Husmödrarnas afdelning. Om färgning med växtämnen.

Pellervo 6 / 1909

Bruna färger fås af:

1) Grankottar. Kottarna torkas, sönderhuggas något och kokas flera timmar i rikligt vatten så länge, att vätskan får en kraftig färg. Den får sedan klara sig till följande dag, då grumset bortsilas och den  klara färgvätskan ånyo slås i kitteln, hvari garnet doppas och kokas en half eller en timme. Sedan garnet kallnat, upptages det, fuktas i asklut och därpå i kallt vatten samt torkas.

2) Stenmossa (Lichen saxatilis). Denna mossa växer öfverallt på stenar. Bäst är att samla den efter regn. Till färgning duger både färsk och torr mossa. Mossan lagges tjockt under, öfver och mellan det fuktade garnet, vatten tillsättes såsom ofvan sagts. Får koka sakta 2-3 timmar, beroende af huru mörk färg man önskar. Omröring får ej glömmas. Garnet får kallna i färgvätskan till följande dag, då det sköljes och torkas. På detta sätt erhålles sällsynt vackra och hållbara ljus- och mörkbruna färgskiftningar.

3) Albark. Samlas om vårsommaren, torkas, finstötes. Användes hälften emot garnets vikt. Barken, garnet och vattnet i kärlet på samma sätt som ofvan beskrifvits. Kokningen fortsattes, tilldess garnet är brunt. Sedan garnet kallnat i kärlet, upptages det till torkning. Såvida det icke är tillräckligt brunt, får det ytterligare en kvart timme koka. På detta sätt blir färgen äfven vackrare, än om garnet oafbrutet kokas.

Gröna färger åter fås af:

1) Ljung. Växterna insamlas något före blomningen. De kunna användas  både såsom torra och färska.
Ljungen och garnet radas lagervis i kitteln och så mycket vatten tillsättes, att det täcker garnet och växterna. Massan får börja koka och får, under omröring allt emellanåt, koka 3-4 timmar. Sedan garnet
svalnat, sköljes det och torkas. Af ljung erhålles en fin, mossgrön, synnerligen hållbar färg.

2) Vasstofs. (Arundo phragmites). Garnet färgas först gult med björklöf. Sedan det torkat, fuktas det ånyo och lagges i kitteln hvarfvis med finhackade vasstofsar. Dessa skola samlas före blomningen och kunna användas både såsom torra och färska. På hvarje kg garn beräknas c. 8-10 liter vasstofsar. Vatten slås på massan så att denna blir täckt; kokas en timme under tämligen flitig omröring. Garnet får kallna i vätskan till följande dag, då det sköljes och torkas. På detta sätt erhållen grön färg är både vacker och hållbar.

3) Hundloka (Chaerophyllum silvestre). Garnet kokas 2 timmar i alunvatten samt torkas. Per 1 kg garn
användes 250 gr alun. Hundlokan radas i kitteln turvis med garn, vatten tillsättes och massan kokas så länge, att garnet får en vacker, ljusgrön färg. Garnet sköljes flera gånger i kall björkasklut samt till sist i rent, kallt vatten och torkas.

H. K.

Unohdettuja aloja. I.

Wiipuri 74, 29.6.1906

Kauneimmillaan kukoistaa kaswullisuus Pohjolassa. Vainioita ja niittyjä koristawat  tuhannentuhannet toinentoistaan wihreämmät, wienoa suloa herättäwät kukat. Täynnä oivat metsätkin monenwärisiä kukkia, ja kukoistawia pensaita ja minne waan silmänsä kääntää Suonten kesäisessä, kauniissa luonnossa, näkee kukka- ja kaswimaailman wiehättäwää kauneutta.

Näiden Suomen metsissä ja wainioilla kesäiseen aikaan kehittywien lukuisain erilaisten kaswien ja kukkien joukossa on paljon sellaisiakin, joita sulostettuaan Suomen kesän tarjoutuisiwat tyydyttämään kauneusaistin waatimuksia wielä muinakin wuodenaikoina, yksinpä talwen tuimien myrskyjen tuiwertaissa ja hankien kattaissa kukista alastomia kenttiä. Pitempiaikaistakin nautintoa walmistaisiwat monet maamme kaswikunnan edustajat ominaisuuksineen, jos wain osattaisiin niitä hyödyksi käyttää. Useat kukat ja kaswit näet sisältäwät  erilaisia wäriaiueita, joita menestyksellä woi käyttää muun muassa kudottawain lankain wärjäykseen ja joilla wäriaineilla on se etu, etteiwät ole terveydelle waarallisia, kuten useat ulkomailta tuodut wäriaineet, joiden wiimeksi mainittujen joukossa on hywin myrkyllisiäkin. Kotimaiset kaswit kukkineen ja lehtineen tarjoutuisiwat siis palvelukseemme ei ainoastaan kauneusaistimme tyydyttämiseksi kaikkinakin wuodenaikoina, waan samalla olisi niistä myöskin taloudellista hyötyä ja wieläpä terweydellistä etua, kun wain, kuten sanottu, näitä kaswien hyödyllisiä ominaisuuksia ymmärrettäisiin oikein käyttää.

Kotimaisissa kasweissamme, joita wapaasti, kylwämättä, kyntämättä, kaswaa kaikkialla, piilee niin paljon arwokkaita tarwe-aineita, että näiden luonnon ilmaiseksi tarjoomien tuotteiden käyttämättä jättäminen on liewimmin sanoen mitä suurinta ajattelemattomuutta eli kansallisomaisuuden tuhlausta kun näet samaisia luonnon tuotteita suurien summien edestä joka wuosi sen sijaan tuotetaan ulkomailta.  Ajatellaanpa wain, miten suuret määrät kansa ostaa kauppiailta kaikellaisia wäriaineita, muun muassa niin  sanottuja "paketti"-wärejä, jotka owat ulkomaista alkuperää. Tällä tawoin kansamme jo paljaastaan wäriaineista uhraa ulkomaille melkoiset summat, jotka jäisiwät kotimaahan, jos tiedettäisiin, että wäriaineita kotoisia käsitöitä, kotikudontaa y. m. warten olisi saatawissa omilla kynnyksillä, oman pellon pientareilla, kuten kumminkin on laita. Maaseuduilla ei kutomahankkeissa olewain emäntäin ja naisten suinkaan tarwitsisi lähteä kauppiaalta  wäripakettia hankkimaan siten turhaan kuluttaa aikaansa ja rahaansa, waan saisiwat he niitä aiwan milta olosijoilta, paljon lähempää ja paljon parempia. Kaswaahan leppiä maalla melkein joka talon ja töllin likitienoilla ja koiwuja on niiniikään kaikkialla, jotka puulajit tarjoisiwat ilmaiseksi mitä edullisimpia ja terweydelle waarattomia lankain wärjäysaineksia. Samoin rehottaa maalla, jopa kaupungeissakin, useamman talon pihamaalla nokkosia, suolaheiniä (Rumex acetosa) y. m. kasweja, jotka niinikään owat oiwallisia wäriaineita osaawan emännän käsissä. Koiwun ja lepän kuoret sekä lehdet sisältäwät näet keltaista nestettä, jota hywin sopii käyttää lankain wärjäykseen, ja nokkosissa on wiheriän eli harmaankeltaista wäriä, jota wastoin suolaheinistä saadaan  harmaan wiheriää wäriä. Yhtä helposti saatawissa olisiwat monet muut wäriaineet, niinkuin kanerwat, koiran putket (Anthriscus silwestris), sian puolat, kuusen käwyt, hawut ja naawa, suomatarat (Galium boreale), kortekasivit (Equisetum), wesiheinät (Stellatia media), katajanmarjat, paatsamankuoret, ruiskukat, keltamatarat, keltanot, seinäsammalet, muutamat jäkälälajit j. n. e. Edellämainituista ja monista muista kaikkialla yllin tyllin tawattawista kasweista sekä niiden osista saadaan wäriaineita, joilla käsityö- ja kangastarpeita woi wärjätä  melkieinpä minkäwärisiksi tahansa käyttämällä apuna muutamia kemiallisia y. m. aineita.

Oman maan kaswikunnasta saatawia wäriaineita woi tarkoitukseensa käyttää ei ainoastaan kesällä, jolloin wärikasweja on tuoreina tarjona, waan myöskin muina wuoden aikoina, kun wärjäykseen aiotut kaswit soweliaalla tawalla ensin kuiwataan. Kokoaminen ja kuiwaaminen ei wie suurta aikaa eikä suinkaan ole monimutkainen. Wanhemmat ihmiset muistanewat, miten heidän lasna ollessaan ei ainoastaan werkot ja nuotat, waan myöskin waatteiksi aiotut langat ja rihmat wärjättiin kaswiaineilla omilla kotinurkilla. Kaswien käyttämine nkotiwärjäyksessä oli noin 40-50 wuotta takaperin yleisenä tapana. Waan sitä mukaa kuin tehtaissa walmistettujen kankaitten käyttö tuli yleisemmäksi ja aikaansai taantumusta kotikudonnassa, joutui kotiwärjäystaitokin unhotuksiin ja samoin tein unhotettiin kotimaiset wärjäysainekset. Jos nykyisin jossakin talossa maaseudulla harwinaisena poikkeuksena kuuleekin kangaspuiden helskyntää tai sukkulan siuhdetta, niin eiwät kudottawan kankaan langat, jos nimittäin kankaasta tulee wärillinen, ole saaneet wäriään kotoisilla aineksilla, waan on langat joko wärjärin käsissä tai sitten kotona wärjätty kauppiaalta ostetuilla wäriaineilla, "paketti"-wärillä. Yleensä näet on kankaiden kudontakin kodeissa käynyt harwinaisemmaksi ja ainoastaan muutamin paikoin harjoitetaan sitä wsimerkiksi kelpaawana kotiteollisuutena, kuten m. m. Etelä-Pohjanmaan muutamissa kunnissa.

Edellä mainitun kotiteollisuuden haaran samoin kuin yleensä kaiken muunkin kotiteollisuuden jälkipajulle jäämiseen ja wähentymiseen owat tietysti waikuttaneet muutkin syyt. Selonteko niistä ei kumminkaan kuulu tämän kirjoituksen piiriin, sillä olihan tarkoituksemme huomauttaa ainoastaan, miten entisajan ihmiset kutoma- ja käsityö aineksensa itse wärjäsiwät mieleisikseen kotiseutunsa kaswiosilla ja siis tässäkin suhteessa eliwät säästeliäämmin kuin nykyajan ihmiset. Kun kaswiwäreillä wärjäys on milt'ei tuntematon nykyiselle polwelle, olisi uutta taloudellisen toiminnan haaraa, johon samalla laillaan liittyy kauneusaistin kehittäminenkin, ryhdyttäwä jälleen eloon wirittämään kansan keskuudessa. Kuuluuhan päiwän tunnussana taloudellisten edistyspyrintöjen alalla: "Koimaista työtä kansalaisten kannatettawa", jonka takia sitä suuremmalla syyllä olisi ruwettawa suosimaan kotimaisten wäriaineittenkin käyttämistä. Silloin annettaisiin etusija ei ainoastaan kotimaiselle tyälle waan myöskin kotimaisille raaka-aineille. Ja sehän olsii järkewämpää menettelyä kuin nykyisin on käytännössä, kun näet suuret summat uhrataan ulkomaisiin, keinotekoisiin wäriaineisiin, jotka terweydellisessä suhteessa woiwat olla hywinkin arweluttawia. Kukapa tarkastanee, mitä kaikkea kauppiailta ostetut "paketti"-wärit ja muut wäripussit oikeastaan sisältäwät. Niissä woi piillä siemeniä hywinkin arweluttawiin tauheihin. On toteennäytetty, että etenkin loistawilla wäreillä töhrityt seinäpaperit owat aiheuttaneet kuwuloisuutta. Samaa owat myrkyllisiä aineksia sisältäwät ulkomaiset keinotekoiset wärit, joita on käytetty kangastarpeiden ja waatteiden wärjäykseen, woineet aikaansaada, waikka sairastumisen syytä ei ole johduttu ajattelemaan. Jo tältä kannalta katsoen tulisi suosia kotimaisia kaswiwärejä, jotka siinäkin suhteessa owat edullisemmat, että niillä saawutetaan suurempi wärien kauneus ja pehmeys sekä sopusuhtaisuus, jonka ohella kotimaisilla wäreillä wärjätessä kangasainekset pysywät wahingoittumattomina eiwätkä tule hauraiksi ja wanuwiksi, kuten usein on laita kemiallisia ulkomaisia wärisekoituksia käyttäessä. Mutta olihan muistettawa myöskin sitä taloudellista hyötyä, minkä kotimaisten raaka-aineitten käyttäminen tuottaisi. Rahat jäisiwät kotimaahan muihin tarpeellisempiin tarpeisiin. Mielihywällä mainittakoon, ett äSuomen Käsityön Ystäwät owatkin wiime aikoina ryhtyneet kiitettäwiin toimenpiteisiin lewittääkseen kansan keskuuteen taitoa kotoisten wäriaineitten käyttämisessä. Muun muassa on mainittu yhdistys tätä tarkoitusta warten perustamassa wärjäyslaitoksessaan toimeen pannut wärjäyskursseja asiaa harrastawia warten, jonka ohella joku aika takaperin yhdistyksen toimesta Kansanwalistusseuran kustannuksella ilmestyi painosta erityinen kirjanen, jossa annetaan takitilaisia neuwoja kotiwärjäyksessä kaswinaineilla. Kun kysymyksessä on, ei ainoastaan kotiteollisuuden elwyttämnen, waan myöskin samalla terweydenhodolliset ja ihanteelliset näkökohdat, niin tulisi jokaisen perheenemännän maalla tutustua tähän teokseen, joka lähemmin selwittää, mitä kaswiaineita minkin wärin saamiseen on käytettäwä, mitenkä kaswit on kuiwattawat, säilytettäwät j. n. e. Ja watsin tärkeää olisi, että näitä ohjeita ruwettaisiin aiwan yleiseen seuraamaan. Tähän asti owat ne kajahtaneet jotenkin kuuroille korwille.

Puheena olewa asia on siksi suuressa arwossa, että esim. maanwiljelys- ja maanmiesseuran olsii sen hywäksi waikutettawa. Jos palkintoja määrätessä tällaisten seurain näyttelyissä m. m. naisten käsitöistä otettaisiin erityisesti huomioon, onko kankaisiin ja käsitöihin käytetyt ainekset wärjätty kaswiwäreillä, niin kehoittaisi tällainen menettely kaswien käyttämiseen kotiwärjäyksessä. Ja kun kaswiwärit woittaisiwat yhä enemmän suosiota täytyisi ammattiwärjääjienkin ja tehtaitten ruweta ulkomaisten raaka-aineitten sijaan käyttämään kotimaisia kaswiwärejä. Niiden kokoamisessa woisiwat lukuisat perheet saada toimeentulonsa.

Kaiso.

Kansanvalistus-Seura (Kirja-arvostelu: Alina Hellen: Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla.)

Pyrkijä 6 / 1905

Alina Hellen: Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla. Siv. 78. Hinta 75 p. -
Suomen Käsityön Ystävien toimesta laadittu. - Vihkosen tarkoitus on uudelleen elvyttää henkiin entistä kasviaineilla värjäämisen taitoa, joka maassamme oli noin puolivuosisataa sitten yleinen, ennenkuin
helposti saatavat kovat ja räikeät aniliinivärit olivat tunkeneet sen syrjään. Käsityön Ystävien toimesta kävi rouva Helien keväällä 1902 Norjassa tutkimassa villalankain värjäämistä kasviaineilla ja sen jälkeen on täällä
koetettu sovelluttaa käytäntöön tätä uutta taitoa m. m. pantu toimeen erikoisia kursseja asiaa harrastaville. Yllämainittu vihkonen on toimitettu tämän taidon levittäjäksi laajempiin piireihin. Siinä olevat ohjeet eli reseptit -  kaikkiaan 162 - perustuvat pääasiallisesti niihin tietoihin jotka Norjasta on saatu, kun kotimainen kokemus on vielä toistaiseksi verrattain pieni. Kasviväreille ominaisia etuja ovat niiden suurempi kauneus ja pehmeys, niiden suurempi kestävyys (langat eivät tule hauraiksi kuten usein kemiallisista väreistä), ja niiden  vaarattomuus terveydelle (myrkyttömyys). -

Korkeussuhteitten esittäminen kartoilla.

Suomen maamittari-yhdistyksen aikakauskirja 11 / 1910

Ensimmäiset maantieteelliset kartat, joissa on koetettu kuvata suurempia aloja maanpinnasta, on tehty jo 600-luvulla e. Kr., ja kuten niin moni muukin inhimillisen kulturin ilmaisu, on tämäkin varsinaisen kartografian alku lähtenyt kreikkalaisista. Näissä ensimäisissä piirroksissa ja kaikissa myöhemmissäkin roomalaisten maantieteilijäin tekemissä kartoissa on maan korkeussuhteitten esittäminen jäänyt kokonaan sivuasiaksi. Ja tämähän onkin aivan luonnollista. Korkeuksien mittaamiseen ei ollut sopivia koneita saatavissa. Siksipä onkin näillä vanhimmilla kartoilla vuoret ja suurimmat ylängöt esitetty, tosin kyllä jotenkin oikealla paikallaan, ainoastaan joko värillisellä viivoituksella ja värittämällä kokonaan niiden paikat, tai taasen käyttämällä schematisesti muodostettuja vuoriproflleja. Jälkimäinen projektivinen merkintätapa on luonnollisesti johtunut siitä, että alangon asukkaat näkivät vuoret aina profilissa. Se haitta tästä merkitsemistavasta tietenkin on, että vuoret eivät tule geometrisesti kartalla olemaan oikealla kohdallaan.

Vuorien suoranaisesta korkeudesta ei vanhanajan maantieteilijöillä ollut suuria tietoja, sen näkee siitäkin, että roomalaisissa kartoissa on Montblancin korkeusluku ilmoitettu 15 kertaa suuremmaksi kuin mitä se todella on; - yleensähän olemme nytkin taipuvaiset arvioimaan korkeudet liian suuriksi.

Joskin jotkut kartantekijät koettivat esittää vuoret todellisessa oikeassa profilissaan, kehittyi tämä profilimetodi lopulta siihen, että näitä sahanterän tapaisia pitkä veteisiä vuorien profileja ruvettiin pitämään erityisinä vuorien signatureina. Ensimäisissä painetuissa kartoissa 15. vuosisadalta onkin näitä signaturia käytetty. Paitsi tätä merkitsemistapaa, alkoivat jotkut kuvaamaan vuoria niiden pohjapiirrosten mukaisina, joko vinolla viivoituksella, pilkutuksella tai varjostamalla, koettaen siis saada korkeussuhteet samalla asemalleen oikeiksi ja muodolleen plastillisiksi. Yleensä nämäkin vielä kolmiomaisinemerkkineen muistuttavat perspektivistä kuvaamistapaa. Profilit varjostettiin tavallisesti oikealta puoleltaan, joten ne saivat plastillisemman muodon.

17-vuosisadalla alettiin vähitellen luopua entisistä tavoista. 30-vuotinen sota oli osottanut mikä suuri hyöty kunnollisista kartoista oli sotaa käydessä. Sensijaan kun ennen karttojen laatiminen oli ollut kokonaan yksityisten henkilöiden harrastusten esineenä, joutui se nyt sotilasviranomaisten huoleksi. Nämä koettivat saada kartat sellaisiksi, että ne antaisivat selvän perinpohjaisen kuvan vuoriseudustakin, ilman että tuo sivuttainen perspektivinen esitystapa peittäisi vuorien takana olevia maita, ja niin ruvettiin karttoja laatimaan n. k. kavaUeriperspektivissä. Katsoja ajateltiin olevan korkeammalla, linnan tornissa j. n. e., josta käsin voitiin nähdä vinosti iaajemmalti mailmaa, ja kartat laadittiin tämän mukaisesti. Vähitellen siirrettiin katselija tai kartoittajan asema yhä ylemmäksi, kunnes lopulta tultiin n. k. lintuperspektiviin. josta lopulta kehittyi nykyinen horisontalinen kuvaamistapa.

Jotta voitaisi saada maanpinnan epätasaisuudet tällöinkin kartalla esille oikeina ja plastillisina, alettiin käyttämään viiva-varjostusta, schrafferausta, ottamalla viivat aina maan epätasaisuuksien mukaan paksummiksi ja kapeammiksi, tiheämmin tai harvemmin, yksitellen tai ristittäin ja yleensä niin, että viivat vedettiin suurimman kaltevuuden suunnassa. Tätä jo sangen onnistunutta merkitsemistapaa, joka oli koko lailla vapaa piirtäjän subjektivisesta käsityskannasta ja siis tieteellisestikin hyväksyttävä,  alettiin ensiksi käyttämään Itävallassa 1600-luvun alkupuolella. Ranskalaiset ja italialaiset sotilasviranomaiset laativat edelleen karttansa vinossa perspektivissä; heidän toimestaan julkaistiin useita karttoja, jotka sekä tarkkuuteen, että etenkin piirroksen kauneuteen ja luonnonmukaisuuteen nähden ovat oikeita mestariteoksia. Vasta 18. vuosisadan lopulla alkoi tämä kavalieriperspektivinen metodi yleiseen hävitä käytännöstä suurissakin mittakaavoissa olevista kartoista; pienissä mittakaavoissa oli sitä vähän käytetty, koska pieni tila ei sallinut perspektivistä esittämistapaa.

17-sataluvun aikana tulivat korkeusmittauksiin soveltuvat koneet yhä paremmiksi. Paitsi geometrisia ja trigonometrisia, alettiin toimittaa myöskin barometrisia korkomittauksia, aluksi Sveitsissä. Sitä mukaa kun korkeudet saatiin määrätyiksi, ruvettiin kartoille viivavarjostuksen ohella merkitsemään korkeuslukuja. Ennen oli varjostettu ainoastaan vuoristot, nyt alettiin varjostamalla esittämään maan pinnan kaikkia epätasaisuuksia. Topografiset kartat oikeassa merkityksessään saivat alkunsa. Eri intensivisen varjostuksen avulla voi kartasta saada hyvän käsityksen maanpinnan relativisesta epätasaisuudesta, ja sitä mukaa kun yhä enemmän alettiin kartoille merkitä korkeuslukuja, voi matematisestikin määritellä tarkemmin epätasaisuuksien suuruudet. Eri maissa tehtiin varjostus eri tavalla. Ranskassa esim. piirtäjät yleensä olettivat valaistuksen tulevan vinosti vasemmalta ylhäältä ja sen mukaan varjostivat itä- ja eteläosat tummemmin, saaden aikaan valon ja varjon avulla sangen kauniita ja yleissilmäyksellisesti hyvin vaikuttavia karttoja. Saksassa taasen etupäässä käytettiin suoraan ylhäältä tulevaa valaistusta karttoja varjostettaessa, joko niin että varjot olivat ylhäällä tummemmat yhä alaspäin laaksoon vaaleten, tai päinvastoin laaksoista ylöskäsin tummeten. Kumpaakin tapaa noudattaen saatiin kauniita ja maanpinnan epätaisuuksia verrattain hyvin osottavia karttoja.

Topografiset kartat olivat alussa yksistään sotaisia tarkoituksia varten. Vaan tähänkin tarkoitukseen olivat ne riittämättömiä, niin kauvan kun käytettiin viivavarjostusta ilman mitään varmaa, yleistä ja täysin objektivista sääntöä. Yksi varjosti karttansa yhdellä, toinen toisella tavalla ja monasti pantiin kartan taiteelliselle valmistukselle pääpaino. Niinpä onkin useat tämän aikuiset kartat oikeita maa- ja maisemamaalauksia. Pahin puute kaikissa niissä oli se, että korkeuseroja kahden paikan välillä voi kartalla ainoastaan poikkeustapauksissa ja korkeuslukujen avulla saada määrätyksi. Eritoten sotaisissa tarkoituksissa on tämä tärkeätä, ainakin sikäli, että kartasta voidaan heti nähdä mitkä korkeudet ja rinteet ovat kulettavia ja toistaan korkeampia. Tätä puutetta auttaakseen alkoivat 17-sataluvun loppupuolella saksalaiset piirtäjät käyttämään määrättyjä varjostusasteikkoja, jotka oli suunniteltu silmällä pitäen sääntöä, kuta korkeampi, sitä tummempi, ja kuta jyrkempi, sitä tummempi.  Näiden sääntöjen mukaisesti kehitti lopuksi saksilainen majuri Lehmann varjostusasteikon, joka on täysin vapaa piirtäjän mielivallasta, ja joka siis tieteellisesti pätevänä tarkkaan pystyy osottamaan maanpinnan epätasaisuudet. Tämä Lehmannin metodi on aina viime aikoihin saakka käytännössä säilynyt. Lehmann perusti asteikkonsa siihen teoriaan, että kuta enemmän joku pinta saa valoa, sitä vaaleampana on se esitettävä, ja kuta vähemmän valoa, sitä tummempana. Näin ollen horisontaliset pinnat ovat pidettävät täysin valkeina, ja jyrkät rinteet sitä tummempina, kuta jyrkempiä ovat.  Käytöllisistä syistä jakoi Lehmann asteikkonsa 9 osaan, antaen 45 jyrkemmille rinteille jo täyden mustan varjon, koska näin jyrkkiä seutuja on jo pidettävä luoksepääsemättöminä. Eri varjostusasteet osotetaan viivoilla, joiden paksuus on sitä suurempi kuta jyrkempi, samalla kun viivain välimatka on sitä pienempi. Kaikki viivat on vedettävä kohtisuorasti horisontaleja vastaan, siis jyrkintä laskua myöten. Eri maissa on tosin Lehmannin asteikkoa paikallisten maasuhteitten mukaan eri tavalla sovellettu, vaan tämä koskee ainoastaan asteikon tai eri asteiden laajuutta. Lehmann koetti asteikkonsa kautta saada maanpintamuodosta mahdollisimman plastillisen ja samalla sellaisen kuvan, että epätasaisuudet olivat kartan avulla suorastaan suuruudelleen määrättävissä. Koska horisontalit eivät hänen mielestään suinkaan kartalla ollen voineet sen plastillisuutta kohottaa, poisti hän ne kartoilta sen jälkeen kun ne olivat täyttäneet tehtävänsä olla apuna varjostusviivain vetämisessä.

Lehmann ei pannut vähääkään huomiota ranskalaisen Ducarlän esitykseen, että laskemalla horisontala merenpinnasta voidaan näiden avulla suorastaan kuvata maan pintamuoto. Ducarla esitti jo 1771 ja uudelleen 1791 Ranskan tiedeakatemialle tämän aatteensa korkeudelleen yhtä etäällä toisistaan olevain isohypsien avulla kuvata maanpinnan epätasaisuuksia, samaan tapaan kuin ennen oli syvyyskarttoja isobathien avulla tehty. V. 1791 ilmestyi ensimäinen Ducarlän metodin mukaan tehty kartta Ranskasta 10toisen välisillä korkeusviivoilla. Tämä oli käännekohtana kartografian historiassa. Nyt oli saatu kartta, jossa oli kolmaskin dimensioni, korkeus, mitattavissa yhtä helposti kuin pituus ja leveys. Korkeudelleen määrättyin pisteiden vähälukuisuuden takia oli Ducarlan kartta kylläkin epätarkka ja epätäydellinen, ja vasta sitä mukaa kun korkeusmääräyksiä haittaavat teknilliset vaikeudet parempien koneiden ja mittaustapain avulla oli voitettu, voitiin tarpeeksi lukuisten korkopisteiden avulla saada Ducarlan idean mukaisia täysin tarkkoja korkeuskarttoja. Ranska kiiruhti ensin koko maata käsittävän tarkan nivellerauksen avulla hankkimaan runsaasti korkeuspisteitä ja sitte hyväkseen käyttämään näitä uuden korkoviivaisen karttansa laatimisessa.

Tällä välin kehitettiin viivavarjoitusmetodia eri maissa eri suuntiin. Viivain paksuus ja tiheys ja eri kaltevuusasteiden yhtymäkohtain sopiva esittämistapa, kuin myöskin vinon tai kohtisuoran valaistuksen edut ja puutteet olivat monien kokeilujen ja neuvottelujen, jopa kiivaiden väittelyidenkin esineinä. Yleensä oltiin sitä mieltä, että suora valaistus oli etupäässä kartan tarkkuuteen nähden parempi kuin vino valaistus. Lähes kaikki Europan maat alkoivatkin laatimaan topografiset karttansa suoran valaistuksen mukaisina. Mutta kun sittemmin Sveitsin topografinen kartta Dufourin toimesta ilmestyi 1832-1864 vinon valaistuksen mukaisena, alkoi jo vakaantunut mielipide suoran valaistuksen paremmuudesta horjua, sillä niin kaunista, plastillista ja helposti luettavaa karttaa ei oltu ennen nähty. Siitä sanottiin että se oli maailman kaunein kartta. Vaan juuri Sveitsin korkeat alppiseudut sopivatkin paraiten vinossa valaistuksessa kuvattaviksi, kun taas suora valaistus on paras vähemmin  epätasaisten seutujen kartoilla.

Samalla kun korkeusviivojen käyttäminen alkoi tulla käytäntöön, heräsi ajatus muuttaa Lehmannin kohtisuorat varjostusviivat horisontalisiksi. Ruotsi ja Norja alkoivat ensiksi tätä tapaa käyttää, myöhemmin osaksi Venäjä ja Espanja. Skandinavian maissa käytettiin asutuskelpoisilla seuduilla vertikalista viivavarjostusta, korkeilla tunturiseuduilla horisontalista; Espanjassa tehtiin horisontaliset varjostusviivat yhtä hienoiksi, kaltevuuden mukaan olivat ne joko tiheämmässä tai harvemmassa. Venäjällä tehtiin viivat eri paksuiksi kaltevuuden mukaan. Vieläpä koetettiin antaa vinon valaistuksen
mukaisesti korkeusviivoille varjon puolella alhaalta ylöskäsin suureneva paksuus, valon puolella viivain ollessa yhtäläiset, ja täten saada yksistään näillä aikaan plastillinen vaikutus. Sillä yksistään isohypsien kautta saatiin kyllä korkeudet kartalla mitattaviksi, vaan yleistä kuvaa ei tällaisesta kartasta välittömästi saanut. Tämän puutteen poistamiseksi laati Itävaltalainen Hauslab karttansa niin, että hän kuvasi kunkin horisontalin välin erivärisenä, Lehmannin principin mukaan sitä tummempana jota ylempänä. Tällöin nimittäin kartalla alemmissa seuduissa esiintyvät lukuisat nimet elivät helpommin luettavissa. Samoinkuin Lehmann oli kaltevuusplastikan luoja, voi Hauslabia pitää korkeusplastikan luojana värien avulla. Sydow esitti toisen väriasteikon: jota alempi sitä tummempi, paitsi vuoristossa, jossa hän hyväksyi Hauslabin asteikon. Värit valikoi Sydow asteettain, joten kartta sai tyynemmän ja samalla plastillisen muodon. Hän otti ensimmäisenä tummanviheriän esittämään alankomaata, vaaleanviheriän ylempiä seutuja ja eri intensivisen ruskean yhä ylempiä.

Ducarla ja Lehmann olivat epäilemättä esittäneet paraat keinot maan pintamuodon kuvaamiseen. Molemmat keinot yhdistettyinä antavat täydellisimmän ja paraimman tuloksen. Tätä ei ole virallisessa kartografiassa vielä otettu tarpeeksi huomioon ja käytäntöön. Useat maat laativat topografiset karttansa yksistään korkeusviivoja käyttämällä, toiset taas viivavarjostustavalla.

Viime vuosina on useissa Keski-Europan valtioissa ruvettu Lehmannin suuritöisen ja painatusta kalliiksi tekevän viivavarjostuksen asemasta suurella menestyksellä käyttämään tummaa värivarjostusta. Ne kokeet, joita tässä suhteessa aivan äskettäin on Norjassa tehty, osottavat myöskin puolestaan, että tämä menettely on hyvä ja käytöllinen. Onko varjostus tehtävä vinon tai kohtisuoran valaistuksen mukaisesti, siitä ei ole yksimielisyyttä eikä yhdenmukaisuutta saavutettu, vaikka yleensä tuntuu myönnettävän että yksinomaan vuoriseuduissa on vinolla valaistuksella oikeutuksensa.

Myöskin on tehty erilaisia kokeita saada värien avulla korkeudet osotetuksi, valikoimalla värit joko mahdollisimman luonnonmukaisina tai niin että ne optillisesti sopivat paraiten toistensa kanssa. Luonnonmukaisia väriä ja varjostusta käyttäen on laadittu karttoja m. m. eri osista Sveitsiä mittakaavassa 1 : 1000, joista useissa näyttelyissä ja kongresseissa katsojat sanoivat, että niiden plastillinen vaikutus on niin suuri, että on vaikea uskoa karttoja voitavan taivuttaa ilman särkymättä, ja lähelle meneminen tuntuu vaaralliselta siitä ulospistäväin vuorenhuippujen takia -. Kaikissa uusissa topografisissa kartoissa on nykyään tietenkin myöskin korkeusviivat.

Tämän yhteydessä lienee paikallaan lyhyesti mainita, miten nykyään korkeusmittaukset tehdään. Useimmat Saksan valtiot julkaisevat topografiset karttansa kaavassa 1 :25,000, toisissa toimitetaan mittauksia samassa kaavassa, toisissa 1:10,000 ja jopa 1:2,500. Korkeuspisteitä määrätään km kohti eri paljo, riippuen maanpinnan epätasaisuudesta ja osaksi siitä mittakaavasta, missä mittaukset toimitetaan. Keskimäärin määrätään pisteistä km- kohti 150-200. Korkeusmittaukset toimitetaan Skandinavian maissa ja Pohjois-Saksan valtioissa taululla ja kipregelillä tai tachymetrillä, Etelä-Saksan valtioissa suoranaisen nivellerauksen kautta. Pohjakarttana käytetään saatavissa olevia taloudellisia karttoja, katasterikarttoja, ja lähtöpisteinä ennemmin korkeudelleen ja asemalleen määrättyjä kolmiopisteitä, joiden avulla taloudelliset kartat on toisiinsa tarkkaan konekterattu senjälkeen kun ne on samaan kaavaan pienennetty. Yhtenä kesänä 6 kuukauden kuluessa ennättää yksi topografi mittaamaan 1 :25,000 keskimäärin 75 100 km², etenkin jos hän saa metsäseuduissa käyttää barometrista korkeusmittausta. Kun korkeuspisteitä on tarpeeksi määrätty, suoritetaan niiden avulla paraiten kedolla korkeusviivain vetäminen mittauskartalle lyijykynällä. Talvella piirretään kartta puhtaaksi erittäin huolellisesti ja kauniisti, koska monistein tapahtuu tavallisesti valokuvauksellisia metodia käyttäen.

Miten tarkkaan sitten tuollainen 1 :25,000 topografinen kartta 5-10 m. välisillä korkoviivoilla pystyy ilmoittamaan kunkin paikan korkeuden? Viivain välillä täytyy korkeudet tietenkin määritellä interpolationin avulla. Viivain kohdalla saadaan ne suorastaan. Saksal. tri Koppe vaatii topografiselta kartalta 1:25,000 tarkkuutta, jonka määrittelee kaava
m = 0,5 + 5 tg. α (metreissä)
(α = kaltevuuskulma)

Tämän mukaan olisi keskimääräinen ja sallittu virhe:
tasasella maallla (α = 0°) = 0,5 m.
kaltevalla " (α  = 5°) = 0,94 "
" " (α = 10°) = 1,38 "
" " (α = 15°) = 1,84 "
" " (α  = 20°) = 2,32 "
" " (α  = 25°) = 2,83 "
" " (α  = 30°) = 3,89"

Tämä tarkkuusvaatimus on kuitenkin siksi ankara, että ainoastaan jotkut Etelä-Saksan valtioiden uusimmat mittaukset pystyvät sen täyttämään. Preussissa taululla ja kipregelillä toimitetut mittaukset ovat epävarmuuteen ja virheisiin nähden lähellä kaavan
m = 0,5 + 10 tg α vaatimuksia, siis virheet ovat

tasasella maallla (α = 0°) = 0,5 m.
kaltevalla " (α  = 5°) = 1,37 "
" " (α = 10°) =  2,26 "
" " (α = 15°) = 3,18  "
" " (α  = 20°) = 4,14 "
" " (α  = 25°) = 5,16 "
" " (α  = 30°) = 6,27 "

Liuottava on kuitenkin että Preussissa ei ole sellaisia jyrkkiä vuoriseutuja kuin Etelä-Saksassa, joten ero karttain tarkkuudessa todellisuudessa on vallan vähäinen.

Käytännössä ovat näin tarkat korkeuskartat suuriarvoisia. Mittakaavan suuruus sallii niitä menestyksellä käyttää monia teknillisiä tarkoituksia varten, kuten teiden rakentamissuunnitelmissa, kuivausyrityksissä y. m. Ja niissä valtioissa, missä alkuperäiset mittaukset tehdään kaavassa 1:2500, on näistä mittauslehdistä, joita tarpeen tullen yleisölle valopainoksina annetaan, teollisuuden ja yrittelijäisyyden palveluksessa mitä suurin hyöty.

Lopuksi olkoon sivumennen mainittu, että kaikissa muissa maissa, paitsi Venäjällä, ovat kaikki topografiset kartat mittakaavaan katsomatta vapaasti kenen hyvänsä saatavissa, sillä, kuten Preussin yleisesikunnan päällikkö kenraali Mathiass sanoi: turhaa on nykyisin sotaisia tarkoituksia varten pitää karttoja salaisina, sillä nykyään on valokuvauksen, fotogrammetrian ja muiden teknillisesti parannettujen ja mukavien mittaustapojen avulla helppo vieraiden valtain saada ne tiedot ja kartat, joita se haluaa. Ja jos pidetään salaisina sellaiset kartat, joista käytännöllisessä elämässä on suuri hyöty, on siitä maalle suorastaan vahinkoa. Siksi ei meillä Saksassa ole mitään syytä noudattaa Venäjän esimerkkiä.

Onni Ollila.

Erityisiä ilmoituksia. Kunnioittawalle yleisölle (wärjäysverstas)

Tapio 38, 18.9.1869

Kunnioitettawalle yleisölle yleisölle saan minä tämän kautta tietää antaa, että olen tänä päilvänä awannut toisen hywästi järjestetyn wärjäys-werstani, pohjoiswuorikadun ja ranta-torin kulmassa olewaan kiwi kartanooni, jossa otan wastaan niin  sarkain wanutuksia ja weraksi-tekemisiä kuin myös silkkein, puoliwillakangasten ja kaikenlaatuisten wärjäysten hywästi walmistamisen ja että olen  edespäinkin warustettu niin wärjätyillä kuin myös walkeillakin sekä Tampereen että Forssan tehtaiden kaiken laatuisilla pumpuli-langoilla huokeempiin hintoihin, että woin suurempiakin tilauksia wastaan ottaa ja toimittaa; ja työlläni toirvon woittawani samanlaisen hywän luottamuksen uudella kuin wanhallakin wärjäys-werstallani olen saanut. Oma asuntoni on tästälähtiin uudella werstallani.

Kuopiossa syyskuun
1 p. 1869. D. Keinänen.

Kirje Tukholmasta. (alku)

Uusi Suometar 92, 7.8.1871

(Uuden Suomettaren kirjewaihtajalta).

Heinäk. 28 p:nä 1871.

Että se liike, jonka tuote Parisin "kunta" oli, ei suinkaan ole lannistunut "kunnan" kukistamisen kautta, on tunnettu asia. Itse Parisissa on "Internationale'ien" liittokunta rohjennut taas nostaa päänsä pystyyn saarnatatsensa sotaa ja »vihaa kaikkea järjestystä wastaan. Voitollisessa Saksassa sama liike on sodan lakattua herännyt waan wilkkaampaan wirkeyteen. Heidän ensimäinen waatimuksensa on tuo rikkauksien jakaminen köyhillekin ja sen kautta, kuten luulewat, kaiken köyhyyden poistaminen. Sitä, kuten muitakin waatimuksiansa, aikowat he saada myönnytetyksi rauhallisesti, jos rikkaat hywällä siihen suostuwat, mutta tulella ja miekalla, jos heitä wastustellaan. Heidän rauhallisia keinojansa owat nuo "striket" taikka työn lakkauttamiset, joilla he tahtowat pakoittaa tehtaitten isäntiä ja muita työnantajia antamaan korkeampaa työpalkkaa ja lyhentämään työtunteja. Ennen tehtiin "strikejä" pääasiallisesti waan Englannissa, mutta nyt melkein ympäri koko Europan. Semmoisia on etenkin Preussissa pantu useampia toimeen, jonka wuoksi työt siellä owat pysähtyneet kun työmiehet eiwät enään entisillä ehdoilla tule toimiinsa. Täällä Tukholmassa tekiwät muurarit muutama kuukausi sitten myös "striken"  waatien parempaa päiwäpalkkaa. Sen he saiwatkin 3 päiwän perästä, sillä työn-antajat oliwat ottaneet rakennukset urakalla määrä-ajassa walmistaakseen eiwätkä siis woineet wiiwyttää niiden walmistumista. Nyt on täällä par'aikaa maalarien "strike". Lähes 300 maalarin kisälliä ja oppilasta päättilvät muutamia päiwiä sitten keskeyttää kaiken työnsä, jahka saisiwat työpalkan nousemaan 25 äyriin (noin 37 penniä) tunnilta ja siis päiwältä 3 m. 70 p. ja tawallisimmasti 4 m. 44 p., joka eroitus tietysti riippuu työtuntien määrästä. Siis nyt kaikki pensselit lewähtäwät, uudet kartanot omat jääneet puoleksi maalaamattomaksi ja joutilaita työmiehiä kulkee ympäri katuja ja toreja, useimmiten juowuksissa. Ne jotka eiwät tahdo suostua tuohon kapinaan, ne pakoitetaan. Niin oli hra Dawidson'illa  - Tukholman mainio rawintolan isäntä - Hasselback'issa seitsemän maalaria työssä, jotka tahtoiwat ansaita tawallisen päiwäpalkkansa. Ammattikumppalit lähetti heille käskyn keskeyttää työnsä, mutta nämä wiwät suostuneet siihen. He pelkäsiwät kuitenkin kostoa ja sen wuoksi he tekiwät työtänsä lukon takaua. Mutta eipä aikaakaan. Suuri joukko, 60 miestä, tulee heitä hakemaan. Kun eiwät päässeet hywällä heidän kimppuunsa, niin murtiwat owen ja kantoiwat wastahakoiset pois. Polisia tuli kymmenkunta saapuwille, mutta suurelle miesjoukolle eiwät he woineet mitään. Epäilemättä sai kannettuin maalarein selkänahka myöhemmin maksaa palkan enemmistölle tuosta wastamielisestä kantamisesta.  Tuommoiset owat tuon sosialistallisen liikkeen muka rauhalliset wälikappaleet päästäkseen tarkoitustensa perille! Tosin ei woi wäittää että nämä työn lakkauttamiset owat luettawat tuon suuren "Internationale"-yhtiön wälittömästi waikuttamaksi, mutta epäilemättä se on kuitenkin ihan saman liikkeen hengen waikuttama.

[---]

Suomen taloudellisten karttain merkki- (signaturi-) väreistä.

Suomen maamittari-yhdistyksen aikakauskirja 6 / 1894

(Tämä kirjoitus oli aiottu wiime Maaliskuun numeroon, mutta täytyi siitä ja myöhemmistä numeroista jättää pois tilan puutteessa.)

Kartoissa merkitään lukemisen helpoittamiseksi ja suuremman selveyden sekä yhtäläisyyden vuoksi maapinnan ja sillä olevien viljelysten ja esineiden laatua erityisillä sopivasti valituilla väreillä, n. k. merkkiväreillä (saksaksi "Signatur Farben", ranskaksi "couleurs (eli teintes) conventionelles"). Nämät ovat erilaiset eri valtioissa, vieläpä saman valtakunnan eri karttalaitoksissa (esim. taloudellisissa, topografisissa ja hydrografisissa) käytetään tarpeen mukaan erilaisia merkkivärejä, jotka asianomainen virasto eli hallitus määrää. Suomen taloudellisissa kartoissa tätä nykyä noudatettava väritys on määrätty Maanmittaus-ylihallituksen Kiertokirjeessä Toukokuun 4 päivältä 1889, jonka 1 §:ssä sanotaan: "Karttain väritys on tehtävä mahdollisimman somasti ja tasaisesti, pysyväisillä ja selvästi näkyvillä väreillä, niinkuin tussjilla, berlinisineällä, gummigutalla, kosjenellillä ja karmiinilla, kuitenkin niin etteivät kuvioiden rajoitukset eikä muut piirustetut esineet tule epäselviksi". Kiertokirjeeseen liitetyissä malleissa II-V määrätään eri kohdissa käytettävät värit, jotka kaikki saa sopivasti sekoittamalla mainittuja perusvärejä.

*) Vert. Toimituksen muist. siv. 109 aikakauskirjamme Kesäk. numerossa 1894.

**) Tällaisissa määräyksissä pitäisi värien mallit aina tehdä kädellä; jotta se kävisi helpoksi väritetään kokonaisia arkkia yhtaikaa, leikataan pieniksi kappaleiksi ja liimataan sitte näytekohtaan, jossa värien merkitys selitetään. Pitäisi myöskin samalla mainita värien kaupassa käytetyt nimitykset, sekä väriaineen kemiallinen laatu. Itse varsinaiset karttamallit, joissa näytetään muita merkkiä, tekstin laatua ja asentoa y. m., ovat tietysti painettavat, koska siten saavutetaan tässä suhteessa melkein täydellinen yhtäläisyys.Jos karttain väritys on tehtävä mahdollisimman somasti ja tasaisesti sekä mallin mukaiseksi, niin väriä  sekoittamalla on perin vaikea saavuttaa tätä tarkoitusta. Sekoituksessa raskaammat väriainekset painuvat kupin pohjaan ja keviämmät jäävät pinnalle: vaikka lakkaamatta hämmentääkin tulee väritys lopulla toisenlaiseksi kuin alussa on tarkoitettu. Tämän lisäksi tulee että. kuten yleisesti tunnetaan, eri henkilöillä on luonnostaan hyvin erilaiset silmät huomaamaan värivivahduksia (puhumattakaan varsinaisesti värisokeista): henkilö jonka väri-aisti on kehittynyt saattaa nähdä paljon eri väriä siinä missä toinen näkee vaan yhden. Jos kahden piirustajan mielestä heidän karttavärinsä ovat aivan mallin mukaiset, saattaa kuitenkin kolmas nähdä niiden välillä melkoisia eroituksia. Yhtäläisyyden saavuttaminen tulee vielä vaikeammaksi sen kautta että mallia painaessa ei voi käyttää vesiväriä, joten se ei tule kädellä väritetyn originali mallin kaltaiseksi ja sen vuoksi on aina vähemmän eli enemmänepäonnistunut, eikä sen eri lehdet sisällä samoja väri-laatuja. Esim. malli lehdellä II kivirakennusten väri lähenee zinoberi-punaista mutta seuraavilla lehdillä on se enemmän huonon karminin näköistä. Samoin II:ssa on puurakennusten väri helakan gummigutan näköistä, mutta malleissa IV ja V esiintyvän keltaisen saa suorastaan keltaisesta okrasta. Mallissa V on kaskimaa saanut ruskeaan vivahtavan värin,*) vaikka tarkoitus lienee ollut että sen pitäisi olla vaaleata karmiini punaista.**)

Näiden seikkojen vuoksi käytetään ulkomailla väriä jotka tehtailijat valmistavat virastojen antamien määräysten mukaisesti kaikkia esiintyviä merkityksiä varten. Joka värikappaleeseen on kirjoitettu mitä se merkitsee, esim. vettä, peltoa, niittyä, kivirakennusta, tietä, j. n. e., niin että kartan piirustajan ei tarvitse sekoittaa, ja hänen työnsä tulee helpommaksi ja mukavammaksi ja eri henkilöiden työt tässä suhteessa enemmän samanlaatuisiksi.

Kun meillä ei ole tämmöisiä merkkiväriä käytettävänämme, olen kaupassa löytyvien taiteilijavärien joukosta etsinyt mainittua mallia vastaavia värejä; tätä varten olen käyttänyt valmisteita hyväksi tunnetuilta ranskalaisilta tehtailijoilta Bourgeois Ainè, Lefranc, ja J M. Paillard (merkki P. G. Lambertye) sekä englantilaisilta firmoilta G. Rowney & C:o, Rafael Tuck & Sons sekä Winsor & Newton. Saksalaisia värejä en ole koettanut syystä että ne kauneudessa ja kelvollisuudessa tiettävästi eivät voi kilpailla ranskalaisten ja englantilaisten kanssa, ja eivätkä hintansa puolesta ole ranskalaisia sanottavasti huokeammat. Esitän seuraavassa tulokseni toivossa että niistä voi olla jotakin hyötyä aikakauskirjamme lukijoille.

Karttoja värittäessä on toinenkin seikka otettava huomioon, nimittäin värien pysyväisyys ja kestävyys. Maanmittaus ylihallituksen Kiertokirjeessä huomautetaankin tästä seikasta. Vanhat kartat ovat aina epäselvät ja vaikeat uudistaa värin muuttumisen ja vaalenemisen vuoksi (uudessa asetus-ehdoituksessa määrätään 50 % koroitus vanhojen epäselvien karttojen kopioimisesta). Jos missään on värin pysyväisyys tärkeä taloudellisissa kartoissa, joiden tulee turvata omistusoikeutta ja selvittää sen yhteydessä olevia seikkoja vuosikymmenien jopa välistä sadankin vuoden kuluttua. Kuitenkin käytetään kartografiassa yleisesti vanhastaan koschenillia (= karminia), gummiguttaa ja berlinin sinistä, vaikka nämät värit kuuluvat  vähimmin kestävien joukkoon.

Vesi-(akvarelli-)värit muuttuvat monenlaisista syistä. Muutamat väriaineet vaalenevat valossa, erittäinkin auringonpaisteessa; tämmöisiä ovat koschenilli karmini (valmistetaan koschenilli luteesta) ja kaikki samaa alkuperää olevat punavärit; gummigutta (erään Taka-Intiassa kasvavan puun hartsia); indigo sininen, tuli-punainen (rouge ècarlate, elohopean ja jodin yhdistys) y. m. Toiset muuttuvat kosteassa ilmassa kun paperissa oleva liima ja väreihin itseensä sekoitetut gummi-ainekset rupeavat käymään, mikä muuttaa väriaineen; tämmöinen on esim. berlinin-sininen, joka kosteassa mene harmahtavan ruskeaksi. Muutamiin väreihin vaikuttaa huoneissa pilaantunut ilma; jotkut näistä mustuvat, esim. kromi keltaiset (lyijy kromatia), Saturni-punainen (lyijy-oksidia); toiset taas kadottavat kauniin loistonsa (berlinin-sininen). Vieläpä jotkut väri-aineet vaikuttavat sekoituksissa toisiinsa kemiallisesti, jolloin muuttuvat, vaikka yksinään ovat kestäviä, esim. smaragdi-vihreä, jota ei pidä sekoittaa muihin väreihin, etenkin kadmium keltaisiin. Muutamiin väreihin vaikuttavat kaikki edellä mainitut seikat; semmoinen on berlinin-sininen ja kaikki samaa laatua olevat sinivärit (raudan ja cyanin yhdistyksiä). Mainittakoon vielä eräs seikka joka voi hävittää kaikki värit; se on jos valkaisemissa käytetty klori ei ole perinpohjin poistettu paperista.

Etsiessäni maanmittaus-ylihallituksen kiertokirjeen mallien mukaisia väriä olen ottanut huomioon myöskin kestäväisyyden; seuraavassa ehdotetut värit ovat kaikki joka suhteessa kestäviä ja kelvollisia, ellei siitä erittäin mainita. Sulku-merkkeihin on pantu ne ranskan ja englannin kieliset nimitykset, joilla värit saadaan kaupasta.

*) Sen lyhyen ajan kuluessa kun olon ollut tilaisuudessa koettamaan Rowneyn crimsonalizarinia, en ole huomannut siinä muutosta.Kivirakennuksia, kaupungin asemia ja tonttia merkitsemään käytetään krappi karminia (carmin de garance; madder carmin), jota valmistetaan etelä Europassa viljellyn krappi kasvin (rubia tinctorum) juuresta. Väri aine on kestävätä, mutta edellämainituista teoksista näyttää ainoastaan Bourgeois'in valmistama krappi karmiini voivan kauneudessa ja komeudessa kilpailla paraimman oikean koschenilli karmininkanssa. Mainittakoon että Gr. Rowney & C:o valmistavat crimson alizarin-nimistä väriä, joka on hyvin karminiri näköistä ja huokeata; ja jonka väittävät olevan kestäväistä.*) Paitse krappivalmisteita on zinnoberi (vermillon, elohopean ja rikin yhdistys) ainoa kestävä puhdas punainen väri.

Puurakennuksiin sopii käyttää huokeata keltaista okraa (ocre jaune; yellow ochre; rauta oksidia) mikä antaa malleissa IIV ja V olevan värin. Malliin II pannun helakan kelta värin saa aureoliinilla (auréoline, kobalt ja kalium nitratia): mikä kuitenkin on hyvin kallista; tahi myöskin vähän huokeammalla keski kadmium keltaisella (jaune de cadmium moyen, cadmium yellow; kadmiumin ja rikin yhdistys); helakka keltainen ei kaunista karttaa sillä se ei ole sopu-soinnussa muiden värien kanssa.

Teitä varten sopii ruskea okra (ocre brune; brown ochre; rauta oksidia), joka on huokeata.

* Tosin löytyy muutamia kestäviä kobalt-yhdistyksistä saatuja siniväriä, (esim. azuri-sininen ja smalt) mutta ne eivät juokse hyvin.Vesiä merkitsemään olisi Berlinin-sininen kieltämättä kaunein, mutta kun se paha kyllä ei kestä, pitänee käyttää joko kobalt sinistä (bleu cobalt; cobalt blue; aluminiota ja cobalt oksidia) tahi ultramarinia, (outremer, engl. french blue eli french ultramarine) joka on keinotekoinen jäljennös lapis-lazuli kivessä löytyvästä kauniista ja puhtaasta mutta peräti kalliista siniväristä; alkuaineina on siinä silicium, natrium, aluminium ja rikki. Tummemmilla ultramarini-sinisillä on pieni vivahdus sini-punaiseen (violettiin), jonka vuoksi on parempi käyttää vaaleampia ultramarini lajia (outremer clair, engl. new blue), jotka lähenevät kobolt sinistä, ja ovat huokeammat. Ultramarini ja kobolt ovat ainoat hyvät ja kestävät sinivärit. *)

Peltoja varten sopii vaalea kadmium keltainen (jaune de cadmium clair; pale cadmium yellow) tahi kallis aureolini.

Niitty väriä ei ole mallia täydelleen vastaavata, joka kestäisi. Viridiani (fransk, vert èmeraude, eng. viridian eli veronese green; kromi oksidihydratia) on täydelleen kestävätä ja juoksee hyvin, mutta on liiaksi sinertävätä. Smaragdi vihreä (ransk. vert véronése, engl. émerald gréen; etikka ja arsenikki happoista kuparia) on taas liian loistava ja silmään pistävä. Jälkimäistä, joka on hyvin myrkyllinen, lienee kuitenkin paras käyttää, sillä ajan pitkään sen loisto vähän tummenee erittäinkin pilaantuneessa ilmassa. Jos heti tahtoisi sammuttaa tuota liikaa loistoa, voi smaragdi vihreän kuivattua vetää sen yli  hieno kerros nokimustaa. Smaragdi vihreätä pitää käyttää hyvin-varovasti ja kernaammin panna päällekkäin useampia ohueita kerroksia kunnes saadaan tyydyttävä paksuus, sillä tämä väri tahtoo aina juosta huonosti.

Kaskimaihin sopii ennen mainittu krappi karmini tahi myöskin eräs toinen krappivalmiste krappi ruusu (ransk. laque de garance, engl. madder lake eli rose madder).

Kankaita, louhikkoja ja vuoria varten on tuschi kyllä sopivata: myöskin sopii nokimusta (noir de bougie; lamp black; valmistetaan tervaspuiden noesta ja on halpahintaista) joka juoksee hyvin ja jolla on helpompi värittää kuin tuschilla.

Erinomaisen kauniita ovat Bonrgeoisin nokimusta (noir extrafin) ja Rowneyn lampblack.

Rahka ja nevasoita sopii värittää Mars oransilla (orange de Mars: Mars orange) tahi poltetulla siennalla (terre de sienne brulée: brant sienna) molemmat halpahintaisia ja kestäviä: väriaine rauta oksidia.

Kestäväisyyden vuoksi on tärkeätä että väriaineet ovat puhtaita, että niihin ei ole sekoitettu halvempia ja muuttuvia aineksia, ja että vaillinaisen puhdistuksen vuoksi niihin ei ole jäänyt huonoja ominaisuuksia. Puhtauden voisi jokainen, olematta varsinainen kemisti, helposti tutkia vähäisillä joka apteekista saatavilla apuneuvoilla; kuitenkin ei tämä tutkiminen liene tarpeellinen kun käyttää yllämainittujen ensi luokan tehtailijoiden preparatia.

Paitse kestäväisyyttä vaaditaan hyviltä väreiltä että ne ovat kauniit ja juoksevat hyvin ja tasaisesti,  tekemättä puhtaalle piirrustuspaperille tummempia ja vaaleampi värivivahduksia. Tässä suhteessa ovat yllämainituista väreistä paraat Bourgeoisin ja Rowneyn.

Väriä on kaupassa kolmessa muodossa: kappaleina, kapselissa (tina tubeissa) ja kupeissa (ransk. godet, engl. pan). Kappale värit pysyvät hyvinä rajattoman ajan; väri niistä on otettava jauhamalla (samoin kuin musta tuschi), jonka jälkeen kappale on heti kuivattava ohuella silkkipaperilla (imupaperista tarttuu hilseitä), sillä muutoin halkeilee värikappale ja rupeaa murenemaan. Kapselivärit eivät kestä kauvan hyvinä, ne kun kovenevat ja tulevat kelpaamattomiksi. Mukavimmat käyttää ovat pehmeät kuppivärit jos vaan ovat valmistetut niin etteivät kovetu ajan pitkään, mikä tosin tapahtuu useammissa edellämainituissa preparaateissa. Ainoastaan Bourgeoisin kuppivärit pysyvät aina pehmeinä ja tuoreina (ainakin 6 vuotta); Rowneyn näkyvät myöskin kauvan pysyvän tuoreina.

*) Näitä väriä saa Helsingissä H. Lindellin piirustusainekaupasta. Mitä hintaan tulee ovat ranskalaiset värit noin puolta huokeammat kuin vastaavat englantilaiset, ja täydelleen yhtä hyvät, vieläpä monessa suhteessa paremmatkin. Niille jotka tahtovat käyttää hyviä ja kelvollisia väriä, suositamme etupäässä Bourgeoisin kuppiväriä; kovista kappaleista näyttävät Paillardin  (maanmittarille vanhastaan hyvin tunnettu merkki Lambertye) olevan parhaat.* ) Kokoelma edellä mainitun ehdotuksen mukaan tulee maksamaan noin 6 à 7 markkaa.

A. P-s.

Rakennushanke

Wiipurin Sanomat 239, 14.10.1888

Wärjäri Matti Rynén, joka on tunnettu itämaalaisten mattojen walmistamisesta, on aikeessa omistamallensa  kartanonasemalle N:o 3 Lappeenrannan kaupungin neljännessä kaup. osassa rakentaa suurellaisen  wärjäyshuoneen puusta.

Palosaarelta.

Vapaa Sana 62, 3.6.1907

Tiistaina []k:n 28 päiwänä kokoontui joukko asiaa harrastawia puuwillatehtaan wärjäys- ja walmistusosastolaisia yhteiseen kokoukseen P. T. y. "Taisto!le" keskustelemaan ja päättämään josko on tarpeellista perustaa osasto mainittujen työläisten keskuuteen. Asiaa jonkun werran pohdittua tultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että osasto on perustettawa, jonka jälkeen ryhdyttiin ennemmin laadittua sääntö-ehdotusta tarkastamaan. Ehdotus muutamilla pienemmillä muutoksilla hywäksyttiin. Osaston nimeksi tuli P. T. y. "Taiston" wärjäys-, walkaisu- ja walmistusosasto, joka alkoi toimimaan heti.

Walittiin osastolle puheenjohtaijaksi toweri I.W. Sluuppi, sekä warapuheenjohtajaksi I. Kymberg. Johtokunnan muiksi jäseniksi walittiin Niklas Toiwakka, I. Männistö, K. Järwinen ja M. Kallio.

Järjestysmiehiksi walittiin towerit P. Männistö, K. Toiwakka, O.Mutala, K. Vähämäki, L. Bärgström ja I. Liikala.

Tilintarkastajiksi tuli A. Harjula ja I. Haka, waralta Palomäki ja Keskiaho. Osaston kantomiehiksi walmistuspuolelle walittiin N. Toiwakka ja ja wärjäyspuolelle I. Männistö.

Huwitoimikunnan waalit lykättiin tuonnemmaksi, koska saapuwilla oli wähän toimiwia nuoria.

Kokoelma lääkekasveja Uudeltakirkolta (V. l.).

Luonnon ystävä 6 / 1908

Keräili Samuli Paulaharju.

Jo ammoisista ajoista on kansamme osannut käyttää kasveja lääkitsemiskeinoina. Mainitaanhan jo Kalevalassa, miten voiteen laittaja

otti tammen lastuloita,
puun murskan murenemia,
otti heiniä hyviä,
ruohoja monen-näköjä.

Sitten

laitti keiton kiehumahan,
noita tammen kuoriloita,
heiniä hyvän-näköjä.

Ja vielä nytkin osaa kansa monet lääkkeet ja rohdot kasveista keittää, kuumentaa ja sulattaa tai muuten valmistaa, jopa melkein mihin tautiin tahansa. Koettaisimmepa vain vanhoilta mummoilta siellä täällä tiedustella näitä asioita, niin aina jotakin kuulisimme. Ehkä L. Y:n lukijoita huvittanee silmäillä seuraavaa luetteloa Karjalan kannaksen Uudenkirkon lääkekasvistosta sekä lyhyttä selontekoa kasvien käytännöstä. Saamme samalla tutustua kasvien kansanomaisiin paikkakunnallisiin nimityksiin.

Leiniheinästä (Ranunculus acer) tehdään vasta ja kylvetään sillä saunassa, kun leini vaivaa.

Suonheinistä l. lihasuonheinistä (Ranunculus repens) keitetään vettä ja juodaan sitä, kun kivistää kättä tai jalkaa "niinku suonta möite". Vedellä myös haudotaan kipeää kohtaa. Myöskin lehmille "ku tul nor", keitetään siitä vettä.

Lumpeen lehtiä myös käytetään johonkuhun lääkkeeksi.

Ukonpunkka (Erysimum cheiranthoides). Siitä yhdessä varsan polven (ks. t.) kanssa keitetään vettä, jolla haudotaan jäseniä, kun niitä kivistää.

Lavaheinistä (Capsella barsa pastoris) tehdyllä vastalla kylvetetään lavantautista. Vettä keitetään juotavaksi.

Pirttikukka (Dianthus deltoides). Kun "lapset laskevat vettä alleen, ni niist keitetää vettä ja juuvaa".

Hammasheinä l. rakkoheinä l. rakkoruusuheinä (Silene inflata). Hammas "heittiää pakottamast", kun siitä keitettyä vettä purskuttaa suussaan. Rakkoruusun vaivatessa pannaan varistettuja heiniä kipeälle kohdalle.
Ver'nor'heinästä (Lychnis viscaria) keitettyä vettä - joka on kuin veri, punaista - juotetaan lehmälle, kun sillä on verinori l. lypsää verta tai veristä maitoa.

Härkinheinää (Cerastium), arhoja (Arenaria?) ja särentäheiniä(?) keitetään kaikkia yhdessä ja sitten niillä kuumina haudotaan ajosta.

Kiimaheinä (Stellaria holostea). "Niist nyt vanhat sannoot, jot jos tahtoo tehhä toisel semmoist kiusaa, ni keittäät vettä ja juottaat toisel". "Tälle pittäis etsii kiimaheinii ja keittää niist vettä, ei tää ällyy muite ottaa akkaa."

Maarian makkooheinä (Spergularia). Keitetään vettä ja juodaan rintataudissa.

Sajuheinä (Hypericum qvadrangulum). Lehdistä keitetään "saijuu".

Närösuolaheiniä (Oxalis acetosella) syödään, kun "näröstää". Jos löytää "nelihaarase" ja syö sen, niin ei enään koskaan näröstä.

Kuiva-apila (Trifolium spadiceum). Keitetään ja juodaan saijua, kun rintaa "kuivajaa".

Viissinäpuu (Prunus cerasus). Kuorista keitettyä vettä juotetaan lapsille, jotka laskevat allensa.

Vaapukka (Rubus idaeas). Lehdistä keittettyä saijua juodaan, jos on vilustuttu.

Ver'raate (Comarum palustre). Keitettiin vettä ja juotiin, kun kuukautiset tulivat kovin vuotaviksi. Vesi on kovin karkiaa, ei voi juoda kuin vähän.

Kiroheinä (Potentilla anserina). Kun jotakin kohtaa käy pakottamaan ja luullaan, että ollaan kiroissa, niin "kuka lie kironneet, pittää käyvä hautomaa kiroheinii kans".

Ruusuheinä 1. korvaruusuheinä (Alehemilla vulgaris) "on ku korvalehti". Varistetaan ja pannaan semmoisenaan korvaan tai hampaaseen, kun pakottaa.

Suenhammasheinä (Epilobium montanum). Kun susi repi lampaita, niin haavoja pestiin heinistä keitetyllä vedellä.

Koirankattara (Chaerophyllum silvestre). "Siin on ku kehnot jyvät. Ne ku riipiit niist poikkee ja paahtaat, ku kahvi ikkää, sit jauhaat ja tekkööt niist kakkaran ja syöttäät koiratautisil lapsil. Se on sellanen se taut, ku laps istuu maas, ni se pannoo jalat allee ristii ja perät kuivuut."

Vatsakattara (Pimpinella saxifraga). "Jos tulloo suoliummehtus, ku suolet männööt solmuu, ku vatsaa tulloo sellane puru, ni pittää syyä vatsakattara juurii". Keitetään myös vettä ja juodaan.

Myrkkyputki (joku putkilaji). Keitetään vettä ja tapetaan sillä lutikoita.

Jamakkanorheinä (Galium). Keitetään vettä lehmälle, "jos niiku lehmää lypsetää ja sielt tulloo jamakkaa, töpsähtää".

Lihaliemiheinä (Knautia arvensis). Käytetään samoin ja samaan tarkotukeen kuin leiniheinääkin.

Hökäheinä (Cirsium heterophyllum). Lehmä tai muu elokas, kun "hökkii", niin sille vettä keitetään ja juotetaan. Sanotaan kasvia myös emintimäleheks "jot se o toiselt puolelt lämmin ja toiselt puolelt kylmä. Päivää päi o nii kylmä, mut mikä o maaha päi, se o nii lämmin. Sil se o lämmin, jot ei mikkää uo nii lämmin, ku äitin polvi ja ei mikkää uo nii kylmä, ku emintimän syän. Ku emintimä o kylmä, nii ottaat ja keittäät vettä sellasel emintimäl, ni tulloo lämpimäks".

Rupiheinä (Gnaphalium silvaticum?). "Lapsil ku ryöhtyyt nenänalukset, ni rupiheinist keittäät vettä ja hautoot sil ve'el, pessööt ku o ruves."

Malista (Artemisia absinthium) keitetään vettä ja juodaan matojen ajamiseksi ja, "jos vatsa muitenki o kipeä, ni sil parani".

Pellonvanhanen l. sieraheinä (Achillea millefolium). Kun tehtiin jollakin teräkalulla haava, niin kasvin lehtiä rutistettiin rievun sisässä niin, että nestettä pursusi ulos. Sitä pantiin haavaan.

Ramaskasta (Matricaria discoidea) keitettiin saijua saunavaimoille.

Pukinsilmästä (M. inodora) keitettyä vettä juodaan, kun päätä kivistää.

Päivänkakkarasta (Chrysanthemum leucanthemum) keitetään myös johonkin tautiin lääkettä.

Syänriisheinä (joku Pyrola). Kenen sydäntä kivistää, niin siitä keitettyä vettä juodaan.

Lihaluuvaloheinä (Monotropa hypopitys). Pannaan pulloon, jossa se sulaa itsestään. Paljain käsin ei saa kosketella. Kun se on sulanut, hierotaan sillä kipeitä kohtia.

Maahumalasta (Prunella vulgaris) juotiin saijua terveydeksi.

Pilliheinästä (Galeopsis) keitettiin vettä jäsentautiin.

Karkiaheinä l. karkia nor'heinä (Veronica). "Jos niinku lehmä alkaa kuivaa maijost, ja tuntuu, jot ei se vielä niinku ehtyis, ni keitetää vettä ja annetaa lehmäl. Se o nii karkiaa, jot ei paljo synny panna."

Sianpoltikasta (Veronica chamaedrys) keitettiin vettä rintatautisille ja lehmälle punatautiin.

Kuivaluuvaloheinä (Linaria vulgaris). "Ku suonii kivistää, ni pittää ottaa hyltyt niist ja panna viinan sekkaa lassiin. Sit sen kans hieroo."

Voiheinä (Melampyrum). Kun lehmälle niitä syöttää, niin lehmä antaa hyvästi viiliä ja voita.

Ukonkataja (Pedicularis palustris). Pannaan katajaveteen, kun kaljaa tehdään.

Rautaheinää (Plantago major) käytettiin yhdessä sieraheinän (ks. t.) kanssa raudanhaavoihin. Pantiin vaatteeseen ja "närhittii, jot tul vettä".

Naiskuismasta (Lysimachia vulgaris) keitetään vettä, jolla haudotaan kuismapaisetta.

Tul'kukka l. tulheinä (Rumex domesticus). Kukkia riivittiin ja viskattiin tuleen, kun tulipalo syttyi. Juuresta keitettiin myös jotakin lääkettä.

Suolaheinä (Rumex acetosa). "Kaalii keittäät lehist."

Ves'ahmalosta (Polygonum viviparum) keitetään vettä, jolla pestään kipeitä silmiä.

Varsanpolvesta (Polygonum lapathifolium) keitettiin vettä jäsentautiin.

Saviheinää (Chenopodium album) käytettiin samoin kuin edellistä.

Hikiäis- l. rautapoltikkaisesta (Urtica) tehtiin ennen vanhaan kaalia.

Karstakoivu l. suokoivu l. suokarstakoivu (Betula nano). Lehtiä haudepyttyyn joissakin taudeissa.

Lehmänutarheinä l. käärmeenkieliheinä (Orchis maculata). "Ku lehmä utarii tulloo sellasii malliloi, ni niil paineloot utarii ja pannoot jälle takasi maaha ne juuret, jois o niiku lehmän nännöt, kaks ossoo." Myös "keittäät vettä ja juottaat lehmäl."

Lehmänkielheinä (Convallaria majalis). "Keittäät lehmäl, ku tulloo kulkkuu, niiku kielen kantoi, leukaluun nennää kuhmu, ni keittäät vettä niist lehmäl."

Napariisheinä (Paris quadrifolia). Jos lapsilla on iso napa, niin keitetään vettä ja annetaan juoda. Myös syötetään marja.

Vehkan (Calla palustris) varsia ja lehtiä syötetään sioille.

Litterilöi (Lemna) käytettiin myös johonkin lääkkeeksi. "Oli miehii niit useast kerräämäs, ku emmoi tarvitsi".

Sivuriisheinä (Lycopodium selago). Keitetään vettä ja juodaan "ku sivuloi kivistää".

Pöhöheinistä (Polypodium dryopteris) tehdään vasta, jolla kylvetään, kun on pöhötauti. Keitetään myös vettä ja juodaan.

Kuolleenvuotehii (Onochlea slrulhioptcris) käy Ttetään samaan tarkotukseen kuin koiranputkea (ks. sitä).

* Lie Sticta puhnonaria. - Toim. muist.Maksaruohosta (joku jäkälä) keitetään vettä ja juodaan keuhkotaudissa.Sanotaan myös keuhkoheinäksi *.

Ihmiskattara (Bromus secalinus) "kasvaa rukehe seas. Minjälle ku sanotaa: "voi tuota raukkaa!" ni minjä sanoo jot: "enhä min raukka uo, orjaraukkahan se raukka o, se kasvatettaa kattaraleiväl". Se kasvaa rukehes ja kun sitä o paljo, ni tulloo semmone huono leipä."

Ihmisputki (Angelica silvestris). Joskus pureksivat sitä ja keittävät lehdistä kaalia.

Tähtheinä (Trientalis curopaea). "Nää taitaat olla niit Joukamoise laatimii. Hää ku riitel Väinämöise kans, ni hää sano ollehee taivast tähittämäs."

Variksen varpahist (Lycopodium) ottavat lapset "kärpäsenruutii".

Hiirennätkä (Vicia craeca).

Harakanhattu (Campanula patula).

Ankerasheinä (Spiraea uimaria).

Ruotsalainen (Cirsium lanceolatum).

Villapää (Eriophorum).

Rotannätkä (Lathyrus pratensis).

Hiirentattari, Karhun-sammalessa itiöpesäke.

Lampaankielheinä (Majanthemum bifolium).

* Sämpsykkä on Laatokan rannoilla Glyi-eria spectabilis - Toim. muist.Sämpsykkä, leveälehtinen kasvi, joka aikasin keväällä kasvaa vetisillä paikoilla, esim. vesiojissa*.

Hiuksheinä (joku Juncus). "Kene hiukset murenoot, ni keittäät vettä ja pessööt".

Värjäämiseen käytetään useita kasveja. Esim.:

Variksenmarja.Karhunmarjan (Empetrum nigrum) varsilla värjättiin "kirsikkapunasta".

Paatsamalla (Rhamnus) värjättiin "hurstuhii" punertaviksi.

Rätvänän (Patentilla tormentilla) juurta pureksittiin ja saatiin sitenpunaista väriä.

Bidens tripartita = Tummarusokki.Pakkusta (Bidens tripartilus) käytettiin keltaisen painamiseen.

Sianpuola (Arctostaphylos uva ursi). Varsilla värjätään keltaista nahkaa mustaksi.

Keltalieko.Keltaheinällä (Lycopodium complanatum) värjätään keltaista.

Resedan kotipaikka.

Kodin kuvasto 11, 22.7.1911

Jo ammoisina aikoina tunnettiin reseda-kasvi, jota kasvitieteilijät nimittävät Reseda luteolaksi. Sitä käytettiin Italiassa värjäykseen. Valkoisia kankaita värjättiin sillä keltaisiksi, mutta jos sekotti siniväriä kasvin väriaineeseen, niin saatiin siitä kauniin viheriäistä. Tämä kasvi tuli roomalaisen kulttuurin mukana Saksaan. Hyvältä tuoksuva reseda on tämän sukulaiskasveja. Mutta vanhoissa europalaisissa puutarhoissa oli se tyyten tuntematon. Vasta v. 1733 lähetti lääkäri N. Granger, joka matkusteli Itämailla, monellaisia siemeniä Egyptistä Pariisiin. Niiden joukossa oli myöskin hyvätuoksuisen resedan siemen, joka vasta v. 1737 kylvettiin Pariisin kasvitieteelliseen puutarhaan. Vähitellen istutettiin kasvi sitten muihinkin kasvitieteellisiin puutarhoihin. Hyvän tuoksunsa vuoksi alettiin sitä kasvattaa yksityisissäkin puutarhoissa, ja siitä tuli hyvin suosittu kasvi, jota ei pian pienemmästäkään puutarhasta puuttunut.

Näihin asti on sitten luultu, että Reseda odoratan kotimaa olisi Egypti, mutta hiljattain on berliniläinen kasvitieteilijä Taubert osoittanut, että reseda on kotoisin Pohjois-Afrikan rannikolta.

Om färgning med växtfärger.

Nutid 1 / 1901

Handväfnadskonsten har hos oss under de senaste årtiondena nått en aktningsvärd uppblomstring, tack vare de öfveralt i landet spridda väfskolornas fruktbringande värksamhet. Men om ock själfva yrkesskickligheten står rätt högt, kan man dock med fullt fog på våra förhållanden på detta område tillämpa direktörens för konstindustrimuséet i Kristiania, H. Grosch uttalalanden om de norska handväfnaderna under hemslöjdens dekadensperiod i Norge, d. v. s. att på grund af ett oriktigt val af färger mönstrets värkan ofta totalt förstördes hvarigenom den å arbetet nedlagda mödan och yrkesskickligheten icke kommit till sin rätt.

Denna brist på färgsinne, som är så karaktäristisk för vår tid, måste man tillskrifva de olycksaliga anilinfärgernas fördärfbringande inflytande. Schlecht und billig får man säga om dem, om ock deras första upphofsman eller rättare sagdt upptäckare, som framlockat all denna billiga färgprakt ur stenkolet, ståtade med namnet "Unverdorben".

Hvarför skulle man egentligen göra sig mödan att själf tillreda sina färger, med de medel naturen stält oss till buds, då de kemiska färgerna för en spottstyfver stå att få i närmaste bod? Ja hvarföre ? Och så går man helt gladeligt åstad och sätter ihop de starkaste färger oförmedlade bredvid hvarandra; det grannaste rödt  (anilin), så grönt, så gult, helt obekymrad om att dessa såsom grälsjuka grannar egnar och anstår, svära mot hvarann! Att sådana där brutala, oblandade färger aldrig förekomma i naturen, som icke älskar att göra språng, bekymrade ingen. Man tröstade sig med, att det, som Vår Herre lät växa därute i vild prakt, icke hade något med våra kammarteorier om färger att skaffa. - Man dekreterade på sin höjd att blått och grönt icke gå ihop, och om någon vågsam och oförbätterlig själ frågade hvarför den blå himlen dock utgör en så vacker bakgrund åt den gröna löfskogen, blef man svaret skyldig.

Nu, då man kommit den djupa hemligheten på spåren och funnit, att färgerna så att säga dansa syskonring med hvarandra och i innerlig sympati och godt samförstånd bilda en kedja, så har man insett att vi icke böra söka mästra naturen, utan snarare ställa oss hennes lärdomar till efterrättelse och aldrig bredvid hvarandra ställa rena oförmedlade skärande färger. Vi måste med andra ord återgå till de gamla metoderna, taga till nåder de färgämnen, hvilka närda af jordens safter och mognade genom solens lifgifvande strålar, i riklig mängd finnas i vår inhemska flora. Vår möda skall rikligen blifva lönad, icke blott genom den färgglädje vi kunna bereda oss på detta vis, nej också ur ren nyttighetssynpunkt, i det att dessa färger äro oändligt mycket mera hållbara än de sorgligt ryktbara anilinfärgerna, dessa smakfördärfvande produkter af ett mammondyrkande århundrade.

Som auktoritet på detta område citera vi H. Grosch uttalande i denna fråga: "Om man vill hoppas på att se färgsinnet ånyo vakna och utveckla sig, gäller det att upprycka det onda med roten, och om möjligt helt och hållet undantränga dekemiska färgerna genomettåterupptagande af de gamla färgningsmetoderna. Landtbefolkningen måste åter vänja sig vid att själf färga sitt garn med tillhjälp af de örter, löf och bark af träd, lafvar och mossor, som med ringa möda öfveralt kunna  insamlas och sålunda sättas i stånd, att på egen hand skaffa sig det nödvändiga materialet till sitt arbete, så billigt och hållbart som möjligt för det afsedda ändamålet. Detta skulle medföra såväl ekonomisk som konstnärlig vinning. Medan husfiiten och hemarbetet befrämjades såväl direkte som inderekte genom arbetets större hållbarhet och däraf betingade högre värde, skulle de mjuka, dämpade färgerna hindra begåendet afnågra af de värsta felgreppen vid färgsammansättningen, och genom att litet efter litet öppna blicken för färgernas skönhet, tillika väcka uppfattningen för vikten af valet af färger, för de rika och mångsidiga värkningar t. o. m. det anspråkslösaste mönster kan frambringa enbart genom färgsammanställningen."

De ur konstnärlig synpunkt vackra resultat, som under allra senaste tid vunnits med afseende å väfnader i våra vestra grannländer, bero till en stor del på tillgång af garn i fina, mjuka, kraftiga och djupa färger.

I Kristiania har sällskapet "Den norske Husflidsförening" inrättat ett storartadt ångfärgeri, som förestås af frk. H. Christensen. Vi hafva vändt oss till fröken Christensen med anhållan om att för Nutid erhålla en artikel om färgning med växtfärger. Nedanstående beskrifningar, äro resultat af hennes egna experiment och sålunda fullt tillförlitliga.

Fröken Christensen, som själf rest omkring på landsbygden för att fä beskrifningar på färgrecept direkte af gummorna i afsides belägna byar, där kunskapen ännu fortlefde, dock endast som en svag erinring om, hvilka växter, som i forna dagar användes till färgning och huru färgämnena till reddes af dessa, har sedermera utvecklat denna urgamla färgningsmetod.

Ingen intresserad bör låta afskräcka sig att göra ett försök, ty enligt fröken Cristensens uttalanden, kan enhvar i sitt eget kök med tillhjälp af några kopparkittlar färga garn till eget behof. Såsom exempel vilja vi nämna att fröken Kristiane Frisak, som förestår en mycket känd väfskola i Kristiania själf i sitt kök färgar allt det garn, som användes för väfnaderna vid skolan.

***

I norden finnas flere vilda växter, hvilka med fördel kunna användas till hemfärgning af ull och bomull.

Då de flesta förekomma i riklig mängd och äro lätt åtkomliga, kostar detendastringa mödaatt insamla och torka dem.

En del växter kunna användas blott i färskt tillstånd, emedan de vid torkning förlora det mesta af sitt färgämne.

Andra kunna användas både färska och torkade, men de torkade gifva dock icke lika kraftiga färger som de friska.

Växter, som skola användas i färskt tillstånd, böra begagnas genast och icke få vissna. De, som skola förvaras, böra torkas väl och hastigt på en skuggig plats hälst på en ram; de böra ofta vändas, så att de icke bli bruna (förbrända) eller mögla. När de äro alldeles torra, kunna de nedläggas i säckar eller påsar och förvaras på en torr plats.

Bark insamlas om våren, medan safven stiger, och den lätt kan flås af trädet. Den är bäst innan den blifvit klädd med laf; af mycket unga grenar är barken icke nog kraftig.

Löf insamlas, när det är fullt utveckladt, men ännu lifligt grönt och saftigt, vid midsommartid.

Lafvar kunna insamlas hela året om.

***

I regel är kopparkittel bäst till färgning; men i några särskilda fall kan järngryta användas. Färgen blir icke lika ren och klar, då den kokas i järngryta och vissa växter förändra härvid alldeles färg.

Torkade växter hackas eller brytas i små bitar och läggas i blöt och urkokas i tillräckligt vatten. Lagen silas och garnet kokas däri, sedan det först blifvit omsorgsfullt rentvättadt och betadt.

Betningen försiggår sålunda att garnet kokas ½ timme i en alunlösning bestående af 150 gr. alun pä 30 à 40 liter vatten till 1 kg. garn. För vissa färger behöfs annat slags betning, andra färger behöfva ingen betning alls.

Äpplebark. Barken, som innehåller ett kraftigt rödgult färgämne, kan användas både som färsk och som torkad. 1 kg. af barken kokas 1-2 timmar och det i alun betade garnet kokas i lagen ½-1 timme. En kraftig gul färg. Flere ljusare shatteringar kunna fås efteråt af samma lag.

Brakved (Rhamnus Frangula). Barken af detta trädslag måste ligga ett år innan den kan användas och gifver då en vacker bronsbrun färg, som går öfver till brunt vid längre kokning. Barken kokas 2 à 3 timmar och silas. Garnet betas icke, men alun enligt samma beräkning, som för betning af garnet, slås i lagen samtidigt med att garnet ilägges.

Gråal (Alnus incana). Barken kan användas både som färsk och som torkad, kokas 3 à 4 timmar, lagen silas och det betade garnet kokas från ½-1 timme. Gulgrå färg. Genom att tillsätta från 10—50 gr. järnvitriol kan färgen bli mera grå, nästan svart.

Häggbark användes och behandlas på samma sätt som barken af gråal. Färgen af häggbark blir rödaktigt grå. Utan tillsats af järnvitriol matt, ljusröd.

Bark af björk gifver gulgrå färg.

Ljung (Caluna vulgaris). När växten har skjutit nya, färska skott, afskäras dessa och torkas eller användas färska. Ljungen kan användas ända tils den blommar.
3 kg. af växten kokas 3-4 timmar; det i alun betade garnet kokas i den silade lagen ¼-2 timmar, alteftersom man vill hafva mörk eller ljus färg. Gifver på ull och bomull en kraftig gul färg. Genom att förnya kokningen flera gånger i samma eller i ny lag och för hvarje gång låta det torka ånyo, erhålles vackra bronsgula färger. Kokas ljungen i järngryta blir färgen ljust olivgrön.

Pors (Myrica gale). De nya skotten af denna växt insamlas vid midsommartid. Användes färsk och torkad.
2—3 kg. pors kokas 2 timmar, det i alun betade garnet erhåller i denna lag efter ½ timmes kokning en stark gul färg, hvilken blir mörkare vid längre kokning. Genom tillsats af litet järnvitriol blir färgen grågrön.

Berberis (Berberis vulgaris). De färska nya skotten af denna buske samlas före blomningen, användas genast. Kokas en timme. I den afsilade lagen erhåller det i alun betade garnet en vacker ljusgul färg.

Mjölonris (Arctostaphylos Uva ursi). Hela växten kan användas ända tils den sätter bär. Växten kokas färsk. I alun betadt garn får uti lag kokad af mjölonris en matt gulgrön färg. Genom tillsats af järnvitriol blir färgen grå.

Hundloka (Anthriscus silvestris). Stjälkar och blad af växten samlas ända till blomningstiden; användes både färsk och torkad. 5 kg. kokas i timme och i den silade lagen tillsättes den vanliga satsen af alun, det obetade garnet kokas häri ½-1 timme. Vacker frisk citrongul färg.

Fräken (Equisetum silvaticum, E. arvensis, E. pratensis). Alla tre arterna af denna växt kunna användas. Hela växten tages när den är fullt utvecklad och friskt grön samt torkas. 3 kg. af den kokas 2-3 timmar. I alun betadt garn, som kokas i den silade lagen ½-1 timme får en rödaktig  klädesfärg.

Lummer (Lycopodium alpinum) samlas om våren och torkes. 1 kg af växten får i 3 à 4 dagar å rad ett grundligt uppkok, hvarpå lagen silas och det obetade garnet lagges däri, lagen med garnet i står åter 3 à 4 dagar och uppkokas en gång hvarje dag. En vacker grågul färg. Genom att öfverfärgas i en svag lag af bresiljespånor, blir färgen vackert mörkblå.

Nata (Stellaria media). Denna växt kan användas både färsk och torkad i stället för lummer som bottenfärg till blått.

Syra (Rumex Acetosa). Blad och stjälk användas färska före blomningen. En järngryta fylles med syra, som får koka i en timme. I den silade lagen kokas obetadt garn i en timme, det får sålunda en grågrön färg. När det sedan öfverfärgas i en stark lag af bresiljespånor, erhåller garnet en vacker och hållbar svart färg.

Pilört (Polygonum Persicaria). De färska bladen som plockas från stjelken af 3 kg. växter, nedläggas hvarftals i en kopparkittel med det våta i alun betade garnet, kokas en timme och får stå tils det kallnat. Stark messinggul färg.

Björklöf. Löfvet kan användas både färskt och torkadt. 2-4 kg. urkokas i 1-2 timmar. Genom att koka i alun betadt garn häri, kan man få ljusa och mörkare gula färger.
Af björklöf kan man också få vackra gröna färger. Garnet bör då, sedan det betats i alun, kokas ½ timme i rent vatten tillsats med 2-115 gr. olium (fås på apoteket och är en lösning af indigo och svafvelsyra.) När det är blåfärgadt, kokas det i den gula björklöfslagen ½-1 timme eller längre.

Allöf användes färskt och gifver stark gulgrön färg.

Bär af en (Juniperus communis). Bären användas färska eller torkade. 6 liter bär kokas först 2 timmar, därefter kokas de tillsammans med det betade garnet tils bären äro välkokade. Bären bortsilas och lagen tillsättes med 65 gr. spanskt grönt. Garnet kokas ånyo häri ¼ timme. Betningen härtill består af 70 gr. vinsten, 125 gr. alun, 70 gr. kopparvitriol och 50 gr. salmiak. Olivbrun färg.

Hvitmåra (Galium boreale). Rötterna af denna växt insamlas före blomningen, rensas och torkas. Rötterna skäras fina och kokas tillsammans med garnet, hvilket antingen är betadt med endast alun och med 200 gram alun och 75 gr. vinsten. Vacker krappröd färg. För att få färgen mörk, bör man hafva samma vikt af rötter och garn.

Stenlaf (Parmelia saxatilis). Laf och garn lagges hvarftals ned i en kittel eller gryta, så mycket vatten att det står öfver lafven, hälles däri, får koka långsamt i 4—6 timmar, och kvarligger i lagen tils denna kallnat. Genom att upprepa kokningen flere gånger blir garnet mycket mörkt. Sker kokningen i kopparkittel blir färgen gulbrun, men i järngryta rödbrun.

Renlaf (Cladonia rangiferina). 2 kg. laf kokas 1- 2 timmar. Genom att koka det med alun betade garnet i den afsilade lagen ½-1 timme erhålles en vacker grågul färg. Tillsättes 50 gr. järnvitriol och 50 gr. potaska får garnet en gråaktig färg, som liknar vissna blad.

Granlaf (Usnea barbata plicata). 1 kg. laf urkokas och i den silade lagen kokas det med alun betade garnet ½-2 timmar. Vacker glänsande gul färg.

Alla de angifna måtten af betning och färgämne äro beräknade till 1 kg. garn.

Allt garn bör, efter färgningen, tvättas i såp- eller tvålvatten och torka i skugga. Före färgningen bör det vara omsorgsfullt tvättadt.

I regel lämpar sig färgning med växtfärger bäst för hem på landet och i mindre städer, där färgmaterialet kan insamlas på platsen. Härvid inbesparas utgifterna för ett stort lager och lång transport.

Visserligen finnas några växtfärger, hvilka blekna af sol, däremot äro de alla fullkomligt tvättäkta.

Fördelarna af färgning med växtfärger äro: Färgen blir billig och varaktig, materialet är lätt åtkomligt och de vegetabiliska färgerna bli mjukare och vackrare än de kemiska.

Växtfärgerna äro fullkomligt giftfria och flere af dem snarare öka än förringa garnets styrka, hvilket ofta är förhållandet med paketfärger.

H. Christensen.

Taloudellista ja Yleishyödyllistä: Siniharmaata maa rakennuksille.

Lappeenrannan Uutiset 41, 1.6.1887

Wanhoista ajoista tunnetaan eräs wäri- eli maaliaine, jota ei pitäisi wieläkään unhotuksiin jättää. Käytettiin nimittäin sinisawea, joka kertomuksista päättäen toki lienee ollut n. k. wiwianiti maata eli sinistä rautamaata, niitä joskus tawataan kerroksina soissa ja rahkoissa. Tähän saween sekoitetaan hywin seulottua ruisjauhoa, joita sitte ammennetaan kiehuwassa wedessä, mihin on liu'ennettu rautawihtrilliä.  Kun wellinmuotoinen sekoitus on jähtynyt, maalataan sillä seinät, käyttämällä isoa ja karheaa penseliä. Sinisawi antaa seinälle kauniin ulkomuodon, ruisjauho kiinnittää wärin puuhun ja raudawihtrilli estää  mätänemistä.

Wanhat wärjärit. (osa 4)

Aamulehti 159, 12.7.1901

Tampereen elinkeinohistoriasta.

Kaupungissa löytyi tarkastuksessa seuraawat wärjäyslaitokset:

Lagerqwistin wärjayslaitos taloissa n:ot 54 ja 55 Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmassa (perustettu w. 1803): wärjäyshuone wanha ja kehno, joitakuita tulisijoja, 1 kyyppi ja 1 pannu samassa muurissa. Rautainen prässi puutolppien wälissä eri tuvassa. Kuiwaushuone laattiaton, turwekattoinen, keskellä tiiliuuni.

Liljelundin wärjäyslaitos (ent. Sundgrenin) talossa n:o 6 torin warrella perust. 1806. Sinituwassa 2 kyyppiä, tiileja tulisijan edessä. Wärjäämössä 4 muuripannua ja 1 muuripata, kaikki hywässä kunnossa. Puuprässi eri huoneessa.

Haggrenin wärjäyslaitos talossa 71 Länt. Pitk.kadulla Uudenkadun kulmassa (perust. 1815. Sinitupa, 1 kyyppi, wärihuone, 3 tulisijaa ja 3 muuripannua. Kuiwauspuone. Puuprässi.

Lindströmin wäräyslaitos talossa 52 Kuninkaank. warrella (perust. 1822) Kuiwaushuoneessa hywä kakluuni 5 röörillä. Wärhuoneessa hywinperustettu fyyri, 4 tulisijaa, 4 muuripataa. Sinituwassa 2 kyyppiä Puuprässi.

Entellin wärjäyslaitos wuokrahuoneissa talossaa 83 Länt. kadulla (Hämeenkadun kulmassa; perust. 1825). Wärihuoeen seinät lankuista ja niin harwat että tuulee sisälle. Keskellä huonetta fyyri, paljaasta masta, 3 tiilistä tulisijaa ja 3 muuripannua seka kyyppi eri tulisijalla. Kuiwaushuone pieni ja matala. Molemmat huoneet tulenwaarallisia. Prässi puinen. Wärjäyslaitos ei ole wakuutettu. Rakenus waaditaan tuomittawaksi.

Grönlundin wärjäämö talossa 37 Kuninkaank. warrella Hämeenkadun kulmassa (perust. 1828). Wärihuone lankkuseinillä; 3 tulisijaa ja 3 muuripannua. Kuiwaushuoneessa lankkulaattia, tuohi ja lautawälikatto. Suuri tiilinen "leiwinuuni" keskellä. Sinituwassa 2 kyyppiä. Kaikin puolin hywässä kunnossa.

Steningin wärjäyslaitos talossa 134 Kauppakadun länsipäässä (perust. 1828). Hirsirakennus jaettu 5 huoneeseen: kuiwaushuone, wärihuone, jossa ei ole wälikattoa, 3 wäripannulla, sinitupa kyyppineen, pieni kamari ja prässihuone puisella prässillä. Kaikki moitteettomassa kunnossa ja palowakuutettu.

Granlundin wärjäyslaitos talossa 35 Hämeenkadun warrella (nyk. Kauppahalli) perust. 1828. Tawalliset laitteet, 3 muuripannua, 12 kyyppiä. Omistaa Granlundin leski, wärjäämö wakuutettu.

Blomqwistin wärjäyslaitos talossa 22 Itäisen kadun warrella (lähellä Laukon toria). Perust. 1828. Wärihuoneessa laattia tiilistä ja kuiwaus- ja sinituwissa puulaattiat. 2 muuripannua, 1 kyyppi. Wälttäwässä kunnossa.

Löfgreenin wärjäyslaitos talossa 53 Puutarha- ja Kuninkaankadun kulmassa (perust. 1830) 1 kyyppi, 2 pannua. Kuiwaushuonetta ja prässiä ei ole.

Joh. Kasp. Grekin wärjäyslaitos talossa 56 Kuninkaankadun warrella (nyk. Tampereen pankin talo). Perust. 1831. Sinituwassa 2 kyyppiä, tulisijain edessä harmaata kiweä. Wärihuoneessa lankkulaattia, 3 muuripannua. Prässi tawallista laatua. Kuiwaushuoneessa leiwinuuni ja kakluuni.

Molinin wärjäyslaitos talossa 104, kaupungin länsipäässä Läntisenkadun warrella (perust. 1832). Talolla eri omistaja. Wärihuoneessa puulaattia, 2 muuripannua, 1 kyyppi. Kaikki wälttäwässä kunnossa. Ei ole wakuutettu.

Lemströmin wärjäyslaitos talossa 74 Läntisellä kadulla, Puutarhakadun kulmassa. 2 muuripannua, 1 kyyppi. Prässiä ei ole. Kuiwaushuone turwekattoinen, keskellä huonetta leiwinuuni.

Siinä ne oliwat. Eiwät olleet työpajat erin loistawia nykyajan waatimusten mukaan. Lautalaattiat huoneissa, joissa ihmiset työskenteliwät, kuuluiwat harwinaisuuksiin. Wakuutuskaan ei ollut suojelemassa näitä puutteellisia tuohi- ja turwekattoisia westaita, joissa isä-wärjärit ahkerasti puuhailiwat keitoksineen. Wankasta tukista oliwat prässit, ja miten kuten näyttiwät nuo mutkikkaat pannu- ja kyppimuurauksetkin olleen. Erittäin waarallisiksi katsottiin werstaiden puisia prässilaitoksia. Kaupunginoikeudessa mainittiin, että lyhyen ajan kuluessa oli neljä tulipaloa syttynyt wärjärien prässeissä. Ja ankaraksi tuli nyt tuomio prässeille. Ne määrättiin kaikki wuoden kuluessa sijoitettawiksi kiwisiin heisiin, joihin oli luukut ja owet tehtäwä raudasta. Muuten tuomittiin wärjärit muuraamaan kiwisiä edustoja tulisijain eteen. Lagerqwistin ja Enckellin wärjäämöt määrättiin kokonaan rewittäwiksi. Maaherra helpoitti jonkun werran wanhempien wärjäämöiden uudestaan rakentamiswelwollisuutta.

*

Tampereen wärjärien työpiiri oli näihin aikoihin sangen laaja ja luonnollistahan silloin oli, että maaseuduilla matkustettaessa töitä keräämässä satuttiin tapaamaan muitten kaupunkien wärjärejä samoissa asioissa. Etenkin näyttäwät tamperelaiset wärjärit maaseutumatkoillaan joutuneen tekemisiin porilaisten ammattiweljiensä kanssa. Näyttää siltä, että tamperelaiset astuiwat porilaisten liikawarpaille, sillä w. 1837 toimittiwat jälkimmäiset ylennetyn uhkasakon tamperelaisille wärjäreille, jos kulkiwat töitä keräämässä ja jakamassa maaseuduilla. Tämäkin seikka osoittanee, että ammatissa siihen aikaan wallitsi wilkas kilpailu.

Kaupungin maistraatin wirallinen kertomus kaupan ja elinkeinojen tilasta w. 1829 mainitsee, että kaupungin wärjäreille tuottaa suurta haittaa se, että eräitä wärjärinkisällejä on asettunut Oriwedelle, Längelmäelle, Jämsään ja Keuruulle ja muka saamainsa tehdasoikeuksien warjolla wain hutiloiwat wärjärinammatissa. Tästä näemme, että jos porilaiset myöhemmin kadehtiwatkin tamperelaisten wärjärien retkeä Ala-Satakuntaan päin, oli Tampereen wärjäreillä lääniä kyllä lohduttaa itseänsä. Samoin tässä mainittu asiakirja osoittaa, että wärjärimme paniwat maistraatit liikkeelle säilyttääkseen yliwaltaansa maakunnassaan ehjänä. Ajan pitkään se tietysti ei käynyt laatuun ja käsityöläisten asettuminen maaseuduille ensin lakia wastaan ja sitten lain luwalla, on ollut ykä [yhä?] tehokkaimpia syitä, jotka owat kaupunkilaisam[m]attien kukoistusta lakastuttaneet.

Kaupungin maistraatin kauppa- ja elinkeinokertomukset 1820- ja 1830-luwuilta wahwistawat usein lausumaamme mielipidettä, että warsinkin nämä wuosikymmenet owat olleet Tampereen käsityöläisten ja epäilemättä etenkin wärjäreiden kultaisia aikoja. Niinpä kirjoittaa maistraatti w. 1829: "Elinkeinot owat waurastumassa ja kaswamassa. Kaupunki on wiime wuosina saanut melkoisen paljon lisää tehtailijoita ja käsityöläisiä, joilla kaikilla on ollut wälttäwä toimeentulonsa, ja suurimmalla osalla käsityöläisiä on niin ylenmäärin työtä, että melkoinen lisäys sellaisia ammattilaisia wielä olisi tarpeen."

*

Monet owat ne seikat, jotka myöhemmin owat aasettaneet wärjärien ammatin uuteen asemaan. Suurteollisuus kangastyössä on wärjäriammatin periwihollinen. Silloinkuin kankaat ostetaan wärjättyinä, ei wärjäreitä enään tarwita muuhun kuin paikalliseen wanhain waatteiden y. m. wärjäykseen. Lisäksi tulee se seikka, että uitse wärjärinammattikin usein keksintöjen, koneitten, wärjäystapoin ja wäriaineiden kautta on muuttunut yhä yksityiskohtaisemmaksi kone tai taitotyöksi, joka ei ole jokaisen köyhän miehen tehtäwää. Wärjäriammatilla on siten itselläänkin taipumusta muuttua tehdasteollisuudeksi. Tätä kehitystä on Tampereellakin saatu nähdä kappaleen matkaa. Wielä ei olla kehityksen lopussa, mutta wanha maalaiswärjäys, joka muinoin ylläpiti Tampereella lukuisan ja werraten hywinwoiwan wärjäriammattikunnan, on auttamattomasti loppumassa tai loppunut. Wanhain isäwärjärein muisto elää enään wain työn historiassa, joka on niin täynnä parhaita ja rehellisimpiä ponnistuksia ja harrastusta, intohimoja, woittoja, tappioita, ja joka senwuoksi on niin merkillinen ja mieltä siinnittäwä sille, joka näkee kansan elämän kansan työstä.

Emme ole esityksessämme koskeneet Tampereen wärjärityön sisällisiin kysymyksiin, nim. työntekijöihin s. o. kisälleihin ja oppipoikiin ja heidän oloihinsa. Mutta kun olemme aikoneet eri kerralla käsitellä kaikkien ammattien kisälli- ja oppipoika-oloja yhteisesti, emme ole tällä kerralla tahtoneet kajota siihen puoleen Tampereen elinkeinohistoriasta.

Suomalaisten teollisuussanasto kulttuurihistorialliselta kannalta.

Iltapuhde 25, 21.6.1900

"Iltapuhteelle" kirj. A. S.

Innolla ja osittain hyvällä menestyksellä on isänmaallinen tutkimus koettanut seurata esivanhempaimme jälkiä aina heidän varhaisimpiin lapsuudenaikoihinsa saakka ja selvittää heidän muinaisia vaiheitaan ja olojaan. Etenkin on kielitieteen meidän päivinämme onnistunut tuoda valkeuteen monta tähdellistä seikkaa, minkä menneisyyden hämäryys on verhonnut. Onpa se tuloksiensa nojalla sommitellut jotenkia. tarkan, vaikkei tietysti täydellisen kuvan heidän  sivistyskannastaan eri aikakausina.

Seuraavassa esitetään lyhykäisissä piirteissä ne päätelmät, mitkä suomalaisten teollisuussanaston perusteella on tehty heidän kulttuurinsa kulusta tässä suhteessa.

Mutta asiain selvittämiseksi teemme ensin pikkuisen syrjähyppäyksen itse aineestaamme. - Kuuluisa maanmiehemme M. A. Castren otaksui tutkimuksiensa tulosten nojalla, että suomalais-ugrilaisten - joihin nykyään luetaan länsisuomalaiset (varsinaiset suomalaiset, karjalaiset ja aunukselaiset, vepsäläiset,  vatjalaiset, virolaiset ja liiviläiset), lappalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjänit, vogulit, ostjakit ja unkarilaiset - kehto sijaitsi kaukana Aasiassa.  Altai vuorien rinteillä. Meidän päivinämme ei tätä väitettä kumminkaan pidetä läheskään todistettuna. Sitävastoin on suomalaisten kansain ensimmäisiä hapuroivia askeleita seurattu Sisävenäjälle mahtavan Volga joen ja synkkien Ural vuorien välille. Jo historiantakaisina aikoina pesäero tapahtui, ja kukin painaltui omaa taivaltansa vaeltamaan. Länsisuomalaiset, mitkä kauemmin olivat vuorovaikutuksessa heimolaistensa mordvalaisten kanssa, siirtyivät  puolestansa pohjoiseenpäin. Päästyänsä Itämeren seutuville he kohtasivat muukalaisia, liettualais-lättiläisiä eli baltilaisia; jatkaessansa matkaansa he tulivat germaanilaisten naapureiksi ja vihdoin esiisämme joutuivat slaavilaisten (venäläisten y. m.) kanssa tuttavuuteen. Etteivät nämä monet kosketukset olleet  enemmän tai vähemmin syviä jälkiä jättämättä, on arvattava.

Kielitiede on kumoamattomasti osottanut, että suomalais-ugrilaisilla jo heidän yhteisillä kotisijoilla elellessään oli jommoinenkin teollisuuden alku. Tosin se oli heikko ja vähäinen mutta ei silloinkaan aivan vaikutuksetta heidän vastaiseen kehitykseensä. Päinvastoin kantoi tämä pieni siemen runsaan hedelmän niissä kansoissa, joiden oli sallittu varttua ja vaurastua.

Sanavaroista päättäen oli kutoma- ja kehräämisteollisuus heillä vanhin. Tämä ei arvattavasti ole käsitettävä siten, että he olisivat taitaneet valmistaa kankaita, vaan on paljon todennäköisempää, että kutominen supistui pelkästi sormilla punomiseen. Parempien ainesten puutteessa oltiin kaiketi pakotetut tyytymään siihen, mitä armelias luonto tarjosi, nk. puunjuuriin y. m. samallaisiin. Samotessaan Volgan varsilta pohjoista kohti kehittyivät länsisuomalaiset melkoisesti tällä niinkuin muillakin aloilla. Osaksi tämä tapahtui itsenäisesti mutta vielä suuremmassa määrässä naapurikansain, eritoten slaavilaisten, kosketuksista.

Ennen pitkää astuttiinkin aimo askel eteenpäin. Varsinkin huomataan suuri edistys vaatteenvalmistustaidossa. Tämä olikin vallan luonnollinen seuraus heidän vaelluksestaan kylmemmille ilmanaloille, joissa ruumista oli entistä huolellisemmin suojeltava. Ehdottomasti on luovuttava professori A. E. Ahlqvistin  Die Kulturwöter der westfinnischen Sprachen teoksessa lausumasta käsityksestä, että länsisuomalaiset vielä silloin, kun olivat yhteydessä mordvalaisten kanssa, olisivat nokkosen säikeistä kehränneet pukuihinsa tarvittavat langat. On päinvastoin täysi syy olettaa, että jo tähän aikaan lampaan eli utun villoista kehrättiin lankaa ja kudottiin kangasta. Vaatteet ommeltiin kuten ennenkin äimällä, joka ei tietysti ollut rautainen vaan luinen neula niinkuin lappalaisilla vielä  tänäkin päivänä. Paljon myöhemmin ruvettiin pellavata viljelemään ja tähän tarkoitukseen käyttämään.

¹ Cornelius Tacitus (synt. 54 j. Kr., kuollut toisella vuosisadalla) oli roomalainen historijoitsija, joka m. m. kirjoitti germaanilaisista teoksen De Germania, missä sivumennen puhutaan raakalaiskansasta nimeltä Fenni. Ylläoleväin tosiasiaan nojalla tekee tohtori Heikki Paasonen kirjasessaan Kielellisiä lisiä suomalaisten sivistyshistoriaan sen tärkeän havainnon, että "Tacituksen¹ tiedonanti ei ole aivan kohdallinen, kun hän kertoo "Fennein" pukeutuvan nahkoihin, - jos nimittäin historijoitsijan Fennit todella ovat pidettävät suomalaisina".

Vieras vaikutus, liiatenkin slaavilaisten puolelta, on sittemmin painanut leimansa tähän kuten muihinkin teollisuuden haaroihin.

Samassa jaksossa sopinee ottaa puheeksi värit ja niiden nimitykset. Niinkuin alhaisella kannalla olevilla kansoilla yleensä, oli esiisillämmekin varhaisimmilla kehitysasteillaan sangen harvojen värien nimiä. Synnyinseuduilta kulkeneena perintönä ovat ainoastaan valkea ja viheriä, joista jäljemmäinen sen lisäksi merkitsi keltaista. Puna = punainen on sekin kyllä yhteinen, mutta tarkoitti kumminkin alkuaan karvaa tai villaa. Villa sana on myöhemmin lainatta liettualaisilta.  Suomenlahden etelärannoille saavuttua tultiin muukalaisten kautta tuntemaan sininen, harmaa j. n. e. Epävarmaa on, nilloin kankaita alettiin värjää, mutta  oletettava kuitenkin on, ettei taito kovin kauas taapäin ulotu.

(Jatk.)

Yleinen Käsiteollisuusnäyttely Kuopiossa. I

Helsingin Sanomat 186, 14.8.1906

(Omalta kirjeenwaihtajalta.)

Yleisen maanwiljelysnäyttelymme yhteyteen on, kuten tunnettua, järjestetty tällä terralla myöskin yleinen käsiteollisuusnäyttely, joka omana osastonaan on mitä arwokkain lisä niille nähtäwyyksille, joita kansa niin lukuisana on Kuopioon katsomaan saapunut. Jo matkan päästä woipi helposti huomata, mikä suunnaton työ ja mitkä warat käsityönäyttelyn järjestäminenkin on wienyt. On tasotettu maata, tehty uutta tietä, rakennettu katoksia ja majoja jos minkälaisia ja kaikkiin asetettu melkein lukemattomat näyttelyesineet tawalla, josta täytyy antaa toimimiehille korkeimmat kiitokset.

Näyttelypaikalle johtaa kaunis kunniaportti, josta jonkun matkan kulettuaan saapuu itse sisäänkäytäwälle, jonka yläpuolella liehuu kaksi waltawaa punasta lippua Suomen waakuna keskuksessa. Rakennustyö on tehty arkkitehti Armas Lindgrenin piirustusten mukaan ja sulautuu koko rakennusryhmä eheäksi, miellyttäwäksi kokonaisuudeksi.

Sisäänkäytämästä oikealle on asetettu kaaren muodossa kulkemaan wajasarjaan suuret määrät erilaisia miesten töitä: huonekaluja, työkaluja, ajopelejä y. m. miltei loppumattomiin. Matkaa jatkaen joutuu mahtawan naisten töiden kokoelman keskelle. Fredrika Wetterhoffin tunnettu koulu Hämeenlinnasta on tämän waltawan ryhmän lähettänyt. Jo tähän asti päästyä waltaa katselijan ehdoton ihastus. Huomaa, kuinka suuresti meillä on sekä menettelytapa että maku wiime aikoina kehittynyt tällä alalla. Lähimpänä naapurina seuraa sitten niinikään Hämeessä toimiwa, ijältään nuori Eriika Mattilan kutomakoulu. Kokoelmalla on maalaisleima wahwoine, hyödyllisine kudoksineen, joista suuri osa myytäwänä. Jo tässä mainituista kouluista tulee wakuutetuksi siitä, että niin hywin opettajattariksi aikowille kuin myöskin kotioloja warten opiskelewille on nykyisin hywiä kouluja olemassa. Edelleen kulettaessa joudutaan osastoon, joka antaa warsin walaisewan käsityksen siitä laitoksesta ja sen menettelytawoista, jossa meidän pätewimmät miesten käsityönopettajat koulutetaan. Mäkisen  hywässä maineessa olewa ammattitoulu Sortawalasta on tämä näytteillepanija. Kokoelma sisältää: a) koulun metoodia esittäwän piirustus- ja wihkokokoelman, b) puuseppien perussarjan, c) rautaseppien perussarjan, d) oppilaiden tekemän ruokasalin kaluston sekä e) eri paikassa olewat oppilasten walmistamat mainiot trillat. Kokonaisuudessaan on tämä kokoelma warsin mieltä kiinnittäwä ja opettawainen warsinkin sille, joka osaa metoodilliselle opetukselle tässäkin aineessa arwoa panna.

Omassa katoksessaan owat saaneet sijansa aistiwiallisten ja raajarikkoisten koulujen näyttelyt. On erityinen ilo nähdä, kuinka noita kowaosaisiakin maassamme jo suurella taidolla opetetaan. Työt owat järjestään erinomaisesti tehtyjä ja on helppo aawistaa, mitenkä suuren lisän tällaisten töiden aikaansaaminen woipi noiden poloisten niukkaan elämäniloon tuottaa. Warsinkin muutamat huonekalustot ja yksityiset huonekalut kuten kirjotuspöydät y. m. owat tässä osastossa hämmästyttäwän hywin tehtyjä. Mainiosti owatkin tällaiset työt menneet kaupaksi. Jywäskylän kuuromykkäkoulussa walmistettu 500 markan arwoinen salinkalusto on ehkä suurimmassa määrässä huomiota herättänyt ja meni se kaupaksi jo näyttelyn alussa. Raajarikkoisten osastossa  herättää erityistä mielenkiintoa se seikka, että on näyttelypawiljonkiin tuotu myöskin työskentelewiä raajarikkoisia. Suurella kummastuksella seuraa yleisö eräänkin poikasen sorwaamista, jolla on toista kättä wain kyynärpäähän saakka ja toista kyllä koko pituus, mutta sormia wain kaksi lyhyttä tynkkää. Myöskin on yleisö tilaisuudessa näkemään, kuinka aiwan toiskätinen mies höylää ja walmistelee siroja esineitä. Raajarikkoisia tyttöjä nähdään myöskin ompelutöissä.

Kansakoulujen työt omat sitten kahdessa ryhmässä, erikseen kaupunkilais- ja maalaiskoulut, kummatkaan eiwät erittäin runsaslukuiset, mutta sen sijaan owat työt hywin tehtyjä. Ihmisjoukon mukana kulkiessa joutuu sitten werrattain wähäiseen wajaan, johon on järjestetty näytteitä seminaariemme käsityönopetuksesta. Tietysti työt omat hywiä ja warman suunnitelman mukaan tehtyjä. Toisessa päässä wajaa on wähäinen Hämeestä kerätty museo. Keskellä pihamaata on soittolawan ympärillä suuri joukko sawolaisweneitä näytteillä.

Erityisessä rakennuksessa, joka on kentällä ollut entuudestaan, owat arwokkaasti edustettuina Helsingin käsityökoulu ja Haminassa toimiwa Viipurin läänin länt. maanwiljelysseuran ylläpitämä kutoma- ja ompelukoulu. Helsingin koulu on entuudestaan koko maassa tunnettu ja on siinä hywien johtowoimien selwät jäljet. Haminan koulu on tawallaan asettunut rohkeaan kilpailuun, se kun on asetettu kahden kesken pääkaupunkilaistowerinsa kanssa eri rakennukseen, kun sen sijaan muut samantapaiset koulut omat enimmäkseen maneesissa yksityisten näytteillepanijain yhteydessä. Hywin Haminan koulu waatiwasta asemastaan huolimatta selwiää ja se hywä maine, joka koululla on omalla paikkakunnallaan ollut, lewiää näyttelyn kautta paljon laajemmalle.

Ennenkuin tästä rakennuksesta pääsemme pois, houkuttelee meitä luokseen rakennuksen toisen sisäänkäytäwän yläpuolella olewa kirjotus. Siinä ilmotetaan Käsityönystäwien wärjäyslaitoksen toimiwan huoneessa. Joka päimä porisewat täällä padat, joissa kaswiaineilla willalankoja wärjätään mitä kauneimmiksi ja lujawärisimmiksi. Myöskin on näytteillä walmiiksi kuiwatut wärjätyt langat sekä ne yksinkertaiset ainekset, joilla wärjäys on suoritettu. Siinä on nokkoset, kiwisammaleet, kuusenkäwyt, koiranputket y. m. s. helposti saatawat ainekset. Tarkkaawaisina näyttäwät maalaistyttösetkin wärjäystä seuraawan.  Näyttelyn loputtua on aikomus panna toimeen wärjäyskursseja maaseudulla Sawossa. Luulisipa warmasti näihin hyödyllisiin oppijaksoihin maalaisnaisten joukolla rientäwän.

On sitten jälellä tuo suuri entinen sotilasmaneesi, joka sisältää mahdottomat määrät katsottawaa. Siitä ensi kirjeessä.

Näyttelyssä käwi wiitenä ensimäisenä päiwänä n. 20,000 ihmistä. Näyttely olisi alkuperäisen päätöksen mukaan auki enää sunnuntai-iltaan saakka, mutta tulee aika pidennettäwäksi ainakin muutamalla päiwällä.

Neuvoja: Värjäystä (Pumpuli- ja liinakankaille).

Kotitaide 5, 1910

Ruostekeltaista: 1 kg. lankaa, 30 gr. rautavihtrilliä ja 30 g. pesusoodaa (tahi koivun tuhka lipeää). Molemmat aineet sulatetaan eri astioissa kuumaa vettä. Langat liotetaan vuoroon kummassakin, käännellen, ensin vihtrillivedessä viimeksi soodavedessä, 3 eri kertaa vääntäen aina veden pois.

Harmaata: 1 kg. lankaa, 31 gr. "galläppeliä", hienonnettuna 31 gr. rautavihtrilliä. Aivan sama menettely kuin edellä ; vesi vaan on oleva kylmää. Ensin liotetaan "galläppelissä". Riittää 2 kertaa jos ei tahdo kovin tummaa. Molemmat värjäykset tulevat tummempaa, kun ottaa puolet enemmän väriä, tahi useamman kerran liottaa. Tämä harmaa on myös hyvin sopiva verkkojen värjäykseen.

(Käsiteollisuus).