Pohjalainen 110, 17.9.1895
Olimme juuri aikeessa toimituksen puolesta lausua mielipiteemme tästä päilväjärjestykseen joutuneesta asiasta, kun Helsingin lehdistä tapaamme seuraavan runoilijavanhuksemme Z. Topeliuksen lämpimän kirjoituksen, jota ilmaisee meidänkin mielialamme asiassa. Kirjoitus kuuluu näin:
Suomella on suuriruhtinaskuntana ollut oma vaakunansa v:sta 1581 alkaen, mutta ei mitään tunnettuja tahi tunnustettuja maanvärejä ennen kuin 1863 jälkeen. Maanvaakunat ja maan värit ovat kaksi eri asiaa, edelliset ruhtinaitten ja kuningasten määräämät, jälkimäiset kansan vapaasti valitsemat historiallisen syyn nojalla tahi ilman sitä. Joka toisiinsa sekottaa maanvaakunan ja maanvärit, hän ei voi erottaa toisistaan keskiajan heraldiikkaa ja elävää nykyaikaa, valtiota ja kansaa, kuningasten oikkuja ja kansan itsetietoisuutta. Turhamainen Juhana III antoi Suomelle arvonimen mukana mitä koreavärisimmän vaakunakilven. Tarkoitus jätettäköön sikseen; se oli sittenkin edustusmuoto, josta voimme olla kiitolliset. Jokainen suomalainen tuntee vaakunansa jalopeuran ja on valmis puolustamaan sen kunniata, mutta värit ovat jääneet niin arvottomiksi, että tuskin muut kuin heraldikot ovat niitä tunteneet, viime aikaan asti, kun ruvettiin niiden yksityiskohtia korjaamaan. Jalopeura on se, jolla on merkitystä; värit ovat koristusta vain.
Vuonna 1863 syntyi, valtiollisen elämän heräämisen ensi-hetkinä, myöskin kysymys omasta Suomen kauppalipusta. Kiista sanomalehdissä oli lyhyt, mutta vilkas. Useista ehdotuksista jakaantuimat mielipiteet kahden välille: toisella puolella n. s. Dagbladin-lippu, jossa oli, sinisen ja valkosen ohessa, myöskin Ruotsin lipun keltainen ja venäjän lipun punainen väri, sekä toisella puolella ehdoteltu yksinkertaisempi sininen ja valkonen lippu. Ennen kuin vielä oli päästy yksimielisyyteen valinnassa näiden ehdotusten välillä, raukesi koko lippukysymys, kun oli menetetty kaikki toiveet sen hyväksymisestä korkeimmassa paikassa, selvästi siitä syystä, että omaa Suomen lippua katsottiin valtiolliseksi separatismiksi.
Mutta asia oli myötätuntoisuutta synnyttänyt. Nuo kiistoittelevat värit nähtiin jo asetettuina lippuihin ja koristuksiin monissa paikoin maassamme. Niin tapahtui, että värit jäivät elämään lipun jälkeen, vähitellen pääsi sinisen ja valkosen somitus yhä enemmän voitolle noista neljästä vastaväristä, ja muutamien vuosien kuluttua nähtiin nuo kaksi ensinmainittua kaikkialla maassamme otettuina Suomen maanväreiksi. Mitään historiallista oikeutusta ei esiintuotu näille kahdelle. Olipa että pidettiin sinistä ja valkosta yksinkertaisimpana, kauniimpana ja sopusointuisimpana värinsomituksena, taikka että niille annettiin "kesäjärven ja talvilumen" symboolinen merkitys, ne vaan levisivät nopeasti voimalla kansan yleisen mielipiteen, joka iloitsee ensimäisestä helppotajuisesta tunnusmerkistä.
* Sopisi lisätä: teräksen-sininen, sillä eiväthän leijonan miekka ja se sapeli, jolle se astuu, woi olla keltaisia tahi punaisia.
**Tiedot owat otetut teoksesta "Die Orden, Waffen und Flaggen der Regenten und Staaten", Leipz. 1880-1887, maanvärit Loström & kump:n lippukirjasta, Tukh.Merkillistä kyllä kävi tämä yleisen mielipiteen virta ihan vastakkaiseen suuntaan samaa historiallista väitettä vastaan, mikä nyt on uudistettu keväällä 1895. Kysymys vaakunan väreistä ei suinkaan jäänyt esiintuomatta 1863. Sanasta sanaan luettiin sanomalehdissä sama vastaväite: vaakunan värit ovat keltainen ja punainen, siis pitää lipun ja maan värien myöskin olla keltainen ja punainen*.
Mitenkä todistetaan tämä siis? Vastataan: kaikki kansat ovat lainanneet värinsä valtakunnan vaakunasta. Onko se totta? Tutkikaamme asiaa. Mainitsemme tässä alempana Euroopan valtioiden vaakunain ja kauppalippujen värit maanvärien rinnalla. Vk. merkitsee vaakunaa, Kl. kauppalippua ja Mv. maanväriä**.
Venäjä. Vk. musta, punainen, keltainen. Kl. valkonen, sininen, punainen. Mv. musta, valkonen, keltainen.
Saksan valtakunta (Preussi). Vk. musta, punainen, keltainen, Kl. musta, valkonen, punainen. Mv. musta, valkonen, punainen.
Itävalta-Unkari. Vk. musta, punainen, keltainen. Kl. punainen, valkonen, keltainen, vihreä. Mv. Itävalta musta, keltainen; Unkari punainen, valkonen, vihreä.
Isobritannia. Vk. valkea, punainen, keltainen, sininen. Kl. punainen, sininen. Mv. punainen, keltainen, sininen.
Ranska. Vk. (kunnialegioona) valkea, sininen, punainen, vihreä. Kl. sininen, valkonen, punainen. Mv. sininen, valkonen, punainen.
Itaalia. Vk. keltainen, teräksenharmaa, punainen. Kl. vihreä, valkonen, punainen.
Ruotsi, Norja. Vk. sininen, keltainen, Norja punainen. Kl. sininen, keltainen, Norja lisää punainen. Mv. sininen, teltainen, Norja punainen, valkonen, sininen.
Tanska. Vk. punainen, sininen, keltainen. Kl.punainen, valkonen. Mv. punainen, valtonen.
Belgia. Vk. punainen, sininen, keltainen. Kl. musta, keltainen, punainen. Mv. musta, keltainen, punainen
Alankomaat. vk. sininen, keltainen, Kl. punainen, valkonen, sininen. Mv. punainen, valtonen, sininen
Espanja. Vk. punainen, keltainen, sininen, valkonen. Kl. keltainen, punainen. Mv. keltainen, punainen.
Portugali. Vk. punainen, sininen, keltainen, teräksen-harmaa. Kl.sininen, punainen, valkonen. Mv. valkonen, sininen.
Kreikka. Vk. punainen, keltainen, sininen, valkonen. Kl. valkonen. sininen. Mm. valkonen, sininen.
Turkki. Vk. punainen, vihreä Kl. samoin. Mv. samoin.
Sveitsi. teräsristi punaisella pohjalla. Lippu valkonennen, punainen. 23 kanttoonin maanvärit vaihtelemat.
Rumaania. Vk. sininen, punainen, keltainen. Kl. ja Mv. samoin.
Bulgaaria. Vk. valkonen, punainen, vihreä. Kl. ja Mv. samoin.
Serbia. Vk. punainen, sininen, valkonen. Kl. ja Mv. samoin.
Montenegro, Monako ja Andorra jätetään mainitsematta. Samoin pienemmät Saksan valtiot sekä Skotlanti ja Irlanti.
Mainitusta 20 maasta käy selville, että 6, nimittäin Ruotsi, Norja, Turkki ja kolme nuorinta, Rumaania, Bulgaaria ja Serbia, ovat ottaneet samat värit vaakunaansa, kauppalippuunsa ja maanväreihinsä. Viidellä muulla, nimittäin Saksan valtakunnalla, Tanskalla, Alankomailla, Espanjalla ja Kreikalla, on maanväreinä ihan samat värit kuin lipuissa, mutta toiset kuin vaakunoissa. Muut ovat lainanneet sekalaiset maanvärinsä vaakunasta ja lipusta, mutta Sveitsin kanttoonit vaihdelleet ne vapaasti. Mitään tukea sille väitteelle, että kaikki kansat ovat ottaneet maanvärinsä valtakunnan vaakunasta, ei voida esiinluoda. Missä vaakunaa on noudatettu, näyttää se tapahtuneen siten, että se on välillisesti vaikuttanut kauppalippuun.
Miksi olisi siis meidän maamme yksin velvollinen luopumaan jo enemmän kuin 30 vuotta vanhasta, tunnustetusta tavasta, lainataksensa uudet ja epäiltävät värit maan vaakunasta? Miksi omistaisimme Espanjan värit, keltaisen ja punaisen, sentähden että ne olivat Juhana III:lle mieleen? Eikö se olisi kerskailevan kilven ripustamista vaatimattonialle torpantuvalle? Kulta ja purppurahan voivat sopia Espanjan ylimykselle, mutta eivät kaunista suomalaista huopatakkia.
Maallemme ei tehdä mitään palvelusta lisäämällä jo ennestään kyllin moneen riita-ainekseen uusi sellainen. Eikä niin kevytmielisesti vaihdeta jo hyväksyttyä maantapaa chateaux d'Espagne'iin, jotka ontuvilla syillä perustuvat historiaan. Sanottakoon vaan, jos niin halutaan, lauhkeita värejä, joilla ei ote mitään tekemistä politiikan ja puolueiden kanssa, suurten lasten leikkikaluksi. Merkityksensä on niillä kuitenkin aina yhdyssiteenä ja tunnusmerkkinä. Ollaan vanhoillaan. Suomen värit ovat sininen ja valkonen.
Z. T.
31.3.16
30.3.16
Bleaching Sponges.
Manufacturer and builder 11, 1885
Some recent researches appear to indicate that the bleaching of sponges may be more easily and quicly effected by means of a solution of bromine in water, instead of the aqueous solution of sulphurous acid so generally employed. One part of bromine requires thirty parts of water to dissolve it, it being only necessary then, in order to have a concentrated solution of bromine, to pour a few drops of liquid bromine into a bottle of distilled water and then shake it up. The sponges are immersed in this solution, and after a few hours, their brown color will disappear and give place to a much lighter tint. Upon treating the sponges a second time in the same way, they will acruire the desired shade. They are still further improved by afterward dipping them into dilute sulphuric acid, and then washing them in several waters.
Some recent researches appear to indicate that the bleaching of sponges may be more easily and quicly effected by means of a solution of bromine in water, instead of the aqueous solution of sulphurous acid so generally employed. One part of bromine requires thirty parts of water to dissolve it, it being only necessary then, in order to have a concentrated solution of bromine, to pour a few drops of liquid bromine into a bottle of distilled water and then shake it up. The sponges are immersed in this solution, and after a few hours, their brown color will disappear and give place to a much lighter tint. Upon treating the sponges a second time in the same way, they will acruire the desired shade. They are still further improved by afterward dipping them into dilute sulphuric acid, and then washing them in several waters.
29.3.16
Removal of Paint and Varnish.
Manufacturer and builder 11, 1885
Where it is requisite to remove painting entirely from its ground, it is usual to resort to mechanical scraping, etc., or to the very dangerous operation of setting fire to the painted surface immediately after washing it over with oil of turpentine, called turps, and operation that may be safely and more easily accomplished by laying on a thick wash or plaster of fresh-slaked quicklime, mixed with soda, which may be washed off with water the following day, carrying with it the paint, grease, and other foulness, so that when clear and dry, the painting may be renewed as on fresh work. Clear colling is sometimes resorted to over old painting, for the purpose of repainting, in which case the surface exposed to the sun's rays or alterations of temperature is liable to become blistered and scale off. Varnish may be removed by friction - if it be a soft varnish, such as that of mastic, the simple rubbing of the finger-ends, with or without water, may be found sufficient; a portion of the resin attaches itself to the fingers, and by continued rubbing removes the varnish. If it be a hard varnish, such as that of copal, which is to be removed, friction with sea or river sand, the particles of which have a roundness that prevents their scratching, will accomplish the purpose. The solvents commonly employed for this purpose are the several alkalies, alcohol, and essential oils, used simply or combined. Of the alkalies, the volatile in its mildest state, or carbonate of ammonia, is the only one which can be safely used in removing dirt, oil, and varnish from a picture, which it does powerfully; it must therefore, be much diluted with water, according to the power required, and employed with judgment and caution, stopping its action on the painting at the proper time by the use of pure water and a sponge. A thick coat of wet fuller's earth may be employed with safety, and, after remaining on the paint a sufficient tume to soften, the extraneous surface may be removed by washing, leaving the picture clean. An architect of the author's acquaintance has succeeded in a similar way in restoring both paintings and gilding to their original beauty by coating them with wet clay. Ox-gall is even more efficacious than soap.
In filling cracks and replacing portions of the ground, putty formed of white lead, whiting, varnish, and drying oil, tinted somewhat lighter than the local colors require, may be employed, and in some cases, also, plaster of Paris. In restoring colors accidentally removed, it should be done with a vehicle of simply varnish, because of the change of tint which takes place after drying in oil.
Where it is requisite to remove painting entirely from its ground, it is usual to resort to mechanical scraping, etc., or to the very dangerous operation of setting fire to the painted surface immediately after washing it over with oil of turpentine, called turps, and operation that may be safely and more easily accomplished by laying on a thick wash or plaster of fresh-slaked quicklime, mixed with soda, which may be washed off with water the following day, carrying with it the paint, grease, and other foulness, so that when clear and dry, the painting may be renewed as on fresh work. Clear colling is sometimes resorted to over old painting, for the purpose of repainting, in which case the surface exposed to the sun's rays or alterations of temperature is liable to become blistered and scale off. Varnish may be removed by friction - if it be a soft varnish, such as that of mastic, the simple rubbing of the finger-ends, with or without water, may be found sufficient; a portion of the resin attaches itself to the fingers, and by continued rubbing removes the varnish. If it be a hard varnish, such as that of copal, which is to be removed, friction with sea or river sand, the particles of which have a roundness that prevents their scratching, will accomplish the purpose. The solvents commonly employed for this purpose are the several alkalies, alcohol, and essential oils, used simply or combined. Of the alkalies, the volatile in its mildest state, or carbonate of ammonia, is the only one which can be safely used in removing dirt, oil, and varnish from a picture, which it does powerfully; it must therefore, be much diluted with water, according to the power required, and employed with judgment and caution, stopping its action on the painting at the proper time by the use of pure water and a sponge. A thick coat of wet fuller's earth may be employed with safety, and, after remaining on the paint a sufficient tume to soften, the extraneous surface may be removed by washing, leaving the picture clean. An architect of the author's acquaintance has succeeded in a similar way in restoring both paintings and gilding to their original beauty by coating them with wet clay. Ox-gall is even more efficacious than soap.
In filling cracks and replacing portions of the ground, putty formed of white lead, whiting, varnish, and drying oil, tinted somewhat lighter than the local colors require, may be employed, and in some cases, also, plaster of Paris. In restoring colors accidentally removed, it should be done with a vehicle of simply varnish, because of the change of tint which takes place after drying in oil.
28.3.16
Kesätyöt navettarakennuksessa. (Osa artikkelista).
Pellervo 16, 1.8.1925
Arkkitehti Urho Åberg.
Rakennukset edustavat taloudessamme poikkeuksetta suurinta pääoman sijoitusta. Senpätähden tuntuukin niin lohduttomalta, kun kaikkialla nätee, ettei tätä suurta pääomaa hoideta tarpeellisella huolella ja tarkkuudella, vaan annetaan sen hoidon puutteessa hävitä ennen aitojaan. Valistunut maanviljelijä ei ajattelemattomasti säästä rakennustensa torjautsiin menemää aitaa ja varoja, mutta valitettavasti tällaisia ymmärtäväisiä maamiehiä on maassamme vielä liian vähän. Hoidon puutteessa kokonaisten seututuntien rakennukset rappeutuvat hirvittävän nopeasti, ja monia kymmeniä miljoonia markkoja edustavat omaisuudet häviävät omistajiensa ymmärtämättömyyden ja huolimattomuuden tähden.
Tiedän usean väittävän, että köyhällä ei ole varaa tehdä rakennuksistaan jokavuotisia korjauksia ja parannuksia. Tähän sallittakoon vastata, että juuri sentähden olemme köyhiä, kun haaskaamme suurissa ja säästämme pienissä.
Jotainen meistä kokemuksestaan tietää, että harvassa ovat ne talot, joissa ei ainakin navettarakennusta rakennettaisi uudestaan jotaisen uuden miespolven aikana. Näin nopeaan rappeutumiseen ei suinkaan aina ole syynä sopimaton rakennusaine, puu, vaan huono rakentaminen ja vielä huonompi hoito. Huonoon rakentamiseen on usein syynä, paitsi taitamattomuus, myös varojen puute. Mistäpä ne varat kerääntyisivätkään sukukunnille, kun jokainen polvi saa uusia suurimman osan talon rakennuksista.
Rakennuksen hyvästä hoidosta ei ole seurauksena ainoastaan sen pitempiaikainen säilyminen, vaan koituu siitä hyötyä sekä ihmisille että eläimille suuremman viihtyväisyyden ja parempien terveydellisten olosuhteitten kautta.
Järtiperäisen talouden ja rakennuksen hoitoon kuuluu myös karjasuojien kesäinen siivoaminen ja kuntoon laittaminen. Tässä alempana huomautan muutamista tärkeimmistä kesätöistä navettarakennuksessa.
Rakennuksen ympäristön puhdistus.
Navettarakennuksessa valmistuu hienointa ravintoainettamme ja arvokkainta vientitavaraamme. Ei siis laintaan ole samantekevää missä tunnossa ja minkälainen ympäristö tällä tuotantorakennuksella on.
Kaikenlainen ympärillä oleva saasta kulkeutuu helposti navettaan ja omiin asuinhuoneisiimme. Liassa ja kosteudessa pesiytyivät kaikenlaiset epäsiisteyttä ja tautia levittävät hyönteiset, varsinkin kärpäset. Rakennusten ympärillä asuva ainainen kosteus liettää sitäpaitsi maan perustuksien kohdalta. Pakkasilla kostea maa jäätyy hyvin syvään, horjuttaa liian matalaksi tehtyjä perustuksia ja aiheuttaa rakennuksessa repeytymiä ja vääntymisiä, jotka viat eniten turmelevat maaseudun rakennuksia.
Rakennuksen ympäristö on pahimmassa tapauksessa ojitettava. Usein riittää, kun ympärillä oleva maa tehdään vieruksi rakennuksesta poispäin, ja kaltevuudet järjestetään siten, että räystäs- ja pintavedet nopeasti juoksevat kauemmaksi rakennuksesta. Suuremman ulkopuolisen siisteyden aikaansaamiseksi olisi jokaisen navetan edustalta kasvimultamaa kuorittava pois jankkoa myöten noin 4—5 m terveydeltä ja tilalle tuotava puhdasta, karkeata soraa. Tällöin on varottava, että jankkoa ei kaiveta kuopille, joissa vesi seisoo, vaan ovat kaltevuudet järjestettävät vetäviksi ennen sorastusta.
Vettäpitävä ja hyvinhoidettu lantala sekä siisti käymälä ovat yksinkertaisia ja halpoja rakentaa. Paitsi sitä, että ne taloudellisesti ovat ehkä tuottoisimmat laitokset, ne mitä suurimmassa määrässä edistämät myös siisteyttä. Mutta kuinta useassa suomalaisessa talossa ne ovat hoidetut tai onko niitä lainkaan olemassa?
Kulttuurikansaan lukeutuva maanviljelijä ei saa kärsiä törkykasoja navettansa etu- että takapuolella. Ne juoruavat talonmäen saamattomuudesta ja siisteyden puutteesta.
Rakennuksen ulkopuolisten osien korjaus jo parantelu.
Vesikatto on rakennuksen tärkein, mutta valitettavasti enimmin laiminlyöty osa. Pärekatto, varsinkin listoitusta päreistä tehty, on halpa ja hyvä sekä pitkäikäinen, kunhan sitä vähänkin hoidetaan. Pienimmätkin rikkoutumat ovat heti korjattavat. Suurempien sateitten jälkeen on käytävä ullakolla tarkastamassa onko vuotoja ja missä. Vesikaton muoto on siitä määrällinen, että vuotanut vesi tunteutuu ullakon täytteeseen ja rakennuksen arimpiin osiin, joissa se salassa ihmissilmältä jatkaa tuhoamistyötään laajoilla aloilla ennenkuin hävitys huomataan.
Keväällä ja varsinkin syksyllä neulasten varistua ja lehtien pudottua on vesikatto kauniilla ilmalla huolellisesti laastava ja sammaltumisen alut poistettava ennenkuin ne leviävät laajemmalle. Pärekatolla ei saa kävellä, sillä päreet murtuvat ja halkeilevat, vaan on puhdistajan pidettävä allaan siirrettäviä tikapuita tai lautoja, jotta jakavat painon suuremmalle alalle. (Asfalttihuopakatolla ei koskaan saa liikkua kovat kengät jaloissa). Jos pärekatot pidetään puhtaina, niin varmasti säästytään monista tulipaloista, sillä puhdas päre ei useinkaan syty pienestä kipinästä, mutta ahavan kuivattama sammaloitunut törky syttyy sitä ahnaammin. - Vanhaa sammaloitunutta pärekattoa ei ole enää hyvä mennä raapimaan, sillä päreet ovat jo silloin siksi hauraita ja istuu sammale niissä siksi lujasti tiinni, että katto helposti menee pilalle.
Kivijalka on tarkastettava, rikkoutuneet osat korjattava ja avautuneet saumat laastittava. Kivijalan ja perustutjen kestävyydestä riippuu koko rakennuksen kestävyys.
Ulkoseinät on samoin tarkastettava ja korjattava sekä purkautuneet tilkkeet uudestaan lyötävä. Vanhentuneet, huuhtoutuneet ja varisseet maalaukset on uusittava. Varsinkin puuseinässä maalaus hävittää hyönteisten munia ja toukkia sekä sitäpaitsi jonkunverran suojelee puuta. Käyttäkää iloisen helakoita värejä, punaista, keltaista, sinistä, vihreätä tahi kellertävän valkoista (ei lumivaltoista), niistä on iloa ja nautintoa teille itsellenne sekä ympäristöllenne.
Pahasti halkeillut ja hataroitunut seinä on ensin tiivistettävä ja senjälkeen laudoitettava höyläämättömilla laudoilla, jolloin saumojen päälle pannaan 3/4" x 1½"tai 2" listat. Laudoituksen alle on hyvä panna vielä vuoraushuopa tiivisteeksi.
[---]
Arkkitehti Urho Åberg.
Rakennukset edustavat taloudessamme poikkeuksetta suurinta pääoman sijoitusta. Senpätähden tuntuukin niin lohduttomalta, kun kaikkialla nätee, ettei tätä suurta pääomaa hoideta tarpeellisella huolella ja tarkkuudella, vaan annetaan sen hoidon puutteessa hävitä ennen aitojaan. Valistunut maanviljelijä ei ajattelemattomasti säästä rakennustensa torjautsiin menemää aitaa ja varoja, mutta valitettavasti tällaisia ymmärtäväisiä maamiehiä on maassamme vielä liian vähän. Hoidon puutteessa kokonaisten seututuntien rakennukset rappeutuvat hirvittävän nopeasti, ja monia kymmeniä miljoonia markkoja edustavat omaisuudet häviävät omistajiensa ymmärtämättömyyden ja huolimattomuuden tähden.
Tiedän usean väittävän, että köyhällä ei ole varaa tehdä rakennuksistaan jokavuotisia korjauksia ja parannuksia. Tähän sallittakoon vastata, että juuri sentähden olemme köyhiä, kun haaskaamme suurissa ja säästämme pienissä.
Jotainen meistä kokemuksestaan tietää, että harvassa ovat ne talot, joissa ei ainakin navettarakennusta rakennettaisi uudestaan jotaisen uuden miespolven aikana. Näin nopeaan rappeutumiseen ei suinkaan aina ole syynä sopimaton rakennusaine, puu, vaan huono rakentaminen ja vielä huonompi hoito. Huonoon rakentamiseen on usein syynä, paitsi taitamattomuus, myös varojen puute. Mistäpä ne varat kerääntyisivätkään sukukunnille, kun jokainen polvi saa uusia suurimman osan talon rakennuksista.
Rakennuksen hyvästä hoidosta ei ole seurauksena ainoastaan sen pitempiaikainen säilyminen, vaan koituu siitä hyötyä sekä ihmisille että eläimille suuremman viihtyväisyyden ja parempien terveydellisten olosuhteitten kautta.
Järtiperäisen talouden ja rakennuksen hoitoon kuuluu myös karjasuojien kesäinen siivoaminen ja kuntoon laittaminen. Tässä alempana huomautan muutamista tärkeimmistä kesätöistä navettarakennuksessa.
Rakennuksen ympäristön puhdistus.
Navettarakennuksessa valmistuu hienointa ravintoainettamme ja arvokkainta vientitavaraamme. Ei siis laintaan ole samantekevää missä tunnossa ja minkälainen ympäristö tällä tuotantorakennuksella on.
Kaikenlainen ympärillä oleva saasta kulkeutuu helposti navettaan ja omiin asuinhuoneisiimme. Liassa ja kosteudessa pesiytyivät kaikenlaiset epäsiisteyttä ja tautia levittävät hyönteiset, varsinkin kärpäset. Rakennusten ympärillä asuva ainainen kosteus liettää sitäpaitsi maan perustuksien kohdalta. Pakkasilla kostea maa jäätyy hyvin syvään, horjuttaa liian matalaksi tehtyjä perustuksia ja aiheuttaa rakennuksessa repeytymiä ja vääntymisiä, jotka viat eniten turmelevat maaseudun rakennuksia.
Rakennuksen ympäristö on pahimmassa tapauksessa ojitettava. Usein riittää, kun ympärillä oleva maa tehdään vieruksi rakennuksesta poispäin, ja kaltevuudet järjestetään siten, että räystäs- ja pintavedet nopeasti juoksevat kauemmaksi rakennuksesta. Suuremman ulkopuolisen siisteyden aikaansaamiseksi olisi jokaisen navetan edustalta kasvimultamaa kuorittava pois jankkoa myöten noin 4—5 m terveydeltä ja tilalle tuotava puhdasta, karkeata soraa. Tällöin on varottava, että jankkoa ei kaiveta kuopille, joissa vesi seisoo, vaan ovat kaltevuudet järjestettävät vetäviksi ennen sorastusta.
Vettäpitävä ja hyvinhoidettu lantala sekä siisti käymälä ovat yksinkertaisia ja halpoja rakentaa. Paitsi sitä, että ne taloudellisesti ovat ehkä tuottoisimmat laitokset, ne mitä suurimmassa määrässä edistämät myös siisteyttä. Mutta kuinta useassa suomalaisessa talossa ne ovat hoidetut tai onko niitä lainkaan olemassa?
Kulttuurikansaan lukeutuva maanviljelijä ei saa kärsiä törkykasoja navettansa etu- että takapuolella. Ne juoruavat talonmäen saamattomuudesta ja siisteyden puutteesta.
Rakennuksen ulkopuolisten osien korjaus jo parantelu.
Vesikatto on rakennuksen tärkein, mutta valitettavasti enimmin laiminlyöty osa. Pärekatto, varsinkin listoitusta päreistä tehty, on halpa ja hyvä sekä pitkäikäinen, kunhan sitä vähänkin hoidetaan. Pienimmätkin rikkoutumat ovat heti korjattavat. Suurempien sateitten jälkeen on käytävä ullakolla tarkastamassa onko vuotoja ja missä. Vesikaton muoto on siitä määrällinen, että vuotanut vesi tunteutuu ullakon täytteeseen ja rakennuksen arimpiin osiin, joissa se salassa ihmissilmältä jatkaa tuhoamistyötään laajoilla aloilla ennenkuin hävitys huomataan.
Keväällä ja varsinkin syksyllä neulasten varistua ja lehtien pudottua on vesikatto kauniilla ilmalla huolellisesti laastava ja sammaltumisen alut poistettava ennenkuin ne leviävät laajemmalle. Pärekatolla ei saa kävellä, sillä päreet murtuvat ja halkeilevat, vaan on puhdistajan pidettävä allaan siirrettäviä tikapuita tai lautoja, jotta jakavat painon suuremmalle alalle. (Asfalttihuopakatolla ei koskaan saa liikkua kovat kengät jaloissa). Jos pärekatot pidetään puhtaina, niin varmasti säästytään monista tulipaloista, sillä puhdas päre ei useinkaan syty pienestä kipinästä, mutta ahavan kuivattama sammaloitunut törky syttyy sitä ahnaammin. - Vanhaa sammaloitunutta pärekattoa ei ole enää hyvä mennä raapimaan, sillä päreet ovat jo silloin siksi hauraita ja istuu sammale niissä siksi lujasti tiinni, että katto helposti menee pilalle.
Kivijalka on tarkastettava, rikkoutuneet osat korjattava ja avautuneet saumat laastittava. Kivijalan ja perustutjen kestävyydestä riippuu koko rakennuksen kestävyys.
Ulkoseinät on samoin tarkastettava ja korjattava sekä purkautuneet tilkkeet uudestaan lyötävä. Vanhentuneet, huuhtoutuneet ja varisseet maalaukset on uusittava. Varsinkin puuseinässä maalaus hävittää hyönteisten munia ja toukkia sekä sitäpaitsi jonkunverran suojelee puuta. Käyttäkää iloisen helakoita värejä, punaista, keltaista, sinistä, vihreätä tahi kellertävän valkoista (ei lumivaltoista), niistä on iloa ja nautintoa teille itsellenne sekä ympäristöllenne.
Pahasti halkeillut ja hataroitunut seinä on ensin tiivistettävä ja senjälkeen laudoitettava höyläämättömilla laudoilla, jolloin saumojen päälle pannaan 3/4" x 1½"tai 2" listat. Laudoituksen alle on hyvä panna vielä vuoraushuopa tiivisteeksi.
[---]
27.3.16
A Hint for New Calico and Paper Patterns.
Manufacturer and builder 1, 1872
Some years ago, we made experiments in ornamenting glass-panes by an imitation of the frost-crystals which, in winter, form by the slow deposit of watery vaport, and appear in the shape of beautiful leaves and flowers on our windows. A saturated solution of sulphate of zinc or magnesia (Epsom salts) applied to a glass pane, either with a brush or by pouring, as is done by photographers with the collodion, forms the very same designs as the freezing or watery vapor; for the simple reason that the crystals belong to the same system, and any salt belonging to this system will produce the same result. Other salts produce other styles of ornamentation; but the above.named are the most beautiful. In order to cause the crystals to adhere better among themselves and to the glass, it is well to dissolve the salts in beer and to add some gum or dextrine. We obtained most beautiful ornamentations by colour the solution with indigo, carmine, aniline color, or any other soluble coloring or dyeing material. It appears that Kuhlman has made a more practical application of this method by forming the crystals on a strong, flat surface, or on a metallic roller, and then, by means of powerdul pressure, transferring them into soft lead; on which, then, by electrotyping, a plate or roller may be obtained identical with the original.
We suggest that wax may be substituted advantageously for the lead; then, after covering it with black-lead, it receives the copper deposit by electro-plating as well as the lead, and even better. Such plates and rollers may then be used for the printing of ornamental paper, wall-paper, and even for the printing of cotton stuffs, as muslins, etc., and produce a style of new patters different from these obtained by the kaleidoscope and Duboscope, which, with all their variety, have necessarily the monotonous property of being always star-shaped; one part constantly repeating all the others.
Some years ago, we made experiments in ornamenting glass-panes by an imitation of the frost-crystals which, in winter, form by the slow deposit of watery vaport, and appear in the shape of beautiful leaves and flowers on our windows. A saturated solution of sulphate of zinc or magnesia (Epsom salts) applied to a glass pane, either with a brush or by pouring, as is done by photographers with the collodion, forms the very same designs as the freezing or watery vapor; for the simple reason that the crystals belong to the same system, and any salt belonging to this system will produce the same result. Other salts produce other styles of ornamentation; but the above.named are the most beautiful. In order to cause the crystals to adhere better among themselves and to the glass, it is well to dissolve the salts in beer and to add some gum or dextrine. We obtained most beautiful ornamentations by colour the solution with indigo, carmine, aniline color, or any other soluble coloring or dyeing material. It appears that Kuhlman has made a more practical application of this method by forming the crystals on a strong, flat surface, or on a metallic roller, and then, by means of powerdul pressure, transferring them into soft lead; on which, then, by electrotyping, a plate or roller may be obtained identical with the original.
We suggest that wax may be substituted advantageously for the lead; then, after covering it with black-lead, it receives the copper deposit by electro-plating as well as the lead, and even better. Such plates and rollers may then be used for the printing of ornamental paper, wall-paper, and even for the printing of cotton stuffs, as muslins, etc., and produce a style of new patters different from these obtained by the kaleidoscope and Duboscope, which, with all their variety, have necessarily the monotonous property of being always star-shaped; one part constantly repeating all the others.
26.3.16
Våra färger.
Pedersöre 13, 14.2.1920
Jakobstad den 14 febr. 1920
Den blåvita finländska statsflaggan har främst skalden Zacharias Topelius, den finska motviljan mot landets svenska befolkning och det reda upproret att tacka för sin tillkomst. Vad som på finskt håll gjorde att de av Topelius besjungna färgerna vunna så allmän anslutning var nog närmast den omständigheten, att de svensktalande begynte hylla Finlands heraldiska och historiska färger, de rödgula. Hade svenskarna t. ex. upptagit de blågula färgerna, hade med all sannolikhet de rödgula accepterats av finnarna trots Topelii sång till den blåvita fanans lov. Men om det röda upproret icke kommit emellan, reducerat lantdagen till knappt mer än hälften av dess lagstadgade numerär samt t. o. m. i sådana finska borgerliga kretsar, som f. n. skifta i ljusröd nyans, väckt en panisk förskräckelse för den röda färgen, hade statsflaggan med all sannolikhet ändå fått ett annat utseende äu den nu har. Vi glömma nämligen icke att bakom de biåvita färgerna strax efter självständighetsförklaringen stod blott en minoritet inom den dåvarande lantdagen. Alla de kretsar, vilkas votum var av betydelse, konstnärerna, historikerna och sjöfarandena, understödde den rödgula korsflaggan. Efter upproret begagnade sig de finska nationalisterna av den tillfälliga stämningen för att genomdriva Topelii fantasiflagga. Mer eller mindre tydligt motiverade de sin ståndpunkt därmed, att de svensktalande uppburo de rödgula färgerna. En tidning i Tammerfors skrev bl. a. att den aldrig komme att erkänna den rödgula "trasan" som Finlands flagga pä grund av dess "främmande" ursprung.
Vore svenskarna nu, då den blåvita flaggan utgör det yttre av staten auktoriserade uttrycket för Finlands självständighet, lika oförsonliga som de linska nationalister, vilka i lantdagen genomdrevo flaggbesiutet, skulle de vägra att erkänna den nya statsflaggian och kunde till stöd för en dylik ståndpunkt åberopa historiens vittnesbörd. Så långt har man däremot icke ens på radikalt svenskt håll önskat driva saken. Trots allt vad som till formån för de rödgula färgerna kunde anföras, äro vi förpliktade till lojalitet mot den nya stasflaggan från i gar. Men denna lojalitet behöver icke och bör icke sträcka sig så långt, att vi för dess skull skola övergiva vära och landets gamla färger. Vi kunna aldrig känna sä varmt för de blåvita som för de rödgula färgerna, vilka isynnerhet under tunga år av lidanden och förtryck förblevo oss kära och i den första frihets väkten talade till oss om ljusare tider. Och märkvärdigt är att dessa färger aldrig av oss betraktas såsom symbol iför svenskheten utan för landet. Att såsom en del finska tidningar göra kalla vår kärlek till dessa färger separatism, ja t.o.m. bolsjevism, är nedrigt förtal, endast av sätt att hålla svenskhatet vid liv. Aktningen för historisk hävd och traditioner är det som gjort dessa färger för svenskarna kära. Att denna pietet på finsk håll totalt saknas ha vi ofta haft skäl att beklaga. Finnarna ha själva gjort de rödgula färgerna till enbart öst-svenskarnas färger. Men denna omständighet gör dessa färger för oss än kärare. Vi överge dem icke utan hissa dem överallt i våra svenska bygder och samhällen såsom tecken på vår samhögrighet och på vad svenskt språk och svenk kultur i detta land uträttat. Önskligt vore dock att vi alla skulle eena oss om den rödgula korsflaggan, uti vilken de för den blåvita statsflaggan fastställda enhetsmåtten kunde komma till användning. Vi måste få bort det överflöd på färgsammanställningar, som f. n. begagnas, och komma till en bestämd enhetsflagga. Numera torde det icke erbjuda oöverstigliga svårigheter att erhålla flaggduk, varför enhetsflaggan boide tagas i all. mänt bruk. Till ledning meddela-, att slatsflaggans dimensioner äro hela höjden 11, hela längden 18 enhetsmått, korsets bredd 3 enhetsmätt, längden av de inre fälten 5 och de yttre 10 enhelsmått.
Så och endast så bör vår rödgula fana se ut. Andra färgsamman ställningar böra däremot ju förr dess hellre utmönstras.
Jakobstad den 14 febr. 1920
Den blåvita finländska statsflaggan har främst skalden Zacharias Topelius, den finska motviljan mot landets svenska befolkning och det reda upproret att tacka för sin tillkomst. Vad som på finskt håll gjorde att de av Topelius besjungna färgerna vunna så allmän anslutning var nog närmast den omständigheten, att de svensktalande begynte hylla Finlands heraldiska och historiska färger, de rödgula. Hade svenskarna t. ex. upptagit de blågula färgerna, hade med all sannolikhet de rödgula accepterats av finnarna trots Topelii sång till den blåvita fanans lov. Men om det röda upproret icke kommit emellan, reducerat lantdagen till knappt mer än hälften av dess lagstadgade numerär samt t. o. m. i sådana finska borgerliga kretsar, som f. n. skifta i ljusröd nyans, väckt en panisk förskräckelse för den röda färgen, hade statsflaggan med all sannolikhet ändå fått ett annat utseende äu den nu har. Vi glömma nämligen icke att bakom de biåvita färgerna strax efter självständighetsförklaringen stod blott en minoritet inom den dåvarande lantdagen. Alla de kretsar, vilkas votum var av betydelse, konstnärerna, historikerna och sjöfarandena, understödde den rödgula korsflaggan. Efter upproret begagnade sig de finska nationalisterna av den tillfälliga stämningen för att genomdriva Topelii fantasiflagga. Mer eller mindre tydligt motiverade de sin ståndpunkt därmed, att de svensktalande uppburo de rödgula färgerna. En tidning i Tammerfors skrev bl. a. att den aldrig komme att erkänna den rödgula "trasan" som Finlands flagga pä grund av dess "främmande" ursprung.
Vore svenskarna nu, då den blåvita flaggan utgör det yttre av staten auktoriserade uttrycket för Finlands självständighet, lika oförsonliga som de linska nationalister, vilka i lantdagen genomdrevo flaggbesiutet, skulle de vägra att erkänna den nya statsflaggian och kunde till stöd för en dylik ståndpunkt åberopa historiens vittnesbörd. Så långt har man däremot icke ens på radikalt svenskt håll önskat driva saken. Trots allt vad som till formån för de rödgula färgerna kunde anföras, äro vi förpliktade till lojalitet mot den nya stasflaggan från i gar. Men denna lojalitet behöver icke och bör icke sträcka sig så långt, att vi för dess skull skola övergiva vära och landets gamla färger. Vi kunna aldrig känna sä varmt för de blåvita som för de rödgula färgerna, vilka isynnerhet under tunga år av lidanden och förtryck förblevo oss kära och i den första frihets väkten talade till oss om ljusare tider. Och märkvärdigt är att dessa färger aldrig av oss betraktas såsom symbol iför svenskheten utan för landet. Att såsom en del finska tidningar göra kalla vår kärlek till dessa färger separatism, ja t.o.m. bolsjevism, är nedrigt förtal, endast av sätt att hålla svenskhatet vid liv. Aktningen för historisk hävd och traditioner är det som gjort dessa färger för svenskarna kära. Att denna pietet på finsk håll totalt saknas ha vi ofta haft skäl att beklaga. Finnarna ha själva gjort de rödgula färgerna till enbart öst-svenskarnas färger. Men denna omständighet gör dessa färger för oss än kärare. Vi överge dem icke utan hissa dem överallt i våra svenska bygder och samhällen såsom tecken på vår samhögrighet och på vad svenskt språk och svenk kultur i detta land uträttat. Önskligt vore dock att vi alla skulle eena oss om den rödgula korsflaggan, uti vilken de för den blåvita statsflaggan fastställda enhetsmåtten kunde komma till användning. Vi måste få bort det överflöd på färgsammanställningar, som f. n. begagnas, och komma till en bestämd enhetsflagga. Numera torde det icke erbjuda oöverstigliga svårigheter att erhålla flaggduk, varför enhetsflaggan boide tagas i all. mänt bruk. Till ledning meddela-, att slatsflaggans dimensioner äro hela höjden 11, hela längden 18 enhetsmått, korsets bredd 3 enhetsmätt, längden av de inre fälten 5 och de yttre 10 enhelsmått.
Så och endast så bör vår rödgula fana se ut. Andra färgsamman ställningar böra däremot ju förr dess hellre utmönstras.
25.3.16
Osa luvusta Some Noteworthy Plants of Southeastern Connecticut, teoksesta Rhoroda, Journal of the New England Botanical Club
Luvusta C. B. Graves: Some Noteworthy Plants of Southeastern Connecticut. Teoksesta Rhoroda, Journal of the New England Botanical Club. Providence, R. I. Preston & Rounds Co., Boston 1899.
GYROTHECA CAPITATA (Walt.) Morong (Lachnanthes tinctoria Ell.).
The occurrence of the "paint-root" on the shores of Pataguanset Lake in East Lyme, where it was discovered by the writer in 1897, furnishes another interesting instance of a connecting link between the northern and more southerly stations of a rare and local plant.
GYROTHECA CAPITATA (Walt.) Morong (Lachnanthes tinctoria Ell.).
The occurrence of the "paint-root" on the shores of Pataguanset Lake in East Lyme, where it was discovered by the writer in 1897, furnishes another interesting instance of a connecting link between the northern and more southerly stations of a rare and local plant.
24.3.16
Suomen vaakuna ja värit.
Otava 5, 1.5.1917
Kirjoittanut U. T. Sirelius.
Vanhin Suomen lipun maininta on Kustaa Vaasan hautajaisista v:lta 1560. "Vaakunankantajat" kuljettivat silloin juhlallisessa saattuesssa m. m. "Etelä-" ja "Pohjois Suomen", Hämeen, Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Suomen lippua, joka siis jo tällöin edusti yhdeksi kokonaisuudeksi koottua Suomen maata ja kansaa. Suomen lippua kantoi Åke Bentsson. Maakuntalippuja koristivat josillointunnetut maakuntavaakunamme, mutta millainen Suomen lipun vaakuna oli, siitä ei ole varmuutta. Mahdollisesti esiytyi sinä sama Juhana herttuan aikuinen vaakuna, joka vieläkin koristaa Turun linnan porttia: neljä pohjaa, joista ylemmissä Svean kolme kruunua ja Göötanmaan leijona, alemmissa Pohjois-Suomen karhu ja Etelä-Suomen kruunattu turnajaiskypärä; yllä herttuallinen kruunu.
Mikäli tiedetään, tavataan vanhin kuva leijonavaakunastamme Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan ja hänen kahden ensimäisen puolisonsa yhteisessä hautalaitteessa, minkä yhtä kulmapatsasta se kaunistaa. Vaakunan alla on kirjoitus: "Arma Magni Ducatus Finlandiæ" ("Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna"), mikä sisällyksestä päättäen on aikaisintaan piirretty 1581, eli sinä vuonna, jolloin Juhana III korotti Suomen suuriruhtinaanmaaksi. Aivan varmaa ei ole, onko itse vaakuna samalta ajankohdalta. Sen herttuallinen kruunu näyttäisi viittaavan aikaisempaan aikaan, ellei voitane olettaa, että suuriruhtinaanmaan ranskalainen nimi "grandduché " ("Suuriherttuakunta") aiheutti herttuallisen kruunun yhdistämisen vaakunaan. Ruhtinaallinen kruunu esiytyy Suomen vaakunassa ensi kerran Juhana liitti puolison Katarina Jagellonican hautalaitteessa, jonka portaalia se yhdessä valtakunnan ja maakuntain vaakunain kanssa koristaa. Kruunun yläosan muodostaa "ruhtinaanhattu", lehtikoristeilta kohoava myssymäinen täyte, jonka kauneusarvon saattaa asettaa kysymyksen alaiseksi.
Suomi oli herttuakunta jo v:sta 1302, jolloin Mauno Latolukon pojasta Waldemarista tuli Suomen herttua, ja epäilemättä olisi Juhana III Suomesta tehnytkin suurherttuakunnan, ellei hänellä olisi ollut aivan erikoisia syitä toisenlaiseen menettelyyn.
Ruhtinaan arvonimi oli ennenkaikkea venäläisten valtiaiden omaisuutta. Ruurikin suvun päämiehenä otti Kievin ruhtinas, jonka vaikutusvalta oli suurin, suuriruhtinaan arvonimen. Kun suku hajaantui useampiin haaroihin, omistivat näidenkin päämiehistä jotkut saman tittelin. Keskinäisissä taisteluissa sortui sittemmin moni suuriruhtinas, kunnes vihdoin Moskovan suuriruhtinaan livana II:n ja tämän pojan Vasilin onnistui kukistaa kaikki kilpailijansa ja koota valtansa alle heidän alueensa. Vasilin pojan, livana IV:n, joka vielä laajensi vaitaansa uusilla alueilla, erikoisena nautintona oli hänen loistava titulatuurinsa, jonka pitkä sarja entisten ruhtinasten arvonimiä muodosti.
Tästä suuriruhtinaasta, joka 1547 kruunautti itsensä tsaariksi, tuli Juhana III:n ankara vastustaja. Riidan aiheina oli etupäässä Viron ja Liivin kysymys. Turhamielistä Juhanaa harmitti sitäpaitsi se pitkä ja komea titteli, jolla hänen tsaarillinen kilpailijansa kopeili — eikä vähän sekään, että tämä oli rohjennut syyttää häntä, Juhanaa, halvasta syntyperästä. Siksi käytti Juhana hyväkseen Pontus de la Gardien aseiden menestystä ja lisäsi siihenastiseenköyhääntitteliinsä Käkisalmen läänin ja Inkerin valloituksen jälkeen Suomen, Käkisalmen ja Inkerin suuriruhtinaan arvonimen. Toimenpide oli tarkoitettu samalla livanan ärsytykseksi: nyt oli näet Juhanakin vanhan kunniakkaan moskovalaisen arvonimen kantaja.
Mutta palaamme Kustaa Vaasan hautalaitteeseen. On sanottu, että se valmistui vasta 1583 eli pari vuotta Suomen suuriruhtinaskunnaksi korottamisen jälkeen. Viipymisellä oli omat syynsä. Laitteen tilasi kyllä jo Eerik XIV, mutta raha-asiain huono hoito näyttää hidastuttaneen valmistumista. Työn sai tehdäkseen flaamilainen taiteilja Willem Boy, joka sitä varten asettui Antwerpeniin. Mutta sattui niin, että Eerik kuninkaan valtuutettu käydessään kuninkaansa puolesta kosimassa Lothringin prinsessaa, joutui rahapulaan ja lainasi Antwerpenistä Willem Boyn kautta tarvitsemansa summan. Kun suoritus ei tapahtunutkaan sopimuksen mukaan, panetti velkakirjan omistaja Antwerpenin maistraatin kautta kuninkaallisen hautalaitteen takavarikkoon, josta se vapautui vasta Juhana III:n aikana ja Alban herttuan avulla. V. 1576 saapuivat sen ensimäiset osat Ruotsiin.
Suomen suuriruhtinaskunnaksi korotus perustui ruotsalaisten ja suomalaisten aseiden voittoon Käkisalmen läänissä. Oli luonnollista, että vaakuna joutui tämän historiallisen tosiasian kuvastimeksi. Vuosisatoja olivat Ruotsi ja Venäjä otelleet Karjalasta, jonka Pähkinäsaaren rauha oli jakanut kahtia. Karjalan vaakunassakin nämä vallat esiytyivät miekan mittelyssä: Ruotsin haarniskoidussa kädessä suora länsimainen kalpa, Venäjän haarniskoimattomassa kourassa idän käyrä miekka. Nyt oli länsi voittanut idän ja merkiksi tästä pantiin hyökkäävän leijonan oikeaan etukäpälään voittoisa Ruotsin kalpa ja sen jalkojen alle voitettu Venäjän miekka. Suomen maakuntain luku oli kasvanut samalla yhdeksäksi, ja arvatenkin tämän seikan osoitukseksi koristettiin vaakuna yhdeksällä ruusulla. Leijonan päähän asetettiin Karjalan herttuallinen kruunu, jonka omistamista vuosisataiset taistelut olivat koskeneet.
Värit määrättiin erään käsikirjoituksen mukaan jo ajanjaksolla 1583-1595. Käsikirjoituksessa sanotaan: "Kullattu leijona kruunu päässä, oikea etukäpälä asestettuna miekalla, takakäpälät polkemassa venäläistä miekkaa, ympärillä yhdeksän hopeoitua ruusua punaisella taustalla; vaakunan yllä kullattu kruunu punaisine ruhtinaanhattuineen."
Vielä Kustaa Vaasa kantoi avonaista kuninkaan kruunua, mutta Eerik XIV teetti Amsterdamissa umpinaisen, joka sitten ruhtinaan punaiseen hattuun yhdistettynä esiytyi myös Suomen vaakunassa — ensi kerran Juhana III:n hautajaisia esittävässä taulussa.
Jälkeen tämän ruhtinaan hallitusajan joutui Suomen vaakuna monien muutosten alaiseksi.
Sanotaan, että leijona alkuaan oli kopioitu aivan samanlaiseksi kuin Norjan, koska muka Juhana III tahtoi kostaa Tanskan hallitsijaperheelle sen, että tämä oli vaakimakilpeensä ottanut Ruotsin vanhan vaakunan, kolme kruunua.
Suomen vaakuna Kustaa II Aadolfin Vanhimmassa, kuten yleensä 1500-luvun Suomen vaakunoissa, tallaa leijona takajaloillaan miekan väistinrautaa ja kärkeä. Mutta seuraavalla vuosisadall asiirtyy oikea takakäpälä väistinraudan taa ja vasen etukäpälä kahvaan. Näin on laita esim. niissä vaakunoissa, jotka koristavat Kustaa II:n Aadolfin kuvan kehystä, Eerik Sorolaisen postillan takimaista lehteä (v. 1625), Kaarle X:n Kustaan hautasaattoa esittävää kuvaa sekä Porvoon valtiopäivillä käytettyä valtaistuinta. Sama asento on leijonalle annettu myös Erik Dahlbergin loistoteoksessa "Svecia antiqua et hodierna". Mutta 1600-luvun loppupuolella häipyy pois muisto jalkojen alle poljetusta idän miekasta, jonka leijona nyt tempaa vasempaan etukäpäläänsä. Tällaisena kahdella aseella uhkaavana petona se esiytyy Turun rykmentin lipussa ajanjaksolla 1686-1766.
Ruusujenkin sijoitus muuttuu. Juuri mainitun rykmentin lipuissa pysyy lukumäärä, yhdeksän, entisellään, mutta asettelu käy symeetriseksi. Kustaa II:n Aadolfin aikaisissa vaakunoissa kasvaa lukumäärä milloin kahdeksi-, milloin neljäksitoista; jälkimäinen määrä niitä on myös Porvoon valtiopäiväin valtaistuimessa.
Häntä oli alkuaan yhtenäinen, mutta esiytyy kahtia jakautuneena jo siinä vaakunassa, joka koristaa Juhana lII:n hautajaissaaton kuvaa. Kustaa II:n Aadolfin aikana tehtiin keskihäntään pikku tupsu, joka sitten kehittyi varsinaiseksi hännän puoliskoksi. Porvoon valtaistuimen ja "Svecia antiquan " vaakunat ovat tässä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, hyvin toistensa näköiset.
Jaloissa olevan miekan muoto vaihteli myöskin melkoisesti eri aikoina. Alkuaan muodosti kahvan ponnen kotkanpää, joka sitten hävisi pois. Sijalle tuli 1700-luvun loppupuolella Turun rykmentin lippuun tavallinen sapelinkahva, joka nähdään myös Porvoon valtaistuimen vaakunassa. Jonkinlaisena välimuotona tähän kahvatyyppiin on mainittava "Svecia antiquan " vaakunamiekan kahva, jossa kotkanpään ohella nähdään käyrä väistinrauta, mikä saattaa ajattelemaan kaarimaista kädensuojinta.
Jaloin kokonaisvaikutus on ehdottomasti vanhimmalla, Kustaa Vaasan hautalaitteeseen tehdyllä leijonalla: sen tulinen järkkymätön into tempaa katsojan heti mukaansa.
V. 1887 normalisoi entinen valtioarkivario K. A. Bomansson Suomen vaakunan. Leijonan hän otti Kustaa Vaasan hautalaitteesta: sen hännän hän vain teki yksinkertaisemmaksi ja oikean takakäpälän hän siirsi väistinraudan taa. Herttuallisen kruunun tilalle hän asetti kuninkaallisen kruunun ja tämän sisään suuriruhtinaan myssyn. Kruunun vanteeseen hän sijoitti keskelle soikean kiven vinoneliön muotoisen kiven sijalle. Siten muodostui vaakuna jonka punaiselta yhdeksän hopearuusun koristamalta pohjalta kohoaa kruunattu kultainen leijona, oikeassa haarniskapukuisessa jalassa kultakahvainen hopeamiekka, takajalat kultakahvaisella hopeasapelilla. Kilven yllä suuriruhtinaan kruunu.
On mainittava myös, että venäläisetkin heraldikot ovat muodostelleet Suomen vaakunaa. Niinpä on sen vaakunan kruunuun, joka koristaa Nikolai ll:n kruunajaiskuvaa, sijoitettu Venäjän vaakuna, kaksipäinen kotka kaikkine keisarillisille valtamerkkeineen, ja käyrä venäläinen miekka on temmattu leijonan takajalkojen alta miltei samaan asemaan kuin Turun rykmentin lipussa. Tämä venäläissyntyinen vaakuna otettiin viime vuonna Senaatin varapuheenjohtajan Borovitinovin käskystä miltei sellaisenaan Suomen valtiokalenterin kanteen. Leijona, joka siinä menetti kaiken ryhtinsä, muistuttaa takajaloilleen noussutta tanssivaa hevosta. Tämä vaakunakuva merkitseekin Suomen leijonan syvintä alennustilaa.
Tässä yhteydessä mainittakoon,että Kremlin valtaistuinsalissa on kaksi suomalaista vaakunaa: Karjalan vaakuna aivan lähellä valtaistuinta ja Suomen vaakuna kauimpana siitä. Mikä johtuu siitä, että Venäjän tsaarit paljoa aikaisemmin tulivat Karjalan herroiksi kuin Suomen suuriruhtinaiksi.
Suomen väreistä on väitelty jopuolivuosisataa, ja vastanyt näyttää eräistä sanomalehdistössä olleista lausunnoista päättäen yksimielisyyden päivä kajastavan. * Sinisen ja valkoisen käytäntööntulosta Suomen väreinä kerrotaan seuraavaa: Eräässä ruotsalaisessa kylpylaitoksessa toimeenpantiin kilpapurjehdus, johon suomalaisetkin vieraat päättivät ottaa osaa. Joukossa oli Z. Topelius. Kun suomalaisilla ei ollut ennestään mitään kansallisia värejä, joilla he olisivat voineet merkitä miehittämänsä veneen, kutsuttiin tuokiossa kokoon tilapäiset "valtiopäivät", joihin nuoret kaunottaretkin ottivat osaa. Nämä valtiopäivät julistivat yksimielisesti sinisen ja valkoisen Suomen väreiksi.Värikysymys tuli ensi kerran valtiollisen uudistuksemme suurena vuonna v. 1863 lippukysymyksen yhteydessä esille. Siis samoissa olosuhteissa kuin nytkin. Mielipiteet kävivät kolmeen suuntaan: yhdet (Finlands Allmänna Tidning) ehdottivat punaista ja keltaista, vaakunamme päävärejä, toiset (Helsingfors Dagblad, Suometar) punaista, keltaista ja sinistä, koska muka teräksen esiytyminen vaakunassamme vaati myös sinistä, mitä muutoinkin jo vanhastaan pidettiin suomalaisena värinä, ja kolmannet (Helsingfors Tidningar) valkoista ja sinistä, sillä perusteella, että nämä paraiten kuvastivat kansamme ja maamme luonnetta. Jäikimäisen ajatussuunnan innokkain edustaja oli Z. Topelius, joka kauniissa runossa sytytti sydämiä väriensi puolelle, jotka muka niin elävästi kuvastivat Suomen kesäisiä järviä ja talvista lunta ("en symbolisk betydelse af sommarsjö och vintersnö"). Väittelyn tulokseksi tuli kaksi eri käytäntöä: suurin osa yleisöstä kannatti Topeliuksen runouden lämmittämänä sinistä ja valkoista,* vähemmistö, joka oli sitä mieltä, että monessa muussa maassa lumi oli valkoisempaa ja vesi sinisempää kuin Suomessa, asettui heraldiselle kannalle puoltaen punaista ja keltaista.
Mainita täytyy, että siniselle ja valkoiselle haettiin tukea myös myöhimmästä historiastamme. Maamarsalkan sauva Porvoon valtiopäivillä oli sinistä hopeakukilla kirjattua samettia, ja näitä valtiopäiviä avattaessa kulkivat "Suomen kaksi airuetta" ensimäisinä sinisissä hopeakirjaisissa puvuissa. Suomen sotaväen puvuissa esiintyi sininen jo v:sta 1812 etupäässä kauluksen ja riväärien värinä. V. 1819 antoi Aleksanteri I Luolaisten kentällä kolmelle silloiselle Suomen rykmentille liput, joissa oli Suomen armeijan värit, tumman vihreä, vaaleansininen ja valkoinen sekä Suuriruhtinaanmaan vaakuna keisarillisen kotkan sisässä.
V. 1895 herätti valtionarkivario Reinh Hausen väittelyn uudelleen moittien sitä, että sinisiä ja valkoisia värejä asian oikeaa laitaa tietämättä kannatettiin niin sanomalehdissä kuin juhlatilaisuuksissakin Suomen kansallisväreinä. Kun vapauden päivät 1905 kajastivat taas, asettuivat entiset katsomukset sovittamattomina jälleen vastakkain: nyt puolsivat perustuslailliset, joiden valtaanpääsy kohotti leijonalipun suurlakon muistorikkaina päivinä julkisten rakennusten katoille punaista ja keltaista, mutta suomalainen puolue valkoista ja sinistä.
Vihdoin kesällä 1912, Tukholman olympialaisten kisojen aikana, jolloin suomalaisten oli viranomaisten pakotuksesta poikkeuksena kaikista muista kansoista esiinnyttävä ilman lippua, heräsi sanomalehdistössä uudelleen vilkas keskustelu Suomen väreistä. Reinh. Hansen osoitti äsken mainitun polemiikin aikana, että miltei kaikkien maiden kansallisvärit samalla olivat vaakunan päävärit. Tähän huomautti Georg Schauman, että kansallisvärit eivät olleet, eivätkä voineet olla jostakin niin muodollisesta seikasta kuin vaakunan väreistä riippuvia, vaan olivat historiallisten tapausten synnyttämiä sellaisina ajankohtina, jolloin kansat heräsivät kansalliseen itsetietoisuuteen ottaen kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä. Niin olivat esim. Ranskan kansallisväreistä punainen ja valkoinen vallankumouksen luomia: ne olivat Parisin, vallankumouksen ahjon värit: kun kuningasvalta taipui uuden ajan vaatimuksiin, liitettiin vallankumouksen väreihin kuninkaallisen vallan valkoinen väri. Suomen kansasta tuli Schaumanin mukaan kansakunta sanan täydessä merkityksessä vasta 1863. Tällöin loivat maan suurmiehet kansan värit, sinisen ja valkoisen, joita kansa yhtyi kannattamaan. Kansa valitsi siis täysikäisyyspäivänään itse värinsä.
Olen tahtonut tuoda esille tämän Schaumaninkin lausuman ajatuksen, ettei minua syytettäisi yksipuolisuudesta. Epäilemättä siinä on perää, mutta ei niin paljon, etteivät hänen historiallisiinkin tosiasioihin perustamansa kansallisvärit lopulta nekin palautuisi heraldisiin väreihin. Näimmehän sen juuri hänen ranskalaisesta esimerkistään. Schauman myöntääitse heraldisen pohjan, mutta ei tunnusta sitä nykyaikaisten, kansain kansallisvärien määrääjäksi! Hän kirjoittaa m. m.: "Siihen aikaan (keskiajalla) vaati tapa, että kullakin herralla piti olla vaakuna arvonsa ulkonaisena tunnusmerkkinä. Näiden valmistaminen sekä varustaminen kuvioilla, väreillä, kypäreillä ja lehtikoristeilla saattoi tapahtua ainoastaan määrättyjä tenillisiä sääntöjä huomioonottamalla mistä syystä syntyi ominainen taide, vaakunataide eli heraldiikka. Vaakunain värit saivat pian erikoisen merkityksensä: niistä tuli pikku ruhtinasten talonvärit, joissa kaikki taloon kuuluvat juhlatilaisuuksissa prameilivat ja joilla linnan huoneet koristettiin... Keskiaikainen vaakunataide, heraldiikka, on siten saanut määrätä useat 1800-luvun kansallisvärit". Eräs saksalainenerikoistuntija sanookin:"Enimmäkseen ovat maan väreinä hallitsijasukujen sukuvaakunan värit, sillä hallitsijasukujen perhevaakunoista on aikain kuluessa tullut maan vaakunoita."
Epäilemättä on kysymys kansallisväreistä kansakunnan itsensä ratkaistava; ja toivoa täytyy, että Suomen kansa lopultakin on tullut tähän ajan kohtaan.
Mutta kysymystä kansallisväreistä ei ratkaista samassa määrässä järjellä kuin tunteella, ja juuri tämä seikka on tehnyt sen, että yksimielisyyteen pääsy on ollut vaikeata. Ratkaisun luulisi kuitenkin silloin käyvän mahdolliseksi, kun esiytyy hetki, joka siinä määrin valtaa kansalaisten mielet, että arvostelu vaikenee yhteisen suuren tunnevuon voimasta.
Sen hetken luulisi lyöneen sinä päivänä, kun punakeltainen leijonalippu pitkällisen sorronajan jälkeen taas vapauttavana vallankumouspäivänä lehahti lipputankojemme latvaan. Kenen suomalaisensydän ei silloin sykähtänyt!
Ja se lippu, joka silloin kohosi, oli samalla merkki, mikä sitoi nykyhetken entisyyteen sallien meidän nähdä ja arvostella tapahtumia niiden syysuhteissa: historialliselta pohjalta.
Leijonalippujen alla taistelivat suomalaiset esi-isämme jo Kustaa Aadolfin aikana, ja läpi koko 1700-luvun oli tämä sama lippu Turun rykmentin kunniakkaana tienviittana. Sen tulista, tarmokkaasti taistelevaa leijonaa seuratkaamme edelleen.
Kun sen lippumme esikuvaksemme asetamme, muistakaamme samalla panna se päin lipputankoon, selin itseemme sen seuraajiin, sillä silloin se on oikeassa johtajan asennossaan.
On myös puhuttu Suomen lipusta, jossa keltainen risti olisi punaisella pohjalla. Sillä olisi se etu, että se yhdistäisi meidät Skandinaviaan, mutta se haitta, että sen etäältä katsoen saattaisi sekoittaa Tanskan tai Sveitsin lippuihin, joissa punaisella pohjalla on valkoinen risti. Totta on, että leijona onmatkan päästä huonosti erottuva kuvio, mutta toiselta puolen yhtä kaikki sellainen, ettei se aikaansaa sekoittamista muiden maiden lippuihin. Sinivalkoisen se voittaa heraldisen alkuperänsä, väriensä lämpimyyden ja kantavuuden sekä kuvionsa mukaantempaavan voiman puolesta.
Mutta kun Suomen lippu kerran luodaan, laitettakoon siitä normaalikappale, joka vastaisillekin polville näyttää oikeat koko- ja värisuhteet ja siten asettaa esteen mielivallalle.
Kirjoittanut U. T. Sirelius.
Vanhin Suomen lipun maininta on Kustaa Vaasan hautajaisista v:lta 1560. "Vaakunankantajat" kuljettivat silloin juhlallisessa saattuesssa m. m. "Etelä-" ja "Pohjois Suomen", Hämeen, Karjalan, Savon, Pohjanmaan ja Suomen lippua, joka siis jo tällöin edusti yhdeksi kokonaisuudeksi koottua Suomen maata ja kansaa. Suomen lippua kantoi Åke Bentsson. Maakuntalippuja koristivat josillointunnetut maakuntavaakunamme, mutta millainen Suomen lipun vaakuna oli, siitä ei ole varmuutta. Mahdollisesti esiytyi sinä sama Juhana herttuan aikuinen vaakuna, joka vieläkin koristaa Turun linnan porttia: neljä pohjaa, joista ylemmissä Svean kolme kruunua ja Göötanmaan leijona, alemmissa Pohjois-Suomen karhu ja Etelä-Suomen kruunattu turnajaiskypärä; yllä herttuallinen kruunu.
Mikäli tiedetään, tavataan vanhin kuva leijonavaakunastamme Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan ja hänen kahden ensimäisen puolisonsa yhteisessä hautalaitteessa, minkä yhtä kulmapatsasta se kaunistaa. Vaakunan alla on kirjoitus: "Arma Magni Ducatus Finlandiæ" ("Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna"), mikä sisällyksestä päättäen on aikaisintaan piirretty 1581, eli sinä vuonna, jolloin Juhana III korotti Suomen suuriruhtinaanmaaksi. Aivan varmaa ei ole, onko itse vaakuna samalta ajankohdalta. Sen herttuallinen kruunu näyttäisi viittaavan aikaisempaan aikaan, ellei voitane olettaa, että suuriruhtinaanmaan ranskalainen nimi "grandduché " ("Suuriherttuakunta") aiheutti herttuallisen kruunun yhdistämisen vaakunaan. Ruhtinaallinen kruunu esiytyy Suomen vaakunassa ensi kerran Juhana liitti puolison Katarina Jagellonican hautalaitteessa, jonka portaalia se yhdessä valtakunnan ja maakuntain vaakunain kanssa koristaa. Kruunun yläosan muodostaa "ruhtinaanhattu", lehtikoristeilta kohoava myssymäinen täyte, jonka kauneusarvon saattaa asettaa kysymyksen alaiseksi.
Suomi oli herttuakunta jo v:sta 1302, jolloin Mauno Latolukon pojasta Waldemarista tuli Suomen herttua, ja epäilemättä olisi Juhana III Suomesta tehnytkin suurherttuakunnan, ellei hänellä olisi ollut aivan erikoisia syitä toisenlaiseen menettelyyn.
Ruhtinaan arvonimi oli ennenkaikkea venäläisten valtiaiden omaisuutta. Ruurikin suvun päämiehenä otti Kievin ruhtinas, jonka vaikutusvalta oli suurin, suuriruhtinaan arvonimen. Kun suku hajaantui useampiin haaroihin, omistivat näidenkin päämiehistä jotkut saman tittelin. Keskinäisissä taisteluissa sortui sittemmin moni suuriruhtinas, kunnes vihdoin Moskovan suuriruhtinaan livana II:n ja tämän pojan Vasilin onnistui kukistaa kaikki kilpailijansa ja koota valtansa alle heidän alueensa. Vasilin pojan, livana IV:n, joka vielä laajensi vaitaansa uusilla alueilla, erikoisena nautintona oli hänen loistava titulatuurinsa, jonka pitkä sarja entisten ruhtinasten arvonimiä muodosti.
Tästä suuriruhtinaasta, joka 1547 kruunautti itsensä tsaariksi, tuli Juhana III:n ankara vastustaja. Riidan aiheina oli etupäässä Viron ja Liivin kysymys. Turhamielistä Juhanaa harmitti sitäpaitsi se pitkä ja komea titteli, jolla hänen tsaarillinen kilpailijansa kopeili — eikä vähän sekään, että tämä oli rohjennut syyttää häntä, Juhanaa, halvasta syntyperästä. Siksi käytti Juhana hyväkseen Pontus de la Gardien aseiden menestystä ja lisäsi siihenastiseenköyhääntitteliinsä Käkisalmen läänin ja Inkerin valloituksen jälkeen Suomen, Käkisalmen ja Inkerin suuriruhtinaan arvonimen. Toimenpide oli tarkoitettu samalla livanan ärsytykseksi: nyt oli näet Juhanakin vanhan kunniakkaan moskovalaisen arvonimen kantaja.
Mutta palaamme Kustaa Vaasan hautalaitteeseen. On sanottu, että se valmistui vasta 1583 eli pari vuotta Suomen suuriruhtinaskunnaksi korottamisen jälkeen. Viipymisellä oli omat syynsä. Laitteen tilasi kyllä jo Eerik XIV, mutta raha-asiain huono hoito näyttää hidastuttaneen valmistumista. Työn sai tehdäkseen flaamilainen taiteilja Willem Boy, joka sitä varten asettui Antwerpeniin. Mutta sattui niin, että Eerik kuninkaan valtuutettu käydessään kuninkaansa puolesta kosimassa Lothringin prinsessaa, joutui rahapulaan ja lainasi Antwerpenistä Willem Boyn kautta tarvitsemansa summan. Kun suoritus ei tapahtunutkaan sopimuksen mukaan, panetti velkakirjan omistaja Antwerpenin maistraatin kautta kuninkaallisen hautalaitteen takavarikkoon, josta se vapautui vasta Juhana III:n aikana ja Alban herttuan avulla. V. 1576 saapuivat sen ensimäiset osat Ruotsiin.
Suomen suuriruhtinaskunnaksi korotus perustui ruotsalaisten ja suomalaisten aseiden voittoon Käkisalmen läänissä. Oli luonnollista, että vaakuna joutui tämän historiallisen tosiasian kuvastimeksi. Vuosisatoja olivat Ruotsi ja Venäjä otelleet Karjalasta, jonka Pähkinäsaaren rauha oli jakanut kahtia. Karjalan vaakunassakin nämä vallat esiytyivät miekan mittelyssä: Ruotsin haarniskoidussa kädessä suora länsimainen kalpa, Venäjän haarniskoimattomassa kourassa idän käyrä miekka. Nyt oli länsi voittanut idän ja merkiksi tästä pantiin hyökkäävän leijonan oikeaan etukäpälään voittoisa Ruotsin kalpa ja sen jalkojen alle voitettu Venäjän miekka. Suomen maakuntain luku oli kasvanut samalla yhdeksäksi, ja arvatenkin tämän seikan osoitukseksi koristettiin vaakuna yhdeksällä ruusulla. Leijonan päähän asetettiin Karjalan herttuallinen kruunu, jonka omistamista vuosisataiset taistelut olivat koskeneet.
Värit määrättiin erään käsikirjoituksen mukaan jo ajanjaksolla 1583-1595. Käsikirjoituksessa sanotaan: "Kullattu leijona kruunu päässä, oikea etukäpälä asestettuna miekalla, takakäpälät polkemassa venäläistä miekkaa, ympärillä yhdeksän hopeoitua ruusua punaisella taustalla; vaakunan yllä kullattu kruunu punaisine ruhtinaanhattuineen."
Vielä Kustaa Vaasa kantoi avonaista kuninkaan kruunua, mutta Eerik XIV teetti Amsterdamissa umpinaisen, joka sitten ruhtinaan punaiseen hattuun yhdistettynä esiytyi myös Suomen vaakunassa — ensi kerran Juhana III:n hautajaisia esittävässä taulussa.
Jälkeen tämän ruhtinaan hallitusajan joutui Suomen vaakuna monien muutosten alaiseksi.
Sanotaan, että leijona alkuaan oli kopioitu aivan samanlaiseksi kuin Norjan, koska muka Juhana III tahtoi kostaa Tanskan hallitsijaperheelle sen, että tämä oli vaakimakilpeensä ottanut Ruotsin vanhan vaakunan, kolme kruunua.
Suomen vaakuna Kustaa II Aadolfin Vanhimmassa, kuten yleensä 1500-luvun Suomen vaakunoissa, tallaa leijona takajaloillaan miekan väistinrautaa ja kärkeä. Mutta seuraavalla vuosisadall asiirtyy oikea takakäpälä väistinraudan taa ja vasen etukäpälä kahvaan. Näin on laita esim. niissä vaakunoissa, jotka koristavat Kustaa II:n Aadolfin kuvan kehystä, Eerik Sorolaisen postillan takimaista lehteä (v. 1625), Kaarle X:n Kustaan hautasaattoa esittävää kuvaa sekä Porvoon valtiopäivillä käytettyä valtaistuinta. Sama asento on leijonalle annettu myös Erik Dahlbergin loistoteoksessa "Svecia antiqua et hodierna". Mutta 1600-luvun loppupuolella häipyy pois muisto jalkojen alle poljetusta idän miekasta, jonka leijona nyt tempaa vasempaan etukäpäläänsä. Tällaisena kahdella aseella uhkaavana petona se esiytyy Turun rykmentin lipussa ajanjaksolla 1686-1766.
Ruusujenkin sijoitus muuttuu. Juuri mainitun rykmentin lipuissa pysyy lukumäärä, yhdeksän, entisellään, mutta asettelu käy symeetriseksi. Kustaa II:n Aadolfin aikaisissa vaakunoissa kasvaa lukumäärä milloin kahdeksi-, milloin neljäksitoista; jälkimäinen määrä niitä on myös Porvoon valtiopäiväin valtaistuimessa.
Häntä oli alkuaan yhtenäinen, mutta esiytyy kahtia jakautuneena jo siinä vaakunassa, joka koristaa Juhana lII:n hautajaissaaton kuvaa. Kustaa II:n Aadolfin aikana tehtiin keskihäntään pikku tupsu, joka sitten kehittyi varsinaiseksi hännän puoliskoksi. Porvoon valtaistuimen ja "Svecia antiquan " vaakunat ovat tässä, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, hyvin toistensa näköiset.
Jaloissa olevan miekan muoto vaihteli myöskin melkoisesti eri aikoina. Alkuaan muodosti kahvan ponnen kotkanpää, joka sitten hävisi pois. Sijalle tuli 1700-luvun loppupuolella Turun rykmentin lippuun tavallinen sapelinkahva, joka nähdään myös Porvoon valtaistuimen vaakunassa. Jonkinlaisena välimuotona tähän kahvatyyppiin on mainittava "Svecia antiquan " vaakunamiekan kahva, jossa kotkanpään ohella nähdään käyrä väistinrauta, mikä saattaa ajattelemaan kaarimaista kädensuojinta.
Jaloin kokonaisvaikutus on ehdottomasti vanhimmalla, Kustaa Vaasan hautalaitteeseen tehdyllä leijonalla: sen tulinen järkkymätön into tempaa katsojan heti mukaansa.
V. 1887 normalisoi entinen valtioarkivario K. A. Bomansson Suomen vaakunan. Leijonan hän otti Kustaa Vaasan hautalaitteesta: sen hännän hän vain teki yksinkertaisemmaksi ja oikean takakäpälän hän siirsi väistinraudan taa. Herttuallisen kruunun tilalle hän asetti kuninkaallisen kruunun ja tämän sisään suuriruhtinaan myssyn. Kruunun vanteeseen hän sijoitti keskelle soikean kiven vinoneliön muotoisen kiven sijalle. Siten muodostui vaakuna jonka punaiselta yhdeksän hopearuusun koristamalta pohjalta kohoaa kruunattu kultainen leijona, oikeassa haarniskapukuisessa jalassa kultakahvainen hopeamiekka, takajalat kultakahvaisella hopeasapelilla. Kilven yllä suuriruhtinaan kruunu.
On mainittava myös, että venäläisetkin heraldikot ovat muodostelleet Suomen vaakunaa. Niinpä on sen vaakunan kruunuun, joka koristaa Nikolai ll:n kruunajaiskuvaa, sijoitettu Venäjän vaakuna, kaksipäinen kotka kaikkine keisarillisille valtamerkkeineen, ja käyrä venäläinen miekka on temmattu leijonan takajalkojen alta miltei samaan asemaan kuin Turun rykmentin lipussa. Tämä venäläissyntyinen vaakuna otettiin viime vuonna Senaatin varapuheenjohtajan Borovitinovin käskystä miltei sellaisenaan Suomen valtiokalenterin kanteen. Leijona, joka siinä menetti kaiken ryhtinsä, muistuttaa takajaloilleen noussutta tanssivaa hevosta. Tämä vaakunakuva merkitseekin Suomen leijonan syvintä alennustilaa.
Tässä yhteydessä mainittakoon,että Kremlin valtaistuinsalissa on kaksi suomalaista vaakunaa: Karjalan vaakuna aivan lähellä valtaistuinta ja Suomen vaakuna kauimpana siitä. Mikä johtuu siitä, että Venäjän tsaarit paljoa aikaisemmin tulivat Karjalan herroiksi kuin Suomen suuriruhtinaiksi.
Suomen väreistä on väitelty jopuolivuosisataa, ja vastanyt näyttää eräistä sanomalehdistössä olleista lausunnoista päättäen yksimielisyyden päivä kajastavan. * Sinisen ja valkoisen käytäntööntulosta Suomen väreinä kerrotaan seuraavaa: Eräässä ruotsalaisessa kylpylaitoksessa toimeenpantiin kilpapurjehdus, johon suomalaisetkin vieraat päättivät ottaa osaa. Joukossa oli Z. Topelius. Kun suomalaisilla ei ollut ennestään mitään kansallisia värejä, joilla he olisivat voineet merkitä miehittämänsä veneen, kutsuttiin tuokiossa kokoon tilapäiset "valtiopäivät", joihin nuoret kaunottaretkin ottivat osaa. Nämä valtiopäivät julistivat yksimielisesti sinisen ja valkoisen Suomen väreiksi.Värikysymys tuli ensi kerran valtiollisen uudistuksemme suurena vuonna v. 1863 lippukysymyksen yhteydessä esille. Siis samoissa olosuhteissa kuin nytkin. Mielipiteet kävivät kolmeen suuntaan: yhdet (Finlands Allmänna Tidning) ehdottivat punaista ja keltaista, vaakunamme päävärejä, toiset (Helsingfors Dagblad, Suometar) punaista, keltaista ja sinistä, koska muka teräksen esiytyminen vaakunassamme vaati myös sinistä, mitä muutoinkin jo vanhastaan pidettiin suomalaisena värinä, ja kolmannet (Helsingfors Tidningar) valkoista ja sinistä, sillä perusteella, että nämä paraiten kuvastivat kansamme ja maamme luonnetta. Jäikimäisen ajatussuunnan innokkain edustaja oli Z. Topelius, joka kauniissa runossa sytytti sydämiä väriensi puolelle, jotka muka niin elävästi kuvastivat Suomen kesäisiä järviä ja talvista lunta ("en symbolisk betydelse af sommarsjö och vintersnö"). Väittelyn tulokseksi tuli kaksi eri käytäntöä: suurin osa yleisöstä kannatti Topeliuksen runouden lämmittämänä sinistä ja valkoista,* vähemmistö, joka oli sitä mieltä, että monessa muussa maassa lumi oli valkoisempaa ja vesi sinisempää kuin Suomessa, asettui heraldiselle kannalle puoltaen punaista ja keltaista.
Mainita täytyy, että siniselle ja valkoiselle haettiin tukea myös myöhimmästä historiastamme. Maamarsalkan sauva Porvoon valtiopäivillä oli sinistä hopeakukilla kirjattua samettia, ja näitä valtiopäiviä avattaessa kulkivat "Suomen kaksi airuetta" ensimäisinä sinisissä hopeakirjaisissa puvuissa. Suomen sotaväen puvuissa esiintyi sininen jo v:sta 1812 etupäässä kauluksen ja riväärien värinä. V. 1819 antoi Aleksanteri I Luolaisten kentällä kolmelle silloiselle Suomen rykmentille liput, joissa oli Suomen armeijan värit, tumman vihreä, vaaleansininen ja valkoinen sekä Suuriruhtinaanmaan vaakuna keisarillisen kotkan sisässä.
V. 1895 herätti valtionarkivario Reinh Hausen väittelyn uudelleen moittien sitä, että sinisiä ja valkoisia värejä asian oikeaa laitaa tietämättä kannatettiin niin sanomalehdissä kuin juhlatilaisuuksissakin Suomen kansallisväreinä. Kun vapauden päivät 1905 kajastivat taas, asettuivat entiset katsomukset sovittamattomina jälleen vastakkain: nyt puolsivat perustuslailliset, joiden valtaanpääsy kohotti leijonalipun suurlakon muistorikkaina päivinä julkisten rakennusten katoille punaista ja keltaista, mutta suomalainen puolue valkoista ja sinistä.
Vihdoin kesällä 1912, Tukholman olympialaisten kisojen aikana, jolloin suomalaisten oli viranomaisten pakotuksesta poikkeuksena kaikista muista kansoista esiinnyttävä ilman lippua, heräsi sanomalehdistössä uudelleen vilkas keskustelu Suomen väreistä. Reinh. Hansen osoitti äsken mainitun polemiikin aikana, että miltei kaikkien maiden kansallisvärit samalla olivat vaakunan päävärit. Tähän huomautti Georg Schauman, että kansallisvärit eivät olleet, eivätkä voineet olla jostakin niin muodollisesta seikasta kuin vaakunan väreistä riippuvia, vaan olivat historiallisten tapausten synnyttämiä sellaisina ajankohtina, jolloin kansat heräsivät kansalliseen itsetietoisuuteen ottaen kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä. Niin olivat esim. Ranskan kansallisväreistä punainen ja valkoinen vallankumouksen luomia: ne olivat Parisin, vallankumouksen ahjon värit: kun kuningasvalta taipui uuden ajan vaatimuksiin, liitettiin vallankumouksen väreihin kuninkaallisen vallan valkoinen väri. Suomen kansasta tuli Schaumanin mukaan kansakunta sanan täydessä merkityksessä vasta 1863. Tällöin loivat maan suurmiehet kansan värit, sinisen ja valkoisen, joita kansa yhtyi kannattamaan. Kansa valitsi siis täysikäisyyspäivänään itse värinsä.
Olen tahtonut tuoda esille tämän Schaumaninkin lausuman ajatuksen, ettei minua syytettäisi yksipuolisuudesta. Epäilemättä siinä on perää, mutta ei niin paljon, etteivät hänen historiallisiinkin tosiasioihin perustamansa kansallisvärit lopulta nekin palautuisi heraldisiin väreihin. Näimmehän sen juuri hänen ranskalaisesta esimerkistään. Schauman myöntääitse heraldisen pohjan, mutta ei tunnusta sitä nykyaikaisten, kansain kansallisvärien määrääjäksi! Hän kirjoittaa m. m.: "Siihen aikaan (keskiajalla) vaati tapa, että kullakin herralla piti olla vaakuna arvonsa ulkonaisena tunnusmerkkinä. Näiden valmistaminen sekä varustaminen kuvioilla, väreillä, kypäreillä ja lehtikoristeilla saattoi tapahtua ainoastaan määrättyjä tenillisiä sääntöjä huomioonottamalla mistä syystä syntyi ominainen taide, vaakunataide eli heraldiikka. Vaakunain värit saivat pian erikoisen merkityksensä: niistä tuli pikku ruhtinasten talonvärit, joissa kaikki taloon kuuluvat juhlatilaisuuksissa prameilivat ja joilla linnan huoneet koristettiin... Keskiaikainen vaakunataide, heraldiikka, on siten saanut määrätä useat 1800-luvun kansallisvärit". Eräs saksalainenerikoistuntija sanookin:"Enimmäkseen ovat maan väreinä hallitsijasukujen sukuvaakunan värit, sillä hallitsijasukujen perhevaakunoista on aikain kuluessa tullut maan vaakunoita."
Epäilemättä on kysymys kansallisväreistä kansakunnan itsensä ratkaistava; ja toivoa täytyy, että Suomen kansa lopultakin on tullut tähän ajan kohtaan.
Mutta kysymystä kansallisväreistä ei ratkaista samassa määrässä järjellä kuin tunteella, ja juuri tämä seikka on tehnyt sen, että yksimielisyyteen pääsy on ollut vaikeata. Ratkaisun luulisi kuitenkin silloin käyvän mahdolliseksi, kun esiytyy hetki, joka siinä määrin valtaa kansalaisten mielet, että arvostelu vaikenee yhteisen suuren tunnevuon voimasta.
Sen hetken luulisi lyöneen sinä päivänä, kun punakeltainen leijonalippu pitkällisen sorronajan jälkeen taas vapauttavana vallankumouspäivänä lehahti lipputankojemme latvaan. Kenen suomalaisensydän ei silloin sykähtänyt!
Ja se lippu, joka silloin kohosi, oli samalla merkki, mikä sitoi nykyhetken entisyyteen sallien meidän nähdä ja arvostella tapahtumia niiden syysuhteissa: historialliselta pohjalta.
Leijonalippujen alla taistelivat suomalaiset esi-isämme jo Kustaa Aadolfin aikana, ja läpi koko 1700-luvun oli tämä sama lippu Turun rykmentin kunniakkaana tienviittana. Sen tulista, tarmokkaasti taistelevaa leijonaa seuratkaamme edelleen.
Kun sen lippumme esikuvaksemme asetamme, muistakaamme samalla panna se päin lipputankoon, selin itseemme sen seuraajiin, sillä silloin se on oikeassa johtajan asennossaan.
On myös puhuttu Suomen lipusta, jossa keltainen risti olisi punaisella pohjalla. Sillä olisi se etu, että se yhdistäisi meidät Skandinaviaan, mutta se haitta, että sen etäältä katsoen saattaisi sekoittaa Tanskan tai Sveitsin lippuihin, joissa punaisella pohjalla on valkoinen risti. Totta on, että leijona onmatkan päästä huonosti erottuva kuvio, mutta toiselta puolen yhtä kaikki sellainen, ettei se aikaansaa sekoittamista muiden maiden lippuihin. Sinivalkoisen se voittaa heraldisen alkuperänsä, väriensä lämpimyyden ja kantavuuden sekä kuvionsa mukaantempaavan voiman puolesta.
Mutta kun Suomen lippu kerran luodaan, laitettakoon siitä normaalikappale, joka vastaisillekin polville näyttää oikeat koko- ja värisuhteet ja siten asettaa esteen mielivallalle.
23.3.16
Rakennusten maalaamisesta.
Orimattilan Uutiset 31, 27.4.1926
Maita mantereita kulkiessaan tekee yleensä meillä sen hauskan huomion, että maalaistalojenkin maalaamiseen on alettu kiinnittää asianmukaista huomiota. Maassamme on jo seutuja joista suurempi maalaamaton talo on melkein harvinaisuus. Rakennusaineiden kallistuessa koetetaan huoneita entistä huolellisimmin suojella rappeutumiselta. Samalla on viime vuosina alettu keskittää yhä vilkkaampaa huomiota myös talojen kaunistamiseen .ja näissä kummassakin on maalaaminen luonnollisesti muita tärkeämpänä tekijänä.
Mutta näin on laita vain suuremmissa taloissa. Sensijaan pienviljelijäin parissa jotka nykyään jo todellisuudessa edustavat valtavan suurta maatalousväen luokkaa ei talojen maalaamiseen ole vielä ennätetty paljon keskittää huomiota. Jos kyläryhmästä siirrytään (alojen takamaille joka seutu sangen usein on pienviljelijäin Varsinaista asuma-aluetta, niin siellä nähdään vain harvoin maalattuja taloja. Pienviljelijäin raha-aika ei useinkaan riitä rakennusten maalaamiseen. Itse talon hankkiminen on monestikin ollut siksi paljon työtä ja uhrauksia kysyvä tehtävä, että kaikki mikä ei ole suorastaan välttämätöntä, on saanut jäädä. Ja siis maalaaminenkin. Eikä siinä ole mitään ihmettelemisen sijaa. Eihän maali pirtinseinässä lämmintä lisää, ja leipä ja lepo maistuvat yhtä hyvältä maalaamattomassa kuin maalatussakin tuvassa. Koska ei se ole yhtä välttämätöntä kuin sammal seinävarossa, niin monet katsovat sen ylellisyydeksi. Ja siksipä saakin sade ja päivänpaiste syödä jä mädättää tuhansien pientalojen maalaamattomia seiniä.
On kyllä totta ettei pienviljelijäin aika ja raha riitä edes välttämättömiin tarpeisiin, jos ei sitä käytetä mahdollisimman järkevästi. Multa samalla täytyy huomauttaa, ellä hyvin käytettynä se kyllä riittää jopa säästöjenkin tekemiseen niinkuin monet ovat esimerkillään näyttäneet. Ja rakennusten maalaaminen on kieltämättä rahan ja ajan järkevää käyttämistä. Pienviljelijän, joka taloa rakentaessaan on saanut monesti ponnistaa, ehkä viimeisensä, ei mitenkään kannata antaa ilman syödä pirttinsä seiniä. Hänen on ehdottomasti ne maalaamalla suojeltava. Eikä yksin seiniä, vaan saman tien myöskin katot Mutta tällöin on kuitenkin huomattava, että jos katto jo on niin sateen ja tulen syömä, että alkaa olla uusimisen tai paikkailemisen tarpeessa, niin silloin ei siihen kannata maalia tuhlata. Sillä muistettava on, ettei maali tee kattoa pitäväksi, vaan ainoastaan eheän katon kestäväksi. Lisäksi tulkoon mainituksi, että rakennusten maalaamista ei suinkaan tarvitse rajoittaa vain talon päärakennusten ja karjasuojien maalaamiseen. Aivan yhtä tärkeätä kuin näissä, on maali myöskin pelloilla olevissa eloja heinäsuojissa. Nykyään rakennetaan melko vilkkaasti pikkutiloillakin ajanmukaisen viljelyksen ja työtapojen edellyttämiä avaria lautamakasiineja. Niihin on viime aikoina uhrattu huomattavia pääomia, ja varmasti on taloudellisesti kannattavaa, että niiden ohuet lautaseinät suojataan maalaamalla.
Ei tietenkään voida numeroilla osottaa kuinka paljon enempi maalattu seinä kestää kuin maalaamaton. Sehän näet riippuu monista seikoista. Maalaus saattaa olla joko hyvä tai huono, ja se määrää pääasiassa kestävyyden. Lisäksi maalausta täytyy myös huolellisesti hoitaa ja uusia silloin kuin se alkaa rapista pois. Näin meneteltäessä tulee seinien kestävyys monenkertaiseksi. Jopa voidaan väittää, että jos maalauksesta pidetään niin hyvä huoli, ettei vesi ja ilma pääse koskaan tunkeutumaan puuhun asti, niin rakennuksen ikä on melkein loppumaton. Kun maalaus eristää sen ilman vaikutuksella, niin mikään ei sitä kuluta.
Sitten ollee paikalleen vielä mainita muutamalla sanalla siitä, mikä maali olisi edullisinta hintaan ja kestävyyteen nähden esimerkiksi pienviljelijäin taloudessa. Höylätyllä laudalla vuoratuissa rakennuksissa käytetään melkein poikkeukselta öljyvärimaalia huolimatta siitä, vaikka se tuleekin kalliiksi. Sillä vesivärimaala yleensä peseytyy sateessa pois höylätystä seinästä. Sensijaan sahatussa lautaseinässä niinkuin kirveellä veistetyssä hirsiseinässäkin käytetään edullisesti vesivärimaalia. Sitten on toinen kysymys, mikä vesiväri olisi talonpoikaistalossa käytännöllisintä. Kyllästyneenä "punaiseen seinään ja valkeaan ikkunalautaan" ovat monetkin. Mutta hyvin usein on sattunut, että vanha punamultamaali on kestävyytensä vuoksi vienyt muut värit syrjään. Se onkin todella halpa ja pysyvä väri. Kun on joutunut näkemään miten kauan se kestää ilmaa vastaan niin melkeimpä tekisi mieli myöntää todeksi entisen maalarimestarin väite, että hyvin onnistunut punamultamaali punoittaa pirtin seinässä "maailman loppuun asti".
Vielä muutama sana itse maalaamisesta. Tavallisen maalaistalon ulkomaalauksesa ei ole suinkaan pakko käyttää erikoisia ammattimiehiä. Maalaus on kyllä huolelliseti suoritettava, ja ennen kaikkea tulee katsoa, että maali peittää seinän tasan, kaikkien syvennysten pohjia myöten. Mutta ken tahansa huolellinen työmies voi sen tehdä. Tottumattomalta ei lyö tosin sujua yhtä nopeasti kuin ammattinneheitä; mutta pian työ kyllä opettaa tekijänsä, ja itse suorittamalla maalaustyön, esimerkiksi pienviljelijä säästyy rahan käyttämisetä, mjkä juuri hänelle usein onkin tärkeintä.
Mutta yksi on seikka, jota maaiaamiseen ryhdyttäessä ei mitenkään pidä unhottaa. Maali täytyy oppineen ammattimiehen valmistaa. Siihen näet tarvitaan taitoa, jota ei omata ilman harjaantumusta. Ja esimerkiksi maalinkeittämistä tuntematon ryhtyy punaamalla valmistamaan omin neuvoin, niin voi helposti sattua, että jo ensimäinen sadekuuro pesee maalit pois hänen seinistään. Mutit punamaalia seinään siveltäessä ei tarvitse tuntea ammattisalaisuuksia. Siihen työhön pystyy ken tahansa kunnollinen henkilö.
Kuten jo mainittiin tekee maali rakennukset kestäviksi, ja samalla se myöskin kaunistaa taloa. Maalaustyö kannattaa varmasti jo yksin kestävyyssyistä, joten siis kauneus tullaan saamaan lahjaksi. Kauneus taas kehittää ja kasvattaa ihmisen jaloimpia puolia. Se on jokaiselle tavoittelemisen arvoinen.
K. J:la.
Maita mantereita kulkiessaan tekee yleensä meillä sen hauskan huomion, että maalaistalojenkin maalaamiseen on alettu kiinnittää asianmukaista huomiota. Maassamme on jo seutuja joista suurempi maalaamaton talo on melkein harvinaisuus. Rakennusaineiden kallistuessa koetetaan huoneita entistä huolellisimmin suojella rappeutumiselta. Samalla on viime vuosina alettu keskittää yhä vilkkaampaa huomiota myös talojen kaunistamiseen .ja näissä kummassakin on maalaaminen luonnollisesti muita tärkeämpänä tekijänä.
Mutta näin on laita vain suuremmissa taloissa. Sensijaan pienviljelijäin parissa jotka nykyään jo todellisuudessa edustavat valtavan suurta maatalousväen luokkaa ei talojen maalaamiseen ole vielä ennätetty paljon keskittää huomiota. Jos kyläryhmästä siirrytään (alojen takamaille joka seutu sangen usein on pienviljelijäin Varsinaista asuma-aluetta, niin siellä nähdään vain harvoin maalattuja taloja. Pienviljelijäin raha-aika ei useinkaan riitä rakennusten maalaamiseen. Itse talon hankkiminen on monestikin ollut siksi paljon työtä ja uhrauksia kysyvä tehtävä, että kaikki mikä ei ole suorastaan välttämätöntä, on saanut jäädä. Ja siis maalaaminenkin. Eikä siinä ole mitään ihmettelemisen sijaa. Eihän maali pirtinseinässä lämmintä lisää, ja leipä ja lepo maistuvat yhtä hyvältä maalaamattomassa kuin maalatussakin tuvassa. Koska ei se ole yhtä välttämätöntä kuin sammal seinävarossa, niin monet katsovat sen ylellisyydeksi. Ja siksipä saakin sade ja päivänpaiste syödä jä mädättää tuhansien pientalojen maalaamattomia seiniä.
On kyllä totta ettei pienviljelijäin aika ja raha riitä edes välttämättömiin tarpeisiin, jos ei sitä käytetä mahdollisimman järkevästi. Multa samalla täytyy huomauttaa, ellä hyvin käytettynä se kyllä riittää jopa säästöjenkin tekemiseen niinkuin monet ovat esimerkillään näyttäneet. Ja rakennusten maalaaminen on kieltämättä rahan ja ajan järkevää käyttämistä. Pienviljelijän, joka taloa rakentaessaan on saanut monesti ponnistaa, ehkä viimeisensä, ei mitenkään kannata antaa ilman syödä pirttinsä seiniä. Hänen on ehdottomasti ne maalaamalla suojeltava. Eikä yksin seiniä, vaan saman tien myöskin katot Mutta tällöin on kuitenkin huomattava, että jos katto jo on niin sateen ja tulen syömä, että alkaa olla uusimisen tai paikkailemisen tarpeessa, niin silloin ei siihen kannata maalia tuhlata. Sillä muistettava on, ettei maali tee kattoa pitäväksi, vaan ainoastaan eheän katon kestäväksi. Lisäksi tulkoon mainituksi, että rakennusten maalaamista ei suinkaan tarvitse rajoittaa vain talon päärakennusten ja karjasuojien maalaamiseen. Aivan yhtä tärkeätä kuin näissä, on maali myöskin pelloilla olevissa eloja heinäsuojissa. Nykyään rakennetaan melko vilkkaasti pikkutiloillakin ajanmukaisen viljelyksen ja työtapojen edellyttämiä avaria lautamakasiineja. Niihin on viime aikoina uhrattu huomattavia pääomia, ja varmasti on taloudellisesti kannattavaa, että niiden ohuet lautaseinät suojataan maalaamalla.
Ei tietenkään voida numeroilla osottaa kuinka paljon enempi maalattu seinä kestää kuin maalaamaton. Sehän näet riippuu monista seikoista. Maalaus saattaa olla joko hyvä tai huono, ja se määrää pääasiassa kestävyyden. Lisäksi maalausta täytyy myös huolellisesti hoitaa ja uusia silloin kuin se alkaa rapista pois. Näin meneteltäessä tulee seinien kestävyys monenkertaiseksi. Jopa voidaan väittää, että jos maalauksesta pidetään niin hyvä huoli, ettei vesi ja ilma pääse koskaan tunkeutumaan puuhun asti, niin rakennuksen ikä on melkein loppumaton. Kun maalaus eristää sen ilman vaikutuksella, niin mikään ei sitä kuluta.
Sitten ollee paikalleen vielä mainita muutamalla sanalla siitä, mikä maali olisi edullisinta hintaan ja kestävyyteen nähden esimerkiksi pienviljelijäin taloudessa. Höylätyllä laudalla vuoratuissa rakennuksissa käytetään melkein poikkeukselta öljyvärimaalia huolimatta siitä, vaikka se tuleekin kalliiksi. Sillä vesivärimaala yleensä peseytyy sateessa pois höylätystä seinästä. Sensijaan sahatussa lautaseinässä niinkuin kirveellä veistetyssä hirsiseinässäkin käytetään edullisesti vesivärimaalia. Sitten on toinen kysymys, mikä vesiväri olisi talonpoikaistalossa käytännöllisintä. Kyllästyneenä "punaiseen seinään ja valkeaan ikkunalautaan" ovat monetkin. Mutta hyvin usein on sattunut, että vanha punamultamaali on kestävyytensä vuoksi vienyt muut värit syrjään. Se onkin todella halpa ja pysyvä väri. Kun on joutunut näkemään miten kauan se kestää ilmaa vastaan niin melkeimpä tekisi mieli myöntää todeksi entisen maalarimestarin väite, että hyvin onnistunut punamultamaali punoittaa pirtin seinässä "maailman loppuun asti".
Vielä muutama sana itse maalaamisesta. Tavallisen maalaistalon ulkomaalauksesa ei ole suinkaan pakko käyttää erikoisia ammattimiehiä. Maalaus on kyllä huolelliseti suoritettava, ja ennen kaikkea tulee katsoa, että maali peittää seinän tasan, kaikkien syvennysten pohjia myöten. Mutta ken tahansa huolellinen työmies voi sen tehdä. Tottumattomalta ei lyö tosin sujua yhtä nopeasti kuin ammattinneheitä; mutta pian työ kyllä opettaa tekijänsä, ja itse suorittamalla maalaustyön, esimerkiksi pienviljelijä säästyy rahan käyttämisetä, mjkä juuri hänelle usein onkin tärkeintä.
Mutta yksi on seikka, jota maaiaamiseen ryhdyttäessä ei mitenkään pidä unhottaa. Maali täytyy oppineen ammattimiehen valmistaa. Siihen näet tarvitaan taitoa, jota ei omata ilman harjaantumusta. Ja esimerkiksi maalinkeittämistä tuntematon ryhtyy punaamalla valmistamaan omin neuvoin, niin voi helposti sattua, että jo ensimäinen sadekuuro pesee maalit pois hänen seinistään. Mutit punamaalia seinään siveltäessä ei tarvitse tuntea ammattisalaisuuksia. Siihen työhön pystyy ken tahansa kunnollinen henkilö.
Kuten jo mainittiin tekee maali rakennukset kestäviksi, ja samalla se myöskin kaunistaa taloa. Maalaustyö kannattaa varmasti jo yksin kestävyyssyistä, joten siis kauneus tullaan saamaan lahjaksi. Kauneus taas kehittää ja kasvattaa ihmisen jaloimpia puolia. Se on jokaiselle tavoittelemisen arvoinen.
K. J:la.
22.3.16
21.3.16
Fiskarnas färgväxlingar.
Nya Pressen 169, 25.7.1912
Dagens Press 97, 1.7.1914
Veckobladet 50, 4.7.1914, otsikolla Färgväxlingar hos fiskar.
(Nya Pressen ei mainitse jutun alkuperää; muissa lehdissä mainitaan alkuperäksi julkaisu Fiskaren)
Att kameleonterna ega förmåga att växla färg torde vara allmänt bekant. Däremot är det säkerligen mindre kändt, att äfven en hel del andra djur kunna växla färg, om också icke i så hög grad kameleonten. Enligt en uppsats if doktor B. Franz uti tidskriften "Zoologis chor Beobachter" ega äfven ett flertal fiskar denna förmågn, framför allt flundrorna.
Dessa fiskars färg är en skyddsfärg, som i förvånande hög grad kan anpassas efter hafsbottnens utseende. Detta är något som hvar och en lätt kan öfvertyga sig om genom att i akvarier göra experiment.
Där hafsbottnen är stenig antager en på sådana platser lefvande flundreart stor likhet med omgifningen. Sådana flundror, som lefva på "spräcklig" botten, visa utom ljusare och mörkare bruna fläckar äfven lysande hvita punkter och streck. Uti västra; delen al Östersjön, där hafsbottnen till största delen är bevuxen med mörka alger, äro flundrorna alltid betydligt mörkare än på de flesta ställen i Nordsjön.
I närheten af Helgoland, där hafsbottnen är tegelröd och där vattnet äfven tidvis är tegelrödt, lefver en torsk med denna färg, som mycket, starkt afviker från den brunaktiga färg, som torsken annars har.
I högsta grad märkligt är, att dessa fiskars färger ingalunda äro fixerade, utan att de ändra sig allt efter den omgifning i hvilken fiskarna lefva. Genom iakttagelser och fysiologiska experiment har del blifvit ådagaölagdt, att färgväxlingen hos fiskarna sker hastigare i samma mån som omgifningens färger äro mera växlande. Om man till exempel låter en af do ofvan omtalade tegelfärgade torskarna från Helgoland lefva uti ett akvarium med vanligt grus på bottnen, skall man finna, att torsken redan på några veckor antager den för torsken normala färgen. Däremot förlorar den i Östersjön lefvande alivbruna flundran icke så hastigt sin mörkare färg, och detta på grund däraf, att den til följd af sitt lif på en så godt som regelbundet mörk botten förlorat sin förmåga att hastigare förändra färg.
En ganska intressant företeelse, som står i sammanhang med fiskarnas färgväxlingar, är den s. k. siifverglansen, som finnes på många fiskar, framför allt på buken och sidorna. Man har sökt förklara samma färg hos fiskarna såsom skyddsfärg och närmast .på så sätt, att fisken så att säga skulle försöka att efterlikna vattenytans färg eller så, att den sedd underifrån icke skule afsticka så skarpt mot ljuset. Dessa förlkaringar måste emellertid underkännas på grund däraf, att en fisk, som ser uppåt, enligt optikens lagar icke kan se sina kamraters silverfärg.
Frågan synes emellertid hafva fått sin lösning genom en del experiment, som blifvit gjorda utaf d:r Ward i London. D:r Ward placerade ett akvarium så, att han underifrån kunde observera fiskarna däri, utan att dessa kunde se honom. Han blef därvid i tillfälle att iakttaga, hurusom fiskarnas silfverglänsande buklar och sidor knappt kunde urskiljas, alldenstund de helt enkelt verkade som speglar, hvilka noga återgåfve omgifningens alla färgtoner. Detta så länge fiskarna intaga sin normala ställning i vattnet. Men så snart en fisk lutade sig åt sidan eller svängde sig upphörde silfverglansen att verka som skyddsfärg. Så snart fisken rörde sig, uppstod en tydlig ljusreflex, och det är efter alla sannolikhet dessa ljusreflexer som visa en roffisk, hvar hans byte finnes.
Dagens Press 97, 1.7.1914
Veckobladet 50, 4.7.1914, otsikolla Färgväxlingar hos fiskar.
(Nya Pressen ei mainitse jutun alkuperää; muissa lehdissä mainitaan alkuperäksi julkaisu Fiskaren)
Att kameleonterna ega förmåga att växla färg torde vara allmänt bekant. Däremot är det säkerligen mindre kändt, att äfven en hel del andra djur kunna växla färg, om också icke i så hög grad kameleonten. Enligt en uppsats if doktor B. Franz uti tidskriften "Zoologis chor Beobachter" ega äfven ett flertal fiskar denna förmågn, framför allt flundrorna.
Dessa fiskars färg är en skyddsfärg, som i förvånande hög grad kan anpassas efter hafsbottnens utseende. Detta är något som hvar och en lätt kan öfvertyga sig om genom att i akvarier göra experiment.
Där hafsbottnen är stenig antager en på sådana platser lefvande flundreart stor likhet med omgifningen. Sådana flundror, som lefva på "spräcklig" botten, visa utom ljusare och mörkare bruna fläckar äfven lysande hvita punkter och streck. Uti västra; delen al Östersjön, där hafsbottnen till största delen är bevuxen med mörka alger, äro flundrorna alltid betydligt mörkare än på de flesta ställen i Nordsjön.
I närheten af Helgoland, där hafsbottnen är tegelröd och där vattnet äfven tidvis är tegelrödt, lefver en torsk med denna färg, som mycket, starkt afviker från den brunaktiga färg, som torsken annars har.
I högsta grad märkligt är, att dessa fiskars färger ingalunda äro fixerade, utan att de ändra sig allt efter den omgifning i hvilken fiskarna lefva. Genom iakttagelser och fysiologiska experiment har del blifvit ådagaölagdt, att färgväxlingen hos fiskarna sker hastigare i samma mån som omgifningens färger äro mera växlande. Om man till exempel låter en af do ofvan omtalade tegelfärgade torskarna från Helgoland lefva uti ett akvarium med vanligt grus på bottnen, skall man finna, att torsken redan på några veckor antager den för torsken normala färgen. Däremot förlorar den i Östersjön lefvande alivbruna flundran icke så hastigt sin mörkare färg, och detta på grund däraf, att den til följd af sitt lif på en så godt som regelbundet mörk botten förlorat sin förmåga att hastigare förändra färg.
En ganska intressant företeelse, som står i sammanhang med fiskarnas färgväxlingar, är den s. k. siifverglansen, som finnes på många fiskar, framför allt på buken och sidorna. Man har sökt förklara samma färg hos fiskarna såsom skyddsfärg och närmast .på så sätt, att fisken så att säga skulle försöka att efterlikna vattenytans färg eller så, att den sedd underifrån icke skule afsticka så skarpt mot ljuset. Dessa förlkaringar måste emellertid underkännas på grund däraf, att en fisk, som ser uppåt, enligt optikens lagar icke kan se sina kamraters silverfärg.
Frågan synes emellertid hafva fått sin lösning genom en del experiment, som blifvit gjorda utaf d:r Ward i London. D:r Ward placerade ett akvarium så, att han underifrån kunde observera fiskarna däri, utan att dessa kunde se honom. Han blef därvid i tillfälle att iakttaga, hurusom fiskarnas silfverglänsande buklar och sidor knappt kunde urskiljas, alldenstund de helt enkelt verkade som speglar, hvilka noga återgåfve omgifningens alla färgtoner. Detta så länge fiskarna intaga sin normala ställning i vattnet. Men så snart en fisk lutade sig åt sidan eller svängde sig upphörde silfverglansen att verka som skyddsfärg. Så snart fisken rörde sig, uppstod en tydlig ljusreflex, och det är efter alla sannolikhet dessa ljusreflexer som visa en roffisk, hvar hans byte finnes.
19.3.16
Miehiä jotka osasivat tarttua onnensa ohjiin. Suuri hetki suurten miesten elämässä. I.
Nuori voima 6, 1918
Tuhansia kertoja olemme kenties kyselleet: kukahan tuon ja tuonkin keksi? - emmekä monesti ole saaneet mitään vastausta kysymykseemme. Useat tieteen ja ihmishyvinvoinnin tärkeimmistä välineistä ovat tuntemattomien miehien luomia. He työskentelevät oman sukupolvensa aikana. He keksivät yksi yhtä, toinen toista ja jättävät tietonsa perinnöksi jälkeentuleville. Ja kerran joutuu päivä, jolloin tuhansien kevätaikojen kylvö kantaa ihmiskunnalle täyden ja runsaan sadon.
Useat keksinnöt näyttävät tapahtuvan sattumalta, ja me nimitämme niitä sattumaksi, mutta mitä enemmän opimme tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän uskomme sattumaan. On kyllä totta, että, kuten historiasta näemme, useammin kuin kerran on kuin vahingossa tehty keksintöjä, mutta on parempi sanoa sellaisista keksijöistä, että he käyttivät hyväkseen sopivaa tilaisuutta, että he käsittivät asiain merkityksen nähdessään ne ja että oli enemmän kuin pelkkä sattuma se, mikä johti tapaukset sellaisten aivojen lähettyville, mitkä saattoivat ymmärtää ne ja antaa niille niiden oikean arvon.
Kaikki muistamme kertomuksen omenasta, mikä putosi puusta, ja miten se saattoi Isaac Newtonin ajattelemaan painolakia, joka tempaa omenan maahan niinkuin se vetää aurinkoa ja kuuta taivaan radoilta. Hiukan samaan tapaan saimme kellomme heilureineen. Galilei istui Pisan tuomiokirkossa, kun hänen katseensa osui katosta riippuvaan heiluvaan korulamppuun. Galilei huomasi, että lampun heilunta vähitellen hiljeni, ja se pani hänen ajatuksensa toimimaan. Hän tuumi, kuinka paljoa vähemmän aikaa meni lyhyeen kuin pitempään heilahdukseen. Hänellä ei tietystikään ollut kelloa, mutta hän laski ajan valtasuonensa tykinnän mukaan.
Hämmästyksekseen hän huomasi, että lyhyihin heilahduksiin meni täsmälleen sama aika kuin pitkiin, ja siitä hän laati heilurin peruslain, mikä oli tärkeimpiä siihenastisia keksintöjä. Useimmissa kelloissamme on siitä lahtien ollut heiluri, sillä se on mahdollisimman tarkka ja luotettava ajanmittaa ja, ja heiluri on myöskin verrattoman arvokas putoavien kappalten nopeutta mitatessa.
Sähkön ja magnetismin — nykyään niin arvaamattoman tärkeän tieteen alan suurena tienraivaajana oli tanskalainen professori Oersted, joka oli opettajana Köpenhaminassa 1800-luvun alkupuolella. Oli usein kummasteltu, oliko olemassa mitään yhteyttä ilman sähkön ja merimiehen kompassineulan välillä, mutta asiasta ei ollut mitään selvyyttä, ennenkuin Oersted keksi sähkömagnetismin peruslain, jota on sen jälkeen kehitetty niin ihmeellisesti, että se nykyään tuottaa suurimman osan teollisuudessa käytettävästä vahaisesta liikuntavoimasta.
Oersted teki jotain sähkökoettaan luentoaan varten, kun hän äkkiä huomasi sähkövirtaa johtavan langan lähelle sattuneen kompassinne ulan yllättävän hikahduksen. Neula pyörähti nopeasti ja rajusti ympäri. Oersted alkoi oitis tarkastella ja tutkia lankaa ja kompassineulaa ja huomasi pian, että magneettineulan lähellä kulkeva sähkövirta aina saattaa neulan kääntymään virran poikkisuuntaan. Tuo pieni siihen saakka tuntematon seikka, mikä tuli keksityksi siitä syystä, että magneettineula sattui olemaan kokeilupöydällä sähkövirranläheisyydessä, antoi hänelle ja muille aiheen myöhemmän ajan valtavan suuriin keksintöihin.
Tohtori Jennerin rokotuskeksintö, jota on sanottu "uudenaikaisen lääketieteen suurimmaksi voitoksi", johtui erään potilasparan satunnaisesta huomautuksesta. Aina kahdeksannentoista vuosisadan lopulle saakka oli isorokko ollut Euroopan pelätyimpiä vitsauksia. Sen riehumista yritettiin vastustaa tahallisella tartunnan istuttamisella, koska oli tultu kokemaan, etteivät ihmiset kahdesti sairastuneet rokkoon. (Tartuntasairaaloissa tai kotonaan ihmiset antoivat vapaaehtoisesti istuttaa itseensä taudin myrkkyä, ja se synnytti lievän rokkomuodon, joka vain kolmessa tapauksessa tuhannesta saattoi tulla vaaralliseksi. Mutta vahingollisena seurauksena siitä oli, että samalla kuin tällainen tahallinen tartunta suojeli potilasta, tuo pelätty tauti pysyi ykteiskunnassa edelleen elossa ja todellisuudessa vain lisäsi tartuttamattomien rokkoonkuolevien lukua. Jenner, joka silloin oli erään etevän lääkärin apulaisena, antoi muutamana päivänä lääkemääräyksiä nuorelle maalaisvaimolle, kun hän sattumalta joutui mainitsemaan isonrokan ja huomauttamaan sen vaaroista. "Oh", virkkoi nuori vaimo, "minuun ei tuo tauti voi tarttua, sillä minulla on ollut lehmärokko."
Jenner ei aprikoinut asiaa sen enempää sillä erää, mutta hän muisti sen toisella kertaa ja sai tietää, että moinen oli yleinen luulo paikkakunnalla, vaikka lääkärit pitivät sitä taikauskona. Vuosia myöhemmin asetuttuaan asumaan Gloucestershireen Jenner alkoi tutkia asiaa ja huomasi todeksi, että monet niiden maalaistilojen asukkaista, joihin hänet kutsuttiin istuttamaan rokkoa, eivät ollenkaan sille olleet vastaanottavaisia. Mikä saattoi olla syynä siihen? Hänen tutkimustensa tuloksena oli keksintö, että istuttamalla ihmisiin verraten vaaratonta lehmärokkoa heidät saatiin joksikin aikaa suojelluksi pahemmalta taudilta.
Jenner ilmotti keksintönsä maailmalle, ja hänelle naurettiin alussa, mutta hänen tutkimustensa arvo tuli pian tunnetuksi, ja parlamentti myönsi hänelle 30000 puntaa. Rokotuksen käytäntö on sitten levinnyt yli koko maailman; se on näyttänyt olevansa verraton, arvaamattoman kallis lahja, vaikkakin se johtui vain sattumalta tapahtuneesta keskustelusta ja sivumennen lausutusta huomau-tuksesta. Jos tahdomme saada todistuksen siitä muutoksesta, minkä rokotus on saanut aikaan maailmassa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin katsahtaa 18:nnen vuosisadan Euroopan sanomalehdissä olleita palvelijanilmotuksia. Useimmissa tapauksissa esiintyy lauseparsi: "vain isoarokkoa sairastaneet kelpaavat", niin suuresti ihmiset silloin pelkäsivät ottaa perheeseensä muita kuin sellaisia, joiden ei ollut mahdollista enää saada tautia.
Kaukoputki on myöskin kuin sattuman tulos. Sen keksi kaksi hollantilaista silmälasien valmistajaa Zacharias Jansen ja Henry Lippershey. Toinen tai molemmat heistä saivat ensi ajatuksen lapsiltaan, ]otka sattuivat leikkimään linsseilla. He pitivät linssejä koholla ja katselivat esineitä niiden lävitse, kun samassa eräs heistä asetti koveran linssin silmänsä lähelle ja piti kuperaa linssiä jonkun matkan päässä siitä samarsa linjassa. Äkkiä hän huusi, että kirkontornin viiri oli tullut lähemmäksi, ja hänen isänsä, joka kuuli huudon, tuli ulos ja huomasi, että katsomalla linssien läpi, kuten poika oh tehnyt, hän näki viirin paljoa suurempana ja aivan lähelle siirtyneenä. Silmälasientekijä kiinnitti lasit lautaan, ja niin oli ensimmäinen kaukoputki valmis. Sen hän näytti Nassaun prinssille Maurille, ja GaUlei kuultuaan asiasta valmisti todella käytännöllisen kaukoputken, missä linssit olivat kiinnitetyt putkeen. Melkein heti sen jälkeen hän keksi kuun vuoret, maan kuuhun luoman heijastuksen ja Jupiterin neljä kuuta.
Kivipainotaito, jolla on ollut niin suuri merkitys kauniitten kuvien luomisessa, keksittiin samoin sattumalta. Kivipiirräntä ja -paino perustuu kolmeen seikkaan: ensiksi rasvaisten aineitten toisunsa tarttumiseen ja siihen ominaisuuteen, että rasva hylkii vettä, toiseksi siihen, että rasvaiset aineet hyvin helposti kiinnittyvät kalkkikiveen, ja kolmanneksi siihen, että kalkkikivi kovin helposti imee vettä. Kun piirrämme tahmealla rasvalla jotain sileälle kalkkikivelle, niin emme saa piirrosta pois muulla tavoin kuin poistamalla kivestä kohdan, minkä lävitse aine on tunkeutunut. Jos olemme rasva-aineella piirtäneet kivelle ja kyllästäneet muun osan kiven pintaa vedellä, niin rasvaisen painomustevalssin vieriessä kiven yhtse rasva tarttuu vain tahmeisiin piirroskohtiin, mutta ei ensinkään kiven paljaisiin kosteisnn paikkoihin. Kiveä vastaan painettuun paperiarkkiin tulee silloin jäljennös kiveen tehdystä painomusteen peittämästä piirroksesta — ]a siinä onkin koko kivipainon salaisuus.
Tämän menetelmän keksijä oli muuan baijerilainen nimeltä Alois Senefelder. Hänen kerrotaan olleen "jonkinlaisen yleisneron, joka pystyi tekemään hieman kaikkea, mutta varsin vähän perinpohjin ja kunnollisesti". Hän syntyi 1771, ja mieheksi tultuaan hän yritti monilla aloilla, lakimiehenä, runoiUjana, soittajana, näytelmänkirjottajana, maalarina ja näyttelijänä. Hänen isänsä kuoli, ja hän joutui suureen köyhyyteen. Kun joku hänen näytelmistään oh kärsinyt haaksirikon niin hän kirjotti toisen, ja kun ei kirjanpainaja hänen mielestään saanut kyllin nopeasti teosta valmiiksi, niin hän meni itse kirjapainoon oppiakseen tuon ammatin, niin että hän saattoi latoa ja painaa omia kyhäyksiään, sillä hänen kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli oman painon saaminen. "Jos minulla silloin olisi ollut tarpeeksi varoja tuon toiveen tyydyttääkseni", sanoo Senefelder, "niin minusta kenties ei oksi ikinä tukut kivipainon keksijää. Mutta koska olin varaton niin minun täytyi turvautua toisiin suunnitelmiin."
Hän koetti valmistaa puukirjaimia ja valaa stereotyyppilevyjä, mutta varojen puute pakotti hänet luopumaan siitäkin ajatuksesta, ja silloin hän ryhtyi piirtämään painokirjaimia takaperin kuparilevylle. Suurimpana vaikeutena oli alussa niiden virheitten korjaaminen, joita hän vähän vähä teki kuparilevyyn, sillä hän ei ollut ensinkään selvillä kaivertajien menettelytavoista. Nämä peittivät levynsä vernissalla, mihin sitten piirsivät kuvan tai kirjaimet, ennenkuin syövyttivät hapolla piirroksen.
Mutta hän käytti terävää järkeään ja keksi pian uuden tarkotukseen sopivan seoksen, jossa oli vahaa, lampunnokea, saippuaa ja sadevettä. Mutta juuri kun hänen yrityksensä taas olivat menestymässä, hänen varansa loppuivat, eikä häneltä enää riittänyt rahaa kuparilevyihin. Hän päätti sen tähden käyttää vanhoja levyjä ja hangata kivellä entiset kirjaimet pois levystä, niin että ne taas olivat käyttökelpoisia.
Niillä seuduin, missä Senefelder asui, oli runsaasti erästä pehmeätä kalkinsekaista kiveä, joka näytti tarkotukseen varsin sopivalta, ja siten hän sai vanhat kuparilevyt riittämään varsin pitkäksi aikaa. Sitten hän koetti syövyttää itse kiveä , mutta happo pani aineen kuohumaan, eikä kirjaimia voitu syövyttää niin syviksi, että painomuste olisi tarttunut niihin. Tällöin juuri pelkkä sattuma saattoi hänet köyhyydessään keksimään sen ihmeellisen taidon, mikä maailmalle on lahjottanut niin paljon hienoja kuvia, piirroksia, karttoja y. m.
"Olin juuri saanut kiillottaneeksi kivilevyn", hän kertoo, "ja aioin peittää sen etsauspeiteaineella jatkaakseni takaperinkirjottamisharjotuksiani, kun äitini astui huoneeseen ja pyysi minua kirjottamaan luettelon pyykkimuijalle, joka paraillaan odotteli pestäviä vaatteita. Minulla ei sattunut olemaan pienintäkään paperipalasta käsillä, koska olin juuri käyttänyt kaikki paperini painokokeisiini, ja mustepullon mustekin oli kokonaan kuivunut. Koska asia ei sietänyt mitään viivytystä eikä kotona ollut ketään, jonka oksimme voineet lähettää noutamaan puuttuvia tarpeita, niin päätin kirjottaa luettelon omalla vahasta, saippuasta ja lampunnoesta valmistetulla musteellani kivilaatalle, jonka juuri olin kiillottanut ja josta tilaisuuden tullen saatoin kopioida kirjotuksen. Vähäistä myöhemmin olin juuri pyyhkimässä pois kirjotusta, kun päähäni pälkähti koettaa, mikä vaikutus omatekoisella musteellani ohsi, jos syövyttäisin kiveä sievedellä. Ja kun olin syövyttänyt kiveä noin sadasosan tuumaa, niin huomasin voivani täyttää piirrot musteella ja saada niistä useita jäljennöksiä peräkkäin."
Niin oli tuo uusi taito keksitty, ja niinpä oli enimmäinen kivipainatus pesumuijan pyykkiluettelo. Senefelder oli köyhyytensä tähden ja aivan sattumalta tullut tehneeksi suuren keksinnön, mutta hän sai kärsiä monia tappioita ja vaikeuksia, ennenkuin sai keksintönsä käytäntöön. Hänellä ei ollut rahoja, ja hän pelkäsi uskoa toisille salaisuuttaan, ja lopulta hän päätti mennä sotaväkeen toisen sijaiseksi 200 florinin palkasta. Hänet hylättiin, mutta vähäistä myöhemmin eräs musiikkimies Glaissman tutustui häneen, ja yhdessä he julkaisivat joitakuita soittokappaleita v. 1796, ja ne olivat maailman ensimmäisiä kivipainoksia.
Charles Ray.
Tuhansia kertoja olemme kenties kyselleet: kukahan tuon ja tuonkin keksi? - emmekä monesti ole saaneet mitään vastausta kysymykseemme. Useat tieteen ja ihmishyvinvoinnin tärkeimmistä välineistä ovat tuntemattomien miehien luomia. He työskentelevät oman sukupolvensa aikana. He keksivät yksi yhtä, toinen toista ja jättävät tietonsa perinnöksi jälkeentuleville. Ja kerran joutuu päivä, jolloin tuhansien kevätaikojen kylvö kantaa ihmiskunnalle täyden ja runsaan sadon.
Useat keksinnöt näyttävät tapahtuvan sattumalta, ja me nimitämme niitä sattumaksi, mutta mitä enemmän opimme tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän uskomme sattumaan. On kyllä totta, että, kuten historiasta näemme, useammin kuin kerran on kuin vahingossa tehty keksintöjä, mutta on parempi sanoa sellaisista keksijöistä, että he käyttivät hyväkseen sopivaa tilaisuutta, että he käsittivät asiain merkityksen nähdessään ne ja että oli enemmän kuin pelkkä sattuma se, mikä johti tapaukset sellaisten aivojen lähettyville, mitkä saattoivat ymmärtää ne ja antaa niille niiden oikean arvon.
Kaikki muistamme kertomuksen omenasta, mikä putosi puusta, ja miten se saattoi Isaac Newtonin ajattelemaan painolakia, joka tempaa omenan maahan niinkuin se vetää aurinkoa ja kuuta taivaan radoilta. Hiukan samaan tapaan saimme kellomme heilureineen. Galilei istui Pisan tuomiokirkossa, kun hänen katseensa osui katosta riippuvaan heiluvaan korulamppuun. Galilei huomasi, että lampun heilunta vähitellen hiljeni, ja se pani hänen ajatuksensa toimimaan. Hän tuumi, kuinka paljoa vähemmän aikaa meni lyhyeen kuin pitempään heilahdukseen. Hänellä ei tietystikään ollut kelloa, mutta hän laski ajan valtasuonensa tykinnän mukaan.
Hämmästyksekseen hän huomasi, että lyhyihin heilahduksiin meni täsmälleen sama aika kuin pitkiin, ja siitä hän laati heilurin peruslain, mikä oli tärkeimpiä siihenastisia keksintöjä. Useimmissa kelloissamme on siitä lahtien ollut heiluri, sillä se on mahdollisimman tarkka ja luotettava ajanmittaa ja, ja heiluri on myöskin verrattoman arvokas putoavien kappalten nopeutta mitatessa.
Sähkön ja magnetismin — nykyään niin arvaamattoman tärkeän tieteen alan suurena tienraivaajana oli tanskalainen professori Oersted, joka oli opettajana Köpenhaminassa 1800-luvun alkupuolella. Oli usein kummasteltu, oliko olemassa mitään yhteyttä ilman sähkön ja merimiehen kompassineulan välillä, mutta asiasta ei ollut mitään selvyyttä, ennenkuin Oersted keksi sähkömagnetismin peruslain, jota on sen jälkeen kehitetty niin ihmeellisesti, että se nykyään tuottaa suurimman osan teollisuudessa käytettävästä vahaisesta liikuntavoimasta.
Oersted teki jotain sähkökoettaan luentoaan varten, kun hän äkkiä huomasi sähkövirtaa johtavan langan lähelle sattuneen kompassinne ulan yllättävän hikahduksen. Neula pyörähti nopeasti ja rajusti ympäri. Oersted alkoi oitis tarkastella ja tutkia lankaa ja kompassineulaa ja huomasi pian, että magneettineulan lähellä kulkeva sähkövirta aina saattaa neulan kääntymään virran poikkisuuntaan. Tuo pieni siihen saakka tuntematon seikka, mikä tuli keksityksi siitä syystä, että magneettineula sattui olemaan kokeilupöydällä sähkövirranläheisyydessä, antoi hänelle ja muille aiheen myöhemmän ajan valtavan suuriin keksintöihin.
Tohtori Jennerin rokotuskeksintö, jota on sanottu "uudenaikaisen lääketieteen suurimmaksi voitoksi", johtui erään potilasparan satunnaisesta huomautuksesta. Aina kahdeksannentoista vuosisadan lopulle saakka oli isorokko ollut Euroopan pelätyimpiä vitsauksia. Sen riehumista yritettiin vastustaa tahallisella tartunnan istuttamisella, koska oli tultu kokemaan, etteivät ihmiset kahdesti sairastuneet rokkoon. (Tartuntasairaaloissa tai kotonaan ihmiset antoivat vapaaehtoisesti istuttaa itseensä taudin myrkkyä, ja se synnytti lievän rokkomuodon, joka vain kolmessa tapauksessa tuhannesta saattoi tulla vaaralliseksi. Mutta vahingollisena seurauksena siitä oli, että samalla kuin tällainen tahallinen tartunta suojeli potilasta, tuo pelätty tauti pysyi ykteiskunnassa edelleen elossa ja todellisuudessa vain lisäsi tartuttamattomien rokkoonkuolevien lukua. Jenner, joka silloin oli erään etevän lääkärin apulaisena, antoi muutamana päivänä lääkemääräyksiä nuorelle maalaisvaimolle, kun hän sattumalta joutui mainitsemaan isonrokan ja huomauttamaan sen vaaroista. "Oh", virkkoi nuori vaimo, "minuun ei tuo tauti voi tarttua, sillä minulla on ollut lehmärokko."
Jenner ei aprikoinut asiaa sen enempää sillä erää, mutta hän muisti sen toisella kertaa ja sai tietää, että moinen oli yleinen luulo paikkakunnalla, vaikka lääkärit pitivät sitä taikauskona. Vuosia myöhemmin asetuttuaan asumaan Gloucestershireen Jenner alkoi tutkia asiaa ja huomasi todeksi, että monet niiden maalaistilojen asukkaista, joihin hänet kutsuttiin istuttamaan rokkoa, eivät ollenkaan sille olleet vastaanottavaisia. Mikä saattoi olla syynä siihen? Hänen tutkimustensa tuloksena oli keksintö, että istuttamalla ihmisiin verraten vaaratonta lehmärokkoa heidät saatiin joksikin aikaa suojelluksi pahemmalta taudilta.
Jenner ilmotti keksintönsä maailmalle, ja hänelle naurettiin alussa, mutta hänen tutkimustensa arvo tuli pian tunnetuksi, ja parlamentti myönsi hänelle 30000 puntaa. Rokotuksen käytäntö on sitten levinnyt yli koko maailman; se on näyttänyt olevansa verraton, arvaamattoman kallis lahja, vaikkakin se johtui vain sattumalta tapahtuneesta keskustelusta ja sivumennen lausutusta huomau-tuksesta. Jos tahdomme saada todistuksen siitä muutoksesta, minkä rokotus on saanut aikaan maailmassa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin katsahtaa 18:nnen vuosisadan Euroopan sanomalehdissä olleita palvelijanilmotuksia. Useimmissa tapauksissa esiintyy lauseparsi: "vain isoarokkoa sairastaneet kelpaavat", niin suuresti ihmiset silloin pelkäsivät ottaa perheeseensä muita kuin sellaisia, joiden ei ollut mahdollista enää saada tautia.
Kaukoputki on myöskin kuin sattuman tulos. Sen keksi kaksi hollantilaista silmälasien valmistajaa Zacharias Jansen ja Henry Lippershey. Toinen tai molemmat heistä saivat ensi ajatuksen lapsiltaan, ]otka sattuivat leikkimään linsseilla. He pitivät linssejä koholla ja katselivat esineitä niiden lävitse, kun samassa eräs heistä asetti koveran linssin silmänsä lähelle ja piti kuperaa linssiä jonkun matkan päässä siitä samarsa linjassa. Äkkiä hän huusi, että kirkontornin viiri oli tullut lähemmäksi, ja hänen isänsä, joka kuuli huudon, tuli ulos ja huomasi, että katsomalla linssien läpi, kuten poika oh tehnyt, hän näki viirin paljoa suurempana ja aivan lähelle siirtyneenä. Silmälasientekijä kiinnitti lasit lautaan, ja niin oli ensimmäinen kaukoputki valmis. Sen hän näytti Nassaun prinssille Maurille, ja GaUlei kuultuaan asiasta valmisti todella käytännöllisen kaukoputken, missä linssit olivat kiinnitetyt putkeen. Melkein heti sen jälkeen hän keksi kuun vuoret, maan kuuhun luoman heijastuksen ja Jupiterin neljä kuuta.
Kivipainotaito, jolla on ollut niin suuri merkitys kauniitten kuvien luomisessa, keksittiin samoin sattumalta. Kivipiirräntä ja -paino perustuu kolmeen seikkaan: ensiksi rasvaisten aineitten toisunsa tarttumiseen ja siihen ominaisuuteen, että rasva hylkii vettä, toiseksi siihen, että rasvaiset aineet hyvin helposti kiinnittyvät kalkkikiveen, ja kolmanneksi siihen, että kalkkikivi kovin helposti imee vettä. Kun piirrämme tahmealla rasvalla jotain sileälle kalkkikivelle, niin emme saa piirrosta pois muulla tavoin kuin poistamalla kivestä kohdan, minkä lävitse aine on tunkeutunut. Jos olemme rasva-aineella piirtäneet kivelle ja kyllästäneet muun osan kiven pintaa vedellä, niin rasvaisen painomustevalssin vieriessä kiven yhtse rasva tarttuu vain tahmeisiin piirroskohtiin, mutta ei ensinkään kiven paljaisiin kosteisnn paikkoihin. Kiveä vastaan painettuun paperiarkkiin tulee silloin jäljennös kiveen tehdystä painomusteen peittämästä piirroksesta — ]a siinä onkin koko kivipainon salaisuus.
Tämän menetelmän keksijä oli muuan baijerilainen nimeltä Alois Senefelder. Hänen kerrotaan olleen "jonkinlaisen yleisneron, joka pystyi tekemään hieman kaikkea, mutta varsin vähän perinpohjin ja kunnollisesti". Hän syntyi 1771, ja mieheksi tultuaan hän yritti monilla aloilla, lakimiehenä, runoiUjana, soittajana, näytelmänkirjottajana, maalarina ja näyttelijänä. Hänen isänsä kuoli, ja hän joutui suureen köyhyyteen. Kun joku hänen näytelmistään oh kärsinyt haaksirikon niin hän kirjotti toisen, ja kun ei kirjanpainaja hänen mielestään saanut kyllin nopeasti teosta valmiiksi, niin hän meni itse kirjapainoon oppiakseen tuon ammatin, niin että hän saattoi latoa ja painaa omia kyhäyksiään, sillä hänen kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli oman painon saaminen. "Jos minulla silloin olisi ollut tarpeeksi varoja tuon toiveen tyydyttääkseni", sanoo Senefelder, "niin minusta kenties ei oksi ikinä tukut kivipainon keksijää. Mutta koska olin varaton niin minun täytyi turvautua toisiin suunnitelmiin."
Hän koetti valmistaa puukirjaimia ja valaa stereotyyppilevyjä, mutta varojen puute pakotti hänet luopumaan siitäkin ajatuksesta, ja silloin hän ryhtyi piirtämään painokirjaimia takaperin kuparilevylle. Suurimpana vaikeutena oli alussa niiden virheitten korjaaminen, joita hän vähän vähä teki kuparilevyyn, sillä hän ei ollut ensinkään selvillä kaivertajien menettelytavoista. Nämä peittivät levynsä vernissalla, mihin sitten piirsivät kuvan tai kirjaimet, ennenkuin syövyttivät hapolla piirroksen.
Mutta hän käytti terävää järkeään ja keksi pian uuden tarkotukseen sopivan seoksen, jossa oli vahaa, lampunnokea, saippuaa ja sadevettä. Mutta juuri kun hänen yrityksensä taas olivat menestymässä, hänen varansa loppuivat, eikä häneltä enää riittänyt rahaa kuparilevyihin. Hän päätti sen tähden käyttää vanhoja levyjä ja hangata kivellä entiset kirjaimet pois levystä, niin että ne taas olivat käyttökelpoisia.
Niillä seuduin, missä Senefelder asui, oli runsaasti erästä pehmeätä kalkinsekaista kiveä, joka näytti tarkotukseen varsin sopivalta, ja siten hän sai vanhat kuparilevyt riittämään varsin pitkäksi aikaa. Sitten hän koetti syövyttää itse kiveä , mutta happo pani aineen kuohumaan, eikä kirjaimia voitu syövyttää niin syviksi, että painomuste olisi tarttunut niihin. Tällöin juuri pelkkä sattuma saattoi hänet köyhyydessään keksimään sen ihmeellisen taidon, mikä maailmalle on lahjottanut niin paljon hienoja kuvia, piirroksia, karttoja y. m.
"Olin juuri saanut kiillottaneeksi kivilevyn", hän kertoo, "ja aioin peittää sen etsauspeiteaineella jatkaakseni takaperinkirjottamisharjotuksiani, kun äitini astui huoneeseen ja pyysi minua kirjottamaan luettelon pyykkimuijalle, joka paraillaan odotteli pestäviä vaatteita. Minulla ei sattunut olemaan pienintäkään paperipalasta käsillä, koska olin juuri käyttänyt kaikki paperini painokokeisiini, ja mustepullon mustekin oli kokonaan kuivunut. Koska asia ei sietänyt mitään viivytystä eikä kotona ollut ketään, jonka oksimme voineet lähettää noutamaan puuttuvia tarpeita, niin päätin kirjottaa luettelon omalla vahasta, saippuasta ja lampunnoesta valmistetulla musteellani kivilaatalle, jonka juuri olin kiillottanut ja josta tilaisuuden tullen saatoin kopioida kirjotuksen. Vähäistä myöhemmin olin juuri pyyhkimässä pois kirjotusta, kun päähäni pälkähti koettaa, mikä vaikutus omatekoisella musteellani ohsi, jos syövyttäisin kiveä sievedellä. Ja kun olin syövyttänyt kiveä noin sadasosan tuumaa, niin huomasin voivani täyttää piirrot musteella ja saada niistä useita jäljennöksiä peräkkäin."
Niin oli tuo uusi taito keksitty, ja niinpä oli enimmäinen kivipainatus pesumuijan pyykkiluettelo. Senefelder oli köyhyytensä tähden ja aivan sattumalta tullut tehneeksi suuren keksinnön, mutta hän sai kärsiä monia tappioita ja vaikeuksia, ennenkuin sai keksintönsä käytäntöön. Hänellä ei ollut rahoja, ja hän pelkäsi uskoa toisille salaisuuttaan, ja lopulta hän päätti mennä sotaväkeen toisen sijaiseksi 200 florinin palkasta. Hänet hylättiin, mutta vähäistä myöhemmin eräs musiikkimies Glaissman tutustui häneen, ja yhdessä he julkaisivat joitakuita soittokappaleita v. 1796, ja ne olivat maailman ensimmäisiä kivipainoksia.
Charles Ray.
18.3.16
Suomen lippu.
Nuori voima 6, 1918
Kunniaa, pojat ja tytöt, Suomen lipulle! Vihdoin, vihdoinkin on vuosisatojen odotus päättynyt, Suomen valtakunta saanut oman lipun. Rintamme täyttää sanomaton riemun ja onnen tunne: taistelujen, eripuraisuuden ja riitojen keskeltä on sittenkin voitollisesti päästy yksimielisyyteen ja kohotettu valkosininen vaate pohjan perille, Pohjan- ja Suomenlahden syleilemälle mantereelle, tuhansien järvien maahan, yöttömien suviöitten maahan, kirkkaitten talvien ja laulujen laajaan maahan.
Tämä valkosininen lippumme on oleva meidän vapautemme, kansallisuutemme, rientojemme ja työmme tunnuskuvana. Jokainen meistä, joka on uneksinut Suomen vapaudesta, jonka suonissa on kiihkeänä polttanut kaipuu, että tämä maa saisi kerran luoda hartioiltaan vieraan ikeen, jokainen, joka on uhrannut kalleimpansa ja rakkaimpansa tämän vapauden hyväksi, jokainen on syvää, valtaista riemua tuntien ja ikivalan vannoen tervehtivä tätä täyttyneitten toiveitten valkosinistä viiriä.
Jokainen suomalainen, joka rakastaa tätä karua ja kaunista isänmaata, joka rakastaa tämän kaukaisen kansan muinaisia, vuosisataisia kamppailulta, joka rakastaa äitinsä sointuvaa, mutta orpoa kieltä jäsen ankaraa, mutta voittokasta taistelua, joka rakastaa suomalaisten yksimielisyyttä, kansallista eheyttä, se seuraa iloiten, lujin, päättävin mielin tätä Suomen kansan kohottamaa valkosinilippua.
Ja jokainen, joka tahtoo tässä maassa työtä tehdä joko henkisesti tai ruumiillisesti sivistyksen ja ihmisonnen hyväksi, joka tahtoo ihanilla suomalaisilla taideteoksilla, hengenluomilla rikastuttaa ihmiskuntaa, joka tahtoo kuivata Suomen soita, raivata uusia oloja, tai tavalla tai toisella uurastaa tämän maan ja kansan hyväksi, jokaiselle sellaiselle on tämä valkosininen lippu oleva rohkaisijana, innostajana ja johtajana kautta aikojen.
Valkosininen, sinivalkoinen lippu! Sinun värisi ovat olleet rakkaat jo vuosikymmeniä meidän kansallisissa juhlissamme, ja nyt olet sinä kohta voitokkaana liehuva kaikilla katoillamme ja juhlakulkueissamme. Näin sinusta ja sinun väreistäsi jo vuonna 1863 lauloi — suorasanaiseksi käännettynä — Z. Topelius, joka tätä maata palavin sydämin rakasti ja sen kansaa profeetan mielin ymmärsi:
"Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme, kaunis tulevaisuudenlippumme! Riennä ylväänä ja rohkeana sataman suojista valtameren värein sinisten aaltojen kuohuun! Sinä elinhetkenä, jolloin sinut paljastetaan, kiitää Suomen nimi satamasta satamaan. Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme!
On vaatteemme valkoinen! Se on liian hyvä veritahran purppuroitavaksi muulloin kuin taistelun hetkenä. On vaatteemme sininen! Se on liian nuori liehuakseen kuihtuneena, keltaisena ja raskaana syksyn kelmeässä usmassa. Talvien lumesta sinertäviin järviin käy lippumme loistoon ja kevääseen. On lippumme valkoinen. Se on liian hyvä muun kuin taistelun hurmeen purppuroitavaksi.
Missä on maanpiirissä maata meren täyttämää ja meren ympäröimää, joka paremmin ansaitsisi lipun kunniaa! Me olemme kasvaneet meren povesta, se on meidän tiemme, se on meidän toivomme; niinpä tahdomme myös sen väriä kantaa. Kehtomme keinui vetten ja laineitten vaiheilla, koko maamme on rantaa rannan vieressä. Missä on maanpiirissä maata meren täyttämää ja meren ympäröimää!
Missä on myrskyn uhatessa miestä, joka luottavammin jalusnuoraa tiukentaisi repaleisin purjein! Missä on taikaa, joka niin vapaana viiltäisi raivoavaa valtamerta ja sisäjärven tyyntä kuvastinta! Eikö se kanna lippua, joka kuitenkin on kunnianäytteensä arvoinen? Missä on myrskyn uhatessa miestä, joka luottavammin tiukentaisi purjettaan!
Niin kauas kuin myrskyjen henki yltää ja meren sinilaine lyö, etäisimpiin outoihin rantoihin tai aina etelän auringon aavikkojen ääriin, aina aution napaseudun jäiden partaalle kiitää valkoinen purjeemme. Käy samalla tavoin, sinilippumme, tästä hetkestä lähtien ympäri maapallon, niin kauas kuin myrskyjen henki yltää ja meren sinilaine lyö.
Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme, jalo Suomen lippumme! Kiidä nuorena ja rohkeana sataman suojista valtameren värein sinisten aaltojen kuohuun. Sinä elinhetkenä, jolloin sinut paljastetaan, kiitää Suomen nimi satamasta satamaan. Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme!"
K.
Kunniaa, pojat ja tytöt, Suomen lipulle! Vihdoin, vihdoinkin on vuosisatojen odotus päättynyt, Suomen valtakunta saanut oman lipun. Rintamme täyttää sanomaton riemun ja onnen tunne: taistelujen, eripuraisuuden ja riitojen keskeltä on sittenkin voitollisesti päästy yksimielisyyteen ja kohotettu valkosininen vaate pohjan perille, Pohjan- ja Suomenlahden syleilemälle mantereelle, tuhansien järvien maahan, yöttömien suviöitten maahan, kirkkaitten talvien ja laulujen laajaan maahan.
Tämä valkosininen lippumme on oleva meidän vapautemme, kansallisuutemme, rientojemme ja työmme tunnuskuvana. Jokainen meistä, joka on uneksinut Suomen vapaudesta, jonka suonissa on kiihkeänä polttanut kaipuu, että tämä maa saisi kerran luoda hartioiltaan vieraan ikeen, jokainen, joka on uhrannut kalleimpansa ja rakkaimpansa tämän vapauden hyväksi, jokainen on syvää, valtaista riemua tuntien ja ikivalan vannoen tervehtivä tätä täyttyneitten toiveitten valkosinistä viiriä.
Jokainen suomalainen, joka rakastaa tätä karua ja kaunista isänmaata, joka rakastaa tämän kaukaisen kansan muinaisia, vuosisataisia kamppailulta, joka rakastaa äitinsä sointuvaa, mutta orpoa kieltä jäsen ankaraa, mutta voittokasta taistelua, joka rakastaa suomalaisten yksimielisyyttä, kansallista eheyttä, se seuraa iloiten, lujin, päättävin mielin tätä Suomen kansan kohottamaa valkosinilippua.
Ja jokainen, joka tahtoo tässä maassa työtä tehdä joko henkisesti tai ruumiillisesti sivistyksen ja ihmisonnen hyväksi, joka tahtoo ihanilla suomalaisilla taideteoksilla, hengenluomilla rikastuttaa ihmiskuntaa, joka tahtoo kuivata Suomen soita, raivata uusia oloja, tai tavalla tai toisella uurastaa tämän maan ja kansan hyväksi, jokaiselle sellaiselle on tämä valkosininen lippu oleva rohkaisijana, innostajana ja johtajana kautta aikojen.
Valkosininen, sinivalkoinen lippu! Sinun värisi ovat olleet rakkaat jo vuosikymmeniä meidän kansallisissa juhlissamme, ja nyt olet sinä kohta voitokkaana liehuva kaikilla katoillamme ja juhlakulkueissamme. Näin sinusta ja sinun väreistäsi jo vuonna 1863 lauloi — suorasanaiseksi käännettynä — Z. Topelius, joka tätä maata palavin sydämin rakasti ja sen kansaa profeetan mielin ymmärsi:
"Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme, kaunis tulevaisuudenlippumme! Riennä ylväänä ja rohkeana sataman suojista valtameren värein sinisten aaltojen kuohuun! Sinä elinhetkenä, jolloin sinut paljastetaan, kiitää Suomen nimi satamasta satamaan. Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme!
On vaatteemme valkoinen! Se on liian hyvä veritahran purppuroitavaksi muulloin kuin taistelun hetkenä. On vaatteemme sininen! Se on liian nuori liehuakseen kuihtuneena, keltaisena ja raskaana syksyn kelmeässä usmassa. Talvien lumesta sinertäviin järviin käy lippumme loistoon ja kevääseen. On lippumme valkoinen. Se on liian hyvä muun kuin taistelun hurmeen purppuroitavaksi.
Missä on maanpiirissä maata meren täyttämää ja meren ympäröimää, joka paremmin ansaitsisi lipun kunniaa! Me olemme kasvaneet meren povesta, se on meidän tiemme, se on meidän toivomme; niinpä tahdomme myös sen väriä kantaa. Kehtomme keinui vetten ja laineitten vaiheilla, koko maamme on rantaa rannan vieressä. Missä on maanpiirissä maata meren täyttämää ja meren ympäröimää!
Missä on myrskyn uhatessa miestä, joka luottavammin jalusnuoraa tiukentaisi repaleisin purjein! Missä on taikaa, joka niin vapaana viiltäisi raivoavaa valtamerta ja sisäjärven tyyntä kuvastinta! Eikö se kanna lippua, joka kuitenkin on kunnianäytteensä arvoinen? Missä on myrskyn uhatessa miestä, joka luottavammin tiukentaisi purjettaan!
Niin kauas kuin myrskyjen henki yltää ja meren sinilaine lyö, etäisimpiin outoihin rantoihin tai aina etelän auringon aavikkojen ääriin, aina aution napaseudun jäiden partaalle kiitää valkoinen purjeemme. Käy samalla tavoin, sinilippumme, tästä hetkestä lähtien ympäri maapallon, niin kauas kuin myrskyjen henki yltää ja meren sinilaine lyö.
Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme, jalo Suomen lippumme! Kiidä nuorena ja rohkeana sataman suojista valtameren värein sinisten aaltojen kuohuun. Sinä elinhetkenä, jolloin sinut paljastetaan, kiitää Suomen nimi satamasta satamaan. Hulmahda korkealle ja vapaana tuuliin, iloinen sinivalkea vaatteemme!"
K.
Burroughs' Encyclopaedia. A Recipe for Making Printers' Inks.
Burroughs' Encyclopaedia of Astounding Facts and Useful Information
Barkham Burroughs
1889For black ink:
Take of balsam of copaiba (pure), 9 ounces; lamp black, 3 ounces; indigo and Prussian blue, of each half an ounce; Indian red, 3/4 ounce; yellow soap (dry), 3 ounces; grind the mixture to an impalpable smoothness by means of a stone and muller. Canada balsam may be substituted for balsam of copaiba where the smell of the latter is objectionable, but the ink then dries very quickly.
The red inks are similarly made by using such pigments as carmine, lakes, vermilion, chrome yellow, red lead, orange red, Indian red and Venetian red.
Barkham Burroughs
1889For black ink:
Take of balsam of copaiba (pure), 9 ounces; lamp black, 3 ounces; indigo and Prussian blue, of each half an ounce; Indian red, 3/4 ounce; yellow soap (dry), 3 ounces; grind the mixture to an impalpable smoothness by means of a stone and muller. Canada balsam may be substituted for balsam of copaiba where the smell of the latter is objectionable, but the ink then dries very quickly.
The red inks are similarly made by using such pigments as carmine, lakes, vermilion, chrome yellow, red lead, orange red, Indian red and Venetian red.
17.3.16
Method of Treating Madder.
Scientific American 18, 8.6.1859
J. Wright, of London, Eng., has recently invented a new process of treating madder for printing and dyeing. He takes madder in the ordinary raw state, and mixes it with water, or bran water, in the proportion of about one (by weight) of madder to about five of water. After allowing it to steep for a little time he puts the mass into a coarse calico bag, and subjects it to pressure in an ordinary press, receiving the expressed liquor into a vessel, which afer standing for some time, forms a jelly, and afterwards separates into a solid and liquid form. He then washes thoroughly the resulting coloring with clear water, and strains it off. This, upon being reduced to a proper consistancy with gum or mucillage in the usual manner, is ready to dye or print with. Instead of treating the jelly in the last described manner with cold water, it may be treated with dilute sulphuric acid, or any vegetable substance containing an acid, or even with common salt. Afterwards it must be thoroughly washed, so as to remove all trace of the acid, then strained, and pressed so as to get rid of the water. Upon being reduced to the proper consistency, as before, it is ready to dye or print with, or the water may be all evaporated, and a dry powder formed. He then takes the refuse madder left fro the last operation, and treats it in a similar manner, that is, obtaining a jelly extract, using, however, less water than in the previous operation. Finally, he mixes the refuse madder remaining after these two operations, with warm water, and after allowing it to stand for a short while, boils it; a precipitate is thus formed, which, after running off the clear supernatant water, he treats with caustic potash, then washes well and strains. He precipitates the coloring matter from the mass of water by means of sulphuric acid after boiling; and care should be taken to wash out of the precipitate every trace of the acid. It may be advisable in some cases to neutralize it by means of an alkali. The residuum or precipitate thus obtained may be added to the products of coloring matter obtained from the first or second described operations. Instead of treating the refuse madder in the way described, it may be converted into garancine in the usual manner. Again, when he wishes to obtain a crimson, or darker shade of red color, he takes the product resulting from either of the two first-mentioned operations, and converts it into garancine in the usual manner. Furthermore, he proposes to form garancine of any precipitate or extract of madder, either using them separately, or with the garancine results last described. The invention includes other details.
J. Wright, of London, Eng., has recently invented a new process of treating madder for printing and dyeing. He takes madder in the ordinary raw state, and mixes it with water, or bran water, in the proportion of about one (by weight) of madder to about five of water. After allowing it to steep for a little time he puts the mass into a coarse calico bag, and subjects it to pressure in an ordinary press, receiving the expressed liquor into a vessel, which afer standing for some time, forms a jelly, and afterwards separates into a solid and liquid form. He then washes thoroughly the resulting coloring with clear water, and strains it off. This, upon being reduced to a proper consistancy with gum or mucillage in the usual manner, is ready to dye or print with. Instead of treating the jelly in the last described manner with cold water, it may be treated with dilute sulphuric acid, or any vegetable substance containing an acid, or even with common salt. Afterwards it must be thoroughly washed, so as to remove all trace of the acid, then strained, and pressed so as to get rid of the water. Upon being reduced to the proper consistency, as before, it is ready to dye or print with, or the water may be all evaporated, and a dry powder formed. He then takes the refuse madder left fro the last operation, and treats it in a similar manner, that is, obtaining a jelly extract, using, however, less water than in the previous operation. Finally, he mixes the refuse madder remaining after these two operations, with warm water, and after allowing it to stand for a short while, boils it; a precipitate is thus formed, which, after running off the clear supernatant water, he treats with caustic potash, then washes well and strains. He precipitates the coloring matter from the mass of water by means of sulphuric acid after boiling; and care should be taken to wash out of the precipitate every trace of the acid. It may be advisable in some cases to neutralize it by means of an alkali. The residuum or precipitate thus obtained may be added to the products of coloring matter obtained from the first or second described operations. Instead of treating the refuse madder in the way described, it may be converted into garancine in the usual manner. Again, when he wishes to obtain a crimson, or darker shade of red color, he takes the product resulting from either of the two first-mentioned operations, and converts it into garancine in the usual manner. Furthermore, he proposes to form garancine of any precipitate or extract of madder, either using them separately, or with the garancine results last described. The invention includes other details.
