Onnettomuuden timantti.

Länsi-Savo 98, 1.9.1920

Kaikkina aikoina ja kaikkien livistyskansojen keskuudessa on kansa luullut vissien kallisarvoisten kivien tuottavan onnea taikka onnettomuutta omistajilleen.

Vielä tänä päivänä on olemassa melkoinen joukko ihmisiä, jotka luulevat, että opali ihmeellisine punaisen, sinisen ja vihreän vivahduksineen tuottaa onnettomuutta sille henkilölle, jonka hallussa tällainen kivi on.

Vanhan ajan ja vieläpä nykyajankin historiaan liittyy joukko kertomuksia, joissa onnettomuutta tuottavilla kivillä on huo mattava osansa. Niinpä tunnettaneen yleiseen perimätieto Kohi-Noorista, joka ennenkuin se liitettiin Englannin kruunun jalokiviin oli kuulunut Suurmogulin ruhtinaille, joille se oli tuottanut lukemattomia onnettomuuksia. Tunnettu lienee myöskin juttu Sancyn timantista, joka on saanut nimensä erään omistajansa mukaan. Tämä timantti oli erää uskollisen palvelijan mukana lähetetty Burgundin Kaarle Rohkealle vähän ennen Moratin taistelua. Palvelija otettiin kiinni ja surmattiin tiellä. Sitä ennen hän oli niellyt jalokiven, joka tavattiin hänen sisuksistaan. Timantti tuli kuitenkin kaikitenkin määräpaikkaansa ja oli Kaarle Rohkealla silloin kun hän kaatui mainitussa taistelussa.

Kaiken maailman lehdissä on puhuttu synkeästä ennustuksesta, jonka lausui Titanicin onnettomuuden uhriksi joutunut hra Stead, Reviev of Revievs lehden omistaja, joka samalla oli vakaumuksellinen spiritisti. Mainittu henkilö, joka omisti erään puolalaisen jalokiven, joka jo oli tuottanut usealle omistajalleen kuoleman, oli muutamia viikkoja ennen Titanicin haaksirikkoa vakuuttanut, että hän tulisi me nettämään henkensä onnettomuudessa, joka vaatisi suuren joukon uhreja.

Näyttää kuitenkin siltä kuin ei mikään jalokivi olisi ollut niin onnettomuutta tuottava kuin sininen timantti. Kaikki, jotka ovat joutuneet kosketuksiin sen kanssa, ovat saaneet tuta sen tuhovoimaa. Tämä timantti oli samanlainen kuin eräät tropiikin kasvit, joille luonto on tuhlaillut mitä häikäisevämpiä värejä, mutta joiden mehu ja tuoksu tuottavat kuoleman.

*

Helmikuun 7 p:nä 1715 oli Versaillesin linnan suuri galleria täpötäynnä juhlapukuisia hoviherroja ja -naisia. Ranskan korkea-aatelisten loisto oli kerääntynyt sinne, kilpaillen prameudessa vieraiden valtain lähettiläiden ja näiden seurueiden kanssa. Kaikki olivat kutsutut näkemään, kuinka "aurinkokuningas" otti vastaan Persian shahin erikoislähettilään Mehmed Rizan.

Ranska eli siihen aikaan historiansa synkkiä kausia. Vallan ja ihanuuden loistokauden jälkeen oli Ludvig 14:nnen vanhuuden päivinä seurannut onnet tomuutta. Koko maa oli suuressa ahdingossa ja alituiset sodat olivat saattaneet kansalaiset aateliSmiehistä halvimpiin porvareihin saakka perikadon partaalle Versaillesin linnan pöytä hopeita oli pitänyt myydä ja hovin palvelijat kerjäilivät kaduilla. Ludvig 14:s, joka eli paljoa kauvemmin kuin monet muut kuningasperheen jäsenet, näytti olevan määrätty vanhana ja horjuvana ukkona katselemaan kansansa kuolinkamppailua.

Mehmed Riza oi saapunut Parisiin tekemään muutamia finanssitoimenpiteitä koskevia sopimuksia. Kuningas, joka ei tahtonut alituisesti muistella onnettomuuksia, sai käynnistä aiheen suuremmoisen ja loistavan vastaanoton järjestämiseen.

Toivoen saavuttavansa jälleen entisen arvovaltansa itämaisen lähettilään, hovin ja itse kansankin silmissä ja peläten hovin köyhyyden vaikuttavan turmiollisesti maan yleiseen mielipiteeseen, oli pitävinään Mehmed Rizan saapumista suuremmoisena kunnianosoituksena hänen valalleen ja suuruudelleen.

Kaikki oli valmistettu siten, että Persian lähettiläs hämmästyisi siitä loistosta jakomeudesta, jolla hän otettiin vastaan. Miten räikeästi erosivatkaan kansan ja vieläpä suurienkin herrojen köyhyys ja kurjuus tästä silkin, kullan ja kallisarvoisten kivien sekä helmien orgiasta.

Kaiki nämä jalokivet, jotka oli vat viimeinen jäännös muinaisaikain rikkauksista, olivat olleet vuosikaupalla arkuissaan, sillä Versaillesin hovissa ei oltu juhlittu sitten vuoden 1700. Peilisalissa tungeskelleet hoviherrat ja vilusta värisevät pyntätyt naiset olivat sisimmässään iloisia saadessaan jälleen elää luminaisten loistoaikain merkeissä.

Äkkiä avautuivat ovet ja juhlamenojen yliohjaajan ilmoituksen jälkeen ilmaantui kuningas kaikessa majesteetillisuuudessaan. Hän käveli hitaasti. Nähtävästi olivat ikä ja vastoinkäymiset painaneet häneen leimansa. Hän oli puettu mustaan, kullalla kirjailtuun pukuun, joka oli täynnä jalokiviä. Niiden arvo oli 12 miljoonaa.

Jalokivistä kiinnitti ennen muita yksi huomiota. Se oli puhtain vesitimantti, joka näytti saaneen värinsä taivaan sinestä. Tämä oli sininen timatti, jolla nimellä se jo silloin tunnettiin ja jota nimeä se yhä edelleen kantaa.

Onnensa päivinä oli rouva Montespan, joka tavattomasti ihaili tätä timanttia, ottanut sen lahjaksi kuninkaalta. Rouva ei kuitenkaan olut ennättänyt kuin kolme kertaa pitää timattia, kun hän menetti vaikutusvaltansa kuninkaaseen ja kun hänen tähtensä auttamattomasti laski.

Rouva kuoltua timantti joutui aarreaittaan. Ludvig 14:llä ei jalokivi ollut käytännössä ennenkuin Persian shaahin lähettilään vastaanotossa. Muutamia viikkoja tämän jälkeen, ennenkuin Mehmed Riza vielä ennätti lähteä paluumatkallensa Ranskasta, siirtyi kuningas manan majoille.

*

Sinisen timantin oli kuningas ostanut muutamien muiden jalokivien kera ranskalaiselta matkailija Tavernieriltä 3 miljoonasta livrestä. Tavenier oli mat kustanut halki maailman, mutta etupäässä Intiassa, jossa hän oli koonnut ennenkuulumattomia rikkauksia, etenkin jalokiviä, jotka hän oli ostanut Golcondan kaivoksista. Hänestä tuli sinisen timantin ensimäinen uhri. Veljepoikansa perikatoon saattamana hän kuoli kurjuuteen Venäjällä.

Ludvig 14:llä oli sininen timantti kruunussaan kruunauspäivänä. Onneton kuningas, joka ei koskaan ollut ihastunut kullan ja timanttien loistoon, lahjoitti sen Marie Antoinettelle, joka usein kantoi sitä juhlapuvussaan. Marie Antoinette lainailikin timanttia silloin tällöin ystävälleen, prinsessa de Lamhallelle, jonka onnettomasta lopusta historia kertoo.

Vallankumoustuomioistuin takavarikoi timantin, joka varastettiin ja löydettiin vasta 30 vuotta myöhemmin. Varkaasta ei ole koskaan saatu tietoa, mutta tämä oli sen kumminkin myynyt eräälle englantilaiselle vorottujen tavarain kätkijälle, joka jälkiseurauksia peläten matkusti Hollantiin, missä hän antoi timantinhiojan Vilhelm Falsin halkaista jalokiven. Tämä toimenpide alensi timantin arvon puoleen, mutta teki sensijaan sen tuhoatuottavan voiman kaksinkertaiseksi.

Halkaistun timtimantin pienemmän puoliskon, joka painoi 12 karaattia, osti Brunsvichin herttua Karl Fredrik Vilhelm. Muutamia kuukausia sen jälkeen kuin hän oli timantin hankkinut v:a 1830, karkoittivat kapinalliset alamaiset hänet maastaan.

Timantin toisen puoliskon oli varastanut Falsin poika. Isä kuoli harmista, eikä varkaallakaan ollut paljon iloa saaliistaan sillä myytyään timantinpuolikkaan ranskalaiselle Beaulieulle, tuli hän niin ankariin tunnonvaivoihin, että hän itse päätti päivänsä.

Beaulieuakaan ei välttynyt joutumasta timantin tuhovoiman uhriksi. Hän ei rohjennut heti myydä sitä. Viimein hän kaupitsi sen polkuhinnasta eräälle juutalaiselle David Eliaanpojalle. Tämän jälkeen hän kuoli tarttuvaan tautiin. Timantin historia ei kerro, miten juutalaisen kävi.

*

Timanttien vaelluksen yksityiskohtainen seuraaminen veisi liiaksi aikaa. Viimemainitun jalokivenpuoliskon osti Englannin kuningas Yrjö 4:s. Kuningas käytti sitä ensi kerran kruunauksessaan 1821, saaden juhlamenojen kestäessä merkillisen taudinkohtauksen, josta hän ei milloinkaan toipunut.

*

Hope-timantin nimen sai suurempi puolisko siitä, että sen omisti kuulu englantilainen keräilijä Henry Hope, jonka suvun hallussa timantti pitkät ajat oli. Merkillistä kyllä, ei timantilla ollut tavallista vaikutustaan niin kauan kuin se oli suvun hallussa mutta toisenlaiseksi tuli asia, kun muuan Henry Hopen jälkeläinen myi sen.

Kuljettuaan monien käsien kautta osti venäläinen bojari, ruhtinas Kanitovski sen puolestatoista miljoonasta frangista. Venäläinen lahjoitti sen rakastajattarelleen, joka palveli eräässä Pariisin kahvilassa. Ensi kerralla, jolloin naisella oli timantti, joutui hän riitaan villin rakastajansa kanssa, joka ampui naisen juuri kun tämän piti astua laululavalle.

Abdul Ha-mid oli vähäistä ennen luopumistaan ja kukistumistaan hankkinut sinisen timantin itselleen. Johtuiko hänen onneton, kohtalonsa tämän jalokiven ostamisesta?

Timatti annettiin pantiksi eräälle Pariisin pankille, jolla oli hyvä maine vakavaraisuudestaan. Kauan ei kestänyt ennenkuin pankki romahti, vieden muassaan joukon liikemiehiä.

Viimeksi omisti timantin amerikalainen miljardöri Mac Lean, joka samaten oli ostanut jalokiven miljoonasta muutamalta Pariisin timanttikauppiaalta ja lahjoitti sen vaimolleen, jolla oli se ensi kerran hänen ollessaan Yhdysvalloissa olleen Venäjän lähettilään kutsuilla.

Mac Lean tunsi asiat. Hän tiesi timantin historian, ja vaikka hän oli päättänyt uhmata sen salaista voimaa, ryhtyi hän siitä huolimatta viisaaseen varovaisuustoimenpiteeseen. Hän vaati kauppakirjaan seuraavanlaisen kohdan:

Siltä varalta, että onnettomuus kohtaisi ensimäisten kuuden kuukauden aikana jotakin Mac Leanin perheen jäsentä Hope-timantin ollessa sen hallussa, sitoutuu ostaja vaihtamaan sen vastaavaan määrään muita jalokiviä.

Kului muutamia vuosia, joiden aikana timantti ei tuottanut perheelle mitään suruja. Mutta onnettomuutta tuottava kivi ei silti ollut kadottanut salaperäistä voimaansa, joka vain tilapäisesti oli ollut nukuksissa. Toukokuussa 1919 jäi Mac Leanin poika isänsä talon edustalla auton alle, murskaten päänsä.

Tämä kohtalokkuus ei silti estäne rohkeita ihmisiä yrittämästä hankkia itselleen onnettomuuden timanttia.