Suomen lipun esihistoriaa.

Karjala 168, 23.6.1927

Kysymys Suomen lipusta on verrattain myöhäissyntyinen harrastus. Sen juuret ulottuvat ajassa vain 1860-luvun alkuun, siis niihin aikoihin, jolloin perustuslaillinen eliiinä maassamme elpyi. Tosin kyllä oli jo aikaisemminkin lippuasia meillä ollut esillä, vaikka ei täydellisesti siinä mielessä, jossa sitä myöhemmin käsiteltiin.

Lippuasia herätti meillä yleisempää huomiota v. 1848, jolloin Helsingin naiset lahjoittivat ylioppilaskunnalle lipun. Ensi kerran hulmusi se vapaana kuuluisassa kevätjuhlassa Gumtähden kentällä, jossa Cygnaeus piti alati muistettavan puheensa Suomen nimelle ja jossa Maamme-laulu vihittiin Suomen kansallislauluksi. Tätä ylioppilaiden lippua ihaillessaan varmaan jokunen läsnäolija alkoi ajatella, mikä merkittävä yhdysside ja tunnusmerkki lippu on kokonaiselle kansalle. Käin arvatenkin teki Sakarias Topelius, joka muutama vuosi myöhemmin koetti käytännöllisestikin toteuttaa Suomen oman lipun aatetta.

Se tapahtui kesällä 1862 hänen ollessaan kylpemässä Marstrandissa, Ruotsin länsirannikolla. Siellä oli muitakin suomalaisia kylpemässä ja he perustivat yhteisesti erikoisen suomalaisen venekunnan, jonka vene otti osaa kilpailuihinkin. Venekunnalla oli oma lippunsa, jonka väreinä olivat sininen ja valkoinen, nuo suomalaiset eivät näet tahtoneet Venäjän lipun alla purjehtia. Nuo värit sinisen ja valkoisen lienee Topelius ehdottanut, sillä hän oli jo paljon aikaisemmin eräässä novellissaan lausunut, että sininen ja valkoinen ovat meidän värimme, valkoinen talvisen lumemme ja sininen sitä kattavan taivaan tunnuskuvana. Ja tuo Marstrandin venekunnan lippu oli ensimäinen Atlannilla liehunut Suomen lippu.

Yleisemmän huomion esineeksi tuli lippukysymys v. 1863, jolloin virisi keskustelu siitä, millainen olisi Suomen oma lippu oleva. Tämän keskustelun aiheuttivat silloin vallinneet vapaammat olot ja pian kokoontuvat valtiopäivät, joilta toivottiin kaikenlaisia uudistuksia, kuten Suomen julistamista puolueettomaksi ja oman kansallisen lipun saamista. Näille toivomuksille antoi vauhtia se, että Suomi oli saanut niin paljon kärsiä venäläisen lipun suojassa Itämaisen sodan aikana ja kun juuri silloin oli Puolan kysymyksen johdosta sodan vaara niin uhkaava. Tehtiinpä valtiopäivillä anomuskin oman lipun saamisesta Suomelle, mutta siitä ei sallittu edes keskustelua.

Mutta sitä vilkkaammin keskusteltiin asiasta julkisuudessa. Tiukasti kiisteltiin siitä, mitkä värit olivat Suomen lipussa olevat. K.s. Dagbladin lippu keltainen risti punaisella sinireunustaisella pohjalla sai kyllä kannatusta, mutta suurin kannatus näyttää tulleen Topeliuksen sinivalkoisen lipun osaksi. Näitä paitsi ehdoteltiin monia muitakin väriyhdistelmiä. Mutta sittenkun Topelius kesäkuun 15 p. 1863 oli julkaissut lippulaulunsa, joka saavutti yleistä vastakaikua koko maassa ja jossa hän puolusti sinivalkeata lippua, saavutti se yleisemmän kannatuksen päättäen siitäkin, että sen jälkeen nähtiin sinivalkeita lippuja liehuvan kaikkialla maassa. Tämä lippulaulu, josta Topelius itse lausui, että se tahtoi vain olla laulu niinkuin monet muutkin sekaantumatta politiikkaan ja väripolemiikkiin, herätti huomiota ylemmissäkin piireissä. Tämän lippukiistan johdosta lausui Snellman Litteraturbladetissa: "Sellainen lippu merkitsee tunnustettua valtiollista itsenäisyyttä, oikeutta itsenäisesti alkaa sota ja päättää rauhasta. Oma lippu vain tuntemusmerkkinä on aivan toinen asia, mutta se ei tietystikään suojele mitään. Sen saamisella on arvonsa kansallistunteeseen nähden. Se voi myöskin hyödyttää kansallistunnetta." Mutta Snellmanin mielestä aika ei ollut sopiva kysymyksen esille ottamiseen ja hän toivoi runoilijaakin käsittävän sen.

Lippukiista taukosi vähitellen, mutta kokonaan seurauksitta se ei jäänyt. Varsinkin arvioidaan Topeliuksen lippulaulun vaikutus laajakantoiseksi. Kansallistunteessa alkoi näet juurtua käsitys lipun merkityksestä yhdistävänä tunnusmerkkinä, syntyi liputtamisen tapa, josta ei maassamme sitä ennen paljon tiedetty. Myöskin juurtuivat sinivalkeat värit yleiseen tietoisuuteemme kansallisväreinä. Milloin liputettiinkin, niin tapahtui se sinivalkeilla lipuilla, jotka kuitenkin olivat hyvin erilaisia.

Dagbladin punakeltainen lippu jäi unhotukseen. Nämä värit esitti lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua edellisestä lippukiistasta uudelleen joku vaakunatieteen tutkija perustellen ehdotustansa Suomen vaakunan väreihin nojautumalla. 1890 luvun alussa synryi tämän ehdotuksen johdosta uudelleen keskustelu Suomen lipun väreistä. Sinivalkea lippu oli jo syöpynyt niin syvälle tietoisuuteen, sitä oli alettu yleisesti käyttää kaikissa suurissa juhlatilaisuuksissa. että sitä ei voitu esitetyillä syillä saada syrjäytetyksi. Suomalaiset kansanainekset asettuivat päättävästi sinivalkean lipun puolelle, kun taasen ruotsalaisten myötätunto kallistui punakeltaisiin väreihin. Ja sen jälkeen on tämä lippukiista jatkunut, vieläpä tiukentunutkin niin, että vaikka meillä nyt on virallisesti vahvistettu sinivalkea ristilippu, käyttävät ruotsalaisemme mielenosoituksellisesti punakeltaisia lippuja siten ilmaisten, ettei lipputajunta eikä lippukulttuuri ole heidän keskuudessaan saanut jalansijaa, vaan ovat tässäkin vaikuttimena puolueintohimot ja halu saada tehdä kiusaa suomalaisille ja Suomen kansallisvaltiolle, joka heille on vastenmielinen.

Vastaisiin tapahtumiin nähden oli näillä lippukiistoilla kylläkin suuri merkityksensä. Ne näet valmistivat maaperää lopulliselle ratkaisulle. Ja samalla ne todistivat, kuinka syvästi omaa lippua kaivattiin. Sinivalkea lippu muuttui suomalaiseksi tunnukseksi kaikissa juhlatilaisuuksissa, kautta maan hulmusivat sinivalkeat värit. Mutta tällekin alalle ulottui Bobrikoffin aikana venäläinen sortovalta. Venäjän lipun käyttö tehtiin pakolliseksi, omat värimme kiellettiin. Määrätyinpä erityisellä ukaasilla milloin ja miten oli liputettava, pakotettiin hankkimaan Venäjän lippu. Tämä lippusorto kesti Venäjän valtakauden loppuun asti.

Seurasi sitten Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäisyys. Nyt muuttui lippukysymyskin tärkeäksi valtiotehtäväksi. Suomelle oli saatava oma lippu. Vallankumouksen aikana oli tullut käytäntöön punainen leijonalippu. Suomen vaakuna punaisella pohjalla ja tämä lippu, jota jo suurlakon aikana oli jossain tapauksessa käytetty, hurmasi monen mielet. Syntyi vilkas keskustelu siitä, millainen lippumme oli oleva.

Senaatti asetti 1917 erityisen lippukomitean laatimaan ehdotusta Suomen lipuksi. Tämä asettui puoltamaan punakeltaista lippua kansallislipuksi, siinä olisi kuitenkin yläkentässä tangon puolella yhdeksän valkoista ruusua. Valtiolipuksi ehdotti komitea punaisen Leijonalipun. Senaatti kannatti valtiolipun ehdotusta, mutta kauppalipussa se koetti kulkea keskitietä ehdottaen punakeltaiseen lippuun sinivalkoisen reunuksen. Ehdotus annettiin tammikuulla 1918 eduskunnalle, mutta joutui lopullisesti käsiteltäväksi vasta kapinan jälkeen. Jo lähetekeskustelussa törmäsivät sinivalkoisten ja punakeltaisten kannattajat vastakkain kumpikin omaansa puoltaen. Perustuslakivaliokunta asettui miltei yksimielisesti puolustamaan sinivalkeata lippua. Yksi ainoa jäsen ilmaisi vastalauseessa eriävän mielipiteensä asettuen punakeltaisen puolelle. Kapina oli niin muokannut mielipiteet. Ja yleensä koko maassa olikin sinivalkoisella lipulla yleinen kannatus. Eduskunta ratkaisi asian toukokuun 26 p. päättäen Suomen lipuksi sinivalkean ristilipun, jonka keskelle valtiolipussa oli tuleva Suomen vaakuna. Tämä lippu vahvistettiin toukokuun 29 p. julkaistulla asetuksella.

Niin oli tämä lippuasia saanut lopullisen ratkaisunsa, kansan suuren enemmistön jyrkästi kannattamat sinivalkeat värit vahvistettu kansallisväreiksemme.