Hiukan värien soinnuttamisesta

Maalarilehti 5-6, 1925

Löytyy vain kuusi väriä, jos asian otamme tieteellisesti: punainen, sininen, keltainen ja viheriä sekä musta ja valkoinen, joiden kanssa aina työskentelemme kun värejä sekoitamme. Tässä ei siis voisi luulla olevan paljoa sekoittelemista ja harhaan johtumista. Nämä vielä senlisäksi sointuvatkin, sovitti heidät mihin järjestykseen tahansa. Asia on siis kannalta selvä. Pistämme seinän valkoiseksi ja panelin mustaksi, tai panelin viheriäksi ja seinän keltaiseksi, tai sitten panelin punaiseksi ja seinän siniseksi — aina on sointuisuus taattu. Vain kaunosielut hempeilijät tahtovat väittää, etteivät nämä värit puhtaina ollen sointuisi. Todellisuudessa ne sointuvat — jos kerran niiden sekoitusten voimme väittää sointuvan.

Seikka on sama kuin esim. soittokoneista viulun. Siinä on vain neljä kieltä. Ja nämät neljä kieltä kuntoon viritettynä antavat ehdottomasti eheän soinnun, varmasti eheän. Eikä tämä sointu ole makuasia, vaan seikka, josta ei ole kahta mahdollisuutta. Ja viulusta otettujen toisten äänien sointumisen takeena onkin se tosiseikka, että perusäänillä on lakiperäinen sopusointu. Mutta nämät viulun neljä ääntä ovat perusääniasteikko, soitto, joka myöskin miellyttää korvaa, mutta joka ei ole vaihtelevan rikas eri äänivivahduksiin. Siten on värienkin laita. Nuo kuusi pääsäveltä ovat kaunis värisävel, mutta ei sinään kylliksi rikas kaikkiin tunteidemme etsimiin vivahduksiin. Mutta nämät perussoinnut ovat taipuisia jakoon ja ositteluun niin soittokoneessa kuin värisoinnutuksessakin, ja siitä alkaakin rikas määrä sointuja, joilla erilaisia vaikutelmia synnytämme.

Ottakaapa sitten käteenne viulu ja raapaiskaa siitä tukevalla otteella tunnelmallisia, mieltäylentäviä sointuja! Painakaa jousella oikein tukevasti ja liputelkaa sormianne viulun kielillä. Minkä ihanan määrän kauniita tunnelmia herättävät viulun sävelet tunteissanne! On vähintäin kuin sata vihaista kissaa maukuisi täyttä kurkkua hampaittensa raosta, ja teidän kuulijoidenne vatsaa kouristaa soittonne suloista hälinää kuullessa.

Sama on värien laita. Lyökää sekaisin punaista ja sinistä, harmaata ja viheriää, keltaista ja mustaa. Yhtä hyvin kouristaa vatsaanne silloinkin.

Nuo helakat perussoinnut saattavat siis ensimmäisellä kokeella hajautua mitä pakanallisemmaksi kirkunaksi. Pienikin irtautuminen pääasteikosta saattaa johtaa tähän, ja se vie harjautumattoman aina siihen.

Koetamme tässä nyt etsiä kokoon muutamia seikkoja ja sääntöjä, jotka kiinnittäisivät meidät asteikkoon, joka jakaisi värien perusasteikkomme semmoiseen ositteluun, ettei yksi osa särähdä toistaan vastaan ja että jaolle tulisi se lakiperäisyys, jota silmämme etsii.

Ensiksi on pyrittävä siihen, että yhdelläkin värillä, jonka olemme irroittaneet päähahmostaan, on miellyttävä vivahdus. Sillä jos pääväriä alamme muuttaa, eli kuten voisimme sanoa "muuntaa", tapahtuu se siten, että me alamme vaihtaa sen yhtenäisyyttä johonkin toiseen pääväriin; kuinkas muutoin voisimme sitä muuksi muuttaa! No niin, olettakaamme, että tahdomme lähteä "muuntamaan" punaista. Mahdollisuudet ovat iankaikkisuuteen ulottuvat, mutta väritajumme ei suinkaan tässä etsi loppumattomiin katoavaa äärettömyyttä, vaan eräitä tunnelmallisia tapauksia, Jotka ovat meille tuttuja ja mieluisia. Viinin väri, punertavan hiilloksen väri, rusottavien pilvien väri, vaalean ruusun, orvokin, hohtavien lämpöisten kallioiden, ruskean kuohkean maan, ja miksei myöskin terveen ihon ja punoittavien poskien väri. Yhdellä sanalla sanottuna, mikä muistuttaa meitä terveenä, tarmokkaana, tai leutona ja leppoisana liikkuvasta elämästä, sitä meidän silmämme tahtoo nähdä ja tunteemme tuntea.

Mutta pistäkäämme nyt siis hohtavaan punaiseen väriin hiukan mustaa ja hiukan valkoista. Mikä ihana tunnelma syntyi? Saimme likaisen hapantuneen puolapuuron värin. Se näyttää kerrassaan tympäisevältä. Toisen kerran näyttää se ehkä tympeältä likautuneelta veren tahralta. Lopulta täten epäonnistuessamme me alamme inhota koko punaväriä, yksin sen alkusointuakin, koska se kokeillessamme läikäyttelee mieleemme näitä vastenmielisiä tunteita. Lopuksi päädymme ihon väriin ja se meitä yhä enemmän tympäisee. Etenkin vedettyämme sitä läikkäsen kirkkaan viheriän viereen, tekee mielemme juosta ulos koko huoneesta, jossa värejä kokeilimme, paeta koko paholaisen tuomaa äitelystä. Koko punainen väri ei siis kelvannut mihinkään.

Ei ole ollenkaan varmaa, että toiset värit veisivät parempaan tulokseen, jos asia oikkuilevaksi kääntyy.

Sananlasku sanoo, että ei herkkua vatsan täydeltä, ja tämä on syynä siihenkin, että me joudumme näin onnettomaan tulokseen, alkaessamme herkutella punaisella värillä. Pelastuksenamme tulee olemaan toisen sananlaskun sääntö, joka sanoo että "lämmin ei luita riko".

Nojatkaamme nyt siis siihen ja koettakaamme hakea lähempi muoto sen harvoille sanoille ja katsoa milloin punainen värimme vastaa semmoista lämmintä, jota otamme vastaan rajattomat määrät. Semmoinen lämmin, joka niin mieluisasti ja mukavan raukaisevasti löyhöttelee tunteitamme, on ensisijassa kuivaa. Me emme mielellämme ole kosteassa, tahmeassa, lihavasti tuoksuvassa lämpimässä, vaan semmoisessa, jossa kuiva raitis ilma tuoksahtaa keuhkoihimme. Siihen olotilaamme me sitten mielellämme otamme lasin punaiselle kimaltelevaa viiniä, mehua, taikka kuparisen kahvipannunkin, täynnä ruskean kirkasta kahvia. Mitään näitä lisähyvityksiä ei kuitenkaan saa olla paljoa. Nyt alamme siis selviytyä sääntöön, mitä punaista mielellämme katselemme. Helakan ruskeaa, vahvaa tai ohuempaa ja mietoa, mutta värin tulee olla raittiin terävää, eikä tahmeaa. Vähemmässä määrässä käytettynä kärsimme nähdä säteilevää veren punaista ja aivan erikoistapauksissa ihon väriä. Tämä menestyy vain vaaleiden puhtaiden värien yhteydessä, kuten valkoisen, vaalean keltaisen tai hopeisen harmaan. Näissä yhteyksissä se ei synnytä vivahdusta happamuudesta tai tympeästä pehmeydestä. Punaista käyttäessämme liikumme siis varmimmalla pohjalla ruskeiden puhtaiden värien piirissä, jos riitä laajempina pintoina käytämme. Muutoin, hehkuvampia ja syvempiä punaisia käyttäessämme, niiden läheisyyteen on huolehdittava kylmän raittiita, puhtaita harmaita vivahduksia, tai valkoista.

Eräs sääntö tulee tässä jo osaksi itsestään esiin. Se on, että määrätyn värin edulliseen esiintymiseen vaaditaan, että sille säilytetään päävoima, ja toiset sen ympärillä heikennetään melkoisessa määrin hillityiksi ja tuon etusijalla esiintyvän värin luonteelle edullisiksi. Ylläolevasta käy jo osaksi selville, mitenkä siis esim. ihonpunaista etusijalle asetettua väriä olisi käsiteltävä, ettei sitä tehtäisi tympeäksi ja äitelöittäväksi. Jos meille olisi annettu esim. tämmöinen tapetti sovitettavaksi huoneeseen, olisi sen reunustaksi käytettävä hopealistaa, tai sitten harmaata tai viheriää, joka on melkein valkoiseksi vaalennettu. Musta sopisi myöskin tämän värin reunustukseksi, koska sen terävä laihan kova väri ei kilpaile tuoksuvan ihonpunaisen kanssa hohtavuudessa.

Mutta moni on meistä nähnyt, että myöskin vetreä karpalonpunainen on erinomaisesti sopinut vaaleanpunaisen tapetin reunukseksi. Kylläpä niinkin. Oikealla tavalla sovitettuna samasukuiset värit hyvin sopivat toistensa lisäväreiksi. Siinä on vaikuttamassa se edullinen seikka, että silloin on värisointu vapautettu vieraan kilpailevan värin ärsytykseltä, jommoinen helakalle vaaleanpunaiselle nyt ennen kaikkea on tiukka viheriä.

Olemmekin jo ennen tässä lehdessä huomauttaneet sen seikan tärkeydestä, että huoneella muullakin esineellä tulee olla yksi ainoa hallitseva värilaji, sen tulee olla punaisen, viheriän tai keltasen, eikä useampia värejä yhtaikaa. Silloin siihen tulee yhtenäinen, kuulakka eheys, joka sille antaa silmää ja senkautta tunteitamme miellyttävän vaikutuksen. Määrätystä, etsimästämme vaikutelmasta jää riippuvaksi, minkä vahvuuden tai vivahduksen tälle yleisvärille sitten annamme. Muiden värien on sitten tästä kokonaisuudesta tultava esiin alistettuina ja sille edullisesti tasoitettuina. Ei täten tekisi pahentavaa vaikutusta, vaikka punaisen huoneen valkoiseen katon väriin pirauttaisimme huomaamattoman määrän punaista, kun se vain ei siinä suorastaan värinä tulisi näkyviin, vaan ainoastaan valkoisen vivahdusta muuttavana. Sillä emmehän ehdotonta valkoista koskaan näe kuitenkaan, vaan aina kellertävänä tai harmahtavana, vihertävänä tai sinertävänä.

Tässä olemme nyt puututelleet vain punaisen värin käyttöön. Lopetamme tällä kertaa siihen. Mutta toisella kertaa jatkamme, koettamalla kulkea samat kokeet läpi käyttelemällä muita päävärejä.