Tänään heiluvat luudat ja pensselit.

Uusi Aura 153. 10.6.1939

Tänään se sitien on, se Varsinais-Suomen suuri puhdistus-, maalaus- ja siivouspäivä. Kyllä nyt varmaan pensselit heiluvat monella taholla, ja kesäisen auringon paistaessa maakunnan kasvot kaunistuvat. Hauskaa tällainen suursiivous, joka tapahtuu näin voimakkaan ja tarmokkaan ja päättäväisen yhteishengen merkeissä!

Kun sanornalehtimiehille viikko sitten selostettiin tätä siivoushommaa, lausui turkulaisten maatalousnaisten puheenjohtaja, rva Suoma Touru pitämässään puheessa julki ilonsa erikoisesti sen johdosta, että tällä kertaa on miehet saatu mukaan suursiivoukseen. Hän selitti naisten yleensä olevan uudistusten vaatijoina, ja miesten asettuvan vastahankaan.

Läsnäolleet miehet tietysti esittivät jyrkän vastalauseensa tällaisen käsityksen johdosta, mutta eiköhän tässä rva Tourun lausumassa silti ole hiukan perääkin. Ainakin sen verran, että miehet kammoavat niitä suursiivouksia, joita heidän kodeissaan silloin tällöin vuoden mittaan toimeenpannaan, ja pitävät niitä tuiki tarpeettomina.

Minkähänlaista mahtaisikaan olla kodeissa ylimalkaan, jos miesten tahto tässä suhteessa saisi määrätä. Luulemmepa, että pesemättömiä astioita olisi keittiö täynnä, ja pöly peittäisi paksuna kerroksena huonekalujen kiiltävät pinnat, kaikki tuhkakupit olisivat ääriään myöten täynnä paitsi tuhkaa myös appelsiininkuoria y.m., ja niin poispäin.

Kuten anoisi lukija huomaa, olemme hienokseltaan siirtynyt puhumaan muista asioista tässä maakunnan siistimisen huomioimiseksi tarkoitetussa jutussa muista ja meille tutummista. Sillä kotona olemme mekin hiukan koettanut suursiivota, mutta yhtään taloa emme valitettavasti vielä ole maalannut elämämme aikana. Emme muuta kuin erään pienen huoneen seinät sisältäpäin kesäasunnolla maalla, ja sen työn jälkeen tunsimmekin työn iloa enemmän ja kauemmin kuin tuskin koskaan muulloin.

Maalasimme huoneen seinät punaisiksi, koska se meistä oli niin hirveän kaunis väri, ja sen punaisen huoneen katseleminen on meille tuottanut iloa aina jälkeenkinpäin, kun olemme sen lähettyvillä ollut. Kuinka hauska mahtaakaan olla maalata kokonainen iso talo ulkoapäin punaiseksi, valkoisin ikkunalaudoin, ja varsinkin katsella työtään jälkeenpäin: nähdä voimakasta väriään hehkuva rakennus jo pitkän matkan takaa kotiin tullessaan.

Muutkin värit ovat tietysti sallitut, vaikka kyllä me vahvasti kallistumme punaisen mökin puolelle. Sen voittaa ehkä vain tummaksi tervattu, hirsiseinäinen rakennus - emme osaa sanoa, olisiko sellainen seinäpinta käytännöllinen ja tarkoitustaan vastaava, mutta miksei olisi. Kauneusnäkökohtien lisäksi on tässä kasvojen kaunistamispuuhassa otettava huomioon se, että vaikka talojen kunnostaminen vaatii varoja, on siitä taloudellista hyötyäkin siinä muodossa, että maalatut rakennukset ovat monin verroin maalaamattomia kestävämmät.

Kuten muistettaneen, on tämän siistimisherätyksen liikkeellepanevana voimana tällä kertaa sana "olympialaiset". Tahdomme käydä sivistyneestä maasta ja näyttää tänne saapuville matkailijoille värikkään, elävän, huolitellun maiseman, kauniin ja joka suhteessa puhtaaksipestyn. Onpa hyvä, että Helsinki sai olympialaiset! Jos me tämän taikasanan avulla saamme koko Varsinais-Suomen kunnostetuksi ja sitä päätä myös Suomen muut maakunnat, on meidän täysi syy olla iloisia ensi kesän suurtapahtumasta, vaikka emme vähimmässäkään määrin olisi n.s. urheiluhulluja.

Olemme aivan vaistomaisesti alkanut maaseudulle osuessamme katsella tienvarsia noin niinkuin "ulkomaalaisin" silmin - ajatella, mitähän englantilainen lady tai joku muu kaukaisen maan asukas sanoisi tästäkin tiestä ja noistakin taloista. Muistelisi tietysti suloisia pikku puutarhoja, joita heillä on jokaikisen talon edustalla, kaipaisi vehmasta ruohokenttää ja asfalttipäällysteisiä teitä, mutta huomaisikohan myös niittyjen yllä väreilevän valon, koivujen hennon kauneuden ja sen liikuttavan uskollisuuden, millä harmaat risuaidat kiertävät peltojen syrjää. Yarma ainakin on, että hän huomaisi Suomen kauneuden ja suomalaisten miellyttävyyden entistä paremmin, jos tämän päivän kaltaisia maalauspäiviä vietettäisiin hiukan useampia, ja maaseudun asukkaat ylipäänsä tekisivät parhaansa saadakseen kukin kotinsa tienoot niin kauniiksi kuin suinkin.

Sillä lopultakin: emme me kaunista maatamme ulkomaalaisia varten, vaan itsellemme iloksi. Emme me maalaa rakennustamme sen johdosta, että joku engelsmanni muutaman kesäisen viikon aikana mahdollisesti joutuu sen näkemään ja näkemänsä perusteella muodostamaan käsityksensä Suomen kansan siisteystasosta, vaan me kaunistamme kotimme ja sen ympäristön juuri siksi, että se on meidän kotimme ja sitä varten, että itse siellä viihtyisimme perheinemme.

Maakunnan maalaamisen kansanliike on alkanut. Niin tämä on kuin jokin nimenmuutto- tai muu villitys! Mutta varmasti tarvitaan tällaisia joukkomaalaamisia, joukkosiivoomisia, jotta kaikki huomaisivat, mistä tosiaan on kysymys. Asiantuntevalta taholta olemme saanut kuulla, että “toimeen on tartuttu” jo vähän joka taholla, joten herätys on saavuttanut kiitollisen maaperän. Maakunnan kasvot kaunistuvat aivan odottamattoman paljon ja odottamattoman nopeasti.

Meikinkin melkein tarttuu maalausvimma. Olisi hauska olla maalari, sillä jos omia kasvojaan kaunistaa, saa siitä vain "suu- ja sorkkatautisen" maineen, mutta maalari sen kuin käyttelee väriä oikein arkiseksi työkseen. "Maalari maalaa ja rahaa saa, onnellinen tyttö, joka maalarin saa”, olemme joskus kuullut laulettavan.

Tänään on toivottavasti maakunnassa paljon maalareita!

- Leena