Käytöllistä kauneudenaistin kehittämistä tyttöjen käsitöiden opetuksessa.

Työkoulu 3, 1916

Kirj. Marjatta W.

Kauneudenaistia voidaan kansakoulussa kehittää niin monella eri tavalla ja monen aineen yhteydessä. Siitä on hyvinkin paljon puhuttu, eikä se vain puheisiin ole jäänytkään, mutta sen kaikkia puolia ei vielä ole tullut kylliksi huomioon otetuksi. On aivan luonnollista, että opettajatar tyttöjen kauneudenaistia herättääkseen kiinnittää heidän huomionsa kunkin ulkoasuun, pukuun ja sen siisteyteen, pukeutumiseen j. n. e. Mutta juuri tämän yhteydessä on heidän näköalaansa avarrutettava laajemmaltikin, heille on käsityötunneilla tehtävä tutuksi myöskin värikysymys, ei ainoastaan sommittelutöissä, vaan pukuihinkin nähden.

Pukujemme värikysymykseen syventyessä ajatukset kuin itsestään suuntautuvat taaksepäin kansamme menneisyyteen. Sieltä astuvat esiin entiskansan puvut ihaillen katseltaviksi. Miten kauniita ja kirkkaita, eikä kuitenkaan räikeitä, värejä käyttivätkään esiäitimme kankaisiinsa ja ne värit olivat heidän vaistomaisen makunsa mukaan valitut. Luonnosta olivat he värit ja koristeaiheita saaneet ja siksi ne yhä säilyttävät kauneutensa vaihdelkootpa muodit miten tahansa. Miten lienee käynyt tämän luontaisen kauneudenaistin? Eikö nykyisin täytetä koteja tehdastavaroilla, joihin ei enää ostaessa voi valaa omaa sieluaan — ja eikö kankaita ostettaessa vain harvoin ajatella niiden kauneutta ja sopivaisuutta, kunhan vain on eheää ja lämmintä. Siitäpä sitte johtuukin, että jokapäiväinen elämä on täynnä mauttomuuksia. Ja kuitenkin ihmissielussa yhä edelleenkin asuu kauneuden kaipuu. Sitä on käytävä tyydyttämään. On sanottu, "että värikysymys — — on aivan samojen kehityksen lakien alainen kuin muukin aistimillinen toimintamme." Siis on mahdollista kehittää kauneudentuntoa mikäli se koskee väriaistia. Tosin sielulliset edellytykset kansakoululaisilla ovat vielä vähäiset, mutta kun opetus tapahtuu käytöllisenä harjoituksena on onnistumisen toiveita.

Ehkäpä lienee joitakin kouluja, joissa värikysymystäkin on jo opetuksessa hiukan käsitelty, mutta kylliksi sille ei liene huomiota omistettu. Piirustustunneilla on lapsille kyllä opetettu värisointuoppia jonkun verran ja onpa opettaja usein ilokseen saanut nähdä oppilaittensa kerrassaan onnistuneita värisommitteluja. Mutta siihenpä se sitten on jäänytkin. Elämään eli käytäntöön sovelluttaminen on unohtunut. Siihen on meillä kuitenkin kyllin tilaisuutta käsityötunneilla, puhuaksemme nyt yksinomaan tytöistä. Nykyisenä toiminnan ja askartelun aikana annetaan ala-asteella tytöille m. m. kirjainsommittelua ja leikkausta kiiltopaperista. Siinä ensimmäinen tilaisuus opettaa lapset tuntemaan eri värit ja värivivahdukset koulun paperivarastossa ja niiden luonnossa löytyvät vastineet. Kun se on tehty ja kukin oppilas valinnut kirjainpaperin itselleen, opastetaan heitä etsimään värillisistä piirustuspapereista pohjapaperi kirjaimilleen, niin että värit sointuvat yhteen. Kaiken sen tulee tapahtua yhteisesti ja niin monipuolisesti ja perusteellisesti, että jokainen lapsi edes hiukan käsittää, ettei ole yhdentekevää, mitä värejä yhteen sovittaa. Ja lopuksi kirjaintaulujen valmistuttua vertailu, ken väreissä on paraiten onnistunut. Kutoma- ja virkkaustöissä tehdään samanlainen vertailu langoilla, mitkä paraiten yhteen sopivat. Jos samaan työhön käytetään useampia värejä, sopii tällöin mainiosti, että oppilaat vaihettavat lankoja värisoinnun aikaansaamiseksi. He tekevät sen mielellään, kun vain katsotaan, ettei kumpikaan vaihettajista joudu häviölle.

Yläasteelle ehdittyään ovat lapset oppineet yhtä ja toista värisointuihin nähden sekä piirustus- että käsityötunneilla. Heillä on väriympyränsä ja he ovat selvillä sukulaisväreistä j. n. e. Siksipä voidaankin sommittelutöitä aloteltaessa kyselemällä palauttaa mieleen näitä seikkoja. Mallilankoja on varattava monipuolinen varasto. Siihen sitte käydään käsiksi. Sommittelumalliaan tarkaten jokainen valitsee siihen sopivimmat värit. Yhteisin voimin valinta tarkistetaan, ehdotetaan uusia sointuvampia värejä. Ja lopuksi hyväksytään työn valmistajan maun mukainen yhdistelmä, jos se on tunnettujen väriopin sääntöjen mukainen. Varmaa on, että tämä on lapsista huvittavaa ja kehittää heidän kauneudenaistiaan. Ja täten voidaan myötävaikuttaa siihen, että tulevaisuudessa kovin räikeäväriset t. s. mauttomat koristeompeleet liinoista y. m. katoavat. Kauneudenaisti alkaa löytää tyydytystä ympäristöstään.

Mutta tähän ei vielä ole pysähdyttävä, vaan on mentävä pukujen värikysymykseen saakka. Eihän voida heille kaikkea viisautta siinä asiassa antaa, sillä lapset ovat lapsia. Ymmärryksen varttuessa tämäkin asia heille selvenee, kun on alku saatu, perustus laskettu. Hyvä olisi, jos koulun havaintovälineisiin kuuluisi joku määrä erivärisiä kangaskappaleita. Ellei niin ole, on opettajan etsittävä varastonsa ja oppilaathan tuovat kukin oman muotinsa mukanaan. Saatettakoon lapset huomaamaan, miten harmaa ja valkoinen tekevät vartalon täyteläiseksi ja musta taasen solakaksi. Otettakoon sitävarten oppilasjoukosta luokan eteen näitä värejä edustavat tytöt. Että värivaikutus selvemmin huomattaisiin, on paras pukea puvut saman oppilaan ylle vuoron perään. Se ei tuota vaikeutta, kun opettaja vain keksii, milloin hänellä on edullisimmat "havaintovälineet" luokassaan. Samoin huomautettakoon, miten juovikkailla kankailla saadaan vartalo solakaksi tai lyhyeksi ja paksuksi riippuen siitä asetammeko kankaan juovat pitkin tai poikin vartaloon. Otetaan esille mallikankaat ja erivärisiin puettuja oppilaita ja vertailun avulla huomataan, että puvun värin sopiakseen tulee olla värisoinnussa ihon ja hiusten värin kanssa. Siinähän juuri tietämättömyys saa erehdykset aikaan. Luulenpa että kansan keskuudessa on yleisenä luulona se, että kalpealle täytyy laittaa punaista, jotta hän näyttäisi punaisemmalta. Toisin opettaa värisointu oppi: "Aivan väärin olisi, senhän huomaa välittömästi, jos kalpea nainen pukeutuisi puhtoiseen punaiseen, keltaiseen tai oranssiin; näiden värisointien rinnalla — — näyttäisi hänen kasvonsa kaksinverroin kalpeammilta ja harmaammilta." Sen sijaan annetaan siellä tällainen ohje: "Mutta vihreä tai vihreään vivahtavat värit, eivätköhäri ne sovellu? Me haemme naisemme poskilta punaista. Ja todellakin, niin vähän kuin sitä onkin, se vaikuttaa vahvempana kuin ennen."

Värien sopivaisuudestahan saa jokainen opettaja tietoja värisointuoppaista y. m., siitä ei siis sen enempää. Sen, minkä opettaja itse tietää, tulee hänen sitte saada esille lasten kanssa vertailuja tehdessään. Samalla tarkataan myös pukukoristeiden, esiliinan ja lettinauhain sointuvaisuutta kokonaisuuteen, sekä millainen pusero ja hame yhteen sopivat j. n. e.

Tämä kaikki ei suinkaan saa johtaa siihen, että oppilaat olisivat tyytymättömiä niihin vaatteisiin, jotka heille ovat laitetut. Ei. Siihen sen pitäisi johtaa, että he kangasta ostaessa saman hintaisista oppisivat valitsemaan sen, joka heille parhaiten sopii.

Jos kasvatuksen tarkoituksena on oppilaan sielun kehittäminen, jalostaminen, niin silloin eivät ne tunnit, jotka täten kauneudenaistin kehittämiseen ovat uhratut, ole hukkaan menneet. Sillä tottahan on se, että kun ihmisen kauneudenaisti kehittyy, silloin kasvaa myös hänen henkinen sivistyneisyytensä.