Rakennus ja sen suhtautuminen maisemaan.

Kotitaide 10, 1916

Kysymys rakennuksen ulkomuodon sovelluttamisesta ympäristöönsä, maisemaansa on vasta aivan viimeisimpäin vuosien aikana meillä herännyt, ja voimmepa sanoa, samassa yhteydessä niiden kysymysten kanssa, jotka koskevat taiteellisesti ja arkkitehtoonisesti suunniteltuja ja rakennettuja huvilakaupuukejamme ja huvila-alueitamme. Näistä harrastuksista on ajatus rakennuksen ja ympäristön sopusoinnusta sitten kulkeutunut yksityisiin huvilarakentamisiin ja maalaisrakennuksiin yleensä. Huvilakaupunkiajatus kaikkine siihen liittyvine eri puolineen on ulkoapäin tulleesta vaikutuksesta saanut yhtäpalj on virikettäkuin siihen konsanaan on pakko meidän oloissamme ollut kannustimena. Kuten tunnettua on huvilakaupunki-ajatus Englannista alkuisin ja sieltä ovat myöskin etsittävissä ne miehet, taiteilijat, asuin-suunnittelijat, jotka voimakkaimmin puhuivat rakennuksien ja niidenympäristöjen yhteenkuuluvaisuudesta, samalla ankarasti moittien sitä mauttomuutta, mikä oli saanut vallan siitä lähtien kun oli ruvettu maaseudulla halveksumaan tavallista talonpoikaistaloa tai sen tarjoamia muotoja ja ihailemaan muualta maailmasta "importeerattuja" ideoita rakennuksissa. Tästä maun barbarisuudesta mikä vallitsi 1800-luvulla Englannissa ja muuallakin antaa kuuluisa englantilainen maun parantaja John Ruskin erinomaisen kuvan keskustelun muodossa, mikä keskustelu tapahtuu rakennuttajan ja hänen arkkitehtinsa välillä. "Katsokaas, tässä on", sanoo rikas rakennuttaja, "muuan pieni luonnos, jonka olen asianomaisella paikalla tehnyt: Pozzuolin luona sijaitsevaan Villa Reale’en johtava lehväkäytävä. Tanssivia nymfejä, huomaatteko, sypressejä, näkinkenkäsuihkulähde. Minä luulen, että minun melkein tekee mieli saada jotain samanlaista; klassillista, näettekö, eleganttia, siroa! Sitten on minulla erään amerikalaisen ystäväni laatima luonnos: Whee-Whaw- Kantamarow’in, Kannibal-saarien kuninkaan wigwami, luullakseni. Hirsistä, näettekö, päänahkoja ja boa constrictorin nahkoja. Kummannäköistä, kuriöösiä, eikö totta? Joku tuollainen näyttäisi hauskalta portin luona, vai mitä? Alakerran akkunoista en ole vielä varmaa päätöstä tehnyt, mutta mitä arvelette egyptiläisistä? Tuulenpa että haluaisin akkunani egyptiläisiksi hieroglyfineen, haikaroineen, ruumisarkkuineen ynnä muine sellaisine" j. n. e. toinen ajatus toistaan mauttomampi, mahdottomampi.

Tämä esiintyy jo v. 1837 parissa sanomalehti- artikkelissa, jotka silloin vielä salanimellä esiintynyt Ruskin julkaisi myöhemmin erityisenä kirjasena "The Poetry ot Architecture" (Rakennustaiteen runous). Tässä hän päästää julki runollisen esitystapansa koko lennokkuuden ihaillessaan tavallisia maalaistupia ja rakentaessaan näistä ne periaatteet, joihin nykyaikainen asuinarkkitehtuuri ensi kädessä hänen omassa kotimaassaan, mutta myöskin muualla perustautuu. Tämä on paikkakunnalla vallitsevan rakennustavan, rakentamistraditsionin uudelleenelvytystä ja jatkamista, raaka-aineiden ja yksinkertaisten hyötymuotojen kauneusarvojen kunniaannostoa ja ennen muuta rakennuksen ja sitä ympäröivän luonnon yhteenkuuluvaisuuden ylistystä. Hän iloitsee enimmin yksinkertaisesta, alkeellisesta kivituvasta Westmoreland’issaan. "Sen väri on sama kuin sen pohjan, millä se seisoo, aina hillitty harmaassa värisävyssään, mutta rikas ja vaihteleva varjopilkkujensa ryhmissä, varjot, jotka voivat muutella ruskeanpunaisesta ja mustasta vaaleankeltaiseen ja himmeänvalkoiseen erilaisissa sammalpeitteissä - kaikki laikut sekoittuen toisiinsa aivan kuin kalliossa ja aikaansaaden saman kauniin yhteisvaikutuksen; se on siis etäämpää nähtynä aivan kuin suuri kalliomöhkäle". Edelleen viittaa Ruskin hienoihin ääriviivoihin, kaiken turhan korun olemattomuuteen,rakennuksen yksinkertäiseen muotoon ja siihen vaatimattomuuteen millä se sulautuu maisemaan. Hän lopettaa, vahvasti alleviivaten sitä, että ei ole eikä tule olemaan arkkitehtuurissa mitään yleistä "beau idéabia, "kaunista päämäärää", vaan paikallisen kauneuden tulee olla mallina. Kaikkia rakennuksia on katseltava ja arvioitava suhteellisina siihen maisemaan, minkä yhteyteen ne rakennetaan. Kaikki maisemat voidaan taas ryhmittää muutamiin harvoihin luokkiin, jotka hän tarkemmin selvittää, kuten metsämaisemaan tai vihreeseen kultiveerattuun maisemaan, tai siniseen, villiin maisemaan, tai harmaaseen j. n. e.

Ruskinin kirjaa voidaan nimittää ensimäiseksi aikaiseksi pääskyseksi, joka ennusti tulevaa uudelleen elpynyttä elämää asuinrakennusarkkitehtuurin alalla Englannissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ruskinin ideoiden toteuttajina esiintyivät sellaiset tunnetut taiteilijat kuin William Morris, tai arkkitehdit Philip Webb ja Norman Shaw vanhimpina "veteraaneina" ja näiden jäijissä Voysey, Baillie Scott, Eutyens, Newton - kaikki tuttuja nimiä niille, jotka ovat jonkunkin verran seuranneet viime-aikaista arkkitehtuurin kehitystä tuossa saarivaltiossa. Voysey’lla on paljon japanilaisilta ja myöskin amerikalaisilta opittua Amerikassa H. R. Richardson ensimäisenä käänsi katseensa maalaisrakennuksista saataviin ja niille annettaviin muotoihin, synnyttäen nuo tuossa maassa ominaiset, romanilaistyylin vaikutuksesta syklooppiset, juhlallisilta vaikuttavat, jopa muokkaamattomista kivistä rakennetut rakennukset —; Eutyens ja Baillie Scott menevät uiko-asun yksinkertaisuudessa jopa sellaiseen sparttalaiseen äärimmäisyyteen, että meillä tuskin sille tunnustusta annettaisi. Nämät panevat erikoisen painon yli koko rakennuksen käyvälle yhtenäiselle värisävylle, ja jottei tämä yhtenäisyys särkyisi, saattaa Eutyens esimerkiksi värjäyttää kattotiilet harmaiksi harmaasta kivestä rakennettuun rakennukseen.

Kun suomalainen tupa ei anna, kuten tunnettu ruotsalainen kritikoitsija August Brunius sanoo niin sattuvasti englantilaisista cottage'ista, "jonkinlaista geologista karttaa maasta, uskollisesti esittämällä siinä tavattavat kivilaadut", koska suomalainen tupa on puusta, eivät Ruskinin ja hänen henkiheimoistensa ideat sovellu ilman muuta meille. Ei voida myöskään sanoa, että suomalaisen tuvan huomattavin ominaisuus olisi miellyttävä kainous tai että se koettaisi peittäytyä luontoon. Päinvastoin, silloinkin kun se on maalaamaton ja siis luonnolta on saanut lempeän harmaan värisävynsä, sillä on monasti muodossaan ja avoimessa asemassaan arvokkuus, joka on varsin itsetietoista kaikessa köyhyydessään. "Ja mehuisan punainen tupa" - vielä lainataksemme mainitun Brunius’en runollista kuvailua - "ilmoittaa olemassa-olonsa yhtä silmiinpistävästi kuin mansikka aholla ja on yhtä luonnollinen kuin mansikka. Näemme siis, että käy ahtaaksi asettaa Ruskinhn havainto pikku rakennuksen miellyttävästä maisemayhtäläisyydestä yleiseksi laiksi; yhtä suurella syyllä voidaan havaita joku laki siinä lämpimässä kontrastissa, mikä vallitsee maiseman ja sinne nousseen rakennuksen välillä. Toiset maisema- ja ilmastosuhteet asettavat toisia vaatimuksia, toisia yhdistelyjä. Punainen voidaan katsoa kansanluonteen vastalauseeksi suurten metsien tummaa vihreätä ja harmaita avaruuksia ja ilmaston pitkäaikaista ankaruutta ja lyhyttä lämpöä vastaan yksitoikkoisuutta, synkän metsän melankolisuutta, pakkasta, hiljaisuutta, väestövähyyttä vastaan. Asukasrikkaassa Englannissa viittaa maalaistapa siihen luonnon ikävöimiseen, mikä on seurauksena siitä, että vapaata luontoa on niin vähän tarjolla; väkiköyhässä Pohjolassa näyttää punainen tupa: "täällä asuu ihmisiä!"

Punainen väri on tietenkin omiansa sydänmaiden yksinäisyydessä ja sitä vielä halulla vahvistetaan kiiltävän mustilla tervaväridetaljeilla tai hohtavan valkoisilla tuulilaudoilla, akkunavuoreilla j. n. e. Mutta jos rakennamme suurempaan, vilkkaampi-asukaiseen yhdyskuntaan lähelle suurkaupunkia, ei tietenkään samalla halulla anneta rakennukselle voimakasta ja pistävää väriä; kolmelta taholta naapurien piirittämänä koetamme sensijaan päästä mahdollisimman mukaan piiloon. Maltittomana odotamme vain milloin uutisrakennuksemme kivijalka peittyy sammaleeseen ja köynnösvihreään, tai milloin ruskealle tervaväri- tai aivan värittämättä jääneelle seinäpinnalle syntyy luonnon antama neutraaliharmaa tai harmaan ruskea väri tai punaiselle katolle tasoittavaa harmaanvihreää.

Maaseudullerakentaminen tarjoo suunnittelijalle monia hyvin hauskoj a probleemej aratkaistavaksi, joita avosilmäinen arkkitehti ei nykyään myöskään jätävaille vakavaa ratkaisuyritystä.

Jotakin kouraantuntuvaa antaaksemme edellä-olevien yleisten ajatusten täytteeksi, tulemme ensi numerossa esittämään eräitä suoranaisia ohjeita siihen, mikä sopusointuinen yhteys rakennuksen ja sen ympäristön kanssa voidaan saavuttaa.

New Economical Paint with the Oxi-chloride of Zinc.

Scientific American 17, 20.10.1860

This paint is is mixture of oxi-chloride of zinc and alkaline solutions. There are two ways to manufacture it.

1. Take chloride of zinc prepared by the ordinary process, and free of acid; concentrate the solution so that when cold it marks 58° Beaumé. Then prepare a solution containing, for 30 gallons, 4½, pounds carbonate of soda; mix the two solutions in the proportion of 9 pints of the first for 3 gallons of the second. This liquid, so prepared, is mixed with the white of zinc, to form a paint of the ordinary consistence, which is applied immediately. Analysis shows that in the above proportion there is one equivalent of chloride of zinc for one equivalent of oxyd.

2. If you use sulphate of zinc, it most be a solution marking 40° Beaumé; and add, for every gallon, 1 ounce borate of soda. These solutions could be kept for a long time, but the white of zinc must be added only when ready for use, and you must prepare only the quantity sufficient to work one hour.

This paint gives a very fine white; it covers as well as oil painting. It is vary adhesive and solid; its price is half that of the oxyd of zinc; it is without smell; it may be applied on wood, iron or cloth. It does not, however, mix well with coloring matters, and must be applied only as white paint.

— Professor H. Dussauce.

Bleaching Jute Fibre.

Scientific American 24, 12.12.1863

Jute or Indian hemp, owing to its low price, is being applied to the manufacture of many textile fabrics for which cotton was formerly used. G. Stewart, of Glasgow, Scotland, has taken out a patent for bleaching jute by immersing it several times in solutions of the chloride of soda, then in dilute sulphuric acid, after which it is thoroughly washed and dried. The chloride of potash was employed for bleaching cotton and linen before the chloride of lime - the common bleaching agent - was adopted. The latter took the place of the former simply because it is much cheaper, and it is also cheaper than chloride of soda.

Tapahtumia tekstiliteollisuuden historiassa.

Kutoma- ja paperiteollisuus 9, 1911

E. Kr.

5000. Taru kertoo että Foh-hi, Kiinan ensimäinen keisari, opetti kansalleen silkin viljelyksen.

3600. Villakankaiden kutomista alettiin harjoittaa taiteena Babyloniassa; Ishtarin komea reunustettu vaippa todistaa tämän todeksi.

2600. Ree-Ling-Chi, Kiinan keisarinna, keksi silkkikelan, jota niistä ajoista saakka on käytetty Kiinassa.

1800. Usertesen II hautakummulla on esitetty villan vanutuslaitetta.

613. Suora mekko, tunica, jonka alkuaan kutoi pystysuoralla kangastuolilla Tanaquil, Tarquinius Priscuksen puoliso. Varro väittää vielä vuonna 50 e. Kr. nähneensä Janusjumalan temppelissä Tanaquil'in kuontalon, jossa villaa vielä oli jälellä.

529. Kyrön haudalle levitettiin Babyloniassa valmistettu suuri purpuramatto.

419-348. Iphicrates, Athenalainen sotapäällikkö, käytti mattoja huoneensa lattiassa.

384-22. Aristoteles kertoo, että Platon tytär Pamphyle kutoi mattoja.

370 - 287. Teorphrastus, Aristoteleen oppilas, kertoo, että indialaiset viljelivät, kehräsivät ja kutoivat puuvillaa, josta he kutoivat sangen kestäviä ja verrattain huokeita kankaita.

309 - 247. Rhodesialainen Callixenus kertoo, että Ptolemaius II:sen toimeenpanemassa juhlassa oli seuraavat lattiakoristeet: Kahdensadan kullatun leposohvan alle oli levitetty sangen hienot käännettävät purpuramatot; keskilattialle, jossa vieraat kävelivät, oli levitetty hienosta persialaisesta kankaasta tehtyjä koruompeluilla koristettuja mattoja, kuviot esittivät eläinmuotoja.

69. Pellavakankaasta rakennettuja auringon suojakattoja kerrotaan ensikertaa käytetyn Rooman teatterissa niiden juhlien aikana, jotka Quintus Catulus pani toimeen Jupiterin temppelin vihkimisen johdosta.

63. Puuvillasia suojakattoja otettiin käytäntöön Apollinaristen leikkien aikana.

J. Kr.

23 -79 Suuressa historiassaan, Historia Naturalis, (Luonnon historia) jonka hän julkaisi v. 77, antaa Plinius sangen mieltäkiinnittäviä tietoja puuvillan, pellavan, villan ja hampun viljelemisestä tai kasvattamisesta, kehräyksestä ja kutomisesta.

400. Kiinalainen silkin viljelys tuli tunnetuksi Indiassa.

420. Silkkikangasta alettiin kutoa Khotan kaupungissa.

530. Korinttilaisen silkinviljelyksen otti keisari Julianus suojeluksensa alle.

680. Boulognessa, Ranskassa, valmistettiin ensi kerran kreppiharsoa.

930. Abderrahman III toi silkki- ja puuvillateollisuuden harjoittajia Espaniaan.

1068. Seurasi Hollantilaisia kutojia William valloittajan mukana Englantiin.

1080. Perustettiin ensimäinen kutojain ammattikunta Englannissa.

1107. Flamilaisia kutojia asettui asumaan Norwich'iin Englannissa.

1147. Silkin kutominen pantiin alulle Palermossa kun Sisilian kuningas Rogar toi tarkoitusta varten tänne kreekkalaisia kutojia Korintosta.

1200. Venetsian silkkiteollisuus sai alkunsa.

1248. Lucca, Keski-Italian huomattavin kaupunki alkoi silkin viljelyksen ja teollisuuden.

1253. Englannin pellavateollisuuden pani alulle Henrik 111, joka tätä varten toi Flandriasta pellavankutojia maahan.

1327. Leveiden villakankaiden kutomisen suuremmassa mitassa alkoi englantilainen Jack Newberrylainen.

1339. Sama teollisuus alkoi Bristol'issa Englannissa.

1348. Kampalankateollisuuden, josta tänä vuonna ensikerran mainitaan, luullaan alkaneen Norwichissa.

1376. Villakangasteollisuus pantu alulle Irlannissa.

(jatk.)

Water-proof Paint.

Scientific American 15, 7.4.1866

An article in the nature of paint, yet combining more of the preservative and less of the flaky nature of the common lead and oil preparation, was long a great desideratum among mechanics and builders in every line. Our European and coasting steamers, as well as shipping of every description, require expensive outlays at either port of entry, in repainting smoke stacks, boilers, rigging and hull. Among shipmasters and builders, tin, zinc, wood, leather and iron manufacturers, the prime object has been to secure a paint impervious to water, and durable against sea atmospheres and the wear of ordinary use and exposure. C. M. Spooner & Co., of 105 Fulton st., Boston, Mass., have lately perfected one of the best preparations for the above-named practical purposes, in the market, and is adaptability to an almost endless variet of manufactures, warrants a further mention and commendation of it to our readers. The article is known to the trade as the "elastic black varnish paint," which, unlike varnishes, contains no coal tar, and at the same time yields an even and rich luster, with a body of treble the consistency of ordinary black paint. For painting iron which is to be expoeed to heat or the weather, such as boilers and chimney tops, radiators, railings and steam pipes, this black-varnish paint is peculiarly well compounded, since the warmth or atmosphere neither causes it to emit the nauseating odor of benzine, so often arising from newly heated radiators, nor scale off and corrode. It is also a baking varnish and possesses the two-fold advantage of its paint and japan nature, over common varnish. The factory of the firm is located at Edgeworth; and thence it passes into the market under brands suited to its different customers. We notice that in the report of the committee of Mechanics' Association Fair, lately held here, this paint was especially mentioned as one of the best substitutes for ordinary lead, oil, or tar applications, and in indorsement of that opinion, a medal and diploma were granted its manufacturers.

— Commercial Bulletin, Boston.

Hiustenvärjäyskurssit Helsingissä.

Kähertäjä 6, 1929

Tunnettu parisilainen hiusväritehdas L'Oreal järjesti hiustenvärjäyskurssit Helsingissä viime kuun 21—24 pnä. Opettajaksi mainittu toiminimi oli tänne iähettänyt nykyään Tallinnassa asuvan, mutta Saksassa syntyneen ja siellä opinkäyneen hiusvärjäyksen erikoistuntijan kähertäjämestari Andreas Dehüs'in. Kurssit pidettiin kahtena ensimmäisenä iltana rva Luntisen liikkeessä 1.-Heikinkatu 13 ja kahtena seuraavana iltana Sentraalipasaasin parturiliikkeessä. Opettaja näytti todellakin olleen etevä alallaan päättäen niistä hyvistä tuloksista, joita hän vaikeimmissakin tapauksissa saavutti. Tähän kiintoisaan tilaisuuteen, johon kaikilla oli vapaa pääsy, oli saapunut runsaasti osanottajia, varsinkin naiskampaajia, joita asia luonnollisesti lähinnä koskeekin.

Nämä kurssit olivat alkujaan aijottu koko maata käsittäväksi. Jo viime syksynä kävi toiminimi L'Oreal'in edustaja Helsingissä ja keskuateli kurssien järjestämisestä liiton toimitsijan kanssa. Tällöin sovittiin alustavasti käytännöllisestä järjestelystä ja myös siitä, että liitolle annetaan tieto kurssien toimeenpanosta vähintään puolitoista kuukautta aikaisemmin, jotta liiton puolelta voitaisiin tarpeeksi ajoissa ryhtyä asian vaatimiin toimenpiteisiin m.m. ilmoittaa Kähertäjässä, mutta syystä tai toisesta ilmoitus tuli vasta noin paria viikkoa ennen. Mutta sikäli kuin meille on ilmoitettu, tultanee kursseja vastaisuudessakin järjestettämään L'Oreal-Henné värjäyksessä, jos osoittautuu, että menetelmä saavuttaa täällä kannatusta kuten on asianlaita suuremmissa Europan maissa. Värjäystä selostamme eri kirjoituksessa.

Hiusten värjäys Oreal-Henné väreillä

Kähertäjä 6, 1929

Wielä satakunta vuotta ajassa taaksepäin ei hiusten harmaantumista vastaan löydetty muuta keinoa kuin nyhtää harmaantuneet hiukset yksi kerrallaan pois päästä. Kuinka moni nainen onkaan kauhistunut huomatessaan kuvastimessa ensimmäiset harmaantumisen oireet. Ranskan hovinaiset 18-luvulla alkoivat käyttää puuteroituja peruukkeja vain siksi, että vanhahkot naiset pelkäsivät nuorempien kilpailua! Mutta muodit vaihtuivat ja puuteroidut peruukit hävisivät suuressa vallankumouksessa. 19-luvulla alkoivat naiset värjätä hiuksiaan ensiksi tavallisella musteella ja sittemmin kaikenlaisilla kemiallisilla valmisteilla. Vaikeudet alussa olivat suuret, myrkylliset aineet turmelivat tukan, jopa ihonkin. Vasta myöhemmän ajan kemia kykeni valmistamaan vaarattomia väriaineita. Kehitys on kulkenut nopeasti eteenpäin, nyt löytyy jo pääomarikkaita yhtiöitä, joiden palveluksessa on lukuisia eteviä kemistejä ja jotka tehtaat työskentelevät yksinomaan hiusvärien alalla.

Niinpä noin 25 vuotta sitten perustettiin Parisiin Orealtehtaat, joilla nyttemmin on sivuliikkeitä kaikissa maailmanosissa. Tehdas omistaa-suuria laboratorioita, oman lehden ja oman käherryssalongin sekä värjäyskouluja useissa maissa.

Värjäys perustuu siihen tosiseikkaan, että kenenkään ihmisen hiukset eivät ole tasaisesti samanvärisiä. Kaikissa hiuksissa huomaa vaaleampia ja tummempia hiuksia. Jos hiuksia värjätään millä värillä hyvänsä on siitä seurauksena, että kaikki hiukset tummenevat ja tukka näyttää tummemmalta kuin ennen värjäystä. Mutta sehän on tarkoituskin. Harmahtuneet hiukset ovat olleet aikaisemmin myöskin tummemmat ennen harmahtumista, siis nyt on vain löydettävä väri, joka palauttaa entisen värin hiuksiin, eikä näytä "värjätyltä".

Mustaksi värjääminen nyttemmin ei ole asia eikä mikään, mutta värjätä siten, että hiukset saavat juuri saman värin kuin niillä ennen on ollut, se on taitoa vaativa työ. Mutta valita oikea väri ei ole niinkään helppo tehtävä, jollei sitä varten olisi olemassa värinäytteet ja taulukko. Oreal-toiminimi on keksinyt sitä varten helpon, mutta samalla varman menetelmän. Metallirenkaassa riippuu useita erillisiä hiussuortuvia, jotka esittävät kaikki harmaantumisen asteet prosenteissa,, ei tarvitse muuta kuin ottaa esille saman värinen malli kuin värjättävä naisen tukka on, pieni metallilevy ilmaisee numeron, jonka vastaava merkki taas löytyy väritaulukossa. Nyt ei tarvita muuta kuin menetellä taulukon ohjeen mukaisesti, se sanoo kuinka monta prosenttia harmaita nyt on ja samalla minkävärinen tukka oli ennen. Värjäykseen tulemme alempana. Näyte osoittaa eri värit: vaalea, tummanvaalea, kastanjanvaalea, kastanja, kastanjantumma, ruskea, tummanruskea, musta. Ei ole koskaan unohdettava, että ihmiset usein sanovat vaaleaksi sellaistakin tukkaa, jota se ei itse asiassa ole, vaan joka on tummempi väri.

Kähertäjän tulee omata tuollainen näytekoje, jonka avulla hän voi todistaa asiakkaalleen mikä väri todellakin on kysymyksessä ja voidakseen saada hyvän värjäystuloksen. Jos esimerkiksi otamme rasian tai pullon, jossa on merkki "vaalea" (blond) niin sopii se juuri seliaiseen tukkaan jossa on 50% harmaata. Jos sitävastoin jollakin on ainoastaan 25% harmaata, niin silloin ei sama väri kelpaa, vaan on käytettävä yksi numero vaaleampaa väriä, muutoin hän tulee liian tummaksi. Ja taas päinvastoin jos jollakin on 75% harmaata, niin "vaalea" ei sovi, vaan on käytettävä "tummanvaaleaa" (mörk blond). Mitä väreihin tulee, niin löytyy niitä useita lajeja, jotka voidaan asettaa kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat Henné-jauhe valmisteet ja toiseen kemiallisesti valmistetut juoksevat värit. Jauhe- muodossa olevat värit eivät ole kemiallisesti valmistettuja, ne ovat eräänlaisten kasviksien juurta, jota tavataan Etelä-Venäjällä, Japanissa sekä eräissä muissa paikoissa maapallolla. On heti sanottava, että niinkuin itse väri on jauhettu luonnollisista kasvien juurista, niin sillä myöskin saavutetaan sellainen luonnollisuus hiustenvärissä, jota ei saada keinotekoisilla juoksevilla väreillä. Ainoastaan Henné-jauheväri antaa hiuksille luonnollisen tasaisen kiillon, joka pysyy siksi kunnes uusi hius on sen tieltään työntänyt. Mutta värjäys on siksi monimutkainen tehtävä, että useinkin kähertäjän on vaikea saada asiakastaan sen hyviä ominaisuuksia uskomaan.

Yksi asia vielä. Jauheella värjäystä ei kukaan voi itse suorittaa, se on kähertäjän tehtävä, kun sitävastoin juoksevaa väriä voi käyttää kuka hyvänsä.

Tässä yhteydessä huomautamme, että Henné-värejä ei saa käyttää sellaisiin hiuksiin, joita ennen on värjätty joillakin muilla väreillä Se kyllä voidaan erästä menetelmää käyttäen suorittaa, mutta siitä saanemme kirjoittaa myöhemmin.

Värjäysmenetelmä on lyhykäisesti kerrottuna seuraava. Hiukset pestään aivan puhtaaksi kaikesta rasvaaineesta ja huuhdellaan huolellisesti, jotta ei mitään saippua-ainesta jää hiuksiin. Senjälkeen kuivataan tavalliseen tapaan, kuitenkaan hiusten ei tarvitse tulla aivan kuiviksi, vaan voi ne jättää nuohkeiksi. Nyt avataan rasia ja tyhjennetään sen koko sisällys joko porsliini- tai emaljikulhoon tai puhtaalle paperille ja sekoitetaan jauhe hyvin. Miksi näin on tehtävä, johtuu siitä, että jos ottaisimme vaan yhden osan rasian sisällöstä, niin voisi sattua, että juuri siinä osassa ei oiisikaan kaikkia niitä kasvisväriaineksia, mitä jokainen rasia määrälleen sisältää ja se saattaisi puolestaan aikaan värjäyksen täydellisen epäonnistumisen. Sitten kun jauhe on sekoitettu hyvin, voidaan se panna takaisin rasiaan ja käyttää sisällöstä värjäykseen sen verran kuin arvellaan tarvittavan, mikä riippuu värjättävien hiusten määrästä. Muistettava kuitenkin on, että avattua rasiaa voidaan säilyttää ainoastaan 4—5 päivää, sen jälkeen on se tullut tehottomaksi ilman vaikutuksesta, mikä rasiaan väkisinkin pääsee tunkeutumaan. Jos mieli säilyttää värin tehokkuutta pitemmän aikaa on avattu rasian kansi heti suljettava tiiviillä liimapaperilla, joka täydellisesti estää ilman vaikutuksen, mutta näinkään menetellen ei sitä — kun se on yhden kerran avattu — voida säilyttää kuin korkeintaan 2—3 viikkoa. — Sitten otetaan joku emaljoitu tai porsliininen (ei metallista) kulho tai kastrulli, johon kaadetaan tarpeellinen määrä kuumaa (ei kiehuvaa) vettä, jauhetta pannaan vähin erin veteen jasekoitetaan joko puulusikalla tai sitä varten tehdyllä "puulapiolla" niin, että seos tulee tasaista, ilman kokkareita. Työtä jatketaan siksi kunnes seos on tullut puuromaiseksi. Seoksen on annettava seistä vähintään 10 minuuttia ennenkuin aletaan värjätä. Jos seos on tullut liian paksua, voidaan lisätä vettä. Värin tulee pysyä koko ajan lämpöisenä ja sen vuoksi on kulho pantava jonkun isomman astian sisään, jonka pohjalla on kuumaa vettä. (Erikoisia kulhoja sitä varten on saatavissa.)

Värjäys aloitetaan siitä kohdasta, missä on eniten harmaita hiuksia. Kamman avulla otetaan noin 1 cm paksuinen ja sopivan levyinen "ote" kerrallaan ja pienellä siveltimellä sivellään siihen väriseosta hiusten juuresta alkaen. Näin jatketaan suortuva kerrallaan, jotka asetetaan ylöspäin päälaelle siksi kunnes koko värjättävä ala on suoritettu. Sen jälkeen kääritään pään ympäri musta paksu vaate (paperiakin voi hätätilassa käyttää), joka suojaa lämpöä hiuksissa niinkauan kuin värin tulee niissä olla. Päähineen reunojen alle otsaan, sivuille ja niskaan tukitaan vanua, joka estää seosta valumasta alas. Kuinka kauan seoksen tulee olla hiuksissa, on arkaluontoinen kysymys vastata, siihen antaa parhaan vastauksen ylempänä mainitsemamme värikartta. Voidaan kuitenkin tässä mainita, että vaaleaverisille vaihtelee aika 15—20 minuuttia, tummille 40—60 min. Sitten kun väriseos on saanut vaikuttaa määrätyn ajan pestään hiukset hyvin, jossa pesuainetta on käytettävä useampaan kertaan ja huuhdeltava erittäin huolellisesti. Kuivataan ja siten on värjäys tehty. Huomattava vielä on, että Henné-väri vaikuttaa vielä noin kahden vuorokauden ajan, hiukset siis tummenevat tämän ajan. Niin ollen ei tule pelästyä, vaikka hiukset eivät olekaan heti värjäyksen jälkeen sen värisiä kuin oli odotettu. Onduloinnissa värjäyksen jälkeen on vältettävä liian kuumia rautoja.

Lapis Lazuli.

Scientific American 21, 23.11.1867

The name of this mineral is derived from the Persian language, and means blue color, or, with the Latin prefix, blue stone. The ancients were well acquainted with it, and have employed it as a substitute for other gems. The Greeks and Romans are said to have called it by the name of sapphire, denominating that with specks of iron pyrites the sapphirus regilus; Pliny called it the cyanus. It was formally used as a strengthening medicine.

Lapis lazuli very seldom occurs crystallized; its regular form is the oblique foursided prism; it mostly occurs compact, and in grains and spects, with an uneven and conchoidal fracture; it is translucent on the edges; its luster is nearly vitreous and shining; structure foliated; its color is fine azure blue, with different shades, often interspersed with spots and veins of pyrites. It scratches glass, but is attacked by quartz and by the file; its specific gravity is 2.3; before the blowpipe and on charcoal it with difficulty runs into a white glass, but with borax it fuses with effervescence into a limpid glass, It consists of lime, magnesia, and silex, with soda, protoxide of iron, and sulphuric acid.

It is generally called in trade, the Armenian stone.

It is found in gangues of the older formations, and in Bucharia; it exists in granite rocks, and is disseminated in all veins of thin capacity; on the Baikal Lake it is found in solid pieces; also, in Siberia, Thibet, China, Chili, and Great Bucharia. Lapis lazuli is much used for jewelry, such as rings, pins, crosses, ear-rings, etc. The best pieces are generally cut out from larger lumps by means of copper saws and emery, then ground with emery on a lead wheel, and polished with rotten stone on a tin wheel. The rocks which yield lapis lazuli, where it is contained in specks, are likewise cut for ornamental purposes, such as snuff-boxes, vases, candlesticks, cups, columns, caneheads, etc.; also, for architectural ornaments and stone mosaic; the larger specimens, having specks regularly disseminated on a white ground of the rock, are those selected for cutting. The most important use of this mineral is that of furnishing the celebrated and beautiful pigment called ultramarine blue, used by painters in oil, and said never to fade. The lapis lazuli takes a very high polish, but becomes dull again after being used for some time. It is sometimes imitated by lazulite (azure stone), or blue carbonate of copper, which, however, is not near so hard, and effervesces on testing with nitric acid. Those specimens having Iron pyrites inclosed are difficult to polish well, on account of the unequal hardness of the two minerals.

Lapis lazuli has lately been discovered in California, but the color of the mineral from this locality is very indifferent, and its price is therefore much inferior to that from Persia.

The value of lapis lazuli, although depending upon its purity, intensity of color, and size, has nevertheless much diminished when compared with its former prices.

The Chinese, who have for a long time employed lapsis lazuli in their porcelain painting, call the pure and skyblue stone zuisang, and the dark blue, with disseminated iron pyrites, the tchingtchang, preferring the the latter to the former; they work the samelfor many ornaments, such as vases, snuff-boxes, buttons, and cups. In the palace which Catharine II. built for her favorite, Orlof, at St. Petersburg, there are some apartments entirely lined with lapis lazuli, which forms a most magnificent decoration.

The process of preparing ultramarine was known as early as the fifteenth century. The color is now mostly prepared at Rome, in the following manner: those pieces which are free from pyrites specks, are first calcined and pulverized; the powder is then formed into a mass with a resinous cement (pastello), and fused at a strong heat; this is then worked with the hands in soft water, whereby the finest coloring particles are disengaged in the water, which will soon be impregnated with the blue color; a fresh portion of water then taken, and the same operation is continued until the remains are colorless. The ultramarine, after a short time, settles to the bottom of the vessels and is carefully separated and dried. If the lapis lazuli be of the best quality, the product will be from two to three per cent. That color which remains yet in the mass is of an inferior quality, and is called the ultramarine ashes; it is of a paler and more reddish color.

Good ultramarine has a silky touch, and its specific gravity is 2.36. It does not llose its color if exposed to heat, but is soon discolored by acids, and forms a jelly. In order to distinguish the pure ultramarine from numerous spurious and adulterating coloring materials, such as indigo, Prussian blue, mineral blue, etc., it is only necessary to test the article in question with some acid, when after a few minutes the real ultramarine is discolored, yielding a clear solution and a white residuum. The real ultramarine has always been at a very high price, on account of the small product obtained from the mineral. An ounce of the purest ultramarine is sold in France for two hundred to two hundred and fifty francs, which is not within the reach of all painters.

In the year 1828, the discovery was made by Professor Gmelin, in Tubingen, that sulphuret of soda was the proper material for imitating this precious and valuable pigment. By his experiments he succeeded in preparing this substance from silex, alumina, soda, and sulphur, producing a color in every respect corresponding with the true color of the lapis lazuli, and bearing the same relation to acids as the genuine ultramarine. This, for economy, has become a great object to painters and color men, since a whole pound of it may be purchased in France for twenty francs. As it bids fair to meet with a great consumption, being even substituted for cobalt in bluing paper, thread, and other stuffs, several manufacturers have already been induced to engage largely in its preparation; and there is now a very extensive establishment in full operation by M. Guimet, three leagues from Lyons, who likewise claims the priority of its discovery: the royal porcelain manufactory at Meissen, in Saxony, also prepares it. The process for making the artificial ultramarine, as it was first described by Gmelin, is here given, as it was published in the Annales de Chimie The whole process is divided into three parts:

1. The pure hydrate of silica is prepared by fusing fine pulverized quartz or pure sand with four times its own weight of salt of tartar, dissoling the fused mass in water and precipitating by muriatic acid; also the hydrate of alumina is prepared from alum in solution, precipitated by ammonia.

2. Dissolve the silex so obtained in a hot solution of caustic soda, and add to seventy parts of the pure silex seventytwo parts of alumina; then evaporate these substances until a moist powder remains.

3. In a covered Hessian crucible, a mixture of dried sal soda, one part to two parts of sulphur, is heated gradually, until it is fully fused, and to the fused mass add small quantities of the earthy precipitate, taking care not to throw in fresh quantities until all the vapors have ceased; after standing for an hour in the fire, remove the crucible, and allow it to cool. It now contains the oltramarine, mixed with an excess of sulphuret, which is to be removed by levigation; and if the sulphuret is still in excess, it is to be expelled by moderate heat. Should the color not be uniform, levigation is the only remedy.

—Feuchtwanger.

(Mainos) Oma kasvisvärjäyslaitos

Käsiteollisuus 5-6, 1919

Vegetable oils used in painting.

Scientific American 9, 27.2.1869

There are two kinds of oils found in plants, called respectively volatile, or essential oils, and fixed oils. The former are those of which essences and extracts are made, and are called volatile because when exposed to air they will, like ether or alcohol, entirely evaporate. The fixed oils, on the contrary will not evaporate, hence their name. The latter are divided into two classes, unctuous, or greasy oils, and siccative, or dryingoils. The drying oils are of great value in the arts, their principal application being in the art of painting. They are the vehicles for the distribution of colors over the surfaces of materials which it is desirable to ornament or to protect from the chemical action of external substances. Thus used they perform a two-fold office, as beside enabling the colors to be uniformly spread upon any surface, they form of themselves a protective coat owing to their siccative properties.

The sources of the siccative oils are numerous. They exist in the seeds of the order of plants, called by botanists Linaceae, commonly known as the flares. Of these a species is grown in the East Indies, and large quantities of the seed are imported to this country from that source. The plant is also largely cultivated in Ireland, Holland, America, and other places, not only for its fiber, but the seed. The oil obtained from flaxseed, commonly known as linseed oil, is an important and valuable article of commerce, and is sold in two states, called raw and boiled.

Beside the flares numerous other plants produce seeds containing siccative oils. Of these the hemp, poppy, sun-flower, and many nut-bearing trees may be mentioned. Indeed good nut-oil, according to some authorities, possesses the siccative property to a greater extent than any other.

The fixed vegetable oils are either cold or hot expressed. The former are the best oils, but the latter are much used, as a better yield can be obtained by the use of heat, and conse-quently they are cheaper; while if too high a degree of heat is not used, their quality is not very seriously impaired.

In extracting these oils, the seeds are ground under heavy stone rollers, revolving upon an axis which passes through an upright shaft. As the outside of the rollers must travel faster than the sides nearer the upright shaft, a rubbing as well as crushing effect is obtained. The meal thus produced is subjected to enormous pressure, and the oil is squeezed out. This is the raw oil of commerce. The siccative property of this oil, as of all other drying oils, depends upon the effects of oxygen upon it. When exposed to the air, it absorbs oxygen and becomes resinous in its character. This is drying in one sense, but not, as is often supposed, drying by evaporation. The latter takes place when any substance parts with its liquid portions, or that which holds its solid ingredients in solution. Oils, on the contrary, dry by absorbing oxygen and combining with it to form resinous substances nearly allied to the well-known resin obtained from pine. Cold solidifies linseed oil, and most other drying oils. They therefore spread better in in a warm temperature. The siccative property of linseed oil is increased by heating it with litharge. It was formerly thought that the increased drying property of linseed oil, when heated with litharge, depended solely upon its combination with the oxygen contained in that substance, and it would dry quicker when exposed to atmospheric action. But, according to Liebig, the principal use of the lead oxide is to precipitate the mucilaginous and albuminous matters contained in oils, which, when present, interfere with the action of oxygen.

Linseed oil is used not only in painting but in the manu-facture of printers' ink, varnishes, oilcloths, etc. When adul-terated with fish oil, the presence of the latter may be detect-ed by robbing a small quantity in the palm of the hand; the smell of the fish oil can then bo detected. It is also used in the manufacture of linoleum, which is a combination of the oxidized oil with resinous gums and other substances, possess-ing the appearance and many properties of india-rubber. This substance can be vulcanized like rubber, and is applicable to very many purposes in the arts.

Many painters suppose that it is necessary to use "dryers" in paint, as litharge, dissolved usually in linseed oil by the aid of heat. It has, however, been demonstrated by Chevreul that these substances are not essential to make paint dry. He performed the following experiments:

Four oak strips were painted, each on one side, with a paint composed of white lead and linseed oil, and on the other side with a paint composed of white zinc and linseed oil. The strip No. 1 was exposed to the air to dry; No. 2 was put into a bottle of the capacity of two liters (3.52 pints) and closed; No. 3 was put into a similar bottle, containing dry oxygen gas; No. 4 was put into a similar bottle, containing dry car-bonic acid gas. The results as to drying were examined after twenty-four hours, and again after 72 hours:

After twenty-four hours the lead paint on No. 1 was almost dry; the zinc paint had set, but was not dry. On No. 2, the lead paint was almost dry; the zinc paint had set, but was not dry. On No. 3, both the lead and the zinc paints were perfectly dry. On No. 4, both paints were still wet and fresh, and had undergone no change.

After seventy-two hours the paints on Nos. 1 and 2 were perfectly dry. The lead paint on No. 4 had almost set, but it had no adhesion to the wood, and could be easily removed by friction; the zinc paint had undergone no change, but stuck to the finger like fresh paint.

These paints contained none of the so-called dryers, yet when they came in contact with free oxygen they dried perfectly. But while it is thus shown that dryers are not absolutely essential, it is none the less true that their use greatly facilitates :the setting and drying of paint, a very desirable thing under many circumstances.

Any admixture of non-drying, or unctuous oils, in the oils used for painting renders them " tacky " when spread upon any surface. A good test of their presence is, therefore, their behavior in this respect when their layers are exposed to the atmosphere or oxygen in a closed vessel.

It is the affinity which such oils possess for oxygen that renders them liable to talre fire spontaneously when spread over the fibers of wool or cotton waste, by the heat resulting from the slow combustion which takes place uncles such circumstances. Even animal oils, similarly treated, are liable to pontaneous combustion.

Editorial summary. Zinc may be given a fine black color...

Scientific American 9, 27.2.1869

Zinc may be given a fine black color, according to Knaffl, by cleaning its surface with sand and sulphuric acid, and immersing for an instant in a solution composed of four parts of sulphate of nickel and ammonia in forty of water, acidulated with one part of sulphuric acid, washing, and drying it. The black coating adheres firmly, and takes a bronze color under the burnisher. Brass may be stained black with a liquid containing two parts arsenious acid, four hydrochloric acid, and one of sulphuric acid in eighty parts of water.

Koko maakunnan kasvot kauniiksi ensi kesän olympialaisia ja metsäkongressia varten.

Laatokka 89, 12.8.1939

Kaikki valistus- ja maataloudelliset järjestöt joka kunnassa olisi saatava mukaan kunnostamistyöhön.

Aidat on Korjattava, pihat ja tienvarsimetsät puhdistettava ja talot maalattava.

Kun yhtenä nykyhetken tunnussanana on "maakunnan kasvojen kaunistaminen” ensi kesän kansainvälisen ja metsäkongressin retkikuntia erikoisesti silmällä pitäen, oli meistä mielenkiintoista kuulla, mitä aloitteita on johtavalla taholla, läänin pääkaupungissa tehty ja miten aiotaan asiaa viedä eteenpäin. Siihen meille tarjoutuikin tilaisuus, kun Karjalan kunnostamistoimikunnan propagandaosasto oli lähtenyt kiertämään Karjalaa tehdäkseen asiaa tunnetuksi. sihteeri ja muut toimikunnan jäsenet kertoivat meille tällöin seuraavaa:

Maatalouskerholliton toimesta tehtiin tänä vuonna kaikkialla maassa aloite maaseudun kasvojen kaunistamiseksi. Karjalan kaunistamista varten kokoontui erikoinen toimikunta maaherra Arvo Mannerin johdolla. Tämä piti ensimmäisen kokouksensa kesäkuun 9 pnä ja otti nimekseen "Karjalan ku[n]nostamistoimikunta". Toimikuntaan tulivat kuulumaan seuraavat jäsenet: maaherra Arvo Manner puheenjohtajana, vuorineuvos V. A. Kotilainen varapuheenjohtajana, agronoomi Antti Sokka sihteerinä ja jäseninä kauppaneuvos A. L. Bremer, talousneuvos Väinö Pitkänen, johtajat Paavo A. Viding, Mänttäri, ja Kalle Hyvärinen, konsuli J. Leskinen, maanviljelijä E. Pusa, metsänhoitaja Viljo Varjus, maisteri L. V. Viikki, toimittaja Paavo Montonen, konsulentti Manja Haltia, piirisihteeri Toivo V. Ahokas, ja konsulenttl U. A. Kivivuori.

Toimikunta valitsi keskuudestaan propagandajaoston, rahankeräysjaoston ja teknillisen jaoston. Teknillisen jaoston tehtävänä on laatia sanomalehtiin maaliseosten ohjeet ja hoitaa muita vastaavanlaisia tehtäviä. Lisäksi tulee nimitettäväksi vielä erikoinen taideasiantuntija, joka pitää huolen siltä, että mitään arvokkaita vanhoja rakennuksia, kuten esimerkiksi tyylipuhtaita aittoja ei hävitetä. Toimikunnassa on vielä erikoinen työvaliokunta, joka tekee ehdotukset suunnitelmien toteuttamiseksi.

Maaseudun kaunistaminen yritetään panna alkuun pihojen ja aitojen kunnostamisesta. Tällöin on huomattava, että takapihojakaan ei saa unohtaa. Senjälkeen tulevat tienvarsimetsät ja pensastuneet ojat, jotka on puhdistettava. Kolmannella sijalla ovat sitten talojen ja ulkohuonerakennusten maalaukset. Punainen ja keltainen ovat pääkäyttövärejä, mutta kaikkia värejä saa luonnollisesti käyttää, kun ne ovat vain sopusoinnussa keskenään.

Asian voimalliseen alkuun saamiseksi on maaherra lähettänyt kaikille kunnille kiertokirjeen, jossa kehoitetaan kaikkialla ryhtymään maaseudun kunnostamiseen erikoisesti ensi kesän olympialaisia ja metsäkongressia silmälläpitäen. Marttapiiriliitto on lähettänyt myös kaikille yhdistyksilleen samaa asiaa koskevan kirjelmän. S.O.K. ja O.T.K. ovat samoin pitäneet huolta jäsenosuuskaupoistaan, onpa vielä Etelä- Karjalan nuorisoseurakin lähettänyt kiertokirjeen alaseuroilleen.

Näiden kirjelmien tulokset voidaankin jo havaita. Useissa kunnissa asia on ollut kunnanvaltuuston käsiteltävänä ja tarkoitukseen on myönnetty määrärahoja. Mainittakoon, että esim. Sakkolan kunnassa on kustannettu maaliainetta 17,000 kg. Tarkoituksena olisi saada kunnallislautakunnat kussakin kunnassa kutsumaan kaikki maataloudelliset ja valistusjärjestöt koolle, jotta näistä kukin sitten omassa vaikutuspiirissään veisi asiaa eteenpäin.

Esimerkkinä siitä, kuinka haluttomia ihmiset ovat kunnostamaan kotiensa ympäristöä ja maalaamaan talojaan, voidaan mainita, että kun v. 1932 yleisen maatalousnäyttelyn järjestämisen takia Viipuriin pyydettiin maalata Viipuri—Terijoka—maantien varrella olevat talot, niin useiden omistajat eivät antaneet siihen lupaa, koska he pelkäsivät verojen nousevan.

Kaikkialla on yleensä huomattavissa, että työtä on vielä tavattoman paljon tehtävä, joskin ilahduttavia poikkeuksia on olemassa ja työ jo monissa paikoissa alulla.

Erikoisen mielenkiintoinen ilmiö oli matkanvarrella Sakkoian Petäjärvellä oleva väriaine-esiintymä. Metsän keskellä on nimittäin ihmeellistä suomaata, jonka reunamilla on väriainetta. Esiintymä on noin 160 metriä pitkä ja 7—10 metriä leveä ja sen paksuus on noin 4 metriä keskimäärin. Väriaineessa on päällekkäin kolme kerrosta. Päällimmäisenä on ruskomultaa, sen alla keltamultaa ja alimpana sinistä maatta.

Täällä metsän keskellä on pienoistehdas, kuumennusuuni ja arinat. Kuumentamalla keltamultaa saadaan nimitt. punamultaa. Petäjärven asemalla on sitten sähköllä käyvä mylly, missä hienonnetaan erilaiset värimullat ja senjälkeen säkitetään. Tämä väriesiintymä keksittiin kolme vuotta sitten keväällä ja jo nyt on lähetetty ja myyty sieltä satoja tuhansia kiloja. Sinne perustetun yhtiön nimi on Kannaksen Väri Oy Petäjärvi. Värimulta on tutkimusten mukaan parasta tähän asti löydettyä.

Asia tulee myöskin radiossa esille lähiaikoina. Tässä kuussa puhuu maaherra Manner ja myöhemmin syksyllä saadaan maakunnan kasvojen kaunistamisaiheesta kuunnelma radioon.

Propagandajaoston tehtävänä on kullakin paikkakunnalla ottaa yhteys sanomalehtien edustajiin ja maakuntaliiton johtoon, jotta asia saataisiin eteenpäin. Joka kuntaan pitäisi saada kunnankeskeinen toimikunta, joka ottaisi vastuun pitäjän eri osien kunnostamista ja valvoisi sitä Jatkuvasti. Maalauksia voi suorittaa varsin myöhöön syksyllä, jos ilmat ovat kauniita ja tienvarsien puhdistukset ja pensaikkojen raivaukset ovat oikeita syksytöitä.

Paikalla olleelta maakuntaliiton edustajalta valistusohjaaja Näsiltä tiedusteltaessa, mitä Laatokan-Karjalassa jo on mahdollisesti asian hyväksi tehty, kertoi hän, että kymmenessä kunnassa on jo n. s. matkailutoimikunta, joka on yrittänyt huolehtia maaseudun kunnostamisesta. Marttapiiriliitto on myös täällä pitänyt asiaa jatkuvasti vireillä ennenkaikkea pihojen kunnostamista koskevissa kysymyksissä.

Kaikkien läsnäolijoiden toivomuksena oli, että maaseudun kunnostaminen todellakin tulisi jokaisen sydämen asiaksi, että kaunis Karjalan luonto voisi jättää kaikkiin matkailijoihin pelkästään myönteisen kuvan, mitä eivät maahankaatuneet aidat, ränsistyneet liiterit ja siivoamattomat takapihat pääsisi summentamaan.