Aamulehti 151, 3.7.1901
Tampereen elinkeinohistoriasta.
Aamulehdelle kirj. Väinö Wallin.
Wanhat wärjärit.
"Tehdasliikkeessä on pääasia kone, käsityöammatissa persoonallisuus"
Schädler.
Tampereen wanhoista käsityöläisammateista on wärjäysammatti ollut huomattawampia. Päättyneen wuosisadan ensi puoliskon kuluessa, siis ennen warsinaisen suurteollisuuden wauhtiin pääsyä kutoma- ja wärjäystyön alalla, oli Tampereen wärjärikunta kieltämättä kaupungin mahtawin käsityöläisluokka. Wärjäysammatti luettiin jo Ruotsin aikana teollisuudeksi, koska sitä saatettiin tehdasmaisesti harjoittaa ja siihen usein oli yhdistetty werankutomis-, ylileikkaus y. m. laitoksia. Tampereenkin wanhat suurwärjärit kantoiwat "fabriköörin" nimeä ja kunnioittiwat alinaan Turun hallioikeutta (tehdasoikeutta) lähimpänä esiwaltanaan. Myöhemmin Tampereen wärjärien "sosieteetti" seisoi omilla jaloillaan, waan oli lujasti yhteenliittynyt ja piti kunnialla yllä traditsiooneja ja ammatin arwoa. Wärjärien "professiooni" oli koko kaupungin käsityöläisluokan selkärankana, enin kuitenkin oman ammattinsa etujen wartijana. Wärjärit oliwat pysywästi edustetut kaupungin wanhimpain ja raatimiesten joukossa. Monet heistä oliwat waikuttawia kunnallismiehiä ja kaupunkilaisia. Useampi kuin yksi heistä kokosi ahkeralla toimella ja työllä werraten hywän omaisuuden, joka tuli käytetyksi elinkeinon hyödyksi.
Wärjärien mahti ja rikkaus oli kotoisin maakunnasta, sillä muita edellytyksiä warallisuuteen ei heillä woinut olla kuin wäkirikas maakunta, jossa kotikudonta wielä kukoisti ja jonka kotiteollisuus siis ylläpiti kaupungin wärjäritkin. Mutta koskien woima, jota Tampereen wärjärit ensimmäisinä yleisemmin käyttiwät palwelukseensa, houkutteli heitä yrittämään tehdasteollisuutta; toinen toisensa jälkeen heitä rupeaa werkatehtailijoiksi. Yritykset oliwat pieniä ja tehtaat meniwät kaikki myttyyn, mutta tämä wärjärien teollisuushenki kuitenkin osaltaan raiwasi tietä onnistuneemmalle tehdasteollisuudelle. Suurwärjärit joutuiwat tahtomattaan kuopankaiwajilsi itselleen; suurteollisuus nimittäin teki lopun wärjäyksen kukoistuksesta ja asetti sen kokonaan toiselle työpohjalle, muuttaen lopullisesti wärjäyksenkin tehdasteollisuudeksi tai polkien nuo kymmenet hywinwoiwat wärjärit nykyajan kituwiksi käsityöläisiksi.
1820-1830 lukuja woidaan ehkä pitää wärjäyksen kukoistuswuosina Tampereella. Wärjäri- ja werkatehtailijain lukumäärä teki:
w. 1815 5
w. 1825 10
w. 1835 13
w. 1845 10
w. 1855 15
w. 1865 11
Ylläolewta numeroita katsellessa on otettawa huomioon myöskin kaupungin kaikkien mestarien luku ja wäkiluwun kaswaminen. Wärjärien prosentti kaikkien käsityöläismestarien luwusta on 1820 ja 1830 luwuilla sangen suuri, usein noin 15% Wielä w. 1840 se oli 13,5%, w. 1845 11,4%, w. 1855 11%, mutta w. 1865 enään 8% jolloin myös wärjärien luku sinänsä on alentunut, waikka kaupungin wäkiluku on tawattomasti kaswanut. Tämä tietysti ei woi osottaa muuta kuin että wärjäys joko oli häwiämässä tai muuttumassa suurliikkeeksi.
Mutta meidän on nyt lähemmin kerrottawa wärjäyselinkeinon wanhemmasta kehityksestä ja wanhoista wärjärimestareista Tampereella.
Kaikkein ensimmäisistä pikkuwärjäreistä ei meillä ole tarkempia tietoja. Wanhimpia wärjäreitä lienee ollut Jonas Grönböd, joka w. 1789 omisti talon n:ro 35 (nyk. Kauppahalli Hämeenkadulla). jossa sittemminkin, puolen wuosisaadn ajat, asui wärjäreitä. Ensimmäisiä wärjäreitä oli myös eräs E[?]. F. Gart [Sart?], joka w. 1803 rutiköyhänä muutti Tampereelta Waasaan ja antoi jälkeenjääneille wärjäreille hywän aiheen peloitella uusia wärjäriksi pyrkijöitä Gartin kohtalolla.
Wanhempia ja huomattawimpia wärjäriliikkeitä Tampereelle oli Lagerqwistin wärjäysliike. Wärjärinkisälli Joh. Fred. Lagerqwist Turussa sai w. 1803 wärjärinoikeudet Tampereella. Hän näkyy alkaneen liikkeensä taloissa n:rot 54 ja 55 (nyk. Kauppa- ja Kuninkaankadun kulmassa, Lindellin talo), jossa Lagerqwistin wärjäämö oli monta kymmentä wuotta. Joh. Fredr. Lagerqwist näyttää olleen arwossa pidetty ja toimen mies. Jo w. 1804 walittiin hänet kaupungin wanhimpien joukkoon, jota arwoa w. 1815 seurasi raatimiehen wirka. W. 1806 sai hän Turussa mestarinkirjan, joka oli tärkeä seikka Tampereen wärjärien kesken, sillä heidän joukossaan oli melkein joka miehellä mestarinkirjat. W. 1818 antoi kaupunginoikeus hänestä hywän todistuksen: hän oli pahaperäiselle tontilleen rakentanut kaupunkia kaunistawan talon ja alkanut "werkatehtaan" perustamista. Tällä werkatehtaalla oli oma alkuhistoriansa. Lagerqwist oli jo Tampereelle tulleessaan ilmoittanut aikowansa perustaa werkatehtaan. "Werkatehtaalla" siihen aikaan ja Tampereen oloissa tarkoitettiin wain tawallista walkki- ja tamppimyllyä, jollaisen Lagerqwist rakensi yläkoskeen, mutta kun kaupunkiin oli tulut uudemmanaikainen werkatehtailija, joka alkoi ruweta werkaa kudottamaan ja myymään, tuli Lagerqwistillekin kiire saamaan werkatehtaan erioikeuksia, jotka hän saikin w. 1817. Mitään walmiimpaa ei tästä werkatehtaasta kuitenkaan tullut J. Fr. Lagerqwist kuoli w. 1823 ja jätti jäljeensä omaisuuden, joka arwioitiin 40,000 wiikin-welkariksiksi. Meidän aikamme raha-arwossa se olisi yli 100,000 markan omaisuus - kelpo summa pienen kaupungin wärjärin kokoomaksi. 7 lasta jäi jakamaan tätä perintöä. Pojista jatkoi Aleksander isän ammattia.
Toinen wanha kuuluisa wärjäri Tampereella oli Johan Petter Spiring, joka wuosisadan waihe aikoina oli Tampereen walistuneimpia ja waikuttawimpia asukkaita. Hänen toimistaan kaupungin wanhimpana ja kunnallismiehenä ei tässä ole tilaisuus kertoa. Hän näkyy tulleen Tampereelle 1790-luwulla, jolloin osti kauppias C. Lindqwistiltä talon n:o 7 (nyk. wiskaali Palanderin oma); hänelle kuului myöskin almepana torin takana olewa talo n:o 8. Näistä taloista tuli pitkäksi aikaa oikeita wärjäri pesiä; täältä kosken rantaan wiewää katua ruwettiin sen wuoksi sanomaan "Wärjärikaduksi" (Färgaregränden).
Spiringin wärjäyslaitoksella oliwat hywin kirjawat waiheet. Itse Spiring kuoli jo w. 1806, jättäen jälkeensä lesken, Ewa Kristiina Lindin, ja 6 lasta, joista wanhin oli 11 wuotias. Perje ei näytä joutuneen warattomiin oloihin, sillä Spiringin kaupungissa olewa omaisuus arwattiin useaan sataan pannoriksiin, jotapaitse Lielahden talo kuului perheelle. Leski meni pian uusiin naimisiin kisälli Antti Thegerstromin kanssa, joka Spiringin kuoltua oli wärjäämöä hoitanut. Thegerstromin murhasiwat wenäläiset w:n 1808 mellakoissa. Leski sai korwaukseksi pienen eläkkeen. Perhe joutui wähitellen hajalle ja häwisi pois Tampereelta. Poika Johan Petter Spiring muutti w. 1818 Turkuun ja mainitaan sitten kersanttina, näkyy wielä 1840-luwulla olleen wärjärin toimissa Pietarissa.Tampereella olewan wärjäämön osti w. 1810 rykmentinkirjuri August Anderssin, joka kuului kaupungin ylhäisöön ja teetti työt kisälli Otto Wessmannilla. W. 1817 muutti Wessman wärjäriksi Hämeenlinnaan. Wärjäämö oli jo w. 1815 joutunut uudelle omistajalle Fredrik Grekille, joka alkoi uuden aikakauden Wärjärikadulle.
Ensimäiseen historialliseen wärjäripolween kuului wielä Turusta tullut wärjärin sälli Mattias Sundgren, joka w. 1806 teki porwariwalansa Tampereella. Hänen wärjäämönsä oli talossa N:o 6 (nyk. Molinin apteekkitalo torin warrella), joka niinikään kauwan aikaa pysyi wärjärien hallussa. Sundgrenista, joka hankki täydet mestarinkirjat, ei paljon puhuta wärjärien aikakirjoissa. Hän nai Helena Sallmelinin Tampereelta ja kun hän lapsettomana w. 1819 kuoli arwioittiin hänen kiinteimmistönsä 1.800 ja wärjäyslaitoksensa 600 seteliruplaan. Se oli huomattawa omaisuus silloisissa käsityöläisoloissa ja sen saattoi päättää siitäkin, että Sundgrenin leskelle jo 1820 ilmestyi uusi kosija ja mies, maailman rannan renttu Jonas Nordman, ammatiltaan waskiseppä. Uusi mestari piteli yhtä huonosti rouwaansa kuin liikettäänkin. Jälkimäinen onneksi kuitenkin jo pian joutui kunnollisen miehen, helsinkiläisen Herman Liljelundin huostaan.
(Jatk.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti