Raili ja Marja maalareina.

Työläisnaisten urheilulehti 6, 1929

— Raili kulta, älä noin itke. Yksikö tässä maailmassa on menettänyt työpaikkansa! Eikä tuo sinun paikkasi kehua kestä. Saitko edes palkkaa sen vertaa, että kahdesti päivässä kannatti kunnon aterian syödä? Tuskin! Kuule, yritetään yhdessä työtä, mitä eivät vielä yleisemmin Suomen tytöt uskalla.

— Mitä se on? Ja minäkö ensimäiseksi uskaltaisin yrittää, sammalsi Raili itkunsa seasta.

— No, on se nyt parempaa kuin ratkoa ihmisten vanhoja ryysyjä ja niitä paikkailla ja käännellä ja vetää keuhkoihinsa niistä tuhannetkin taudinbasillit. Lähde kanssani maalanrinoppiin.

— Maalarin?! Oletko hullu? Mekö nuoret tytöt menisimme maalarinoppiin? Miltä se näyttäisi — tyttö seinällä ja pensseli kädessä? Jo sille kaikki ihmiset nauraisivat!

— Parempihan nauravan suuhun on katsoa kuin itkevän. Maalarintyö on oikein sopivaa naisillekin. Sehän on kauneuden luomista. Ulkomailla, varsinkin Saksassa, on paljon ammattitaitoisia maalarinaisia. Miksi ei sitten Suomessa? Vai luuletko suomalaisten tyttäriemme kädet niin heikoiksi, ettei niissä maalarin pensselit, harjat ja tapeettisakset pysy yhtä hyvin kuin saksalaistenkin?

— En sitä epäile, ettei pysyisi, mutta,..

— Siinä ei ole muttia, kun yritetään. Ja tämä tyttö uskaltaa yrittää, sanoi päättäen Marja.

— Oletko nähnyt, käykö se työ naisilta yhtähyvin kuin miehiltäkin? alkoi jo Railin mieli innostua.

— Olen. Varjolan pappilassa kävin kesällä ja siellä näin. Alatalon Hilda, muistathan, hän meni Oskari Mäkelän kanssa naimisiin, mutta kolmen vuoden kuluttua erosi miehestään, kun Oskari joi joka pennin, minkä ansaitsi. Ja eukko sai tulla toimeen omin neuvoin. Mutta Hilda oli oppinut miehensä ammatin ja hän veti kuin miehet tapetteja pappilan salin seiniin. Hilda kertoi samalla, ettei hätäpäivää hänellä ja lapsellaan ole oilut. Parempi vielä, kun miehelässä oli. Maalarintyötä on hänellä ollut ja siitä saa hyvän palkan. Hildan kehoituksesta minä kävin jo maalari Sutisella kysymässä voisiko sinne päästä ja hän heti lupasi.

— Ihanko totta sinä, Marja, menet? ihmetellen kysyi Raili.

— Ihan — ja ensi viikolla. Nyt ompelen pari ammattiin kuuluvaa pukua ja siten alan. Jos haluat, kysyn sinullekin työtä.

Raili mietti hetken ja sitten innostui luvaten itse käydä puhumassa ja katsomassa, minkälainen maalarin työpaja on.

Kaksi viikkoa myöhemmin Raili ja Marja ovat täydessä työssä Sutisen suuressa työhuoneessa. Raili pesee entistä maalia pois huonekaluista, jotka on tuotu uudelleen maalattavaksi. Ja Marja kittaa erään vanhan piirongin haljenneita rakoja.

Maalari Sutinen puhelee tytöille, että noin hänkin sai ensimäiseiiä oppivuotenaan pestä ja hinkata ja pakkelia hieroa kuin vehnätaikinaa. Mutta kevään saapuessa sai nousta kirkontorniin asti ja sivellä siellä maalia polttavalle pellille. Ensin se tahtoi päätä huimata, mutta pian siihen tottui.

— Onkohan meidänkin mentävä keväällä kirkontorniin? kysyi peloissaan Raili.

— Noo, ei vielä keväällä, mutta monikerroksisten talojen ikkunapieliä ja kehikolta jo saatte maalata. Meillä on jo tiedossa viisi uutta taloa. Paperoimaan luulisin teidän näpeillänne hyvin pystyttävän. Ja se työ alkaa aina joulun jälkeen ja riittää syksypuoleen.

Mestarin oli lähdettävä toisia töitä tarkastamaan. Tytöt jäivät kaksin osastolleen. He heiluivat. Eivät monta sanaa joutaneet toisilleen vaihtamaan. Eihän työstä puhellen mitään tulekaan. Heillä oli määrätyö. Mitä nopeammin työ sujui, sitä parempi oli oppiraha.

Oli jo kevät. Aurinko paahtoi tuottavasti. Tytöt olivat olleet viikon erään kivitalon ikkuna- ja nurkkamaalauksia suorittamassa ja saapuivat asuntoonsa.

Marja, istuessaan pöydän ääreen, puheli: — Koeta, Raili, käsivarsiani, miten kovat lihakset ovat. Niissä on voimaa ja terveys uhkuu joka jänteestä.

— No, eivät minunkaan lihakseni heikkouttaan poraa. Ensin tärpätin haju kirveli silmissäni ja kutisi nenässä, mutta nyt sen haju on kuin suola keittopadassa. Terveellistä tämä työ ainakin on. Ennen sain valvoa öisin, mutta nyt kun näen sängyn, alkaa jo silmät painua kiinni.

— Sama vika on minullakin.

— Olen tuuminut ja päättänyt, kun oppivuutemme on kulunut ja meidät leivotaan "kisälleiksi", lepäämme laakereillamme yhden viikon siitä nousematta, ja sitten perustamme oman liikkeen.

Marja nauroi, eitä vesi silmiin tuli. Se oli hänestä hauskaa, kun Raili eniten nautti päästessään päivällä hetkeksi lepäämään.

Kuusi vuotta myöhemmin avasivat Raili ja Marja oman liikkeensä Puistokadulla. Työtä oli paljon. Ja sanomalehdet kirjoittivat pitkiä palstoja Suomen ensimäisistä naismaalareista, miten he väsymättä olivat ponnistelleet ja saavuttaneet ensiluokan ammattitaidon.

Kilpaa nuoret tytöt riensivät oppilaiksi heidän liikkeeseensä. He eivät enää ihmetelleet, miten nainen pystyy pensselin käyttöön. Olivatpa työnantajat jo tulleet kokemaan, etteivät naismaalarit juopotelleet ja jättäneet lauantaisin puoleksi maalattuja lattioita pyhän yli kuivamaan.

— No, Raili, oletko tyytyväinen elämääsi ja töittesi tuloksiin? kysyi hänen entinen toverinsa Sandra Lintu, tavatessaan Railin työpuvussaan kadulla.

— Tule asuntooni, siellä näet ja kuulet. Eihän näin kadulla sovi jäädä seisoskelemaan.

Sandra seurasi Railia liikehuoneuston läpi asunnon puolelle. Hänen silmänsä suurenivat, nähdessään miten kaunis koti hänellä oli.

— En, un olisi uskonut, että sinulla ja Marjalla on näin ihana koti. Johan te asulle kuin herrat linnassaan. Ja kauniita tauluja seinillä! Ja näin hienot huonekalut.

— Mutta tiedätkö, että maalarina olen kaiken muokannut ikivanhoista esineistä pensselin ja kittitalttojen avulla.

Sandra ei huomannut millä ajalla Raili pukeutui siistiksi ja kiehautti kahvin ja kattoi pöydän. Se tapahtui nopeasti, kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä.

Railin äili hyöri onnellisena tyttärensä taloustehtäviä toimitellen. Hän toi kahvin pöytään.

— Missä Marja on? kysyi Sandra, kahvia juodessaan.

— Hän on Saksassa opintomatkalla. Marjahan sai Käsityöläisliitolta matkastipendin. Hän siellä viipyy kolme kuukautta ja luultavasti minä menen seuraavana vuonna. Kuten näet, Sandra, on meitä Marjan kanssa onnestanut hyvin. Voin sanoa, että yrittää on meidän pitänyt. Mielestäni maalarinammatti sopii naisille ja on luottava toimi.