöskin espanjalaiset Velasquez ja Goya.

Viimemainittuihin espanjalaisiin mestareihin olivat kuitenkin ennen impressionisteja heidän lähimmät edelläkävijänsä, realistit Manet ja Courbet, liittyneet. Ilman näitä impressionismin suuria tienraivaajia olisikin vaikea ymmärtää koko impressionistista liikettä. He jo olivat eroittauneet yllämainituista 19:nnen vuosisadan alkupuolen taiteellisista kouluista.
Mutta pääasiallisesti vain aiheen valintaan nähden. Vasta impressionistit saivat aikaan täydellisen tekotavallisen mullistuksen. Courbet ja Manet olivat vain silloisen ajassa olevan kirjallisen realistisen virtauksen vaikutuksesta hylänneet siihen asti yleiseen käytetyt mytologis-romantiset, akatemiallis-allegoriset, historialliset, symbolistiset, filosofiset y. m. senkaltaiset aiheet ja alkaneet niitä ottaa suoraan luonnosta ja ympäröivästä aktuaalisesta elämästä. Vastustushaluisina ja taisteluvalmiina he menivät, ainakin ensinmainittu heistä, totuuden ja todellisuuden rakkaudessaan useinkin samanlaisiin äärimäisyyksiin kuin samanaikaiset kirjalliset realistit. Courbefilta on tauluja, jotka tuntuvat pyytävän olla vapaita kaikesta sellaisesta, jota voisi runolliseksi kutsua. Taivas ja maa ja sen asujamet, kaikki ovat peitetyt harmaaseen, jokapäiväiseen värivaippaan ilman iloisampaa, kirkkaampaa värivivahdusta.

Tässä suhteessa eroavatimpressionistit realistisista edelläkävijöistään. Heidän realisminsa on hienostuneempaa, tunnelmallisempaa. Samalla tavalla kuin myöhemmän ajan realistiset kirjailijat johtuivat tunnelmakuvaukseen, samalla tavalla ovat impressionistitkin johtuneet jokapäiväisestä realismista runollisempaan tunnelmamaalaukseen. Manefin maisematauluista, niin yksinkertainen aihe kuin niillä kulloinkin on, on kukin tavallaan pieni runoelma. Renoirin miellyttävät, hieman haaveksivat naiset eroavat Manet'in leveistä, maailmallisista naisista samalla tavalla kuin Daudefin kertomukset eroavat Zolan laajaperäisistä romaaneista.

Impressionistiselle realismille on ennen kaikkea ominaista karakteristisen, luonteenomaisen etsiminen. Välittömällä,impulsiivisella havaitsemisella ottaa vastaan vaikute, tarttua ilmiöön sen luonteenomaisimmassa momentissa - siinä impressionistisentaiteensuuri salaisuus. Tämänpä vuoksi riittää heille aiheeksi mahdollisimman rajoitettu ilmiö elämästä ja luonnosta, jotta siihen sitä intensiivisemmin voisivat syventyä ja sen täydellisesti sieluunsa sulattaa.

Enimmin on impressionismiin vaikuttanut 1860-luvun loppupuolen ulkoilmamaalaus. Se johti heitä niihin väri- ja valotutkimuksiin, joilla he sittemmin ovat ihmeitä aikaansaaneet. Jos tutkimuksen tulokset pukisi teoreetiseenmuotoon, niin voisi niistä sanoa jotakuinkin seuraavaa. Ainoa värien lähde on aurinko. Luonnossa ei ole mitään väriä itsestänsä. Esineitten pysyvä väri, paikallisväri - ton local - on erehdys. Lehti ei aina ole vihreä. Kivi ei aina ole harmaa. Auringon kulkiessa taivaalla muuttavat ne yhä värivivahduksiaan. Maalarin tulee tutkia sitä atmosfääriä, joka on katsottavan esineen ja katsojan välillä. Se määrää esineitten värivivahdukset. Kaikki mitä maalauksessa voi esittää, käy atmosfäärin välityksellä. Auringon valo kätkee kaikkiesineet, synnyttääensin värit ja värien kautta muodot, jotka itse asiassa eivät muuta ole, silmin nähden, kuin erilaisten väripintojen ryhmityksiä. Silmälle eivät värit ja muodot muulla tavalla toisistaaneroa. Ne ovat kaksi harhavaikutetta, jotka ovat olemassavain toistensakautta.Päävärit muuttuvat komplementtiväreiksi heijastuksen välityksellä. Ja tähän nähden voi maalari, käyttäen hyväkseen etäisyyttä, atmosfääriä, ryhmittää kankaalle puhtaat värit, päävärit siten, että ne vasta katsojan silmäkalvossa sulavat eläviksi värivivahduksiksi.

Tällainen intellektuaalinen syventyminen valo- ja värimaailmaan kävi käsi kädessä sisäisen tunne-elämän kehityksen kanssa, mikä esti impressionismin tulemasta sisällyksettömäksi värikokeiluksi. Ja peräti väärin olisi luulla, että impressionistit "väriteorioita" dogmaatisesti seuraamalla olisivat johtuneet mestarilliseen tekotapaansa. Ei, teoriat samoinkuin tekotapakin ovat syntyneet vähitellen, herkällä vaistolla tehdyistä yksityisistä havainnoista, useinkin taiteilijan tietämättä. Monet ja Renoir ovat vuosikausia työskennelleetaavistamatta pensseliensä jälkien johtavan teorioihin.

*

Jo yllä on mainittu, että impressionistisen tekotavan varsinaisena luojana on pidettävä Clode Monefia. Sellaista työtä ei ole kuitenkaan yhtenä päivänä suoritettu, ja niinpä ei kunnia siitä yksinomaan tulekkaan hänelle. Manet ja Courbet hänet siihen johtivat kiinnittämällä huomion todellisuuteen ja välittömään havaitsemiseen ja Renoir, Pissaro ja Degas ja koko hänen taiteellinen ystäväpiirinsä ovat hänen keksinnöttään täydentäneet ja kehittäneet. Pidämme kuitenkin impressionismin sekä tekotapaisesti että sisällyspuolisesti Manefin ja Courbet'n realismista eroavana liikkeenä ja johdamme sen suorastaan Monet'ista, hänessä kun esiintyvät useimmat koko liikkeelle ominaiset piirteet.

Monet on aloittanut uransa ensin muotokuva- sittemmin harmaaväristen merimaisemien maalaajana. Vasta noin 1865 - hän oli syntynyt 1840- hän teki ensimäiset luonnoksensa kirkkaan ilman maalaustapaan, ja 1870 on hän jo täydellisesti tavannut itsensä - kirkkaan ilmanmaalaajana. Hän tutkii ja analyseeraa värejä kaikkina vuodenaikoina, sisämaassa ja merenrannoilla, Pariisin ympäristössä ja Bretagnessa vieläpä eri maissa: Marokossa ja Algierissä, Hollannissa ja Englannissa. Saman maiseman maalaa hän useampia eri kertoja, eri valaistuksissa, eri aikana päivästä. Erään myllyn on hän maalannut 20 kertaa. Näin koulutettuna on hänen väriaistinsa saavuttanut äärettömän herkkyyden.

Jos läheltä tarkastaa hänen taulujansa, niin huomaa niissä vain leveitä, sikinsokin kulkevia siveltimenjälkiä, joilla ei tunnu olevan mitään keskenäistä yhteyttä. Mutta kauempaa katsoen yhdistää silmä ne esineiksi, kokonaisiksi maisemiksi ja katsoja hämmästyy sitä salaperäistä järjestystä, sitä kokoavaa voimaa, joka yhdistää ja hallitsee noita näennäisesti sekavia siveltimen vetoja.

Ateneumin näyttelyssä viime kevännä oli hänellä eräs taulu, "Seinen rannat"; kuinka siinä onkaan aine eloisaksi tehty. Pilvet tuntuvat ikäänkuin syvään hengittävän. Koko maisema huokuu niitten mukana, saa terveen, helteisen kesäpäivän hohteen. Ilma, väräjävä ilma kätkee kaikki esineet, kiertää kuin veri elävää elimistöä.

Toisessa taulussaan, "Port-Cotonin pyramiidit", esittää hän eräänlaista väritunnelmaa, joka suuressa määrin muistuttaa musiikkia. Etualalla kuulemme hiljaista läikkyvien aaltojen hyminää, jotka vaihtelevat väriheijastuksia rosoisten kallioitten kanssa. Taampana ulapalla tempaiseksen syvä siniväri vapaaksi kaikilta vaikuttimilta ja vaikuttaa kuin yksinäinen valtava sointu keskeltä hiljalleen hyrisevän väriorkesterin.

Monet luo taikaa tauluihinsa atmosfäärillä, nähdyn esineen ja silmän välillä olevalla ilmalla. Hän käsittää sen jonkinlaiseksi kirkkaaksi atomikulkueeksi, joka panee värisemään kaikki esineet, sulattaa; niitten ääriviivat ympäristöänsä, yhdistää ne kaikki ja antaa maisemalle kokonaisvalaistuksen. Koko tässä menettelyssä on jotakin, joka tekee, että Monet'in taulut eivät ole pelkkä kopio todellisuudesta. Niissä huomaa taiteilijan tahdon, joka taistelee luonnon kanssa, sitä suurentaa ja suurenmoisentaa.

Muista puheenalaisessa näyttelyssä esiintyneistä maisemamaalareista on huomattavin Pissaro. Hän on miltei vastakohta kuumaveriselle ja voimakkaalle Monet'ille. Hän maalaa rauhallisesti, ilman suuria tunteita, mutta äärettömällä uskollisuudella ja hartaudella. Hänen värinsä ovat autereisia ja himmeitä. Hänen tauluissaan ei näe jyrkkien ääriviivojen voimakkaita vaikuttimia. Kuvatessaan suuren kaupungin vilkasta katuelämää, hän katsoo sitä kaukaa, ikäänkuin päästäkseen kuulemasta sen pauhaavaa melua. Satojen vaunujen ja tuhansien ihmisien meneminen ja tuleminen kuvastuu meille rauhallisesti läpi autereisen ilman. Pissaro on pääasiallisesti normandialaisen maalaismaiseman maalaaja.

Lähempänä Monet'ia on Alfred Sisley. Silmiinpistävä läpikuultava valaistus antaa hänen sisämaanmaisemilleen idyllisen leiman. Vielä enemmän impressionistisesti seesteinen on maisema Renoirin tauluissa, joissa ikäänkuin vähemmän on maalattu itse esineitä kuin sitä ilmaa, jonka läpi ne näkyvät.

Oli luonnollista, että impressionismi ensi alussa sai maisemamaalauksesta soveliaimman ilmaisumuotonsa. Myöhemmin on se kuitenkin yhtä paljon vaikuttanut maalaustaiteen muihinkin aloihin. On huvittavaa nähdä, millä lailla esim. Renoir on muotokuva- ja genretauluihinsa sovittanut impressionistisia menettelytapoja. Hän asettaa mielellään henkilönsä, naisensa - sillä hän on pääasiallisesti naistenmaalaaja - ulkoilmaan, antaa vehreitten lehtien, kukkien ja veden vaikuttaa väriheijastuksina terveelle, helakalle hipiälle ("Kylpevä nainen"). Hän tuntuu ikäänkuin leikkivän värivastakohdilla. Mutta toiselta puolen hän peittää kaikki, värivastakohdat, hennot ääriviivat, kukat, veden, kaikki, sinisen vivahtavaan kokonaisvalaistukseen. Maisema ei koskaan vedä pois huomiota pääseikasta, itse henkilöstä, vaan pysytteleksen, ollen maalattu leveillä, harvoilla siveltimen vedoilla, huomaamattomanasäestämässä valaistuksen värileikkiä.

Hänen tauluissaan on muuten, tuskin ensinkään mustaa väriä, jota esim. Monet'in tauluissa huomasi paljonkin. Helakka värivivahdus liittyy toisen helaKamman viereen. Kaikki käy pehmeästi yhteen. Ei mikään paikka ole erikoisen alleviivattu. Nuoren tytön alastomassa ruumiissa esittää varjoja vain heikot sinertävät värivivahdukset. Koko kukkaishipiä on mitä runollisin sekoitus helliä värejä. Yhtä vähän kuin Monet Renoirkaan on yksinomaan realisti. Hän sepittää koko ajan. Itse kylpevän naisen asentokin on sommiteltu jonkinlaiseen dekoratiiviseen, naiiviin tapaan.

Jos voisi sanoa, että impressionistit ovat tehneet maalaustaiteen siksi mikä se on: aineelliseksi taiteeksi, niin he toiselta puolen ovat ainetta ihannoinneet, tehneet sen seesteisemmäksi, henkisemmäksi. Monet sen personoi, Sisley ja Pissaro siltä poistavat raskaan painon ja Renoir näyttää sen ihanan harhavaikutuksen. Aine on heidän tauluissaan elollista, kasvavaa, paisuvaa. Näin ei voi sanoa Degas'ista. Hänen tauluissaan on aine tiivistynyttä, kiteytynyttä läpinäkymättömiksi muodoiksi. Sielullinen elämä, jota hän kuvaa, tuntuu siltä imevän elon. Hänen taiteessaan ei ole sitä terveen aineellisuuden hekumaa, joka oli yllämainituilla ulkoilmamaalareilla. Nuo sairaalloiset tulipunaiset ja sinipunervat häikäisevän kirkkaat valovälähdykset, jotka ramppivalaistuksen heijastuksessa sinkoilevat tanssijatarnaisten lumivalkoisista teatteripuvuista, tekevät rauhattoman, aavistuksia herättävän vaikutuksen. Asento on silmänräpäyksen, valot samoin, kaikki on haihtuvaa, tässä hetkessä yhtä kaunista kuin seuraavassa mennyttä, turhaa. Analyseeraava, skeptillinen liikasivistynyt Degas katselee "vanitas vanitatum"ia silmiin tyynenä, hillittynä, malttuneena, ja siksi hän tahtoo sitä - elämää - kuvata juuri semmoisena kuin se on. Degas on realisti, karrikeeraaminen, liioitteleminen on hänelle vierasta, karkeata.

Degas'ista lienevät lähtöisin taiteilijoitten kesken nykyään niin suositut liikuntoasennot. Pastellitekniikallaan on hän myöskin paljon vaikuttanut piirustustaiteeseen. Ollen varakas on Degas maalannut vain omaksi ja lähimmän ystäväpiirinsä huviksi. Siksi on hänen taiteensa voinut pysyä niin valtaavan yksilöllisenä ja vapaana. Hän on tuottanut äärettömän paljon ja hänen taulunsa ovat kaikkialla erittäin haluttua tavaraa.

Nämä impressionismin suuret mestarit ovat painaneet leimansa koko liikkeeseen ja rajoitummekin puhumaan vain heistä.

Samalla kuin näyttely siis antoi kokonaiskatsauksen impressionistiseen virtaukseen, samalla tarjosi se räikeän kuvan siitä, kuinka taiteellinen virtaus, niin vuolas kuin se olisikin ollut, juoksee kuiviin monilukuisten jäljittelijöitten santaan. Niin on käynyt impressionismille muuttuessaan neo-impressionismiksi, eli n. k. pointillismiksi, jossa impressionistiset teoriat ovat saatetut äärimäisyyteensä asti. Voimakkaasta virtauksesta ei siinä ole jäljellä kuin tyhjä uoma.

Ryhtymättä lähemmin tästä äärimäisyyssuunnasta puhumaan mainitsemme vain, että sillekin on syntynyt vastakkainen suunta n. s. intimismi, joka pyrkii kaikenlaisesta ulkonaisesta tekotapaisesta prameilemisesta yksinkertaiseen tunteitten ja tunnelmien esittämiseen. Sellainen oli viimekeväisessä näyttelyssä Maurice Denis, jonka miltei lapsellisella tekotavalla tehdyissä hartaissa, miellyttävissä, arkaiseeraavissa tauluissa oli mieleenjohtumia japanilaisesta taiteesta, italialaisesta Giottokoulusta ja prerafaelismista y. m.

Färgad mjölk

Tidning för mjölkhushållning 30, 23.7.1893

Färgad mjölk är det nyaste på förfalskningens område i Amerika. Då mjölk genom tillsattsen af vatten antager en blåaktig färg, söker den praktiske amerikanen göra dess utseende mera tilldragande genom att tillsätta saffran eller någon annan organisk växtfärg.

"Maamiespuku" 50 vuotias.

Jokamiehen viikkolehti 41, 25.11.1911

Maanviljelijöitä huvittanee kuulla, että tuo tunnettu viheriäkauluksinen takki, jota nykyään pidetään maanviljelyskoululaisille kuuluvana, on tänä vuonna tullut 50 vuoden ikäiseksi. Vuonna 1861 oli Åbo Underrättelserin 30:ssä numerossa tämäntapaiselta kuuluva uutinen: "Oman maamiehenpuvun, väriltään ruskeanharmaan viheriällä kauluksella, vuorilla ja hihain käännöksillä, viheriäksi pronssitetuilla napeilla, joihin on kaiverrettu viljalyhde, viikate ja harava sekä pitkävartiset saappaat, joiden varret ovat housujen päällä, ovat useat läänimme herrasmiesluokkaan kuuluvat maanomistajat ottaneet käytäntöön. Saa nähdä eivätkö talonpojat seuraa esimerkkiä. Se olisikin toivottavaa, koska heidän nykyinen pukunsa ei millään tavoin ole kansallinen ja vielä vähemmän ihailtava".

Myöhemmin samana vuonna ilmoittaa turkulainen I. Mahlstaedt samaisessa lehdessä myyvänsä maamiespuvun nappeja, suuria ja pieniä.

Miten yleiseksi puku alkuaikoinaan tuli, eivät sanomalehdet kerro, mutta maanviljelyskoululaisen puvuksi se vähitellen siirtyi ja myöhemmin myöskin ainakin viheriäreunuksisena, metsänvartijakoululaisille. Kaulus muodostui muutamin paikoin myös pystyyn ja nappeina alettiin käyttää metsästystäkin nappeja, väri muuttui myös vaaleamman tai tummemman harmaaksi.

Tuo sievä takki ansaitsisi, kirjoittaa meille muuan maamies, uudelleen tulla alkuperäiseen käytäntöönsä, s. o. maamiehen puvuksi ja pitkävarsisaappaat myös, - ruskeat pieksusaappaansa pitäkööt metsänvartijat edelleen tunnusmerkkinään - ja miksipä ei se sopisi olla myöskin maanviljelyksen sivuelinkeinojen edustajain, metsänvartijan, puutarhurin, karjakon y. ra. pukuna, mieluummin kuin kummankuosiset "yleiseuropalaiset" pukimet.

Samalla sananen maataloudellisten koulujen oppilaslakeista. Alkuaan lienee maanviljelyskoululaisen tunnusmerkkinä ollut suklaanruskea, ylioppilaslakin kuosinen viheriäreunuksinen samettinen lippalakki, mutta nyt on niitä jo jos jonkin värisiä, - valkoisiakin. Otettakoon tuo alkuperäinen väri uudelleen käytäntöön, jotta lakit tulisivat yhdenmukaisiksi ja jokainen sitte heti tietäisi, mikä sen kantaja on miehiään, tai luovuttakoon niistä kokonaan. Metsänvartijakoululaisilla on vielä onneksi yhteinen väri, viheriä päällys mustalla reunuksella, samoin kalastus- ja puutarhakoululaisilla, edellisillä tuhkanharmaa päällys ja viheriä reunus, jälkimäisillä viheriän reunuksen yli kohoava vaaleansininen laki. Pimeinä syysiltoina on aikaa ajatella ja päättää, pääseekö tuo puku puolen vuosisadan vanhana uufelleen kunniaan vai eikö, esim. kansallispukujen rinnalla.

Om växtfärgning.

Husmodern 6 / 1906

("Ur Hemtrefnad.")

En ljus vårdag hade jag ärende in i en stuga. Mor i gården mötte mig på tröskeln. Hon var ung och kom med rask, rak hållning. Hon hade fånget fullt af björklöf, som hon hade tagit ute i backen, till alt färga en barnkjol med. En sådan där gul barnkjol, som barnen på sina ställen i Dalarne ha.

När vi kommo in i stugan, kastade mor björklöfvet i den stora kopparkitteln, som stod på spiseln - så kom också barnkjolen i kitteln, och medan vi sprakade, stod mor och vände den med en käpp, för att den skulle bli jämnt och vackert färgad. När vi hade talat slut, var också kjorteln färdig. Den kom upp ur kitteln gyllande gul och grann.

Färgad med björklöf! Det enda slag af växtfärgning, som tyckes ha bibehållit sig in till våra dagar. Allt annat är glömdt och borta. Men förr i världen begagnade man endast växtfärger.

Med stenmossa färgade man brunt, med björklöf gult och grönt, och med hundlokan gult. Man färgade alla slags färger. Växter plockades i skog och mark, men vissa tillsatser, som till somliga färger behöfdes, hämtade man från apoteket. Till och med slipstensvatten användes, där man behöfde järn eller rost i färgen.

Dessa växtfärger kostade ingenting! Åtminstone inte de, som bereddes utan tillsatser från apoteket. Detta var obestridligen en god sak. Och de höllo färgen! Och detta var ändå mycket viktigare. De kunde väl i längden bleka något, men de blekte vackert. Det vill säga att en röd färg förblef alltid röd, fast kanske något varmare i tonen; och en grön, som blekte något, förblef dock alltid grön o. s. v. De höllo färgen både för sol och tvätt. Delta synes bäst på alla de gamla vackra väfnader som finnas kvar både i Skåne, Småland och Dalarne, och som ännu i dag ha en färgprakt, som vi ej kunnat göra efter - just därför att vi glömt växtfärgningens konst.

Länge har växtfärgningen varit glömd, förkastad, föraktad, så att säga slängd i skräpvrån. Och hvarför? Jo, därför att i handeln, olyckligtvis, för en trettio, fyrtio år sedan inkommit anilinfärger, de s. k. påsfärgerna.

Det tyckes väl vara bekvämt nog att för ingenting taga in fånget fullt al björklöf att färga med. Men sedan påsfärgerna kommit är det visst bekvämare att gå till handelsboden och för en slant tillhandla sig påsfärger. Och sådana färger sedan! De lysa ide grellaste, mest stickande färger - sådana färger som man aldrig får se i naturen. - De lysa och pråla väl ett helt år, men sedan bleka de ur, och de bleka fult. De bli alla grå! Det stickande gröna och det blå, och del bjärt röda och det gula, alla bleka de till grått - till det jämmerligaste smutsgrå. En färgton, som man olyckligtvis kan lyckas få ändå, utan att ge ut pengar till handelsman eller göra sig besvär med färgning.

Och nu skall jag tala om, hvad jag såg uppe i Mora socken i Dalarne.

Vi kommo dit, en vän och jag, för att se något, som vi hoppades och trodde på. Och vi voro mäkta intresserade! Vi visste att detta något, som vi skulle se, försiggick på en liten ö i Dalälfven. På långt håll sågo vi ön insvept i en lätt blå rökton. Det såg mycket mystiskt ut!

Men när vi kommo inom den blå rökens område, fingo vi se en glad och liflig syn. En flock unga, hurtiga kullor från olika socknar sysslade där med växtfärgning. - De voro heta af ifver och arbete. På stänger hängde redan färdigfärgade garnhärfvor, röda, gula, blå och gröna, i starka enkla och glada färger - men utan detta bjärta och skralliga (trolösa) som påsfärgerna ha. Låtom oss aldrig mer tala om eller tänka på påsfärger!

Ett helt litet färgeri var uppbyggdt, men helt provisoriskt. En norska, fröken Hilda Cristensen, var lärarinna och 20 stycken kullor voro elever. Och det vill jag lofva var en kurs, som gick med lif och lust.

Färgeristugan var mycket praktiskt byggd. Fönster längs alla sidor och väggfasta bord, hyllor och bänkar. Midt i rummet voro 6 stycken järnspislar inmurade. Dessutom voro flere pannmurar placerade under lätt uppsatta tak ute i backen. Öfverallt stodo kokande kittlar med garner och växtspad uti.

Mycket var i görningen på en gång, som det bör vara på en kurs, där hvar och en af eleverna måste lära hvarje sak för sig.

Här lågo några kullor och hackade ljung, där gjorde andra riktiga puddingar af stenmossa och ull hvarftals. Dessa gräddades sedan i ugn ett par dagar innan de blefvo färdiga. Några tvättade ull och garn, en af de viktigaste delarna af arbetet, ty om ej garn eller ull är rent till fullkomlighet, bita ej färgerna. Andra betade garn i alun, och andra åter sköljde med friska tag i den sköna Dalälfvens klara vatten. Medan några vände och åter vände garnhärfvorna, som kokade i kittlarna, hade andra sina härfvor färdiga och stodo stolta och hängde upp dem på stänger, jämförande och funderande hvad orsaken månde vara att färgen blifvit ljusare eller mörkare.

Och hela tiden var fröken Christensen, lärarinnan, lugn och säker, och ledde allt, förklarade och ordnade, så att alit gick med reda och frimodighet.

Jag tror att där var tjugu elever. Hvarje elev medförde en balja, en kopparkittel, en korg, handdukar, en säck och tre kilo ull eller garn. På så sätt hade man en hel del saker att röra sig med. Om förmiddagarna färgade man och om eftermiddagarna samlade man in lafvar, ljung eller blommor, allt efter hvad som kunde behöfvas för nästa dags färgning. Flere elever voro frielever. Det hela hade blifvit bekostadt af Kopparbergs läns hushållningssällskap. Säkert mycket väl använda pengar.

Alla dessa kullor, det har varit två kurser, återvända hvar och en till sin socken, ifriga att få meddela åt andra hvad de lärt. Skulle växtfärgningen komma till heders igen, kunde man hoppas, att folkets färgsinne snart skulle återfå sin naturliga smak och måttfullhet.

Det har blifvit alldeles förvändt af de braskiga, otäcka påsfärgerna. Men vi skulle ju ej tala vidare om dem!

Allt som år nytt måste ju pröfvas, men om man nu återvänder till de gamla växtfärgerna, så är delta ett bevis på, att de voro bättre, äktare, på litligare. Säkert är, att de gamla, goda växtfärgade väfnaderna ha en lugn, stark färgglädje, och berättar för oss om skog och mark, om ängens blommor, och om trädens löf och stenarnas lafvar - men först och sist om trogna svenska kvinnors glada arbete, för att göra sina hem gediget smyckade, eller för att få en varaktig, präktig utstyrsel åt sina döttrår.

- Ottilia Adelborg.

(Juttu suomeksi Emäntälehdessä 7-8/1906)

En debatt över våra yngre målare.

Argus 21, 1.11.1908

Ett par ord till hr S. Frosterus.

På grund av det stora intresse ett uttalande av en av våra främsta konstnärer i frågan om de yngres i ledet prestationer äger, tar sig redaktionen friheten ur tidskriften "Päivä" återge hr Järnefelts bifogade artikel samt i anslutning därtill hr Frosterus' svar därå, vilket tillställts såväl oss som vår aktade kollega.
Sigurd Frosterus är en av de få konstkritiker hos oss, som med verkligt konstintresse tala om bildande konst, därvid berörande delar av målarekonstens djupaste väsen. Man kan icke annat än vara honom tacksam därför. Det är aldeles nödvändigt att man hos oss börjar fördjupa och utvidga konstförståelsen. Inledningen till hans uttalande om pågående höstutställning innehåller dock reflexioner, som giva mig anledning att säga ett par ord.

Det är nog sant, att våra höstutställningar för närvarande göra ett delvis simpelt, delvis oskolat intryck, att deras allmänna färgton är tung och smutsig. Där förekömmer ett så stort antal elevarbeten och sudderier av rent av obegåvade nybegynnare, att allmänintrycket redan därför blir nedslående. Även detta års höstutställning är i sanning ganska litet glädjande, dock icke allenast till följd av brister eller dystra färger, utan i lika hög grad beroende på oskolat formsinne och fattig inspiration. Så är exempelvis förhållandet just med de av hr S. F. omnämnda tavlorna.

Under alla tider har målarekonsten följt tvänne riktningar: en mot färg och en mot form och konstur, beroende på vilken riktning i högregrad motsvarat konstnärens medfödda talang och strävan. De två äro lika väsentliga för målarkonsten. Och impressionisternas "färguppfinningar" ha icke hindrat Puvis de Chavannes att vara en stor konstnär, lika litet som Carriére, vilken hela sitt liv målade just med denna smutsbruna färg, som med hans pensel dock gav mer än vad mången annan kunnat framkalla med sina sju och sjuttio färger. Orsakentill den s. k. färglösheten i vår konst - som strängt taget är en ganska obefogad beskyllning tror hr S. F. sig ha funnit däri, att våra konstnärer icke "känt" och studerat impressionisterna och deras färglära.

Om några av våra unga konstnärer icke känna impressionisterna så ligger väl orsaken däri, att de icke haft tillfälle därtill, så önskvärt det än varit. Men det finnes ju också en hel massa andra saker, som de icke känna till - och alla äro icke skriftlärde. Kolorist blir dock ingen genom impressionisternas färglära, som hr S. F. trugar på oss konstnärer såsom läkemedel och "vilken man kan inhämta på några timmar", såsom han försäkrar, lika litet som relief eller luftighet kan uppnås blott genom studiet av perspektivlära. Jag för min del hade lust att genmäla, att om det allmänt utmärkande draget i vår konst är outvecklat färgsinne, detta ingalunda beror på bristande kännedom om impressionismen, lika litet som på vår nordliga breddgrad eller vårt trumpna lynne, som nu blivit ett ständigt slagord. Eller tror hr S. F. verkligen det, och målade kanske Carriére med brun färg därför, att han icke kände nämnda färgteori? Hur skall man då förstå t ex.att den färgrika och fylliga bysantinska mosaiken, i vilken i förbigående sagt olika färgade stenar användes nästan nog efter samma principer, som impressionisterna senare följde, kunde i självaste Italien efterföljas av renässansens kalla konturer och grå fresker? Giotto, Botticelli äro icke kolorister. Och det svarta hos spanjorerna och Graco's grå färger och tunga karaktär! Bero även dessa på nordlig breddgrad? Och dock hade han studerat och sett Titian. Jag kommer alltid att minnas, huru professorerna i min ungdom skrämde oss med att något formsinne här icke kunde utbildas, då det icke förekom någon italiensk bergskedja, vars profil ständigt tecknat sig för konstnärens öga. Den tiden beskylldes vi för att ha för mycket färg. Sic transit gloria mundi!

En orsak till att vår konst icke så där på må få kunnat kasta sig in i läckra färgharmonier, är troligen den, att vi omkring oss haft en natur och en omgivning, som varit nya för konsten, en egen karaktär hos såväl landskap som människor, vilken aldrig tidigare blivit målad, och ju mer ett motiv förmår fängsla konstnären, dess mer koncentrerar han sin uppmärksamhet på form och komposition. Att såväi form- som färgbehandling ännu befinna sig på en så rudimentär ståndpunkt hos oss, utan all delikatare förfining, beror väl just på nyheten i den omgivning, som skall återges. Och på denna realistiska bas har konsten ialla tider varit hänvisad att bygga. Detta inser hr S. F. i förbigående även själv, men hans obegränsade tro på impressionisternas färgteorier gör honom till monoman.

Vad nu impressionisterna beträffar är det ett misstag att kalla dem alla kolorister. Man kunde nästan påstå motsatsen. Nyheten hos dem ligger i lika hög grad i deras oakademiska komposition, i deras sätt att teckna och i deras strävan att frigöra sig från den raka linjen. Förutom deras lära om färgernas delbarhet var tendensen hos dem helt och hållet realistisk och deras naturalistiska strävan att avbilda atmosfärens glans och ljus förde ingalunda alltid till måleriskt effektiva resultat. Redan den yttre tekniken hos impressionisterna, denna s. k. punktmålning, förminskar färgbehandlingen och användandet av stora ytor, de från börjanmåste lämna. Detta målningssätt är därtill opraktiskt i det avseende att om målningen aldrig så litet svartnar och färgerna mörkna och förändra sig var på sitt sätt, alla valörer då rubbas och förlora sin ursprungliga skala.

Se blott på Claude Monets tavlor, i vilket skick befinna sig många av dem nu! Och dock är han deras starkaste stöd. Tavelserien "Hövålmar" exempelvis, i olika belysning" och under olika årstider! Om de exponeras alla samtidigt på en separatutställning så kan man se på dem och beundra ljus- och luftstämningarna i dem, men de äro färglösa. Och tag så och ställ en av dem ensam för sig bredvid en duktig målning, så skall ni få se hur den försvinner. I vilken grad denna tekniska teori behärskade de flesta impressionister, visar bäst Seurat, den mest ortodoxa av dem allesamman. Har han färg? En så föga koloristisk konstnär har sällan funnits. Och de andra hava nog icke heller alltför saftiga färger. Ett utmärkande drag för detta punkteringsmanér är just, att ingen färg egentligen kan lysande framträda, utan den ena fläcken dödar den andra och den allmänna färgtonen gör ett fattigt och lamt intryck. Degas åter har ingen annan gemenskap med dessa färgteorier, än att han tecknade med olika färgade pasteller. Hans styrka ligger i teckningen, i rörelsen, i karakteristiken och i kompositionen. Så säga hans teckningar lika mycket, som hans målningar. Det var ganska betecknande för de egentliga impressionisternas glansperiod på 80:talet, att deras estetiker J. K. Huysmans alls icke förstod Puvis de Chavannes. Han var ju nog tvungen att inse, att mannen hade talang, men hanhånade honom för hans enfaldiga figurer och kunde icke hos dem ana något som helst, som skulle tyda på att de i en framtid komme att hava en större bärvidd än den hans öga kunde spana.

Långtifrån att icke förstå giva dessa stora banbrytare fullt erkännande, vill jag blott påstå att deras färglära på långt när icke har samma betydelse för denna förnyelse som deras egen personliga intelligens och entusiasm, och den skola, som följdes av dem, kan jag ej för min del rekommendera som universal-läkemedel åt våra unga konstnärer. Riktningen börjar redan bliva något föråldrad och efter den ha redan många vändningar gjorts. Många äro de som stillat sin törst vid dessa brunnar; några hava lyckats - andra misslyckats. Hur månne t. ex. Zorn skulle ha tagit sig ut i den färgskalan?

Att de finska konstnärerna i tidernas början mera togo intryck av P. de Chavannes och mindre av Claude Monet, tyder ingalunda på dåligt urval. Detta var helt enkelt en naturlig följd av omständigheterna och av den utvecklingsnivå, på vilken den finska konsten för tillfället stod.

Eero Järnefelt.

(övers. ur "Päivä").




---


Fransk skola förfinska målare.

Ett genmäle till herr Eero Järnefelt.

Det genmäle till min uppsats om höstsalongen, herr Eero Järnefelt skrivit i Päivä, förmig pennan i handen.

Våra önskningar sväva över olika punkter, över monumental- och landskapsmåleriets till varandra gränsande fält. Temperamenten skilja. Men avståndet är mindre än man kunde tro. Och tankeriktningarna löpa åt samma håll.

Till först: lämnom all inbördes värdesättning av nutida och döda mästare. Än kastas vikten i den ena, än i den andra vågskålen; först sent, om någonsin, väntar balansens ro. Vad vi kunna säga för eller emot våra respektiva idoler, är uttalat många gånger förut och övertygar ingen olikatänkande. Med strid om ord vinnes intet. Så mycket
mera genom förmågan att bortom meningsskiljaktigheter nå fram till det gemensamma.

Vad som däremot äger intresse, blir frågan om var de förebilder stå att sökas, ur vilka i detta nu det friskaste blodet kunde inympas på finskt måleri.

Främst träder i ögonen vår tunga kolorit.

Med tecknare som Edelfelt, Järnefelt, Enckell är det icke i känslan för form och stil, de våra stå sig slätast i utländsk konkurrens. Lägg tonvikt på ursprunglighet och kraft, då rycka Gallén och Rissanen fram. Men det är naturligt att Järnefelt, mitt inne i målmedvetet arbete, ser upp till den mästare, som står hans eget konstnärskapnärmast, till Puvis de Chavannes.

I bättre skola kunna många av våra yngsta icke gå.

Men alla våra talrika landskapsmålare! Landskapet är tidens skötebarn. Till ju högre fulländning färgernas språk utbildas, desto framgångsrikare speglar landskapet själsliga tillstånd, och skänker rent målerisk ersättning för epos och drama, lyrik och anekdot.

Fasthållom likväl tanken om det monumentala figurmåleriets slutliga hegemoni.

Men ej ens den enklaste fackutbildning är betjänt av en enda lärare. Till huvudämnet sälla sig viktiga discipliner, vilka vidga och stärka grunden för specialvetandets pyramid. Vad än man vill måla, färgernas riktiga behandling blir ett av grundproblemen.

Låt vara att dekorativ omdiktning av stora, vittfamnande ämnen kan hägra som målarkonstens yttersta mål. Och att strävan efter stil leder ut över naturen. Men på denna linje kan intet tvärstreck dragas mellan Puvis de Chavannes och de yngre förgreningarna av impressionismen. Härom längre fram.

Så en begreppsutredning. Benämningen impressionism. Herr Järnefelt håller sig mera till det historiska momentet, och binder namnet till gruppen kring Monet. Men allt oftare dragas även de följande generationerna in under samma rubrik, trots grundväsentliga förskjutningar såväl i uppfattning som rörande tekniken.

Jag hade hoppats undgå vantolkning då jag skrev om "den impressionistiska frigörelsekampen", och ytterligare framhöll trenne på varandra följande släktled. Klokare hade varit att tala om ljusmåleriet. Då hade tråden i min tankegång framstått klarare.

För att nå sitt slutmål gör herr Järnefelt en generalisation, vilken ingenstädes ingått i min anmälan. Han ställer Monet mot Puvis de Chavannes och fordrar ett val. För mig kan ej impressionismens idé förtätas och stelna i ett namn. Just omöjligheten att ur ljusmåleriet - med dess stridbara falang av sigemellan motsatta begåvningar - bilda en kliché, utgör anledningen, varför jag envist ställer riktningen såhögturpedagogisksynpunkt.

Huggav ett huvud. Som på Hydra växahundrade i stället.

De egentliga impressionisterna räknade Puvis de Chavannes till en av sina föregångare. Och omvänt; mästarens välvilja följde en Seurat och Signac ut till de sista konsekvenserna. Koloristiskt sett stå vi ej inför ett antingen - eller.

Puvis' klara harmonier var en länk mellan Delacroix och Monet.

Vända vi oss så till stil och karaktär. Då befinnes den äldsta landskapsmålarkretsen för lätt, jakten efter flyktiga effekter utvecklade dem alltför ensidigt. Men Degas tillägnar sig och inför japanernas ytfördelningskonst, och Manet håller i järngrepp fram traditionen från Frans Hals och Velasquez, samt leder henne övertill vår egen tid med dess egna färger.

Även landskapet nådde snart stil på basen av de nya färgexperimenten. Om naturdyrkan hos Claude Monet stormar fram i fria, obundna vers, iförde de yngre Seurat och Signac henne i sonettens konstfulla klädnad; rytm, jämnvikt, slutenhet, behärskning blev deras lösen. "Ett skifferspel med färgens bästa smycken", kunde man med lätt korrigering av Gripenbergs dikt säga.

Den abstrakta färgidealism, vari impressionismen utmynnade så snart efter sin jordbundna begynnelse, var frukten av reflexion längs tvenne linjer. Jämförelse mellan impressionisternas dukar och de optiska undersökningarnas sammanställda resultat. Jämförelse med de klassiska mastarenas verk och framletandet af de förbisedda lagar, mot vilka genombrottsmännen brutit.

Oberoende av punkter och maner vi finna hos Denis såväl som hos Signac, en idealitet i färg i närmaste släktskap till Puvis de Chavennes idealitet främst i form. Ett skott hos samma stam, men riktad åt annat håll, ett viktigt skott till måleriets symmetri. Landskapet, som den stora dekoratören nedstämde till staffage och bakgrund, får eget själsliv i de ytterligt stegrade toner, vilka ljuset binder tillsamman.

På människans förädling hos Puvis följdemöjligheten av naturens genom neoimpressionisterna. "Må färgtriumfatorn komma", säger Signac, "hans palett är beredd." Ett uttalande, vilket röjer huru medvetna de äro om styvheten och bristerna hos den teknik, med vilken de arbeta.

Den tekniska proceduren är blott ett experiment, vad som lett därtill är en fruktbar princip, vilken väntar ändgiltig formulering.

Det gör mig ont att herr Järnefelt citerar oriktigt. Jag betonade uttryckligen att "de enkla reglerna för kontrastvärkan och optisk blandning inläras teoretiskt på några timmar" icke teorin, än mindre tillämpningen. Uttalade i ord äro kontrastlagarna lätta att minnas; på dem som grundval reser sig färgidealismens luftiga, ljusomflutna byggnad.

Ljusmåleriet förfogar över tvenne sätt att suggerera den färgens fyllighet och prakt, varom konstnärens färgämnen blott giva bleknad avglans. Att noggrant giva akt på valörerna d. v. s. söka återgiva luftperspektivet. Och att stegra tillbudsstående råämnens lyskraft medels tekniska och optiska konstgrepp.

Båda metoderna flyta om varandra hos impressionister och neoimpressionister. Seurat, som i vidare omfattning än någonsin förut, länkade uppmärksamheten till valör- och kontrastproblemen, förhindrades av förtida död att smälta de båda förfaringssätten tillsamman.

Sant är, att Monets färger grumlats av tiden. Men att så skulle ske, förutsågs redan av Seurat och Signac, vilka riktade kritiken just mot denna punkt. De framvisade svårigheterna i att förena största möjliga färgglans med ett arbetssätt å l'improviste, vilket ofta måste leda till ofrivillig kemisk förening av färger, som rena nedkastats på duken.

Det är likaså sant att Pissarro skruvat ned sin färgskala till ett pärlemorskimrande grått. Men se blott närmare efter. Vilka underbart fina nyanser, vilka rika variationer med glimtar ur hela spektrum. Ett färgpianissimo. Långt ifrån entonighet.

Seurats själfulla landskapsteckningar, svart på vitt, giva starkare intryck av ljus och färg än flertalet grannt kolorerade dukar. Men Seurat, metodisk och grundig, valde denna väg såsom förskola för färgbehandlingen; först sedan han tyglat valörproblemet grep han till penseln.

Och målar man än natt eller skymning, varest färgerna drunkna; framställningen får mera fart och esprit, då konstnären inom sig känner vilka färger som släckts. Det lever under ytan bakom Whistlers monotoni. Städse oavhängig, stod han impressionisterna personligt nära.

Huru sällan finna vi hos oss det ena eller det andra förfaringssättet tillämpat? Äro icke i regeln förgrunderna behandlade som om de alls icke anginge bilden, såsom någonting överflödigt eller utanförfallande. När utnyttjas de främsta planen för att skänka djup och perspektiv?

Var finna vi exempelvis en röd färgyta, livliggjord genom olika nyanser, stegrad till lyskraft med en grön kontur, komplementets?

Och slutligen, var äger väl en stegrad färgskala större berättigande än i fresk eller idémåleri: "naturlig," kongruent med det ideella ämnesvalet, nödvändig såsom motvikt till de svåra belysningsförhållanden, varmed dylika verk nästan undantagslöst måste kämpa. Här räcker Puvis de Chavannes en hjälpsam hand åt Maurice Denis.

Vi skynda förbi Martin till Denis och möta en färgskala, som i rikedom står långt över Puvis de Chavannes'. Och om teckningen saknar den äldres värdighet och adel, den visar desto tydligare de båda element, varöver syntesen skall stiga fram.

Icke ett namn behövavi, ett namn ivars skugga vi förlora initiativ och handlingsfrihet, men en ny, livgivande och sporrande princip. Den finna vi hos ljusdyrkarena; en glimt här, en glimt där, genom hela keden, från de äldsta till de yngsta, hos förarena och de ledda.

Inspiration och eftertanke stöda systerligt och broderligt varandra. Häri röjer sig nutidsdraget, som måste fram. Ingivelsens glöd försvagas ej av att ösaur flere brunnar, ur känslans och förståndets; den vinner i soliditet, i allmänfattlighet, i allmängiltighet.

Tydligt uttryckt: Vad fingerövningarna äro för pianisten, är förmågan av redig färgbehandling för målaren. Och därtill når man enklare och snabbare genom etyder och skalor (ljusmåleriet), än genom att i förtid taga hop med konsertstycken (Puvis de Chavannes).

- Sigurd Frosterus.

Frågor och svar. 39. Huru skall man bereda sjelflysande färger?

Industri-vännen 19, 1.10.1890

B.....g.

Svar.
39. Man bereder sig en god sjelflysande färg genom att glödga ostronskal samman med svafvel. Ostron- eller snäckskal halfbrännas först i god flammtld och skrapas sedan ren från den deras utsida täckande hornar tade hinnan, hvarefter de sönderstötas och nedpackas i tunna lager i eu grafitdigel med hvarftals svafvelblomma. Sedan digeln blifvit nästan fullpackad. stjälpes en annan digel som lock öfver densamma och kittas fast med tillhjälp af eldfast lera. Sedan detta blifvit fullgjordt insattes digeln i en ugn och genombrännes väl. Är draget i ugnen starkt och den eldas med goda träkol, kan den kemiska processen rörsiggå på omkring en timme. När glödgningen sedan afslutats måste digeln lämnas täckt ända tills smältan i honom hunnit fullständigt kallna, och då tages hon raskt ur digeln och förvaras i glaskärl med väl inslipad glaspropp. Den på detta sätt erhållna smältan gifver ett vackert fosforliknande sken, som synes ganska långt omkring.

För målare.

Industri-vännen 19, 1.10.1890

Den mängd olja som skilda färgstofter kräfver, om de med oljan skola bilda goda målarefärger, är för hvarje fall ganska olika. Så behöfves t. ex. för
100 vigtsdelar Kremserhvitt 10 vgts.d olja
" " Zinkhvitt 14 " "
" " Kromgrönt 15 " "
" " Bärgcinnober 25 " "
" " Järnox.(Cap.mortis) 30" "
" " Guldokra 66" "
" " Ljusokra 75 " "
" " Grönjord 100 " "
" " Pariserblått 106 " "
" " Berlinerblått 112 " "
" " Bernsvärta 112 " "
" " Koboltblått 125 " "
" " TerradiSiena (bränd) 181 " "
" " " " (naturel) 241 " "
Vid färgens rifning bör man också se till, det blott så mycket olja tillsättes, att den stoftfina massan endast synes tjock och seg men ej förefaller blöt och flytande, ty har man blott några gånger öfverfarit blandningen med löparen blir massan, till följd af att hon likformigt blandat sig med oljan, mindre tjockflytande. Dessutom kan inan altid tillsätta litet olja, om färgen skulle synas vara för tjock. färgen blifvit för tjock, måste endast anrifven färg tillsättas, och den redan halffärdig blifna färgen måste sedan genomarbetas väl. Man bör alltid rifva färgen tjockare, än man villhafva honom, då han skall användas till målning.

Då färgen är färdig, skall han hafva samma mjukhetsgrad som smör vid måttligt varm temperatur. Någon liten tillsats af etherisk olja till färgen ar fördelaktigt, ty därigenom bringas han fortare att torka. Vax gifver målarefärger större konsistens. Det är också fördelaktigt att. preparera målarefärgerna med bernstensfernissa och petroleum. Ett, som man också bör beakta, är att mineralfärger biifva bäst, om de först rifvas mpd vatten och att detta sedan uttränges genom rifning med olja.

-s-