Läheltä ja kaukaa. Oma lippu.

Aamulehti 68, 30.5.1918

Palatakseni lippuasiaan, niin ei siinä suhteessa Suomassa enään ole suurta ja alentavaa puutetta olemassa. Meillä on oma lippu, jonka kaikki suomalaiset tunnustavat Suomen lipuksi ja sen edessä päänsä paljastavat. Me emme siis enään puutu sitä sanoin selittämätöntä riemua, jonka oman maan lippu herättää kansalaisten sydämissä.

Oma lippu on itsenäisen, vapaan kansan näkyvä tunnusmerkki. Kun me olemme itsenäinen, vapaa kansa, niin on oma lippu meille ehdottomasti välttämätön, ilman sitä olemme kansana vailla isänmaallisten ja kansallisten tunteittemme yhteistä, ylvästä tulkitsijaa. Käsittää sen sanomattakin, kuinka tenhoavasti vaikuttaa, kun yhteisinä juhlapäivinä kaikkialla hulmuaa oman maamme, omam Suomemme lippu.

Tämä esipuhe on asianmukaisilla muutoksilla otettu kirjeestäni Aamulehden n:o 70 alakerrasta sunnuntaina maaliskuun 17 pnä 1917, jonka kirjeeni Tampereen Sanomain arvoisa Mikko V—s on, kaivanut arkistostaan esille. Samalla kun lausun Mikolle tunnustukseni ja kiitollisuuteni siitä, että hän niin huolellisesti säilyttää minun kirjeeni, vaikka minä, ikävä kyllä, olen laiminlyönyt osoittaa hänelle samaa ystävänpalvelusta, katsoo. kuitenkin asiakseni huomauttaa hänelle ja kaikille muille, jotka elävät aikaansa jälessä, ettei se, mikä oli minun kirjeessäni enemmän kuin toista vuotta sitten Mikon mielestä kauniisti sanottu enään tarvitse pitää paikkaansa. Aika kulkee eteenpäin ja olot muuttuvat sen mukana. Joka ei siitä ota vaaria, hänen voi käydä niinkuin Mikon, joka lehdessään on entiseen liiaksi uponneena tullut leimanneeksi sinivalkoisen lipun Suomelle häpeän merkiksi muutamaa päivää ennen kuin eduskunta sen siksi yksimielisesti hyväksyi.

Minun sitä vastoin luullakseni ei tarvinne hävetä sitä, että minä maaliskuun 17 pnä 1917 kirjeessäni, jonka Mikko eilen on unhosta pelastanut, olen kirjoittanut leijonalipun puolesta. Olihan silloin vastikään alkanut vallankumous, joka pelasti Suomen tsaariuden ikeestä. Tulevaisuus näytti valoisalta ja vapautemme merkiksi oli vallankin pääkaupungissa nostettu hulmuamaan leijonalippuja. Tunnelima oli kokoava ja yhtenäisyyden lujittamiseksi kallistuivat monet, minä niiden mukana, hyväksymään leijonalipun valtiolipuksi, kunhan sinivalkoinen jäisi kauppalipuksi eli kansallislipuksi.

Mutta sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Vallankumouksellinen Venäjä, vaikka se on tunnustanut Suomen itsenäisyyden, muodostui meille mitä kauheimmaksi vaaraksi. Siellä vallalle päässyt rietas bolshevismi taivutti puolelleen Suomen sosialismin ja seurauksena oli punanen terrori. Suomen kansa oli suistumassa raakaan mielivaltaan, rikollisuuteen ja saastaan. Meidän lakimme, meidän yhteiskunajärjestyksemme, meidän sivistyksemme, meidän vapautemme oli sortumaisillaan omamaisen villityksen ja aasialaisen ruton lokatulvaan. Kaikkea ihmisellistä elämää uhkasi punanen hävitysraivo, joka teki kannattajansa petoja pahemmiksi.

Punanen väri oli tuon hornahenkisyyden tunnusmerkki. Sitä näkyi kaikkialla vallankin täällä Hämeessä. Kuin helvetin lieskoina punasia riekaleita loimotti kapinallisten koristuksia. Ja ylinnä kaiken liehui täällä punanen lippu työväentalon, Smolnan katolla. Se kppu oli pystytetty sinne jo maaliskuun puolivälissä viime vuonna ja siellä se läpätti yhtämittaa yli vuoden. Minä näin sen ohi kulkiessani jotka päivä. Tuulet sitä piekisivät, sää sitä kalusi ja sen väri kävi yhä mustemmaksi. Lapulta siitä oli vain repaleita jälellä ja sen väri oli muuttunut vallan mustaksi. Siitä oli tullut anarkian merkki, puuttui vain pääkallo ja sääriluut. Yhtäläisesti oli itse puolue muuttunut anarkistiseksi.

Kun punanen leijonalippu tyynellä ilmalla riippuu velttona, niin ei se juuri eroa pelkästä punasesta lipusta. Onhan se kieltämätön tosiasia. Onko sitten ihme, että vähitellen rupesi arveluttamaan leijonalipun sopivaisuus Suomen valtiolipuksi. Ja kun punasen terrorin kautta punanen väri vatkiintui valtiopetoksen, isänmaankavalluksen merkiksi, niin katosi minusta kaikki sympatia valtiolippua kohtaan, jonka päävärinä olisi ollut punanen. Siinäpä syy, että minä maaliskuussa 1918 ajattelen ja kirjoitan leijonalipusta toisin kuin 1917. Siinä on välissä vuosi aikaa ja välillä vielä enemmän tapauksia, joiden häpeälliseen puoleen olen viitannut.

Muitta jällellä on vielä tapahtumain kunniallinen puoli. Mainehikas jakso uljaita sankaritekoja, joilla on ollut käänteenteikevä vaikutus. Valkoinen armeija valkoisin tunnusmerkein ja suomalaiset jääkäriurhot sinivalkoisin värein, eivät ainoastaan ole pelastaneet Suomea punasesta terrorista, vaan ovat verellään pesseet puhtaaksi häpeän Suomen historiasta ja hankkineet alttiilla uhraavaisuudellaan ja kuolemaa pelkäämättömällä rohkeudellaan Suomelle vapauden. Vaarojen alta on isänmaamme pelastettu, alennuksen kuilusta on kansamme nostettu takaisin valoon ja sivistykseen. Me olemme jälleen ihmisiä, joita suojelee laki. Me olemme enemmän kuin ennen. Me olemme vapaa, itsenäinen kansa. Suomi on valtakunta ja esiintyy sisään-ja ulospäin omin valtuuksin. On kunniamme tahraton ja suurin voitto Suomen tähänastisessa historiassa saavutetta.

Ken siitä ei ijhastuisi. Kenen suomalaisen sydän ei siitä lämpenisi, kenenkä rinta ei laajenisi. Nyt on suurten tunteitten aika. Nyt on Suomen suurimmat hetket keskellä puutteen ja vaurioitten korjaamisen. Nyt on tullut myöskin aika, tuo kauvan kaivattu, kauvan kaihottu suuri päivä, jolloin Suomellamme on myöskin oma lippu sanan täydessä merkityksessä, sanan täydessä tenhossa ja riemussa. Mikäpä muu olisi voinut olla lippumme väriksi enään mahdollinen kuin valkoisen armeijamme valkea väri täydennettynä jääkäriämme lipun toisella värillä, sinisellä. Kun lisäksi Suomen kaikki itsetietoinen kulttuuri on luotu sinivalkoisen väriyhtymäm merkeissä, niin meidän vapaussotamme jälkeen olisi ollut anteeksiantamatonta suostua punakeltaiseen valtiolippuun. Niin pitkälle ei enään edes sovun niimessä voitu alentua. Lipun värin määrääminen on ennen kaikkea kuitenkin lopulta tunteen asia ja suomalainen tunne on niin väkevästi asettunut sinivalkoisen puolelle, että eduskunnassamme myös ruotsalaisen puolueen taholla se on ymmärretty. Niinpä Suomen lippukysymys eduskunnassa viime tiistaina t.k. 28 pnä lopullisesti ratkaistiin keskustelutta. Jotta sopisi Tamp. Sanomiinkin jo havaita, mitä kello on lyönyt ja olla kaivelematta vanhoja, joilla ei enään nykyisten päivien valossa ole muuta kuin antikviteettinen merkitys.

Suomella on nyt lippu, oma sinivalkoinen lippu. Itsellemme ja maailmalle kuuluttaa se Suomen kansan ja Suomen valtakunnan olemassaoloa. Siitä riemu rinnassamme, siitä myöskin velvollisuus elää ja toimia niin, että kaikiksi ajoiksi säilytämme tämän vapautemme ja itsenäisyytemme tunnusmerkin. Sillä oma lippu on jokaisen itsenäisen kansan sinetti.

Liehu korkealla Suomen sinivalkoinen lippu, hulmua rakkaana ja kunnioitettuna jokaisen asunnon katolla vapaassa Suomessamme! Kunis liehut, sinis säilyt vapautemme!

- Aatu