Stylus 10, 1920
Kun piirustusopetuksen uudistamista parikymmentä vuotta sitten meilläkin alettiin suunitella, oli tärkeimpiä mullistavia uutuuksia se, että oppilaat saivat ruveta myös "maalaamaan". Se oli heille suuri ilo, sillä heidän herkkään tunteeseensa vaikutti väri sinänsä voimallisesti, uusi askartelu värien parissa tarjosi heille miellyttävää vaihtelua kouluelämän yksitoikkoisuudessa.
Niin sitä on sitten "maalattu" ja "maalattu" vuodesta1 toiseen. Mutta onko tätä puolta piirustuksessa kyllin ohjattu, onko päästy alkeellista "värittämistä", paljonkaan pitemmälle? Ikäväkseen saa opettaja usein havaita, että vanhemmatkin oppilaat ovat yhä aivan lapsellisella värien tajuamisen kannalla, että etevästikin suoritetut piirustukset tavallisesti tulevat alkeellisen värikäsittelyn vuoksi näyttämään huonon dilettantin töiltä. Toisin sanoen: huono maalaus suorastaan turmelee muuten taitavasti tehdyn piirustuksen, ryöstäen siltä sen lopullisen arvon.
Onko siis ammuttu yli maalin? Onko liikaa vaatia oppilailta maalaustyötä, joka tyydyttäisi vaateliiaampaakin silmää? Vai olisiko tykkänään luovuttava maalausyrityksistä, jotka tuntuvat "liian vaikeilta?" Tässä on kysymyksiä, jotka lienevät askarruttaneet monenkin opettajan mieltä.
Allekirjottaneen tekisi mieli vastata viimeiseen kysymykseen myöntävästi eli ainakin näin: Ellei ole johdonmukaisesti opetettu värien käyttelemisen salaisuuksia vuosien kuluessa, on vaikeampi tehtävä — interiööri, maisema t. m. — jätettävä mieluummin kokonaan maalamatta, kuin pilattava huonolla maalauksella. Sillä ei kai ole tarkoitus kasvattaa oppilaita epätaiteellisuuteen, huonoon diletantismiin, joka vain makua turmelee eikä sitä suinkaan kehitä.
Varmaa kuitenkin on, että oppilaan väri-aistikin voi tavattomassa määrin kehittyä, jos opettaja pystyy sitä ohjaamaan ja jatkuvilla neuvoilla tukemaan oppilaan värisommittelua. Tässä on kuitenkin tehtävä järjestelmällistätyötä ihan alusta alkaen.
Selvää on, että kun lapsen pitää ensimäisessä työssään asettaa kaksi väriä rinnan, täytyy hänellä olla heti joku osviitta, joku ajatus, johon hän*voi tarttua. Hän tarvitsee heti tietoa, oli se miten yksinkertainen tahansa.
Liiallisella teorialla on kuitenkin lasta turha rasittaa. Tärkeintä on, että hän saa aavistuksen kunkin värin omasta omituisesta luonteesta ja siitä vaatimuksesta, että kussakin työssä täytyy värien soida yhteen. Jos he saavat samalla laulaa esim do'n ja mi'n kuunellen, miten kaunisti ne sointuvat yhteen, ymmärtävät he vielä paremmin, että kahden värinkin on samoin kauniisti soinuttava yhteen, miellyttäen silmää samoinkuin vasta-laulettu sävelsointu korvaa.
Tavallisesti heille heti opetetaankin pää- ja sivuvärit ynnä komplementti-värit. Katsoisin aluksi kuitenkin tehokkaammaksi painostaa värien erilaisuutta juuri niiden luonteeseen nähden.
Seuraavassa esitän eräitä tapoja, joilla olen kokeillut.
Tyttökoulussa voi ottaa lähtökohdaksi tyttöjen pukujen värit: ruskea, punaset, kellertavä-pukuiset asetetaan riviin toiselle puolelle, toiselle taas sini-, vihreä ja violetti-leninkiset. Jos tulipunaista tahi oranssia on mukana edellisten puolella, sitä parempi. Puhutaan tulesta, — se on kuumaa, sillä on oranssi väri. Mitkä ovat lähimpänä oranssia 1. punakeltasta? — Merivesi on sinistä — se on kylmää. Mitkä ovat lähellä sitä väriä?
Näin eroitamme siis kaksi suurta väriryhmää: lämpimät ja kylmät — kiihottavat ja rauhoittavat, — voimme myös sanoa punanen väriryhmä ja sininen väriryhmä. Pian oppivat oppilaat näin tajuamaan värin luonteen teoriassa. Harjotettava on monella tavalla. —Etsikää laatikoistanne kaikki lämpimän väriset kynät! — kaikki kylmänväriset kynät! — Piirtäkää palloja vihkoihinne, lämminväriset päälle, kylmäväriset alle! — Ja ensimäiseksi yksinkertaiseksi yleissäännöksi voi sanoa: yksi kylmä ja yksi lämmin väri sointuvat kauniisti yhteen. Tällä tiedolla voidaan jo ensimäiset työt suorittaa. Kuitenkin on eräitä pahoja kompastuskiviä heti edessä. Ikävä vain, että täytyy kohta riistää lapsilta heidän entinen ihastuksensa: punanen ja vihreä. Kukapa meistä ei tuntisi tuota lasten mieli-yhdistelmää: marja punanen ja räikeän viheriä — sen kaikessa naivisuudessa ja usein kauheudessa ja — varsinkin jos he saavat jo vesiväriä käyttää.
Mutta hyvällä omallatunnolla sen voinee tehdä, ovathan he saanet nauttia omasta lapsellisesta maustaan jo viisivuotiaista saakka. Selvintä lienee kieltää tykkänään näiden värien rinnastus, enenkuin on opittu värejä vähänkin sekoittamaan.
Sillä punaisen ja viheriän käyttö vaatii ihan erikoisen opetuksensa. Pian lapset itsekin huomaavat, että marjan punanen on kylmää, tulipunanen lämmintä väriä, samoin että vihreä käy aina lämpimämmäksi, kuta enemmän siihen keltasta lisätään. Kun he vain alkavat tajuta värin luonteen, alkaa rinnastaminen käydä kuin itsestään. Väärin olisi kuitenkin vaatia, että lapsen väri-aisti heti vastaisi opettajan kenties hyvinkin raffinoitua väri-aistia. Olkoot värit aluksi lapsellisen kirkkaita, kunhan niissä on vain jonkinmoinen soituvaisuus. Hauska on nähdä persoonallisen värikäsittelyn alkavan orastaa eri oppilaissa. Senvuoksi olisi tietysti kehitettävä itsetoimintaa juuri värien valitsemisessa, antamalla vain yleisiä viittauksia ja neuvoja.
Tauluja ja väripainoksia ynnä kauniita käsitöitä on väriopetuksessa käytettävä välineinä. Niistä etsitään kaikki lämpimät ja kylmät värit huomauttaen milten niiden koko väriteho perustuu näiden vaihteluun. Täten, — teoksen muun selostelun ohella — syvennetään oppilaan ymmärtämis- ja nauttimiskykyä taideteosta katsellessa ja hänen omalle värikuvittelulleen annetaan arvokasta ainesta. Ylä-asteella käyvätkin siten oppilaan värisoinnut yhäjiienommiksi ja hillitymmiksi.
Palataksemme kysymykseen, onko kaikki tehtävät väritettävät, otettakoon esille eräitä näkökohtia. — Ala-asteilla on lapsen muoto-havainto (kuten muukin havainto) vielä heikkoa ja raikas väri-harrastus suurimmillaan. Siksipä, piirretyn esineen muodon kohottamiseksikin olisi alaluokilla mielestäni jokainen tehtävä myös väritettävä. Niinikään olisi lyijykynän käyttö supistettava mahdollisimman vähiin sillä tarvitaanhan jo melko paljon tekniikkaa, ennenkuin voi suorittaa vähänkin nautittavan lyijykynä piirustuksen. Tätä voi taas keski- ja ylemmillä asteilla menestyksellä harjottaa hiili- ja liitupiirustuksen ohessa. Silloinpa, piirustuksen saavutettua jonkinlaista persoonallisuutta, notkeutta ja elävyyttä, voi huoleti värityksenkin jättää pois, jos on kyseessä luonnostelu tahi asiallinen ja tyypillinen piirustus. Kaunis piirustus on tietysti arvokkaampi kuin epävarma maalaus. — Kuinka pitkälle "taiteellisuutta" tavoittavassa maalauksessa on pyrittävä, on kai jokaisen opettaja-personallisuuden itsensä ratkaistava. Varmaa kuitenkin on, että oppilaistakin voi kehittyä pieniä "taiteilijoita", s. o. heidän värikäsittelynsä saavuttaa asteen, joka tyydyttää vaativampaakin silmää.
Tähän ainakin olisi pyrittävä huolimatta monen epäilijän halveksivasta hymähdyksestä kuulessaan "taiteellisuus" sanan koulupiirustuksen yhteydessä.
Vielä sananen maalauksen ja piirustuksen jonkinlaisesta välimuodosta, nim. maalaamisesta vain yhdellä värillä tahi sen eri tummuus-asteilla. Eihän se ole mitään uutta, jo kauvan sitten sitä käytettiin ulkomaiden kouluissa nimenomaan pensseli piirustuksen harjoituksissa. Tällaisesta työskentelystä on monenlaista etua: oppilas valitsee ja sekoittaa yhden kauniin värin, paperiinsa sopivan, kehittäen siten väri-aistiansa. Toiseksi työskennellessään tarvitsee hänen kiinnittää huomionsa vain muotoon, ja kolmanneksi: lopputulos on aika miellyttävä virheistäkin huolimatta. Maisema, lintu y. m. harjotelmissa on tämä tapa myös sangen suositeltava, jos varsinkin lisp siihen valööri-tutkielman. — Niin vanha kuin tämä tapa maalata onkin, — eivät, kumma kyllä — monetkaan opettajamme tietääkseni ole ottaneet sitä onkeensa.
*) Tämä seikka ei kaivanne todistelua.Lopuksi: väri-aistin kehittäminen pohjaa tehoisasti nuorten tunne-elämään*) Tieto siitä on ylen tärkeä meille, jotka pieneltä osaltamme haluamme kasvatuksen uudistamista siihen suuntaan, että nuoren ihmisen koko persoonallisuus, niin tunteen kuin älynpuolikin, tulisi viljellyksi.
Miten lopultakin onnistumme, riippuu paljon siitä jaksavatko opettajat itse työskennellen kehittyä tällä alalla, joka vaatii ehdottomasti paljon.
- Hilja Tolvanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti