Huonekalutaiteesta.

Helsingin Kaiku 13, 1.4.1916

Siitä voisi sommitella paksun kirjan, jonka varustaisi kauniilla kuvilla ja koristaisi upealla päällyksellä. Vaikealta tuntuu sentähden kirjoittaa pientä repaleisia, katkonaista kyhäelmää. Mutta jollemme me puhuisi, niin huutaisivat pian kivet.

Ei voi rakentaa uutta taloa, ennenkuin on suistanut vanhan lahonneet seinät. Siksi suotakoon aluksi sija pienelle, hävittävälle pyhän vihan purkaukselle.

Meillä yleisimmin tavattava paha keskinkertaisissa kodeissa ovat nuo mahonkia matkivat, kamalat, karmiininpunaisiksi petsatut ja puleeratut huonekalut imelän vihreine plyysipäällyksineen. Kankaan ja puun väriyhtymä on niissä tavallisesti mitä tympäisevin. Ei voi liioin kyllin tarmokkaasti teroittaa mieliin, miten väärää ja mautonta tuollainen toisen, jalomman puulajin matkiminen on. Ja tuskinpa kenkään silti on niin avuton että antaa täten pettää itsensä. Huoneeseen astuessa saattaa kenties ensi silmäyksellä saada varakkaammankin kodin vaikutuksen (hyvinvoinillaan ylpeily ei ole kodissa mikään ihanne), mutta pian tympäisee, kun huomaa kaiken olevan väärää loistoa, ainoastaan markkinakamaa.

Mahongin matkiminen on sitäpaitsi täydellisesti epäonnistunut. Kun väri mahongissa vivahtaa lämpimän keltaiseen, on se näissä mitä raainta kylmää, karmiinin punaista. Kurjin keksintö kutomateollisuuden alalla on epäilemättä myös juuri plyysi eli moketti. Paitsi sitä, että kangas näyttää unisen tomuiselta ja tarrautuu kiinni haitaten liikuntoa istuessa, ovat sen värit ja mallit tavallisesti inhoa herättävät. Tehtaat eivät ole näitten kankaitten esteettiseen puoleen kiinnittäneet laisinkaan huomiota. Tapaamme kangasta liikkeissä oikeastaan vaan kaksi väriä: äitelän viheriän ja raa'an, tunteettoman karmiinin punaisen. Mallit vielä värejäkin kurjemmat.

Mainitsemamme huonekalut, joissa puleerauksen asemasta on usein käytetty halpahintaista lakkaa, ovat todellakin niin hirveitä että ne aivan armotta olisivat heti poltettavat, olkoonpa että 50% kodeista jäisi tyhjiksi ja 80% huonekalukauppiaista tekisi vararikon.

Toinen laajalle levinnyt paha ovat nuo mustat runsaasti sorvauksella ja kömpelöillä leikkauksilla "koristetut" punasamettipäälliset huonekalut. Pietarilaisen nikkarityylin armahimmat kukkaset! Kolmanneksi kaikenlaiset epämukavat, sorvatut, ruskeat pinnatuolit ja taivutetusta puusta valmistetut, ohuella, reiällisellä puuistuimella varustetut, sieluttomat "Wiener-tuolit." Molemmat tuttuja kolmannen luokan kahviloista. Neljänneksi kaikenlaiset paksuista, kyhmyisistä juurista kokoonkyhätyt tuolit, kamalat
nähdä ja piina istua.

Viidenneksi jugendtyyliset huonekalut motivoimattomine "taiteellisella vapaudella" keinahtelevine joutsenkaula- tai hiussuortuvaviivoineen.

Kuudenneksi "supisuomalainen" lankkutyyli.

Kaikki nämä mainitut kuolinkappailussaan taistelevia rikoksellisia.

Mutta yhtä tärkeät kuin huonekalujen muodot, ovat niitten värit. Ne ovat ne, jotka astuessamme huoneeseen ensiksi luovat meille tunnelman.

Täytyy sentakia suuresti ihmetellä, miten vähän yleensä niihin kiinnitetään huomiota. Tämä laiminlyönti johtuu kenties siitä, että ne ovat niin sosiaalisia, ettei niitten kauneusarvoa laisinkaan määrää rahaa. Kaunis  väri ei tietysti tule laisinkaan kalliimmaksi kuin epäonnistunutkaan.

Pääasiallisen värivaikutuksen huonekaluista saammekin kankaasta. Jos huonekalut nimittäin ovat päällystetyt, on useissa tapauksessa istuinhuonekaluissa puun väri ainoastaan pieni osa päällisen väripinnasta. Kun päällinen tavallisesti aina on kirkkaampi puun väriä, kiintyy siihen silmämme enemmän ja olisi sentakia huonekaluja valmistettaessa aina hankittava kangas, ennenkuin puulle annetaan lopullinen värinsä.

Päällisen väristä voimme sanoa samaa, mitä mainitsimme väristä ylimalkaan. Eivät ainakaan toistaiseksi ole tehtaat hinnoitelleet kankaitaan niis den värikauneuden perustalla. Siis ei mikään pakoita valitsemaan värissään epäonnistunutta päällista ja, lisättäköön, tapettia.

Puun värinä huonekaluissa on yleisin ja paras ruskea. Tietysti on aniharvoin onnistuttu valmistamaan kaunisvivahteinen väri ja sentakia nähdyn perustalla moni saattaa ruskeata väriä vieroa mutta paraassa tapauksessa on se todella miellyttävä.

Yleispätevänä sääntönä saattaa myös sanoa, että huonekalujen värin tulee olla mieluummin tumman kuin vaalean. Valkeat huonekalut tekevät tästä poikkeuksen ja yleensä ei öljyvärillä maalattuja huonekaluja mainitut säännöt samassa määrin rajoita.

Valkoinen esiintyy edukseen kuitenkin ainoastaan silloin, kun huonekalustossa on pieniä puupintoja. Nuo vanhat perintöspinnasohvat tai muut keisarityyliset huonekalut tekevätkin sen takia erittäin keveän ja ilmavan vaikutuksen, että niissä puusosat esiintyvät hentoina, valkeaksi maalattuina. Näissä on pinta usein elävöitty vielä pienillä matalaan muovailluilla veistoksilla, mikä koristelutapa juuri mainiosti soveltuu valkeaksi maalattuihin huonekaluihin, sillä pienimmätkin listoitukset ja leikkaukset esiintyvät niissä erittäin siroina, varjo kun valkeassa selvästi eriää valopinnasta.

Valkea väri huonekaluissa tekee ne viileiksi, minkä vuoksi nuo perityt keisarityyliset huonekalut tuntuvat meistä huviloissa ja kesällä vieraillessamme jossakin vanhassa herraskartanossa niin miellyttäviltä. Huonekalut, joissa on suuria ehjiä pintoja eivät sensijaan valkoisina esiinny edukseen. Ne ovat liian kylmiä, kalseita ja vaikuttaa valkea väri luonteensa mukaan tässä tapauksessa kovin köyhältä, tunteettomalta, se ei herätä meissä herkempää mieltä. Samaa on sanottava valkean värinkäytöstä ylimalkaan huoneensisustuksessa. Valkea pitsi-akutin on miellyttävä, mutta valkea pöytäliina vaikuttaa kestikievarimaiselta. Etenkin, jos huoneen värit ovat tummat tai herkät, eivät pöytäliinat eivätkä parhaassa tapauksessa ikkunaverhotkaan saa olla valkeita, koska ne silloin esiintyvät hautajaismaisina tai raakoina, rikkoen värisoinnun. Ruokapöydan liina tekee tietysti poikkeuksen, koska mainittua kauneuslakia voimakkaampi on tässä tapauksessa puhtaustunne. Sama mielle puolustaa valkean värin käyttämistä parturinliikkeissä ja osittain sänkykamareissa, joskin vuoteella usein päivisin näkisi mieluiten värikkään
loimen.

Empire- ja biedermeierstyylien aikakaudella oli tapana kullata valkoisten huonekalujen koristeleikkaukset, ja tällä saatiin huonekaluihin enemmän lämpöä, samalla kuin väriyhdistelmä valkea ja kulta tietysti sinänsä on erittäin kaunis. Kesällä kylläkin korvaa auringon paiste jossakin määrin kultauksen, mutta talvella, kun taivas on harmaa ja loisteeton, esiintyy valkean värin kylmyyskin voimakkaampana.

Verhoamalla valkeat huonekalut keltaisella tai esimerkiksi valkokeltaraitaisella päällisellä saa ne heti vaikuttamaan lämpimämmillä ja tämä osittain korvaa kultausta. Keltaista tapettia vastaan esiintyvät valkeat huonekalut myös edukseen.

Harvemmin voi käyttää valkean huonekaluston päälliseksi tai huoneen tapetiksi punaista väriä. Edukseen esiintyvät kuitenkin kaikki vaaleat, sentimentaaliset, hieman rosaan vivahtavat punaiset. Vihreän pitää valkean kera myöskin olla vaalean, lämpimän ja tyttömäisen. Sininen tulee kyseeseen ainoastaan, jos se on lempeä ja vaalea kun lemmikin siniväri. Sensijaan soveltuu sininen mainiosti ruskeaan. Väriyhdistelmä sininen ja ruskea onkin kauneimpia, mitä on olemassa.

Kuitenkin saattaa sininen usein vaikuttaa liian kylmältä taikka erota liian voimakkaasti ruskeasta väristä ja vaikuttaa sentakia kovalta, joskin dekoratiiviselta. Siinä tapauksessa käytetään sinisenviheriätä. Jos ruskeahko, joka sointuu puunväriin, löytyy kankaan kirjailussa, tulee vaikutus vieläkin ranhallisemmaksi. Samalla saadaan miellyttävä orgaaninen yhteys kaluston ja päällisen välille. Mahonkisissa huonekaluissa, etenkin, jos kyseessä on empiretyylinen salin kalusto, tekee keltainen damastipäällinen imponoivan vaikutuksen. Kaunis on myöskin mahonkikalustossa useassa tapauksessa musta, nahkainen tai jouhikankainen päällinen.

Värien voimakkuuden ja luonteen määrää huoneen tarkoitus. Eteinen saattaa olla räikeä, eksoottinen ja villi. Sali saattaa olla dekoratiivinen ja väreissään kovakin, lasten kamari kirjava ja helakka. Sensijaan tulee arkisen oleskeluhuoneen olla edellämainituissa väreissä pidättyvämpi ja herrainhuoneen kaikista hillityin.

Jos iloiset, dekoratiiviset värit saattavat joskus vaikuttaa kauniilta huoneensisustuksessa, on yleisesti paras kuitenkin Lionardo da Vincin valohämy, alkavan illan tunnelma, joka on herkin vuorokaudessa,  Hammershöyn luoma kuva, jossa värit yhtyvät pehmeästi toisiinsa yksityisen värin silti kadottamatta voimaansa. Väritys, jossa kaikki sulaa ehjäksi suureksi rauhaksi. Saattaa myöskin värinkäsittelyn huoneensisustustaiteessa jaottaa värinkäsittelyyn maalla ja kaupungissa.

Maalla, etenkin kesähuviloissa, jos asujanta miellyttää, saattavat värit olla virkistykseksi kirkkaammat, mutta kaupungissa, jossa tuhannet pikkuseikat pitävät mieltämme jännityksessä, missä korviamme rasittaa kaikenlainen hälinä ja silmää väsyttää kiihkeä katuelämä, on huoneensisustuksen oltava rauhaisampaa, jotta kodissa saisimme kiusatuille hermoillemme tarvittavaa lepoa. Tämän on yleisö vaistomaisesti käsittänyt, ja niin on luotu koteja, joissa värit ovat pannaan julistetut. Tämä on heidän rikoksensa. Kun on haluttu luoda rauhaisa koti, on se sisustettu tapeteilla, joitten väri on laimean elähtänyt ja koko huoneen väritys on muodostettu kuolleeksi, ajatuksettomaksi. Mutta huoneensisustustaiteen värikäsittelyn salaisuus piilee siinä, ettei käytettäessä hillityitä värejä kielletä niitä, vaan että ne hillittyinäkin saavat elää omaa elämäänsä yhtyen  kauniiksi, yhtenäiseksi väriakordiksi.

- Arttu Brummer-Korvenkontio.