Rakennus ja sen suhtautuminen maisemaan.

Kotitaide 10, 1916

Kysymys rakennuksen ulkomuodon sovelluttamisesta ympäristöönsä, maisemaansa on vasta aivan viimeisimpäin vuosien aikana meillä herännyt, ja voimmepa sanoa, samassa yhteydessä niiden kysymysten kanssa, jotka koskevat taiteellisesti ja arkkitehtoonisesti suunniteltuja ja rakennettuja huvilakaupuukejamme ja huvila-alueitamme. Näistä harrastuksista on ajatus rakennuksen ja ympäristön sopusoinnusta sitten kulkeutunut yksityisiin huvilarakentamisiin ja maalaisrakennuksiin yleensä. Huvilakaupunkiajatus kaikkine siihen liittyvine eri puolineen on ulkoapäin tulleesta vaikutuksesta saanut yhtäpalj on virikettäkuin siihen konsanaan on pakko meidän oloissamme ollut kannustimena. Kuten tunnettua on huvilakaupunki-ajatus Englannista alkuisin ja sieltä ovat myöskin etsittävissä ne miehet, taiteilijat, asuin-suunnittelijat, jotka voimakkaimmin puhuivat rakennuksien ja niidenympäristöjen yhteenkuuluvaisuudesta, samalla ankarasti moittien sitä mauttomuutta, mikä oli saanut vallan siitä lähtien kun oli ruvettu maaseudulla halveksumaan tavallista talonpoikaistaloa tai sen tarjoamia muotoja ja ihailemaan muualta maailmasta "importeerattuja" ideoita rakennuksissa. Tästä maun barbarisuudesta mikä vallitsi 1800-luvulla Englannissa ja muuallakin antaa kuuluisa englantilainen maun parantaja John Ruskin erinomaisen kuvan keskustelun muodossa, mikä keskustelu tapahtuu rakennuttajan ja hänen arkkitehtinsa välillä. "Katsokaas, tässä on", sanoo rikas rakennuttaja, "muuan pieni luonnos, jonka olen asianomaisella paikalla tehnyt: Pozzuolin luona sijaitsevaan Villa Reale’en johtava lehväkäytävä. Tanssivia nymfejä, huomaatteko, sypressejä, näkinkenkäsuihkulähde. Minä luulen, että minun melkein tekee mieli saada jotain samanlaista; klassillista, näettekö, eleganttia, siroa! Sitten on minulla erään amerikalaisen ystäväni laatima luonnos: Whee-Whaw- Kantamarow’in, Kannibal-saarien kuninkaan wigwami, luullakseni. Hirsistä, näettekö, päänahkoja ja boa constrictorin nahkoja. Kummannäköistä, kuriöösiä, eikö totta? Joku tuollainen näyttäisi hauskalta portin luona, vai mitä? Alakerran akkunoista en ole vielä varmaa päätöstä tehnyt, mutta mitä arvelette egyptiläisistä? Tuulenpa että haluaisin akkunani egyptiläisiksi hieroglyfineen, haikaroineen, ruumisarkkuineen ynnä muine sellaisine" j. n. e. toinen ajatus toistaan mauttomampi, mahdottomampi.

Tämä esiintyy jo v. 1837 parissa sanomalehti- artikkelissa, jotka silloin vielä salanimellä esiintynyt Ruskin julkaisi myöhemmin erityisenä kirjasena "The Poetry ot Architecture" (Rakennustaiteen runous). Tässä hän päästää julki runollisen esitystapansa koko lennokkuuden ihaillessaan tavallisia maalaistupia ja rakentaessaan näistä ne periaatteet, joihin nykyaikainen asuinarkkitehtuuri ensi kädessä hänen omassa kotimaassaan, mutta myöskin muualla perustautuu. Tämä on paikkakunnalla vallitsevan rakennustavan, rakentamistraditsionin uudelleenelvytystä ja jatkamista, raaka-aineiden ja yksinkertaisten hyötymuotojen kauneusarvojen kunniaannostoa ja ennen muuta rakennuksen ja sitä ympäröivän luonnon yhteenkuuluvaisuuden ylistystä. Hän iloitsee enimmin yksinkertaisesta, alkeellisesta kivituvasta Westmoreland’issaan. "Sen väri on sama kuin sen pohjan, millä se seisoo, aina hillitty harmaassa värisävyssään, mutta rikas ja vaihteleva varjopilkkujensa ryhmissä, varjot, jotka voivat muutella ruskeanpunaisesta ja mustasta vaaleankeltaiseen ja himmeänvalkoiseen erilaisissa sammalpeitteissä - kaikki laikut sekoittuen toisiinsa aivan kuin kalliossa ja aikaansaaden saman kauniin yhteisvaikutuksen; se on siis etäämpää nähtynä aivan kuin suuri kalliomöhkäle". Edelleen viittaa Ruskin hienoihin ääriviivoihin, kaiken turhan korun olemattomuuteen,rakennuksen yksinkertäiseen muotoon ja siihen vaatimattomuuteen millä se sulautuu maisemaan. Hän lopettaa, vahvasti alleviivaten sitä, että ei ole eikä tule olemaan arkkitehtuurissa mitään yleistä "beau idéabia, "kaunista päämäärää", vaan paikallisen kauneuden tulee olla mallina. Kaikkia rakennuksia on katseltava ja arvioitava suhteellisina siihen maisemaan, minkä yhteyteen ne rakennetaan. Kaikki maisemat voidaan taas ryhmittää muutamiin harvoihin luokkiin, jotka hän tarkemmin selvittää, kuten metsämaisemaan tai vihreeseen kultiveerattuun maisemaan, tai siniseen, villiin maisemaan, tai harmaaseen j. n. e.

Ruskinin kirjaa voidaan nimittää ensimäiseksi aikaiseksi pääskyseksi, joka ennusti tulevaa uudelleen elpynyttä elämää asuinrakennusarkkitehtuurin alalla Englannissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ruskinin ideoiden toteuttajina esiintyivät sellaiset tunnetut taiteilijat kuin William Morris, tai arkkitehdit Philip Webb ja Norman Shaw vanhimpina "veteraaneina" ja näiden jäijissä Voysey, Baillie Scott, Eutyens, Newton - kaikki tuttuja nimiä niille, jotka ovat jonkunkin verran seuranneet viime-aikaista arkkitehtuurin kehitystä tuossa saarivaltiossa. Voysey’lla on paljon japanilaisilta ja myöskin amerikalaisilta opittua Amerikassa H. R. Richardson ensimäisenä käänsi katseensa maalaisrakennuksista saataviin ja niille annettaviin muotoihin, synnyttäen nuo tuossa maassa ominaiset, romanilaistyylin vaikutuksesta syklooppiset, juhlallisilta vaikuttavat, jopa muokkaamattomista kivistä rakennetut rakennukset —; Eutyens ja Baillie Scott menevät uiko-asun yksinkertaisuudessa jopa sellaiseen sparttalaiseen äärimmäisyyteen, että meillä tuskin sille tunnustusta annettaisi. Nämät panevat erikoisen painon yli koko rakennuksen käyvälle yhtenäiselle värisävylle, ja jottei tämä yhtenäisyys särkyisi, saattaa Eutyens esimerkiksi värjäyttää kattotiilet harmaiksi harmaasta kivestä rakennettuun rakennukseen.

Kun suomalainen tupa ei anna, kuten tunnettu ruotsalainen kritikoitsija August Brunius sanoo niin sattuvasti englantilaisista cottage'ista, "jonkinlaista geologista karttaa maasta, uskollisesti esittämällä siinä tavattavat kivilaadut", koska suomalainen tupa on puusta, eivät Ruskinin ja hänen henkiheimoistensa ideat sovellu ilman muuta meille. Ei voida myöskään sanoa, että suomalaisen tuvan huomattavin ominaisuus olisi miellyttävä kainous tai että se koettaisi peittäytyä luontoon. Päinvastoin, silloinkin kun se on maalaamaton ja siis luonnolta on saanut lempeän harmaan värisävynsä, sillä on monasti muodossaan ja avoimessa asemassaan arvokkuus, joka on varsin itsetietoista kaikessa köyhyydessään. "Ja mehuisan punainen tupa" - vielä lainataksemme mainitun Brunius’en runollista kuvailua - "ilmoittaa olemassa-olonsa yhtä silmiinpistävästi kuin mansikka aholla ja on yhtä luonnollinen kuin mansikka. Näemme siis, että käy ahtaaksi asettaa Ruskinhn havainto pikku rakennuksen miellyttävästä maisemayhtäläisyydestä yleiseksi laiksi; yhtä suurella syyllä voidaan havaita joku laki siinä lämpimässä kontrastissa, mikä vallitsee maiseman ja sinne nousseen rakennuksen välillä. Toiset maisema- ja ilmastosuhteet asettavat toisia vaatimuksia, toisia yhdistelyjä. Punainen voidaan katsoa kansanluonteen vastalauseeksi suurten metsien tummaa vihreätä ja harmaita avaruuksia ja ilmaston pitkäaikaista ankaruutta ja lyhyttä lämpöä vastaan yksitoikkoisuutta, synkän metsän melankolisuutta, pakkasta, hiljaisuutta, väestövähyyttä vastaan. Asukasrikkaassa Englannissa viittaa maalaistapa siihen luonnon ikävöimiseen, mikä on seurauksena siitä, että vapaata luontoa on niin vähän tarjolla; väkiköyhässä Pohjolassa näyttää punainen tupa: "täällä asuu ihmisiä!"

Punainen väri on tietenkin omiansa sydänmaiden yksinäisyydessä ja sitä vielä halulla vahvistetaan kiiltävän mustilla tervaväridetaljeilla tai hohtavan valkoisilla tuulilaudoilla, akkunavuoreilla j. n. e. Mutta jos rakennamme suurempaan, vilkkaampi-asukaiseen yhdyskuntaan lähelle suurkaupunkia, ei tietenkään samalla halulla anneta rakennukselle voimakasta ja pistävää väriä; kolmelta taholta naapurien piirittämänä koetamme sensijaan päästä mahdollisimman mukaan piiloon. Maltittomana odotamme vain milloin uutisrakennuksemme kivijalka peittyy sammaleeseen ja köynnösvihreään, tai milloin ruskealle tervaväri- tai aivan värittämättä jääneelle seinäpinnalle syntyy luonnon antama neutraaliharmaa tai harmaan ruskea väri tai punaiselle katolle tasoittavaa harmaanvihreää.

Maaseudullerakentaminen tarjoo suunnittelijalle monia hyvin hauskoj a probleemej aratkaistavaksi, joita avosilmäinen arkkitehti ei nykyään myöskään jätävaille vakavaa ratkaisuyritystä.

Jotakin kouraantuntuvaa antaaksemme edellä-olevien yleisten ajatusten täytteeksi, tulemme ensi numerossa esittämään eräitä suoranaisia ohjeita siihen, mikä sopusointuinen yhteys rakennuksen ja sen ympäristön kanssa voidaan saavuttaa.