Suomen lippu. Ainoa tyydyttävä ratkaisu.

Uusi Suometar 20, 20.1.1918

Periaatteessa saavuttamamme valtiollinen riippumattomuus on vielä monien vaarojen uhkaama. Jokaiselle ajattelevalle ihmiselle on selvä asia, mitä maamme nykyinen, surkea sisällinen tila tässä kohden merkitsee, ellei siihen pikaista parannusta saada. Mutta yhtä hyvin kuin meistä riippumattomat ulkopoliittiset tapahtumat tekivät mahdolliseksi tai oikeammin sanoen suorastan vaativat suomalaisia julistamaan maamme itsenäiseksi valtakunnaksi, yhtä hyvin saattavat ulkopoliittiset käänteet käydä äsken saavuttamallemme ulkonaiselle valtiolliselle asemalle vuorostaan haitallisiksi, pahimmassa tapauksessa voittamattomiksi. Oireellisia ilmiöitä tähänkin suuntaan kehittyvistä mahdollisuuksista ei suinkaan puutu.

Keskellä kaikkien näitten vastassamme olevien vaikeuksien synnyttämiä huolia on keskustelu Suomen lipusta saavuttanut sellaisen luonteen, jota isänmaanystävä ei toivoisi sillä olevan. Emme kuulu niihin, jotka pitävät koko lippukysymystä jonninjoutavana ja sen vuoksi tuomitsevat koko lippukiistan. Ainoastaan pintapuolinen materialismi saattaa tällä tavoin suhtautua kaikkeen vertauskuvallisuuteen. Mutta riita Suomen lipusta osoittaa, miten heikko kansallisen yhteyden tunne ja miten vaillinainen sekä voimaton kansallinen kokoomus Suomessa on. Tämän ilmiön toteaminen lippukysymyksen synnyttämässä kiistassa on omiaan masentamaan mieltä.

Riitaa ei ole lipun muodosta, vaan sen väreistä. Se oli odotettavissakin sen jälkeen kuin lipoukomitea anteeksi antamattomalla ylimielisyydellä tai ajattelemattomuudella syrjäytti ehdotuksestaan kokonaan ne värit, joita melkoinen osa kansaamme oli jo oppinut pitämään ominaan.

Sinivalkoinen vai punakeltainen? Kummankin väriyhtymän, varsinkin punakeltaisen kannattajat ovat tukeneet vaatimuksiaan heraldisilla perusteilla, käytännöllisillä ja kauneusnäkökohdilla. Heraldisten perusteitten esittäjistä ei ole sanottara mitään: he ovat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, esittäneet pantansa asiallisesti ja arvokkaalla tyyneydellä. Käytännön miehinä ovat esiintyneet merikapteenit y.m., koettaen tukea ehdotuksiaan seikoilla sellaisilla kuin mikä lippu on helpoimmin erotettavissa jo kaukaa muitten maitten lipuista, mitkä värit näkyvät kauimpaa, milkä kestävät parhaiten ilman ja ajan hammasta j.n.e. Nämäkin perusteet on ilmaistu säädyllisesti. Mutta näitä tällaisessa keskustelussa välttämättömiä siivon esiintymisen vaatimuksia eivät ole malttaneet noudattaa eräät punakeltaiset, taiteilijoiksi itseään nimittävät henkilöt, jotka ovat tehneetm.m. sen hämmästyttävän keksinnön, että valkoinen ja varsinkin sininen, jotka esiintyvät yhtä hyvin luonnossa kuin taiteessakin ainakin saman verran kuin mitkä muut värit tahansa, kuuluisivat muka värimaailman huonoimmistoon! Ikäänkuin peläten tällaisellakin argimentaareuksella esiintyneensä vielä liian kainosti ja vaatimattomasti, huomauttaa esittävä varmemmaksi vakuudeksi olevansa asiassa - ammattimies, jota muiden tulee kuulla! Tällanen tahdikkuus ei ole suinkaan helpottanut asian suotuisaa ratkaisua: se ja muut yhtä narrimaiset keikailut ovat nyt ärsyttäneet sinivalkoisen kannattajat lopulta kiivaalle sotajalalle. Asema näyttää nyt jo siltä, etti mikä lippu tahansa on omiaan vain eroittamaan kansalaisia toisistaan sensijaan, että sen tulisi nämä yhdistää.

Kysymyksen on alusta pitäen saattanut onnettomalle tolalle, niinkuin eanottu, lippukomitea asian ytimen sivuuttavalta ehdotuksellaan. Ja asemaa ovat sitten yhäti pilanneet ne perustelut, joilla lippukysymystä en koetettu selittää ja ratkaista. Lippu- ja kansallisvärikysymyslä ei ratkaista n.s. käytännöllisillä näkökohdilla. Sitä ei myöskään ratkaista n.s. heraldisilla perusteilla, elleivät niihin liity elävät muistot. Meidän heraldiikkamme nojautuu lippukysymyksissä ainoastaan pelkkiin arkistokeksintöihin. Näihin ei liity sentapaisia, mielissä eläviä muistoja kuin esim. Ranskan trikolorin tai [-] ja Ruotsin lipuissa esiintyviin väreihin. Mutta kaikista vähimmin voidaan lippu- ja värikysymystä ratkaista esteettisillä viisasteluilla, joita muuten voi esittää minkä värin puolesta tahansa. Täytyy olla todellakin enemmän kuin luvallisen itserakas sen, joka luulee voivansa, vaikkapa itse Goetheenkin vetoamalla, viisaudellaan saavansa toisen tuntemaan itselleen vastenmieliseksi jonkun vertauskuvan, jonka tämä ennen on tuntenut itselleen rakkaaksi, tai rakkaaksi sen, mikä ennen on tuntunut vastenmieliseltä. Lippu vastaa tunnetta, syvää, muodista riippumatonta tunnetta - paitsi niillä, joilta tällainen jäyhä, miesmäinen ominaisuus puuttuu. Lippua ei ratkaista sen mukaan, mitä vanhat asiakirjat sanovat tai mitä joku "kauneus-ammatilainen" sanoo tai mikä väri kestää useamman pesun! Kukin tahtoo sellaisen kansallislipun ja värit, jotka liittyvät hänen mielessään ylentäviin muistoihin ja ajatuksiin, olkootpa nuo värit muista kauniita tai eivät, näkyköötpä ne kilometrin kauemmaksi tai likemmäksi. Tässä on asian ydin.

Valitettavasti ei meillä ole sellaisia värejä, jotka kaikkien Suomessa asuvain mielissä liittyisivät ylentäviin, rakkaisiin muistoihin. Sinivalkoista on kyllä pidetty ulkomaillakin suomalaisten kansallisvärinä. Mutta tästä väriyhtymästä muodostui suomalaisuuden liikkeen väri. Snellmanista asti ovat suomenmieliset sen omaksuneet. Turha on väittää, ettemme me suomenmieliset kieltäisi menneisyydeltämme vertauskuvaa ja luopuisi jostakin, jolla kunniallinen ihminen ei voi gulashata, jos me ilman muuta omaksuisimme sinivalkoisen sijasta toiset värit, vieläpä ne värit, joita moni meistä on tottunut pitämään ennen muuta niiden väreinä, jotka ovat taistelleet sitä asiaa vastaan, mikä on ollut meidän vakaumuksemme mukaan suurin asia Suomessa asia, jota ilman mielestämme täällä ei ikinä olisi Suomen itsenäisyyden ajatusta eikä juuri muutakaan ajatusta syntynyt. Sinivalkoinen väriyhdistelmä liittää meidät muistoihin, tähän asti meille kalliimpiin, suomalaisuuden liikkeeseen, herätykseen, joka on tuottanut kansallemme oikeuksia, arvonantoa, sivistystä, aatemaailman ja joka on meidät rahvaasta syntyneet johdattanut tiedonlähteille ja itsetietoisuuteen. Kaikissa niissä juhlissa, kalkissa niisiä kulkueissa, kaikkina niinä juhlapäivinä, joina meidät on arki-tunnelmasta irti temmattu, olemme nähneet sinivalkoisten lippujen muistuttavan meidänkin osallisuuttamme isänmaamme elämään. Ellei nuorin suomalainen polvi sitä tunne, niinkuin on väitetty, on se asia, joka ei tästä polvesta ennusta hyvää. Ei - lippu, josta meidän rakkaat värimme on jätetty pois, jää meille vieraaksi. Me emme tule sitä katollemme kohottamaan, sillä me tunnemme itsemme syrjäytetyiksi joka kerta nähdessämme maamme lippuna esitettävän vaatetta, meidän muistomme on pyyhkäisty pois, syrjäytetty muisto suomalaisen kansan kansallisesta liikkeestä, omintakeisen historiamme perusliikkeestä. Ei koskaan mikään valtiopäiväin päätös saata meitä luopumaan väreistä, joihin liittyvät muistot ankarasta työstä, uhrauksista, pilkasta ja kärsimyksistä, mutta myös aina lopullisista voitoista ja pysyvistä saavutuksista.

Sanottakoon nyt sovinnon nimissä puna-keltaisesta mitä hyvää tahansa; meidän värimme se ei ole - ja aina vääjäämättömät suomenmieliset, jotka asian ovat tajunneet, eivät sitä koskaan olekaan omaksuneet. Omaksumalla pelkän punakeltaisen lipun me suomenmieliset kieltäisimme muistoillamme oikeuden uuteen Suomeen, gulashaisimme herättäjiämme häpäisevän pääsyn seuraan, joka meitä syyllä pian halveksisi.

Mutta jos saamme itsellemme sen, minkä katsomme itsellemme kuuluvan, on meidän velvollisuutemme tehdä tilaa toisellekin, koska kerran emme yksinään maata vallitse.

Yhtä vähän kuin joku herra taiteilija saa meitä viisaudellaan tuntemaan sitä, mitä emme kerran tunne, yhtä toivotonta ja yhtä tahditonta meidän on tyrkyttää toisille sitä, mitä he eivät tunne. Puhummepa mitä hyvänsä, niin emme saa ruotsinmielistä innostumaan meidän väreihimme. Hän tahtoo nähdä lipussa omansa. Ja jos me kerran vaaliimme ruotsinmielisiltä työtä ja uhrauksia Suomelle sekä julistamme heille sovintoa ja yhteistoimintaa koko maata koskevissa asioissa, niin emme saa kieltää heiltä myöskään vertauskuvaa siitä, mikä muistuttaa heitä tunnustetuista oikeuksista ja niiden velvoituksista.

Suomen lippukysymys on ratkaistava niin, että Suomen lipussa tai Suomen lipuissa kukin löytää omansa joko niin, että samassa lipussa on kaikki neljä väriä tai että kauppalippu on toista kansallislippu (valtakunnan lippu) toista väriyhdistelmää. Ne vastaväitteet, joita ns. esteettisistä syistä tehdään esim. neljää väriä vastaan, eivät saa tässä asiassa merkitä mitään. Ei kansakunta saa olla lippuasiassa mikään peilaileva nukke, joka katsoo vain mikä muka pukee! Kansakunnat tahtovat lippunsa kautta koota eivätkä miellyttää. Hauskan trikolori, joka syntyi Ranskan suurimpina hetkinä, on soviteltua eri ryhmiä edustavista väreistä. Saksan lippu samaten. Tuskinpa mikään miehevä kansakunta vielä on lippuaan laittanut niiden näkökohtien mukaan kuin juhlahame laitetaan tanssiaisiin. Sellaisiakin näkökohtia nyt kuitenkin tyrkytetään meille, vieläpä sellaisessa äänilajissa kuin me muut ihmiset olisimme tyhiää ilmaa.

Suomen senaatti on saanut "ammattimiehiltä" paljon ylhäistä ylenkatsetta osakseen, kun se uskalsi esittää komitean ehdotuksesta poikkeavan sovitelman. Siinä oli sinivalkoistakin matemaattisesti jokseenkin saman verran kuin nykyisessä hallituksessa sattaa laskea olevan suomalaisuuden liikkeellä sellaista kannatusta, joak pitää tätä liikettä kaikkea muuta, alati vaihtelevaa, perustavampana. Mutta antautuessaan sovitelman tielle periaatteessa, on senaattimme viitannut, vaikka heikostikin, siihen ainoaan suuntaan, jolla lippukysymyksen tyydyttävä ratkaisu en saavutettavissa.

E. N. Rantakari.