Oppilasoloista maalausammatin alalla

Maalarilehti 8, 1925

Se on kysymys, joka yhä enemmän alkaa vaatia ratkaisua, mutta joka ei näytä kulkevan paikastaan eteenpäin. Meillä, ja hyvin laajalti muuallakin, on tulevien maalarien opiskeleminen saamaa, kuin tulla sattumalta jollekin mestarille työhön, siirtyä häneltä toiselle ja taas toiselle, sekä käydä sitten talvisin, jos niiksi sattuu pari tuntia viikossa piirtämässä käsivarapiirustusta, jos sitä opetusta on tarjolla. Tämä on hajallista toimintaa maalarille, joka suunnilleen vuonna 1935 on täysi-ikäisin ja työkuntoisin mies maalariammattikunnan jäsenten joukossa. Mitä hän tietää ammatin salaisuuksista ja hyvästä työstä kuljettuaan mestarilta mestarille pari vuotta, tai ehkä porukkasakeissa, ja alettuaan sitten työskennellä omaan laskuunsa? Hän tietää suunnilleen, että tapetit pannaan kiinni liisterillä, spakkeliväri tehdään jostakin liisteristä, öljystä, liidusta, "smaskista" ja joistakin sentapaisista törkyaineista; samoin tietää hän, että kostea rappaus lyö rakkuloille, ja että kalkkiväri joskus tulee tasaista, mutta joskus taas ei ollenkaan. Muuta hän ei paljon tiedäkään; ei miten värit alkujaan tehdään, miten vernissat tehdään, mitä molempiin vaikuttaa ilma ja kaasut, miten värit vaikuttavat toisiinsa, ihmisen terveyteen j.n.e. Vielä vähemmän tietää hän katsoa syvemmälle liikepuolen salaisuuksiin, kuin vain, että neliömetristä luvataan se ja miehet saavat sen, joten ylijäämä on voittoa, hänen omaansa, huolimatta siitä, voiko kauan riittää sitä tilaa, jossa hän alhaisimmalla hinnalla mitä voi ajatella, voi todella säilyttää nuo voittonsa hedelmät. Sillä hän ei esim. näe niin pitkälle, että mitä vähemmillä ammattivaatimuksilla työtä koetetaan tehdä, sitä vähemmäksi menee ammattitaidon tarve, ja kohta on porukoita, koottu ehkä marjamiehistä metsässä, jotka vievät työn häneltäkin, jättäen hänet makselemaan veroja. Niin, yksin kansalais- ja liike-elämätieto olisi jo maalausammatin ja sen osuudelta maan taloudellisen edun kannalta saatava ensi tilassa hiukan selvemmäksi nykyisille maalausammattiin aikoville kuin mitä se nyt on.

Mitä tulee maalarien taiteelliseen koulutukseen, niin saamme sanoa, että siitä nykyjään on vähimmin merkkejä. Taideteollisuuskoulussamme opiskelee vuosittain kolmisen kappaletta päiväoppilasta. Iltaoppilaiden harjoittelu tilan- y. m. puutteiden kautta rajoittuu melkein pelkästään kipsimaalaukseen. Ja vanhan hyvähaluisen opettajan, Rapp'in, into ei tässä voi auttaa, sillä opiskelijoita ei iltakursseillakaan ole niin paljon kuin meillä olisi nuorta maalariksi aikovaa väkeä. He kai käyttävät aikansa mieluimmin jatkuvaan puhdetyöhön tai — huvitteluun. Jos viimeinen on liiallisesti käytettynä vahingollista, niin on edellinenkin. Sillä liika puhdetyöinto ottaa sen nuoruuden ajan, jolloin olisi perustettava pohja tiedoilleen ja ylenemiselleen sivistyneenä kansalaisena.

Mutta pahin on vielä maalarin oppilailla puute. Ei kannata käydä koulua, ei kannata siistitä itseään, että voisi mennä kouluun. Monien on siirryttävä talveksi maille, että saisi nipin napin leivän suuhunsa. Monta etevää maalarin alkua joutuu juuri tämän kohtalon uhriksi. Mutta siinä onkin vastaus, miksikä porukoiden oppilaana kesäisin ei pitäisi olla, vaikka ne hetkisen pitäisivät kuinka miehenä tahansa. Nykyinen raha menee huvasti ja talvella ei sitten olekaan ei työtä eikä rahaa. Mutta mestaritkaan eivät voi suuria määriä oppilaita pitää niiden rasittavien palkkavaatimusten tähden, jotka he ovat joutuneet allekirjoittamaan. Tämä seikka vaivaa oppilasasiaa monissa Euroopan maissa. Se on erään osan yhteiskunnan elämää yli varojensa; mestarit maksavat yli varojensa ja työntekijät vaativat yli luonnollisten mahdollisuuksien, elävät siis yli poliittisten voimavarojensa, joten kaaos toistaiseksi seisoo selvittämättömänä. "Joissakin maissa on jossakin määrin päästy jo otteeseen, joka lupaa asioiden järjestymistä. Italiassa, vanhassa koristemaalauksen maassa, opetetaan esim. Venetsian taideteollisuuskoulussa laajalti eri koristetyötapoja, kiiltomarmorin valmistusta, fresko-, skrafitto- y.m. hienoja ja lujia maalaustapoja. Kaikkiaan kuuluu oppilaita koulussa olevan 600 paikkeille, joten siitä maalarien osallekin saattaa kuulua yksi satainen. Se olisi jo kaunis erä yhden koulun osalle meidän kolmen oppilaamme sijasta. Pohjoisemman Europan kouluista lienee parhaalla asteella Miinhenin maalarien ammattikoulu. Sielläkin olivat seinät täynnä kiiltomarmoria ja freskoa. Siellä on otettu käytäntöön hyödyllinen tapa, että oppilaat saavat tehdä todellisia työsuorituksia kouluhuoneen seiniin y. m. rakennusosiin, joka antaa heille kokemusta todellisessa työnsuorituksessa. Jo takavuosina sattui sitäkin, että koulun oppilaat saivat suorittaa koristelutöitä ulkona oleviin rakennuksiin, ei tilauksen eikä ansion, vaan harjoituksen kannalta. Berlinissä on oppilasasia melkein samalla kannalla kuin meillä. Siellä kuitenkin ollaan jo niin pitkällä, että maalareilla nyt kuitenkin jo on oma ammattikoulu, vaikkei sen opetusta olekaan saatu nykyisten olojen vaatimalle kannalle, joskin asiaa kiihkeästi edelleen pohditaan. Koulu on toimessa läpi vuoden ja käynti siellä on maalarin oppilaille pakollinen. Mutta mitä siellä opetetaan on toinen kysymys itselleen Berlinin ammattipiireillekin. Siellä opetetaan vesivärillä reunusluonnosten piirräntää, jäljennetään sikarilaatikon etikettejä ja suurennetaan painettuja kirjainmalleja. Kaikki vesiväriluonnoksina. Maalarin työtapoja ei opeteta laisinkaan. Ne saa oppia työmaalla. Mutta koska? kysyi itse koulun johtajakin hermostuneena, sillä nykyinen työnjohtojärjestelmä ei katso yksityisen pyrkimyksiä tai pyyteitä, vaan panee henkilön siihen missä hän paraiten tuottaa, ja siinä hän saa olla, siksi kunnes on alkanut tehdä jotakin muuta vielä tuottavammin. Jos maalausoppiin tullut oppilas on taitava jalkalistan sivelijä, saa hän pistellä sitä työtä 3½ vuotta, minkä oppiaika kestää. Muiden ammattitietojen saanti jää hänen yksityisasiakseen paitsi reunusten piirräntä vesivärillä, jota hän tekee koulussa iltaisin.

Mutta meillä ei ole edes maalarien omaa ammattikouluakaan tähän friisien piirräntään, joten asia on sitäkin hämärämpi. Sanotaan, että sivistysilmiöt eivät ole ajan eikä sattuman, vaan henkilöiden ja henkilöryhmissä nousseiden innostusten luomia. Jokohan tuo siis selviäisi meikäläinen ammattikoulupulakin, jos vain ammattihenki ja -innostus saisivat kylliksi korkean käynnin?

- E.