Arttu Brummer-K—o: Kirkkaampia värejäkö?

Käsiteollisuus 6, 1922

Koristetaiteilija, joka on ollut tekemisissä suomalaisten käsiteollisuuden tai oikeammin naiskäsiteollisuuden harjoitta]ain kanssa, on useinkin joutunut pieneen kahnaukseen mallintilaajan kanssa, joka mallia tilatessaan oli nähtävästi toivonut saavansa jotain oikein kaunista, toisin sanoen kirjavan koreata. "Käyttäkää nyt oikein kirkkaita, kauniita värejä!" - tuo on kai yleensä ollut viime aikoina hyvinkin yleinen toivomus käsiteollisuuden harjoittajain taholta koristetaiteilijalta mallia tilattaessa, ja melkein yhtä monasti on tuo samainen koristetaiteilija jättänyt toivomuksen huomioon ottamatta, koska se ei ole vastannut hänen persoonallista taiteilijavakaumustaan. Miten on sitten selitettävissä tämä käsitteiden eroavaisuus?

Yleisenä huomiona voi varmaan lausua, että yleisö hankkiessaan tai käsiteollisuuden-harjoittaja valmistaessaan esim. maton ajattelee ainoastaan tätä yhtä esinettä, eikä mieleen juolahda, että se on ainoastaan pieni osa siitä suuresta kokonaisuudesta, jonka nimi on koti. Ellei maton tulisi alistua suuremman kokonaisuuden alle, olla osa siitä, saisi se olla miten räikeä, miten kirkuva hyvänsä väriltään ja silmiinpistävä suurine muotoineen. Kirgiisin teltassa, jonka sisustuksen melkein yksinomaan muodostavat matot ja jonka valaistuskin on hillittyä, saattaa näitä vielä olla vieri vieressä, ja vaikutus on kuitenkin kaunis. Mutta meidän aikamme sisustustaiteilijanhan on lähdettävä aivan toisista edellytyksistä. Hän suunnittelee kodin aivan kuin taidemaalari siveltimellään värein elähdyttää tauluksi ajatellun kankaan.

Tärkeimmät tekijät kodin sisustuksessa ovat seinien väripinnat, väri kun kerta kaikkiaan on tärkein seikka kotiemme viihdykkäiksi luomisessa, ja seinät pinta-alaltaan hallitsevimmat. Tämä totuus, sen pahempi, usein unohtuu seiniä paperoitaessa jos minkälaisilla tapeteilla, joiden väri usein on joko ikävän kalsea tai sitten huutavan raaka. Yleensä eivät tapettikuviotkaan saisi liiallisesti pistää silmään. Tavallisessa oleskeluhuoneessa pitäisi tapetissa vastakkaiselta seinältä katsottuna kuvioitten väripinnaksi. Tämäkin sentään suuresti riippuu sisustuksen luonteesta. Seinäpintojen jälkeen ovat pinnan laajuudessa hallitsevina katto ja lattia. Näiden huolitteluun kohdistetaan myös aivan liian vähän huomiota. Ei ole olemassa lakia, joka määräisi, että katon ehdottomasti tulee olla lumivalkea. Lattia, vaikkakin se maalattaisiin tavanmukaisella ruskealla värillä, saattaa värivivahteensa mukaan korostaa huoneen onnistunutta kokonaisvaikutusta tai tärvellä sen kokonaan. Huoneen kiinteään sisustukseen kuuluvat vielä ovet, ikkunalistat ja -laudat, jotka tapettien ollessa tummat vaikuttavat tavanmukaisessa valkeassa värissään kovilta, t. s. eivät tarpeellisella pehmeydellä sulaudu kokonaisväritykseen. Tässä tapauksessa olisivat esim. ruskeat ovet jo paremmin sointuvat mainitakseni värin, joka ei oudolle värinkäyttäjälle ole niinvaarallinen kuin moni muu. Huoneen värivaikutusta tehostaa vielä lattialista, joka yleensä saa olla tummempi lattian väriä, näin sitoen huoneen kokonaisuudeksi ja antaen huoneelle rajoitetun, suljetun luonteen. Myös kattolistan tai tapettilistan tulee olla tapettia tummempi, ei kuitenkaan liian tumma, jos seinän yläosa on valkea, sillä silloin lista vaikuttaisi jälleen kovalta. Kooltaan hallitsevan uuninkaan huoneelle antamaa väritunnelmaa ei pidä liian vähäpätöiseksi arvioida.

Kun huoneen värit täten ovat soinnutellut kokonaisuutta silmällä pitäen, tulee vielä ottaa huomioon oviaukosta näkyvä vierisen huoneen seinän väritys, jonka tulee sointua edellisen huoneen värityksen kanssa sopivalla tavalla. Huonerivissä saattavat kyllä äärimmäiset huoneet väreiltään erota melkoisesti toisistaan, jos värien siirtyminen huoneesta toiseen on onnellisesti suoritettu.

Nyt vasta seuraavat arvojärjestyksessä huonekalut ja niitten päälliset, joihin kuuluvat pöytäliinat y.m., sekä matot, jotka oikeastaan ovat osa lattiaa samoin kuin meidän aikanamme harvemmin säilytetyt kattomaalaukset ovat osa kattoa. Lattian ollessa maton luonnollisena pohjaväripintana tulee tietysti maalin värin synnyttää lattian maton kanssa kaunis värivaikutus, joskin maton värit yhtä suuressa määrin ovat riippuvaiset huoneessa muuten käytetyistä väreistä. Huoneen sisustuksessa tietysti on pyrittävä ehjään, kokonaiseen, joko rikkaampaan tai köyhempään värisoinnutukseen, mutta ei värikirjavuuteen. Kun tällainen ehjä, väreiltään rauhaisa ja sopusointuinen sisustus on luotu, saattaa sitä siellä täällä vilkastuttaa hieman vallattomammilla, kirkkaammilla väreillä. Värin kirkkaus ja räikeys taasen on riippuvainen siitä, miten suuri väripinta on kyseessä. Niinpä kukkaset, mitenräikeävärisiä ne ovatkin, antavat ainoastaan huoneelle eloa, eivätkä väripintansa pienuuden takia riko sitä sopusointua ja rauhaa, johon on pyritty. Kernaasti saattaa myös sohvatyyny soinnahtaa kirkkaana väriakordina, ja kukkasen tavoin saattaa huonetta elähdyttää punaiseen, siniseen tai räikeänvihreään puettu talon pikkutyttö tai isännän nuori vaimo. Mielellään pidetään mattoakin yleensä väriltään huoneen muita värejä helakampana, mutta kuitenkin on sen värien samoin kuin koristeidenkin sommittelu tehtävä huoneen ehdotonta kokonaisvaikutusta silmällä pitäen. Niinpä, jos huoneen muitten esineitten koristelu tuntuu jo liialliselta, voi matto usein olla parempi ihan yksinäisenä kuin ainoastaan toisvärisellä kehystyksellä varustettuna. Syytä on tässä yhteydessä mainita, että meikäläisiä sekä ryijyjä että karvalankamattoja haittaa yleensä liian suuret koristemuodot. Pienemmät koristemuodot sointuisivat paremmin yhteen huonekalujenkin pienempien muotojen kanssa.

Olemme tässä tarkastaneet kirjoituksen otsaketta ainoastaan mattoa havaintoesineenä käyttäen. Jos olemme siis yleensä sitä mieltä, että matto usein saattaa väriltään ollakin hieman voimakkaampi, jäämme puolustamaan koristetaiteilijan käsitystä värinkäytöstä kodin sisustuksissa hänen ammattimiehenä ajatellessaan asiaa laveammalta näkökannalta. Jos kotimme sisustus on pantu kokoon esineistä niitä kutakin vain yksityisest silmälläpitäen ja noudattaen mahdollisimman suuren värikirkkauden periaatetta, on kotiemme väritys verrattavissa kirkuvaan neekerimusiikkiin tai markkinakaruselliin. Koristetaiteilijamme epäilemättä kylläkin painostavat värien merkitystä haluten tuhota nuo maaseudun pikkukotien värittömät valkein kankain peitetyt "pesutupasisustukset". Tämän pyrkimyksen merkitys on jo hämärän aavistelevana selvinnyt myös käsiteollisuuden harjoittajille, jotka eivät kuitenkaan liiallisessa värivimmassaan tajua taiteilijan pyrkimystä värien kokonaisvaikutukseen. Käsiteollisuuden harjoittaja, sommitellessaan esineitä noihin värittömiin sisustuksiin tahtoo tehdä vallankumouksen jokaisella tyynyllä, jokaisella matolla ja pöytäliinalla joutuen näin äärimmäisyydestä toiseen.

Jos siinä väitteessä, että yleisö käsiteollisuusliikkeissä helpommin tarrautuu kirkasvärisiin esineihin, laisinkaan on perää, on se selitettävissä siten, että räikeät värit reklameeraavan huutavina helpommin kiinnittävät huomion puoleensa samoin kuin juhlissa helpommin tulemme tutuksi häikäilemättömän suupaltin kanssa, jolloin seurustelumme kainomman ja hienomman henkilön kanssa jää kesken. Ja kuitenkin: emmekö kotia tultuamme sittenkin suuremmalla mieltymyksellä muistele tuota hillitympää uutta tuttavuuttamme? Samoin voi käydä tuolle maton ostajalle, että kaupassa kirjavat värit häikäilemättömän tungettelevina saavat hänet sen lunastamaan, mutta kotona hän huomaa asiassa jotain kieroa. Hänen kiintymyksensä kotiteollisuusliikettä kohtaan ei tästä lisäänny. On miten on, hyvää makua ei kauppa ostajalla paljasta olevan. Ulkona juhlissa, sotilasparaadeissa y.m. saattaa käyttää paljon räikeämpiä värejä, ne vaikuttavat siellä upealta kuin torvisoitto, mutta sisällä vaikutus olisi sama kuin jos pieneen huoneeseen tuotaisiin torviorkesteri. Se täyttäisi liiaksi äänellä pienen huoneen, jossa hennompi viulun ääni korvaa pehmeästi hivelisi. Värinkäsittelyssä on myös huomioon otettava se aika, jonka ihminen joutuu olemaan sen vaikutuksen alaisena. Niinpä kahviloissa, ravintoloissa y.m., joissa oleskelemme ainoastaan lyhemmän aikaa, voi värinkäsittely olla raisumpaa. Väri on monessa suhteessa verrattavissa ääneen, ja samoin kuin saatamme lyhemmän aikaa viihtyä jopa virkistyäkin meluisassa paikassa, samoin voi oleskelu värikkäämmässä ympäristössä vaikuttaa elähdyttävästi meihin kuin piiskanisku väsyneeseen. Mutta ennen pitkää rasittavat räikeät värit silmiämme siinä määrin, että kuten meluisasta juhlasta palattuamme kotiin vielä seuraavana päivänä kärsimme väsymystä, niin myös liian värikirjava ympäristö hetkellisen haltioitumisen jälkeen synnyttää meissä kyllästymistä, ja mielellämme jälleen viihdymme kotimme väreiltään hillityissä suojissa.

Suurkaupungissa, jossa levoton katuliikenne y.m. yhtenään rasittaa hermostoamme, tuntee mielemme suurempaa tyydytystä, ellei värihermojamme liian voimakkailla väreillä rasiteta. Sensijaan maalla, jossa arkinen elämä joskus tuntuu liiankin rauhalliselta, saattaa rohkeampi värinkäsittely olla paikallaan. Asialla on luontainen yhteytensä sen tosiasian kanssa, että tunteellisella värisilmällä varustettua sairasta saattaa jokin räikeämpi väri suunnattomasti vaivata.

Käsiteollisuutemme kulkee nykyään osittain vanhaa ihaillen ja siltä muoto- javärimaailmansa omaksuen, suunta joka toistaiseksi on tukea antava, siksi kunnes kykenemme oman aikamme luonteen mukaista käsiteollisuutta luomaan. Tästä syystä on yleisöömmekin vakiintunut se käsitys, että käsiteollisuuden tuleekin olla tuollaisen talonpoikaiskoreuden matkimista, jolla esi-isämme toisina levollisempina aikoina kauneuskaipuunsa ilmaisivat.

Väri on samaa kuin valo, ja ihmisellä on synnynnäinen tarve päivän puolelle, mutta liiaksi eivät silmähermomme siedä valon yhtä vähän kuin värinkään ärsytystä. Pimeä valoton yö turvaa meille levon, ja ainoastaan sen avulla saatamme seuraavana päivänä uudestaan ihailla valon synnyttämää värimusiikkia.

Usein kuulee väitettävän, että meillä pohjanperäläisillä on ulkona luonnossa niin vähän väriä, että sen vastavaikutuksena tulee taiteemme, jonka piiriin taidekäsiteollisuuskin kuuluu, esiintyä räikeämpänä väreiltään. Osoittavatko siis lämpöisten seutujen asukkaat koristetaiteessaan värittömyyttä? Mielestäni on asianlaita päinvastainen. Eiköhän kukin yksilö kehity häntä ympäröivän luonnon vaikutuksen alaisena? Meillä pohjolassa, jossa luonto ei vastaa tropiikin värihehkua, vaan jossa hillitty valaistus estää kasvullisuutemme väririkkautta esiintymästä, on silmämme epäilemättä kehittynyt havaitsemaan herkempiä ja hienompia värivivahduksia kuin etelämaalaisen silmä, joka kaikkialla kohtaa väriloistoa. Mutta eiköhän tuo meidän hillitty väriilomme ole sittenkin meille yhtä ominaista kuin hillitympi ilakoimisemme verrattuna etelämaalaiseen meluun ja naurunrähäkkään? Onko mitään sen kotoisempaa ja kauniimpaa kuin hetteinen suo tuhansine hienosti taitettuine värivivahteineen.

Jo renesanssin suuri mestari Leonardo da Vinci varoitti taiteilijatovereitaan räikeistä väreistä, joita rahvas ja pinnallinen yleisö suosii.

Tällä selostuksella ei ole tahdottu rajoittaa taiteen ilmaisukeinojen rikkautta. On vaan vaadittu oikealle asialle oikeutta. Värit saattavat olla herkkiä ja hentoja kuin naiseksi kehittyvän tytön katse, ne voivat voimassaan ja hehkussaan olla ihanat kuin nuori mies. Taiteilijat eivät rajoita värinkäyttöä. Mutta värinkäytön takana tulee olla täysin tunteva ihminen. Kehitys on aaltoliikettä. Johonkin aikaan ehkä taiteilijain taholta vaaditaan voimakkaampia värejä, sitä seuraavana taas hillitympiä. Mieliruokaansakaan ei kukaan tahdo iankaiken syödä, kaiken voittaa kyllästyminen. Egyptiläinen tyyli ihannoi voimakkaita, alkuperäisiä, koristeellisia värejä, barokki-aikakausi hehkuvia, lämpimiä, rokoko taasen vaaleita, kepeitä värejä. Näin ovat eri tyylit aikakautensa kultuurin ja kauneudenkaipuun ilmaisijoina ihannoineet värien erilaisia ilmenemismuotoja. Yhteistä niille kaikille on, että aikakauden kultuurin kannattajat, sen luovat taiteilijat määräsivät tuon väri-ihanteen. He maatuivat, uusia syntyi uusine ihanteineen, ja näin elämä väreilee yhä uusin vivahtein rikastuttaen ihmiskuntaa yhä uusilla kauneusarvoilla.

Emme siis yhdy käsiteollisuuden harjoittajiin heidän vaatiessaan kirkkaita värejä. Ainoa, mitä taiteilijalta saa vaatia, on että jokainen hänen luomansa värivivahdus on osa häntä itseänsä, osa sitä sielua, jonka Jumala meille kaikille kerran on lainaksi antanut. Voimakasta värinäkemystä siis! Mutta tällä ei ole mitään tekemistä pinnallisen värikoreuden kanssa.

- Arttu Brummer-K—o.