Oulun Wiikko-Sanomia 35, 1.9.1855
Olemme jo ennen tällä wuosikululla puhuneet orjista ja talonpoikaisesta kansasta, miten niitä on tullut; wielä puhuisimme lyhykäisesti käsityöläisistä. Luulisimme sekä huwittawan että hyödyttäwän lukijoitamme ne tiedot, joita mahdollisesti olemme tilalla lyhykäisesti antamaan kansain muinoisista sisällisistä tiloista. Nämät owat perustuksena nykyisiinkin tiloihin, waikka ajan kulu ja sitä seuraawat muutteet owat tehneet niitä entistä erilaisiksi. - Kertomuksemme on senjälkeen, mitä ukot Rauhalan Olli ja Tuhkamo saiwat kuulla pappilassa; sillä nämä seurasiwat aina toisiaan kaikissa asioissa.
Taaskin tuliwat ukot pastorin tuumille. Tuhkamo alkoi heti innollisesti soimata isäntiä, jotka ottawat liiaksi käsityöläisiä seurakuntaan. Eiwätkö ne entiset ennättäisi tehdä, mitä seurakunnassa on tekemistä, kun uusia otetaan, semmoisiakin, joilla ei ole oikeita oppikirjoja wastukseksi ja elätettäwiksi, sanoi Tuhkamo. Se ei suinkaan ole seurakunnalle wahingoksi, // että siinä on hywin käsityöläisiä, sanoi Olli. Miten oli ennen asiat, kun ei ollut kuin yksi suutari ja raatari ja nekin wielä juoppoja? Ei se silloin tahtonut saada, joka ei itse osannut eli joutanut tekemään, kenkiä jalkaansa eikä waatteita päällensä. Wieläpä muka neki mestarit oliwat niin konnankoukkuisia ja suositeltawia, ettei näitä toki jokainen woidut saadakaan työhönsä. Sentähden tuli toisista pitäjistä työntekijöitä seurakuntaan, täyttämään yhteistä tarwetta. Entäs kun ei ollut muuta kuin yksi seppä! Se ei ennättänyt kaikille takoa eikä wielä tahtinutkaan, ja jos takokin, eipä tehnyt kelwollista työtä, kun ei arwattu pitää oikein hywästi. Wielä oliwat nämät mestarit niin oppinsa pitäwät, etteiwät sitä olisi muut tuskin mitenkän woineet saada. Toisin on nyt asiat, kuin on enempi käsityöläisiä; ne näkewät sen woitokseen, kun saawat hywin työtä, eikä niitä nyt niin tarwitse suosia kuin ennen.
(Jatk.)
---------
Oulun Wiikko-Sanomia 36, 8.9.1855
Pastori. Oikein se on, että kutakin laatua käsityöläisiä on hywin seurakunnassa. ja kun seurakunta tuntee mestariksi hakijan osaawaksi ja muuten siiwoksi, miks'ei semmoinen pääsisi käsityöläisen werolle? Teettäjä se on, joka näkee kalun kelwollisuuden ja hywyyden, ja senjälkeen kuinka kukin on taitawa saapi hän työtä ja ansiota; muut taitamattomat taas saawat kääntyä muihin töihin.
Olli. Mitenkähän käsityöläisten laita ennen oli, mitenkähän tätäkin työläislajia on tullut?
Pastori. Koska olemme ennen puhuneet orjista ja talonpoikaisesta kansasta, puhumme siis nyt käsityöläisistä.
Niinkuin talonpoikainen maatawiljelewäkin kansa sai alkunsa orjista, on käsityöläisilläkin sama juuri. Mainitsimme jo sitäkin, että niistä wapautetuista orjista yksi osa oli ahkera työtä tekemään, talouttaan tarkasti pitämään ja säästämään niissä yhteyskunnissa, joita näistä wähitelle tekeysi, ja näistä tuli ammattilaisia ja porwareja.
Käsityöläisten ammattikuntia tawataan jo kuningas Salomonin aikana Juutalaisten seassa, sillä Jerusalekim temppelin teossa oli jo mahdotoin käsityöläisiä. Roomassa säättiin ne Numa nimiseltä kuninkaalta. Kuitenkin luullaan Juutalaisten ammattikuntain saaneen alkunsa jo Josuan aikana. - Ammattikuntain ensimäinen alku oli, että ne wapaiksi päässeet orjat alkoiwat harjoitella kaikellaisia töitä ja pitää kaikellaista tointa elatuskeinokseen. Mutta kun itsekukin työlajiin kuuluwia kokousi monta, alkoiwat kukin laji pitää keskeyttä ja kanssakäymistä, esim. samanlaisten kaluin kauppiaat yhdistyiwät toistensa kanssa, kipparit kipparien kanssa, muurarit muutarien kanssa, sepät seppäin, raatalit raatalien kanssa j. n. e. Itsekukin laji näistä teki nyt keskinäisiä sääntöjä, jotka oliwat kaikilla siihen yhteyteen kuuluwilla seurattawina, walitsiwat wissejä seassaan näitten sääntöjen jälkeen päättämään ja tuomitsemaan riita-asioitaan. Näin tuli ammattikuntia, ja niitä oli niin monta kuin elatuskeinoakin. Roomissa esim. näyttää niitä wanhoina aikoina olleen aiwan paljo. Kun ammattikuntain säännöt alkoiwat tulla kowin sekanaisiksi, että oliwat joko haittana eli kokonaan wasten waltakunnan asetuksia, alkoiwat hallitsijat rueta järjestämään ammattikuntia. Sitte saiwat ne sääntönsä hallituksilta. Mutta ne tuliwat myös hallitusten töitten tekijöiksi ja toimittajoiksi. Lukekaatpa 1 kun. kirj. 5 luwusta, kuinka paljon kuningas Hiramilla ja Salomonilla oli työmiehiä, jotka oliwat käsityöläisiä. Mutta Roomin waltakunnan historiasta saamme selwempiä esimerkkejä.
Roomissa eiwät kyllä tarwinneet rikkaat käsityöläisiä, sillä jokaisella rikkaalla oli suuri joukko orjia, kaikkein käsitöitten taitawia, jotka walmistiwat mitä heidäin herransa tarwitsiwat. Warakkain rikkautena oliwatkin silloin orjat. Raharikkaita oli myös, jotka ostiwat noin 10 ja 12 wuotisia lapsia, antoiwat niitten oppia kaikellaisia käsitöitä. Sitte pantiin ne muualle työhön ja isännät periwät niitten ansaitun palkan. Niin pantiin orjia ansaitsemaan, jotka oliwat raatalia, suutaria, pelimanneja, tanssimestareja ja järkiniekkoja; ja kun nämät palasiwat kotiaan illalla, antoiwat he herralleen ansaitun päiwäpalkkansa. Crassus oli yksi Roomin waltawista pohatoista, jolla oli aina 500 orjaa ja joka kehui, että se ainoastaan saattoi sanoa itseään rikkaaksi, joka omin waroinsa woi panna 40 tuhatta miestä sotajalalle.// Tämä piti lukijoita, kirjoittajia, kulta- ja hopiaseppiä, luwun-laskumiehiä, howimestareja ja ruokapöydän-laittajia muitten työssä ja peri niitten palkan. Kreikan maalla oli eräs Nicias, jolla oli tuhat orjaa, joita hän piti muitten työssä ja peri itse palkan. Cato nimisellä Roomalaisella oli käsityöläisiä orjia, joille hän lainasi rahaa, jolla nämät ostiwat nuoria orjia, opettiwat niitä samoihin käsitöihin, joita itse harjoittiwat, ja myiwät ne sitte hywällä woitolla, josta Cato otti osansa. Sama Crassus, josta wasta mainitsin, kiiruhti aina paikalle, jossa oli tulipalo, ja pyyti ostaa palawata kartanoa. Arwattawa oli, ettei se palawa kartano paljon maksanut. Kaupan tehtyä käski hän ne 500 orhaansa, jotka sammuttiwat tulen ja paniwat kartanon kohta täyteen woimaan. Tällä lailla sai Crassus kokonaisen korttelin haltuunsa Roomissa. - Ammattikunnissa olewat käsityöläiset eiwät siis saaneet työtä rikkailta eiwätkä köyhemmiltäkään, kun muut käsitöitä taitawilla orjillaan teettiwät näitten töitä. Ainoastaan niitä töitä saiwat ammattikunnissa olwat käsityöläiset tehdä, joita waltakunnan hallituksella oli. Roomissa oli hallituksella suuria laitoksia ja rakennuksia. Suuria, komioita temppeliä, pitkiä keinollisia wedenjuoksutus-laitoksia, suuria kauniita siltoja j. n. e. Tässä eiwät riittäneet Caton monet työntekijät eiwätkä Crassuksen 500 työmiestä, näihin waadittiin waltakinnan ammattikunnat, jos mieli näitä saada toiwottawaan woimaan. Roomin senaati ja keisarit oliwat siis työn-antajina ja suojelijoitna ammattikunnilla, sentähden antoiwat he myös näille sääntöjä. Kun Roomissa oli tasawalta, wahwistettiin silloin ammattikunnat ja pantiin piamiten yhteisen kruunun omaisuuden wastaajiksi eli hoitajiksi.
Kun Roomi waltasi maita, eneniwät sekä menot että tulot. Siihen aikaan ei ollut semmoisia wirkamiehiä kuin nyt, ei teitä ja niin nopiaa kulkua, ei pankkia ja rahan liikettä kuin nyt on. Weroinkanto niistä walloitetuista paikkakunnista ja niitten lukemattomain maitten hoito tuli siis waiwalloiseksi, waikka maita pidettiin arennilla. - Roomin werot oliwat kahdellaisia: henkirahat, jotka maksettiin selwässä rahassa ja maawerot, jotka maksettiin luonnossa maanwiljalla. Henkierahat otettiin sitäwarten asetetuilta wirkamiehiltä, ja niistä maksettiin sota-armeijalle palkka. Luonnossa tulewat werot kannettiin wuokraajilta ja ammattikunnilta.
Näitä tuloja piti nyt saada Roomin kaupunkiin, eli wisseille paikoille waltakunnassa armeijan tarpeeksi, eli warattomille kaukaisille paikoille, joissa työwäkeä tarwittiin. Tähän toimeen käytettiin siis käsityöläisten ammattikuntia, jotka niin muodoin oliwat weronkannossa hallituksella apuna.
Roomissa oli siis ammattikuntia, jotka kantoiwat waltakunnan tuloja, toisia, jotka toiwat kaupunkiin tuokakalua; toiset walmistiwat waltakunnan yhteisiä rakennuksia, toiset waatettiwat sotamiehiä, toiset laittoiwat näille sota-aseita, toiset toiwat kaupunkiin mitä sisällisessä talouden pidossa tarwittiin kaupungissa, joka oli täynnä rikkautta ja halukas kaikkiin huwituksiin. Ammattikunnat oliwat siis sen suuren Roomin kaupungin hoitajat. Niitten kautta tehtiin ja walmistettiin kaikki mitä senaatissa puhuttiin ja päätettiin; niitten kautta pidettiin koossa ne suuressa waltakunnassa olewat monet kansat erinäisistä kielistä ja uskoita; ne tekiwät kaikki waltakunnan moninaiset yhteiset työt.
Roomin ammattikunnat oliwat kahtalajia: kauppa-ammattikuntia ja käsityö-ammattikuntia. - Kauppa-ammattiin kuuluiwat kipparit, leipojat, lahtarit, kalkinpolttajat, liinan-kutojat, raatarit, wesirahain eli päärlyjen kaiwajat, silkinpainajat, ajomiehet, wiininmyyjät, hirsien kauppijaat, jywäin mittarit ja paljo muita. Kun nyt näilläkin oli waltakunnan woimassa pitäminen toimena, niin katsotaanpa kuinka nämä hoitiwat töitään ja toimituksiaan. Otetaan nyt esimerkiksi leipojain ja lahtarein toimitukset nähtäwäksi. Roomin satama Ostia oli suuri kuluin tuontipaikka. Siihen piti kipparein tuoda ne mahdottoman suuret tulot waltakunnan maatiluksista. Pian kaikista maatiluksista maksettiin tulot luonnossa; sillä ne oliwat wiljeltäwinä osittain puolen, osittain kolmannen osan tulon edestä. Leipojat kantoiwat jywätulot, wiininmyyjät wiinitulot ja lahtarit eläin tulot, siat ja muut eläimet. Nämät toiwat nyt kipparit wissiä palkkaa wastaan, joka samasta wiljasta maksettiin Roomin satamaan, jossa walan tehneet mittarin ammattikunta mittasi jywät makasiineihin. Sieltä wei wenemiesten-ammattikunta ne Roomiin. Roomiin saatua jaettiin jywät leipomapaikkoihin, joita oli pian yksi joka korttelissa ja 14 koko kaupungissa. Leipoja-ammattikunnassa oliwat myös päällysmiehet, jotka katsoiwat leipomisen perään. Jywät jauhettiin käsikiwellä ja leiwottiin leiwiksi, jotka myytiin yhteiselle kansalle.
Roomin lahtarit oliwat kahtalaisia, niitä jotka // tappoiwat sikoja ja niitä jotka lampaita ja härkiä lahtasiwat. Sianlihaa söiwät ainoastaan orjat ja köyhät. Rikkailla oli kala, lintuja ja metsän eläwiä syötäwänä. Lampaan ja härän lihalla oli wähemmän syöjiä, jonkatähden näitten ammattikunta alkoi häwetä ja yhdistettiin wiimein sianlahtarein kanssa. Lahtaritkin kulkiwat waltakunnan lääneissä ja ottiwat niistä eläin-tulot luonnossa, joita maksettiin leiwiskämäärin maa- ja metsäwerosta, waikka niitä sittemmin saatiin rahallakin selittää wissin hinnan jälkeen, jolla lahtarit saiwat ostaa sikoja mistä näkiwät sen hyödyllisemmäksi. Siat tuotiin Roomin kaupunkiin, tapettiin, hakattiin kappaleiksi ja myytiin kussakin korttelissa samalla lailla kuin leipojain leiwät.
---------
Oulun Wiikko-Sanomia 38, 22.9.1855
(Lisää 36: n:roon.)
Ammattikunnissa oli joka läänissä ja kaupungissa osuuksia, joissa oli 563 jäsentä. Näillä oli wanhin ja kaksi apulaista, jotka walittiin joka wiides wuosi. Ilman sitä oli jokaisella ammattikunnalla patruunia.
Käsityö-ammattikuntia oli yleensä 35, ja ne oliwat monellaisia: rakennusmestareja, kipsikoristustentekijöitä, katonpanijoita, timpereitä, lääkäreitä, maalareja, kuwan-hakkaajia ja monellaisten muitten töitten tekijöitä. Näillä kullakin ammattikunnalla oli heidän asetuksensa; mutta wielä oli tietäjillä eli ennustajoillakin ammattikunta. Mutta pitkäki jatkuisi puheemme, jos näitten kaikkein töistä rupeaisimme erittäin haastamaan. Puhumme kuitenkin wielä käsityöläisten-ammattikuntain muusta tilasta.
Ne näimme käsityöläisten ensin wapaisti yhdistyneen ammattikuntiin, näitten tulleen hallituksen säännön alaisiksi ja Roomissa sen käskyläisiksi ja weroinkantajiksi. Roomin keisari Neron aikana ei sallittu enää ihmisten wapaehtoisesti yhtyä uusiin ammattikuntiin. Kuitenkin salli keisari Sewerus orjain isäntäinsä luwalla yhtyä niin kutsuttuihin weliseuroihin, jotka saiwat pitää kokousta ainoasti kerran kuukaudessa. Kolmannen wuosisadan alussa sääti Roomin keisari Aleksanteri, että muutamat ammattikunnat saiwat wirkamiehiä, joita kutsuttiin puolustajoiksi, joita jo entisestäänkin oli muutamilla.
Kun kristinoppi tuli waltakunnan pää-uskonnoksi alkoi ammattikunnillekin uusi aikakausi. Tähän asti oliwat ammattikunnat kokonaan waltakunnan hallituksen asianajajat ja kuuluiwat Afrikassa läänin hallitsijan wallan alle, Italiassa eli Roomissa ruokakalun päällysmiehen, itäisessä waltakunnan osassa siellä olewan waltakunnan asiamiehen eli prokonsulin ja muitten moninaisten wirkamiesten alle. Leipojain piti laittaa kaupungeille leipää, kipparien ja kuljetusmiesten kuljettaa muonaa muurareilla piti olla täysin tarpein wäkeä töitten walmistamiseen j. n. e., sanalla sanoen ammattikunnat oliwat, niinkuin jo ennenkin mainitsimme, hallituksen käskyin täyttäjät ja täitten tekijät ja monessa asiassa hallituksen pitäjät. Kuitenkin oli jokainen ammattikunnassa olewa jäsen siinä wapaa, että sai ehdostaan rueta ammattilaiseksi eli siitä toimesta erauta, kuin myös muuttaa yhdestä ammattikunnasta toiseen, pitää perityn ja ansaitun omaisuutensa ja antaa sen pois eli myydä toiselle.
Mutta tätä wapautta ei kestänyt kauwan. Kowat siteet alkoiwat ahdistaa ammattikuntia, kowa onni rasittaa heitä ja tämä hallituksen kowuus heitä kohtaan teki heidät osallisiksi Roomin keisarin waltakunnan onnettomuuteen ja lopulliseen hajaumiseen. Noin 364 kielsiwät keisarit Walentinianus ja Walens, etteiwät ammattikuntain jäsenet saa muille ammattiin kuulumattomille antaa pois, myydä eli säätää kuolemansa jälkeen perittäwäksi mitään perittyä omaisuuttaan. Kuitenkin saiwat he antaa lahjoja pojilleen ja poikain pojille; mutta jo w. 369 kiellettiin heiltä tämäkin oikeus. Nyt myös ei saanut kukaan ammattikunnassa olewa jäsen luopua siitä pois eikä millään tawalla muuttaa yhdestä ammatista toiseen, ja ennen muuttaneitten, oliwat sitte jos sotamiehiä tahi pappeja, piti palata entisiin ammatteihinsa. Suutarin pojasta ja sukulaisesta piti tulla suutari, sepän pojasta ja sukulaisesta seppä, leipojan leipoja, kauppamiehen kauppamies j. n. e., ja jos esim. suutari oli jolle kulle wieraalle säätänyt perittäwäksi maaomaisuutta, niin piti sen rueta suutariksi ennenkuin sai omaisuutta periä. Samoin oli kaikkein ammattikuntain seikka. Yhdessä ainoassa kohdassa tehtiin w. 408 eroitus: jos esim. joku ammattilainen oli tulltu papiksi, pääsi hän ainoasti silloin ammattikunnasta erilleen, jos hän jätti kaiken tawaransa ammattikunnan hywäksi, ja joku muukin sai mennä pois ammattikunnasta, kun sai jonkun yhtä warallisen kuin itse oli muualta siaansa.
Wissiin näyttää tämä kowalta onnelta, ettei yksikään saanut erauta pois ammattikunnastaan, että lasten piti periä isänsä toimen, wäwyinkin piti rueta samaan ammattiin, johon appiwaari kuului, että joka osti waikka wähäisen osankaan ammattilaisen maasta, piti tulla samaksi ammattilaiseksi. katselkaamme taas ammattilaisen etuja, joita he saiwat tässä tilassa, ettemme tulisi aiwan yksipuoleisesti päättämään asiasta. Tämän kowuuden alla oli käsityöläisillä aina se wissi, ettei heiltä puuttunut koskaan työtä, heillä oli aina jokapäiwäinen toimeentulonsa, ja jos puute tulikin, saiwat he apua ammattikunnan yhteisestä kassasta. Laiskempi ja huolettomampikin työntekijä sai siis apua, waikka tämä apu ei häntä parantanut, waan milt'ei pahensi.
(Jatketaan.)
---------
Oulun Wiikko-Sanomia 40, 6.10.1855
(Lisää 38: n:roon.)
Wissiin on tieto entisestä ajasta ja itsekustakin kohdasta muinais aikoina tarpeellinen jokaiselle ajattelewalle ihmiselle; sentähden emme luule lukijamme pahastuwan, jos olemma puhuneet käsityöläisenkin muinaisesta tilasta ja wieläkin tässä wähä jatkamme puhettamme. Tällä wähällä tilalla emme kuitenkaan saat a tehdä tätä kowin pitkältä. - Wiimeksi näimme kuinka asetuksilta pakotettiin ihmisiä wäkisellä tulemaan ammattikuntiin ja niissä pysymään. Tämä wäkinäisyys alkoi wähitellen heikontaa ammattikuntain perustusta ja tilaa; niihin ei tullutkaan enää mielisuosin jäseniä, kun ne nähtyänsä, ettei heillä ollut niissä ollessa etua eikä hyötyä, eiwät päässeet niistä eraumaan. Tämä tyytymättömyys tuli siis wahingoksi sekä waltakunnalle että heille itselleen.
Niinkuin olemme nähneet oliwat ammattikunnat Roomin waltakunnan weroin kantajina, ja itsekunkin piti ympäri waltakunnan saada enimmästi luonnossa waltakunnalle wero-tulot. Mutta jos nämät kruunun tulot eiwät riittäneet waltakunnan tarpeeksi, piti ammattikuntain itsensä täyttää mitä puuttui. Hallitus otti ammattikuntain omaisuudesta täytön tarpeisiinsa. Sentähden olikin hallitus kowa, etteiwät ammattikunnat saaneet antaa muille mitään omaisuudestaan. Nyt tapahtui wahingoitakin ammattikunnille. Kipparit esim. menettiwät laiwoja lasteineen haaksirikkoihin. Mutta heidän täytyi kuitenkin maksaa täysi hallitukselle ja pitää wahingot hywänään.
Usein tuli kowia katowuosiakin, ja niistä elon puute waltakuntaan; luonnollisesti tyhjeniwät ammattikuntain warat pian näistä syistä, ja kun ei enää ollut ammattikunniltakaan ottamista ja niiltä kuitenkin waadittiin, nousiwat rauhattomuudet ja kapinat waltakunnassa. kun ei waltakunnan paikkakunnissa ollut eloa, tuli Roomin kaupunkiin joka suunnalta karanneita orhia ja kerjäläisiä, joita taas armottomasti ajettiin ulos kaupungista. Näitä raukkoja pakotti siis nälkä ja kuolema wäkiwaltaan. Niin leweni rauhattomuutta, wäkiwaltaa ja kansallisia werisiä sotia Roomissa; ja ammattikunnat alkoiwat häwetä.
Wielä oli muukin syy tähän häwiöön. Waltakunnan maitten wiljelijät eiwät olleet aina ahkeroita maanwiljelijöitä ja rehellisiä tuloin maksossa ammattikunnille. Kaikella wiekkaudella kokiwat he wähentää maista menewiä maksoja. Warsinkin tapahtuin näin, kun waltakunnan maat jätettiin w. 400 ikuisiksi pitomaiksi entisille arentimiehille. Maitten omistajat eiwät pitäneetkään nyt enää tarkkaa lukua entisistä liitoista, waan alkoiwat alentaa weromatsoja sanoen, etteiwät he rupea wiljelemään huonoja maansa paikkoja ja hywiä wilja-tiluksia on wähä, joista siis ei saateta maksaa suuria weroja. Ammattikunnat tuliwat nyt ahtaalle, ja tämä tila pakotti heitä usein kowaan julmuuteen niitä kohtaan, jotka eiwät maksaneet entistä weron määrää. Niinkin tapahtui, että kantomiehet ottiwat niitten, jotka eiwät weroa maksaneet täysikaswuiset pojat ja tyttäret ja myiwät ne weron maksoksi. Hieronymus kertoo yhdestä waimosta, joka walitti: "minulla on mies, jonka weronkantajat ripustiwat monta kertaa ylös ja piiskasiwat, nyt on se wankina ja piinataan kaikella lailla. Meillä oli kolme poikaa, jotka wietiin werosta ja myytiin."
Mutta wieläkin oli suurinna syynä ammattikuntain häwiämiseen Roomin kersarien kauhia tuhlaus. Keisari Caligula esim. löi wedon ja teetti meren yli, jota oli 3 tuhatta 600 askelta, kiwisen lewiän sillan, jonka yli hän ajoi ainoastaan kaksi kertaa. Ensikerran ratsasti hän kauniiksi warustetulla hewoisella, ja oli itse waatetettu kulta waatteella täydessä sotapuwussa; hänen howiherransa seurasiwat häntä samallaisina. Toisena päiwänä ajoi hän komioissa waunuissa, joita seurasiwat hänen howiherransa samoin waunuilla ja koko kaartin sotawäki perässä. Tämä silta oli teetettu ainoasti näitten kahden ajokerran tähden, sillä kohta puratti keisari sen yhtä sukkelasti kuin hän oli sen rakennuttanutkin. Keisari Claudiuksen mieleen johtui saada nähdä Fucinus nimisen meren pohjaa kynnettäwän, jonkatähden hän kaiwatti joen 3 tuhannen askeleen paksuisen wuoren läpi. Tätä työtä teki 30 tuhatta miestä 11 wuotta. Kuitenkin oli keisari Nero kaikista etuisin näyttääkseen keisarillista kaikkiwaltaansa. Kun hän iltaiselta päästyään palasi, pani hän kauhian suuria rahasummia ulos kerralla, kun hän tahtoi nähdä merisotaa, kaiwatti hän kylliksi sywän ja laajan meren, että siinä saattoi kaksi laiwastoa purjehtia ja tapella. Hän kulki silkissä ja itämaisissa kalleissa waatteissa; mutta ei pitänyt yhtään waatepukua muuta kuin kerran. Yhtenä wuonna pisti se hänelle päähän että niinä juhlina, joita hän piti Roomin kaupungissa, laittaa kansalle arpapeliä, ja koko aikana jaettiin joku päiwä ulos tuhut arpalippua päiwässä. Ne jotka woittiwat, saiwat täysinäisiä jywämakasiinejä, kalleita waatepukuja, ulkomaan lintuja, kultaa, hopiota, päärlyjä, tiamantteja, tauluja, hewoisia ja kesuja metsän petoja. Wiime päiwinä woitettiin laiwoja, kokonaisia korttelia kaupungista ja suuria maita. Nerolla oli apina, jota hän hywin rakasti; sille antoi hän howin Roomissa, suuren kartanon maalla tiluksineen ja laittoi apinan hoidon ja talouden myös senjälkeen komiaksi. - Nero meni tuhannella waunulla Kreikan maalle Olympiassa ajowoittelolle. Waunuja weti kaksituhatta aasia jotka oliwat kengitetyt hopialla; niitä ajoi noin 3 eli 4 tuhatta kuskia, jotka oliwat waatetetut Italian kalliimmilla waatteilla. Joukko Afrikkalaisia juoksi edellä kauniissa kaluissa. Näin tuli hän tässäs jokapäiwäisessä puwussaan Olympian woittelopaikalle, jossa arwattawasti hänelle suotiin woitto, waikka hän taistelupaikalle kahdesti lähätettiin waunuista alas. Kun hän palasi täältä puetettuna kultatähdeillä kaunistettuun purppuramantteliin ja ajaen niinkuin woitonsankari 10:nellä walkialla hewoisella, puhkaistiin kaupunkeihin muureihin reijät, joitten läpi hän ajoi, ja Roomissakin tehtiin suora tie Apollo-jumalan temppeliin. Tie oli peitetty hienolla sahramilla, ja molemmin puolin tietä uhrattiin, kuin myös koristettuja pöytiä seisoi täynnä linnun lihaa ja leiwottuja herkkuja.
(Jatketaan.)
---------
Kirjoituksen viides osa on tulossa.
