Ilmarinen 14, 21.2.1877
(Jatk. wiime n:roon.)
Lukija joka ihailee hienolehtistä kirjaa, ei aina muistakkaan sitä omituista historiaa, jota tuo hieno paperi woisi kertoa. Hän woisi kertoa, kuinka hän kerran sinisesti kukoisti sinun pellollasi, ei ollenkaan paperin muotoisena; kuinka häneltä tuleentuneena riiwittiin päät poikki, häntä loukutettiin, häklättiin, kehrättiin langaksi, jossa tilassa hän wieläkin yhä oli kaiken muun kuin paperin muotoinen. Sitten hän kudottiin kankaaksi ja walmistettiin waatteeksi. Sai uutena ollessaan palwella hywin woipaa isäntäänsä waan wanhemmaksi ja rikkineeksi tultuansa sai han tietysti wirta-eron ja tuli uuden isännän haltuun, joka hänet paikkasi ja piti. Näin kulki hän mies mieheltä ja tuli aina wiheliäisemmän muotoiseksi. Kerran tuli lumppu-herra mökkiin ja osti hänet muutamalla pennillä ja wiskasi suureen kuormaansa, jossa oli ikipäiwäisiä rääsyjä. Hän poloinen itki päiwiänsä, luullen jo hylätyksi koko ihmiskunnalta; ei ainakaan luullut hän woiwansa enään päästä parempain ihmisten seuraan.
Lumppuherra wei koko kuormansa eräälle paperitehtaan isännälle. Täällä nuo lumput jaettiin pienempiin osiin ja järjestettiin suuruutensa mukaan. Tomun ja muun irtaimiston poistamiseksi niistä, pudistetaan niitä akta ankarasti. Sitten ne pestään, paloitetaan pienempiin kappaleisin, waalistetaan, wiskataan wedellä täytettyihin astioihin. Niissä wesi-astioissa nuo lumput saatetaan eräällä koneellisella tawalla ihan welliseksi. Tuo welli annetaan erään älykkäästi tehdyn, waikka itsestään yksinkertaisen, koneen awulla juosta erästä tasapintaa myöden, jolle se lewiää tasa-paksulta joka paikassa. Sen jälkeen johdatetaan tuo paperi-welli useampain aiwan sileäksi tahkottujen metallikulioparien wälitse. Nuo metallituliot rutistawat paperiaineesta kaiken weden ulos ja litistäwät paperi-aineen tiiwiästi yhteen. Wiimeinen tuliopari, joiden wälitse paperin tulee mennä, on siihen määrään kuumoitettu, että se kuiwaa paperin, jota wälistä kulkee.
Nyt on tuo entinen haltvelsittu lumppu, jota tuskin enään kerjäläinenkään olisi kehdannut omistaa, taas siinä muodossa, että woisi jo astua waikka keisarhoweihin.
Niin pitkän elämän historian, ja niin kirjawat elämän waiheet saattaa mikä pieni paperin lappu hywänään kertoa.
Mutta paperia ei tehdä enään yksistään lumpuista, waan monilukuisista muista aineista. Paperia on ruwettu tarwitsemaan niin paljon, ettei siihen enään lumput riitä. Enin osa nyt käytettätvästä paperista on walmistettu joko olki- tai puu-aineesta. Ranskassa ja Englannissa on ruwettu walmistamaan paperia ohdakkeista, ruowoista ja humaloista. Kiinassa walmistetaan paperia bambu-putken nuorista wesoista.
Onpa jolloin kulloin koitettu walmistaa paperia sahanlastuista, nokkoisista, naureista, kaalin lehdistä, lampaan willoista, tursisammaleesta, lehmän kielilehdistä, niinipuun lehdistä j. n. e.
Niinikään on jolloin kulloin koitettu walmistaa paperia, jota ei palaisi tulessa ja se on osaksi onnistunutkin. W. 1740 keksittiin ensi kerta palamatointa paperia; sittemmin w 1778 tuli eräs Paduan professori (Italiassa) uudestaan esille palamattomalla paperilla ja se keksintö katsottiin niin tärkeäksi että Venedig'in raati antoi sen tapauksen johdosta hänen kunniakseen lyöttää muistorahoja. Kanslia-neuwos Christin Norjassa keksi w. 1786 sellaisen paperin, joka ei hajonnut tulessa eitä wedessä.
Erittäin kestäwäksi aiwottu paperi walmistetaan hampuista. Niin owat esim pankin welkasetelit hampuista, mutta kyllä ne kestäwätkin pitkän ajan olla yhä liikkeessä toisen miehen kukkarosta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti