Suomen Käsityön Ystävät 40-vuotias.

Otava 11, 1919

Kirjoittanut Toivo Tarvas.

Kansojen sivistystasoa määrättäessä on tavaksi tullut käyttää mittapuuna muunmuassa sitä seikkaa, kuinka korkealle tieteet ja taiteet niiden keskuudessa ovat kohonneet.

Olemme tottuneet ajattelemaan useimmista inhimillisistä saavutuksista, että luonto on ihmistaidon opettaja, ja ainakin taiteen syntyyn nähden se osaksi pitää paikkansa. Alkeellisimmat taideteokset ovat syntyneet halusta jäljitellä luontoa, mutta samalla kun ne ovat tyydyttäneet ihmisten kauneudenkaipuuta, ovat ne myöskin liittyneet läheisesti palvelemaan elämän käytännöllisiä vaatimuksia.

Se taidelaji, jonka hyväksi Suomen Käsityön Ystävät neljänkymmenen vuoden ajan on työskennellyt, on etupäässä tarkoitettu palvelemaan kauneutta käytännöllisessä elämässä. Ja suuriarvoinen onkin se työ, minkä Suomen Käsityön Ystävät ovat suorittaneet meillä käsityö- ja koristelutaiteen palveluksessa.

Monet hyvät aatteet ja yritykset ovat meillä alkuaanlähteneet nuorten ylioppilaiden intomielisistä aivoista. Niinpä tieteellinen etnografia meillä alkoi v. 1874 Viipurilaisen osakunnan keskuudesta, jolloin sen silloisen kuraattorin, sittemmin professori Otto Donnerin,ehdoituksesta alettiin kerätä ympäri maata kansanpukuja ja muita kansatieteellisiä esineitä. Innostus oli suuri, maaseudulla toimivien komiteojen kautta koottiin aluksi tarkoitusta varten lyhyessä ajassa 20,000 markkaa, joilla varoilla sitten lähetettiin retkikuntia keräysmatkoille. Tuloksena olikin, että puolen vuoden kuluttua saatettiin asettaa näytteille yhteensä kahdeksan tuvan sisustaa tai erilaista ryhmää, jotka edustivat eri maakuntia.

Näyttely herätti suurta huomiota, yleisö osoitti sitä kohtaan harrastustaan, ja näyttelyesineet joutuivat "Suomen Ylioppilaskuntien kansatieteeliselle museolle" sen pohjaperustukseksi. Tästä museosta mainitut esineet joutuivat vuorostaan valtion omistamien kansatieteellisten kokoelmien perusainehistoksi.

Sama harrastus kotimaiseen etnografiaan yleisössä ei jaksanut kuitenkaan pysyä kauan vireillä, ylioppilaspiireissä se kuitenkin vielä jonkin aikaa eli herättäen varsinaisen tieteellisen etnografian tutkimuksen. Vasta v. 1879 tänä harrastus heräsi uuteen eloon taiteilijatar Fanny Churbergin "Morgonbladet"issa julkilausumien Suomen Käsityön Ystävät-yhdistyksen syntysanojen kautta. Tässä kirjoituksessa hän ei ainoastaan käsitellyt kysymyksen aatteellista puolta, vaan myöskin käytännöllisiä keinoja sen toteuttamiseksi.

Fanny Churbergillä oli jo silloin huomattava taiteellinen työ takanaan. Laajoilla ulkomaalaisilla taideopintomatkoillaan hän oli tullut huomaamaan, kuinka Euroopan monissa sivistysmaissa oli väsytty kuluneisiin, jokapäiväisiin muoteihin ja malleihin ja että niissä oli ryhdytty jalostanaan yleistä makua etsimällä muotoja kansojen varhaisemmilta ajoilta. Samalla kun koetettiin henkiinherättää jo unhoitettuja kansallisia traditsiooneja, etsittiin uusia malleja varsinkin itämaiden muotorikkaasta ja värikylläisestä kotiteollisuudesta.

Varsinkin Skandinavianmaissa ja Venäjällä kansallisten traditsioonien henkiinherättäminen tällä alalla on kiinnittänyt Fanny Churbergin huomiota, ja käytännöllisenä tuloksena hänen asiaaymmärtävästä ja innostuneesta kirjoituksestaan olikin, että asetettiin valmistava toimikunta, johon valittiin neidit Churberg, Minette Munck (nykyään prof. rouva Donner) ja Hanna Snellman sekä herrat M. v. Wright, E. Nordström ja J. Ahrenberg kutsumaan asiasta innostuneita kansalaisia huhtikuun 23 päivänä Seurahuoneella pidettävään kokorkseen.

Toimikunta oli saanut myöskin tehtäväkseen järjestää samaan tilaisuuteen käsityönäyttelyn. Kokoukseen saapui runsaasti osanottajia ja päätettiin toimeenpanna arpajaiset perustettavan yhdistyksen hyväksi. Valmistavaan toimikuntaan valittiin lisäksi rouva A. Winter, neiti Malvina Weckman ja herra Th. Schwindt.

Marraskuussa pidetyt arpajaiset onnistuivat hyvin tuottaen rahallisena tuloksena Smk. 5,400. Paitsi rahallista voittoa oli arpajaisilla vielä sekin etu, että ne uudestaan kiinnittivät suuren yleisön huomion kotimaiseen käsityöteollisuuteen, sillä nähtävänä oli suuri joukko kansallismallisia käsitöitä. Näiltä ajoilta juontavat Suomen Käsityön Ystävät toimintansa, vaikka yhdistyksen säännöt hyväksyttiin lopullisesti vasta tammikuussa 1880.

Tilanpuute ei salli yhdistyksen perustamispuuhien jälkeistä aikaakuvata yksityiskohtaisemmin, vaan on tyydyttävä jatkamaan kertomusta yleisin piirtein.

Yhdistyksen toiminnan ensimäistä jaksoa voisi kutsua "Etnografiseksi". Silloin keräiltiin vanhoja käsitöitä ja malleja, joita uskollisesti kopioitiin ja käytettiin mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Tunnussanana oli "suomalainen tyyli", joka kuitenkaan ei aina voinut vastata korkeimpia kauneudellisiavaatimuksia, pääasia oli, että kaikki mallit olivat "kansallisia".

Tätä kansallisen renessanssin aikaa kesti noin vuoteen 1899, jonka jälkeen luovuttiin etnografisesta jäljittelystä ja ryhdyttiin valmistamaan käsitöitä varsinaisten taiteilijain piirtämien mallien mukaan. Järjestettiin mallikilpailuja, joissa taiteilijoilla oli suhteellisen suuri vapaus aiheittensa valinnassa,mutta edelleenkin pidettiin parhaimpina niitä malleja, joita voitiin pitää "kansallisina."

Monet etevimmät taiteilijammekin osoittivat harrastustaan yhdistyksen puuhille. Albert Edelfeltin tekemän mallin mukaan valmistettiin kuvakudonta "Oihonnan kosijat", joka nykyään on säilytettävänä ent. keisarillisessa linnassa. Myöskin yliopiston juhlasalia varten suunniteltiin saman taiteilijan avustuksella suuria kuvakudontoja, joiden suorittamisesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Gallen-Kallelan piirustaman mallin mukaan kudottiin näytteiksi pieni osa "Sammon ryöstö" nimisestä kuvakudonnasta, jota kokonaisuudessaan ei kuitenkaan vielä tähän mennessä ole suoritettu, sillä kudonnan hinnaksi arvioidaan 60,000 markkaa.

Taiteilija Väinö Blomstedfin harrastus yhdistystä kohtaan on ollut erittäin suuri ja arvokas. Hänen malliensa mukaan on kudottu mm.kuvakudonnat "Uhri", "Vene" (suuruus 75 x 250 cm), "Poro" (suuruus 150x80cm).

Muista suoritetuista töistä voisi vielä mainita Sigrid Wickström-Paaerin kuvakudoksen "Kehrääjät" (suuruus 129X 137 cm) ja rouva Hammarsten-Janssonin ryijyn "Kilpikonna". Suurimmat ryijyt, joita on kudottu,ovat kooltaan 463x574 cm, hinta 19 000 markkaa, 404X506 cm, hinta 11,200 markkaa, sekä 321 x 223 cm, hinta 5,500 markkaa. Suurin valmistettu ryijy on 5x8 metriä.

Yhdistyksen mainetta ja tunnetuksitulemista niin koti- kuin ulkomailla ovat edistäneet onnistuneet esiintymiset ulkomaisissa näyttelyissä. Vuonna 1888 esiintyi yhdistys Kööpenhaminan Pohjoismaisessa näyttelyssä herättäen suurta huomiota.

Pysyvä merkkitapaus yhdistyksen historiassa on sen onnistunut osaanotto Parisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Yhdistys pani siellä näytteille "Suomen paviljongissa" ovi-, seinä, ja ikkunaverhoja, mattoja, alkuperäisiä rahvaan kirjailutöitä, kankaita y. m. Yhdistys sai näyttelyn kultamitalin sekä möi runsaasti näyttelyesineitä sekä yksityisille että julkisiin kokoelmiin. Moinen tunnustus oli omiansa vaikuttamaan innostavasti ja kehottavasti yhdistyksen jatkuvaan toimintaan.

Vuosien kuluessa on yhdistyksen toiminta yhä laajentunut ja käy suunnaltaankin vapaamielisemmäksi. Orjallinen etnografisten mallien kopioiminen onsaanut väistyä lukuisienmallikilpailujen antamien tuloksien kautta. Ne ovat suuresti vilkastuttaneet käsiteollisuustaidettamme ja vieneet sitä huomattavasti eteenpäin.

Vaatimattomasta alusta on Suomen Käsityön Ystävien lattia-, penkki- ja rekiryijyjen kudonta kehittynyt huomattavaksi teollisuuden haaraksi, niin että nykyään on yhdistyksellä maalla 39 kutojaa ja 53 neulojaa kaupungissa.

Talonpoikaistytöt kutovat maalla varakkaissa taloissa emäntien johdolla kaikkia mainittuja kudontalajeja. Työ on kuitenkin siksi vaivalloista ja hidasta, ettei se voisi ainakaan kaupungissa elättää tekijäänsä. Tarvitaan kahdeksan päivää yhden neliömetrin kutomiseen, jos työpäiväon kahdeksan tuntinen. Siksipä voikin työ parhaiten menestyä maalaistaloissa, joissa työntekijät saavat elatuksensa kotoaan.

Erikoista mainitsemista ansaitsee rouva Aline Hellén, joka on ollut kolmekymmentä vuotta yhdistyksen palveluksessa. Paitsi sitä, että hän on esiintynyt erinomaisena taidekudonnan neuvojana on hän pannut alulle kotimaisen lankojen värjäämisen. Oltuansa valtion stipendillä opintomatkalla Norjassa ryhtyi hän v. 1902 johtamaan Helsinkiin perustettua värjäyslaitosta. Tässä värjäätrössä käytetään yksinomaan kasvikunnasta saatuja väriaineita, kuten koivinlehtiä, suopursuja, kanervia, nokkosia, kivijäkäliä y. m.

Rouva Hellén on työskennellyt uupumatta henkiinherättääkseen kansan keskuudessa ennen tunnetun, mutta jo unhoonjääneen kotivärjäämistaidon, ja on silläkin alalla tehty suuria edistysaskeleita.

Esimerkkinä siitä, kuinka laajaksi yhdistyksen toiminta on vuosien kuluessa kehittynyt, mainittakoon, että myynti v. 1916 oli 175.000 markkaa, ja vuonna 1918 oli kassavaihto 1,705,942:14 markkaa. Myynti käsittää nykyään pääasiallisesti erilaisia ryijyjä, huonekalupäällisiä, ovi- ja ikkunaverhoja. Viimeaikoina on mjöskin vanhojen mattojen ia ryijyjen korjaaminen muodostunut sangen huomattavaksi työalaksi.

Hienommista silkkiompelutöistä mainittakoon monet alttarivaatteet, joista Kouvolan kirkkoon tehdyt ovat huomattavimmat. Myöskin on yhdistys valmistanut 126 Suojeluskuntalippua.

Se laajakantoinen työ, jonka Suomen Käsityön Ystävä tneljänkymmenenvuoden kuluessa on suorittanut Suomen kirjotaiteen hyväksi, on siksi laaja, että selostus siitä nyt jo voisi muodostua kokonaiseksi kirjaksi, suuremmaksi kuin E. Aspelinin toimittama julkaisu yhdistyksen 25-vuotisesta toiminnasta.

Luettelo henkilöistä, jotka ovat uhranneet työnsäjaharrastuksensa tämän yhdistyksen hyväksi, on myöskin varsin pitkä. Riittää, jos mainitaan, että yhdistyksen nykyisenä puheenjohtajana toimii neiti Aina Bergman, varapuheenjohtajana rouva Elin Holmberg, rahastonhoitajana neiti Aini Nevander sekä toimeenpanevana johtajana ja sihteerinä rouva Hertta Airio.

Kun historia ja jälkimaailma kerran arvioivat tämän aikakautemme sivistystasoa, niin varmaan silloin ne taiteelliset muistomerkit, jotka ovat säilyneet Suomen Käsityön Ystävien töistä, osaltansa puhuvat kaunista kirjokieltään siitäkauneudenkaipuusta, ja kansallisesta innostuksesta, joka oli ominaista tälle aikakaudelle.