Iltapuhde 25, 21.6.1900
"Iltapuhteelle" kirj. A. S.
Innolla ja osittain hyvällä menestyksellä on isänmaallinen tutkimus koettanut seurata esivanhempaimme jälkiä aina heidän varhaisimpiin lapsuudenaikoihinsa saakka ja selvittää heidän muinaisia vaiheitaan ja olojaan. Etenkin on kielitieteen meidän päivinämme onnistunut tuoda valkeuteen monta tähdellistä seikkaa, minkä menneisyyden hämäryys on verhonnut. Onpa se tuloksiensa nojalla sommitellut jotenkia. tarkan, vaikkei tietysti täydellisen kuvan heidän sivistyskannastaan eri aikakausina.
Seuraavassa esitetään lyhykäisissä piirteissä ne päätelmät, mitkä suomalaisten teollisuussanaston perusteella on tehty heidän kulttuurinsa kulusta tässä suhteessa.
Mutta asiain selvittämiseksi teemme ensin pikkuisen syrjähyppäyksen itse aineestaamme. - Kuuluisa maanmiehemme M. A. Castren otaksui tutkimuksiensa tulosten nojalla, että suomalais-ugrilaisten - joihin nykyään luetaan länsisuomalaiset (varsinaiset suomalaiset, karjalaiset ja aunukselaiset, vepsäläiset, vatjalaiset, virolaiset ja liiviläiset), lappalaiset, mordvalaiset, tsheremissit, votjakit, syrjänit, vogulit, ostjakit ja unkarilaiset - kehto sijaitsi kaukana Aasiassa. Altai vuorien rinteillä. Meidän päivinämme ei tätä väitettä kumminkaan pidetä läheskään todistettuna. Sitävastoin on suomalaisten kansain ensimmäisiä hapuroivia askeleita seurattu Sisävenäjälle mahtavan Volga joen ja synkkien Ural vuorien välille. Jo historiantakaisina aikoina pesäero tapahtui, ja kukin painaltui omaa taivaltansa vaeltamaan. Länsisuomalaiset, mitkä kauemmin olivat vuorovaikutuksessa heimolaistensa mordvalaisten kanssa, siirtyivät puolestansa pohjoiseenpäin. Päästyänsä Itämeren seutuville he kohtasivat muukalaisia, liettualais-lättiläisiä eli baltilaisia; jatkaessansa matkaansa he tulivat germaanilaisten naapureiksi ja vihdoin esiisämme joutuivat slaavilaisten (venäläisten y. m.) kanssa tuttavuuteen. Etteivät nämä monet kosketukset olleet enemmän tai vähemmin syviä jälkiä jättämättä, on arvattava.
Kielitiede on kumoamattomasti osottanut, että suomalais-ugrilaisilla jo heidän yhteisillä kotisijoilla elellessään oli jommoinenkin teollisuuden alku. Tosin se oli heikko ja vähäinen mutta ei silloinkaan aivan vaikutuksetta heidän vastaiseen kehitykseensä. Päinvastoin kantoi tämä pieni siemen runsaan hedelmän niissä kansoissa, joiden oli sallittu varttua ja vaurastua.
Sanavaroista päättäen oli kutoma- ja kehräämisteollisuus heillä vanhin. Tämä ei arvattavasti ole käsitettävä siten, että he olisivat taitaneet valmistaa kankaita, vaan on paljon todennäköisempää, että kutominen supistui pelkästi sormilla punomiseen. Parempien ainesten puutteessa oltiin kaiketi pakotetut tyytymään siihen, mitä armelias luonto tarjosi, nk. puunjuuriin y. m. samallaisiin. Samotessaan Volgan varsilta pohjoista kohti kehittyivät länsisuomalaiset melkoisesti tällä niinkuin muillakin aloilla. Osaksi tämä tapahtui itsenäisesti mutta vielä suuremmassa määrässä naapurikansain, eritoten slaavilaisten, kosketuksista.
Ennen pitkää astuttiinkin aimo askel eteenpäin. Varsinkin huomataan suuri edistys vaatteenvalmistustaidossa. Tämä olikin vallan luonnollinen seuraus heidän vaelluksestaan kylmemmille ilmanaloille, joissa ruumista oli entistä huolellisemmin suojeltava. Ehdottomasti on luovuttava professori A. E. Ahlqvistin Die Kulturwöter der westfinnischen Sprachen teoksessa lausumasta käsityksestä, että länsisuomalaiset vielä silloin, kun olivat yhteydessä mordvalaisten kanssa, olisivat nokkosen säikeistä kehränneet pukuihinsa tarvittavat langat. On päinvastoin täysi syy olettaa, että jo tähän aikaan lampaan eli utun villoista kehrättiin lankaa ja kudottiin kangasta. Vaatteet ommeltiin kuten ennenkin äimällä, joka ei tietysti ollut rautainen vaan luinen neula niinkuin lappalaisilla vielä tänäkin päivänä. Paljon myöhemmin ruvettiin pellavata viljelemään ja tähän tarkoitukseen käyttämään.
1 Cornelius Tacitus (synt. 54 j. Kr., kuollut toisella vuosisadalla) oli roomalainen historijoitsija, joka m. m. kirjoitti germaanilaisista teoksen De Germania, missä sivumennen puhutaan raakalaiskansasta nimeltä Fenni. Ylläoleväin tosiasiaan nojalla tekee tohtori Heikki Paasonen kirjasessaan Kielellisiä lisiä suomalaisten sivistyshistoriaan sen tärkeän havainnon, että "Tacituksen1 tiedonanti ei ole aivan kohdallinen, kun hän kertoo "Fennein" pukeutuvan nahkoihin, - jos nimittäin historijoitsijan Fennit todella ovat pidettävät suomalaisina".
Vieras vaikutus, liiatenkin slaavilaisten puolelta, on sittemmin painanut leimansa tähän kuten muihinkin teollisuuden haaroihin.
Samassa jaksossa sopinee ottaa puheeksi värit ja niiden nimitykset. Niinkuin alhaisella kannalla olevilla kansoilla yleensä, oli esiisillämmekin varhaisimmilla kehitysasteillaan sangen harvojen värien nimiä. Synnyinseuduilta kulkeneena perintönä ovat ainoastaan valkea ja viheriä, joista jäljemmäinen sen lisäksi merkitsi keltaista. Puna = punainen on sekin kyllä yhteinen, mutta tarkoitti kumminkin alkuaan karvaa tai villaa. Villa sana on myöhemmin lainatta liettualaisilta. Suomenlahden etelärannoille saavuttua tultiin muukalaisten kautta tuntemaan sininen, harmaa j. n. e. Epävarmaa on, nilloin kankaita alettiin värjää, mutta oletettava kuitenkin on, ettei taito kovin kauas taapäin ulotu.
(Jatk.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti