Länsi-Savo 64, 10.6.1921
Värien suuri merkitys eläinten ja kasvien elämässä on nyttemmin yleisesti tunnustettu totuus. Niin kiistämätön, kuten ehkä voisi otaksua, ei seikka kauvankaan ole ollut. Oikeastaan vasta Darwinin lajien syntyä selittävien tutkimusten jälkeen on perusteellisesti alettu pyrkiä huomioiden tekoon siinä suhteessa. Silloin on monella tavalla johduttu selittämään eläinten värien syntyä ja tarkoitusta. Yhtenä vaikuttavana syynä on esitetty lämmön vaikutusta, jolloin tueksi on otettu se todellisuudessa tehty havainto, että kuuman ilmanalan eläimet koreilevat kauneissa, kirjavissa väreissä, kun sitävastoin kylmien seutujen eläinten ja kasvien värit ovat melkoisen vaatimattomammat. Sellainen teoria voi kyllä sanotaan eräässä professori L. A. Jägerskjöldin pitämän esitelmän selostuksessa joissain kohdin pitää paikkansa, kuten perhosien kasvattamiskokeet erilaisissa lämpömäärissä ovat osoittaneet. Mutta teoriaa heikentää kuitenkin huomattavasti tosiasia, että kovassa kuumuudessa elävät erämaitten eläimet ovat melkein poikkeuksetta vaatimattoman värisiä, joko keltaisia tahi keltaisenruskeita. Varmasti voidaan sen vuoksi todeta, ettei lämpö yksin ole määräävästi vaikuttamassa väreihin.
Voidaan selvästi, tutkittaessa eläinten eri värejä, jakaa ne useihin ryhmiin, tehtäviensä ja tarkoitusten, sa mukaan. Ne värit, jotka tarkoittavat kätkeä omistajansa, eli n. s. suojelusvärit, ovat säännöllisesti sellaiset- että ne sulautuvat ympäristöön, jossa eläimet elävät ja sen kautta suojelevat niitä huomatuiksi tulemiselta. Mutta suojelusvärit palvelevat muitakin tarkoitusperiä. Jos tarkastamme napaseutujen eläimiä, niin huomaamme, että esim. jääkarhulla valkoisessa värissä, joka hyvin on lumipeitteisten jäätiköitten mukainen, joilla se parhaasta päästä elää ja liikuskelee ympäri, että sillä mainitussa värissä on hyvä apu käydessään hiipien saaliinsa, hylkeitten kimppuun. Samoin on laita valkoisen tunturiketun. Grönlannin jänis sitävastoin on valkoinen, voidakseen helpommin kätkeytyä vihollisiltaan. Sen valkoinen väri, joka kesälläkin pysyy melkein muuttumattomana, lunta vaillakin olevilla seuduilla, tekee eläimen erittäin araksi mainittuna vuodenaikana.
Kuten tunnettaneen, on useilla pohjoismaisilla (ei kaukaisen pohjolan) eläimillä aivan eri väri kesällä, kuin talvella: jäniksellä, kärpällä, lumikolla sekä metsäkanalla, ollen niiden väri ruskeahko lämpöisenä vuodenaikana ja valkoinen talvella. Tunturimetsäkana saa vielä erityisen harmahtavan syksyasun, joka mainiosti soveltuu sen olinpaikkojen, jäkäläpeitteisten tunturivaarojen yhteyteen.
Näätä ja orava eivät sitävastoin vaihda pukua. Ne elävät parhaasta päästä puissa, joiden oksat suojelevat niitä verrattain hyvin vuoden läpeensä. Ne ovat karvaltaan, voidaan sanoa, suojelevan yhdennäköiset kaikkina vuodenaikoina. Talvruniset eläimet ovat samaten aina samanväriset.
Poikkeuksia suojelusvärisäännöstä tavataan edelleen kuuman ilmaston maissa. Etelä-Amerikassa elävät suuret arapapukaijat, ollen erittäin räikeänloistavat väriltään. Ne eivät kaipaa suojelusväriä, sillä ne ovat voimakkaita lintuja, omaten vahvassa nokassaan tehokkaan puolustusaseen, sekä ne elävät tavallisesti suurissa joukoissa pitäen aikamoista melua. Samassa asemassa ovat Australian kakadupapukaijat. Ne, monien toisten lajien ohella, eivät sen vuoksi tarvitse suojelevaa väriä.
Meillä tavattavien lokkien, allien y. m. puolustuskykyisten lintujen suhteen voidaan tehdä sama havainto.
Monien eläinten väri näyttää hyvin silmiinpistävältä, kun ne otetaan esille olinpaikastaan, mutta suhde onkin aivan päinvastainen, kun ne asetetaan takaisin luonnolliseen ympäristöönsä. Naarasmetsojen ja teerien, metsäkanojen, lehtokurppien y. m., jotka hautovat munansa maassa, väri, niin hyvin maaperään, että niitä on erityisen vaikea huomata.
Edellisen yhteydessä mainittakoon, että munillakin on suojelema yhdennäköisyys. Maassa hautovien lintujen munat ovat säännöllisesti täplikkäät, ollen ne senvuoksi vaikeasti eroitettavissa. Ontoissa puissa pesivien lintiujen munat ovat sitävastoin tavallisesti hohtavan valkoiset, koska niitä alhalla pimeässä kolossa ei ole tarvis suojella vihollisilta, vaan sen sijaan olla paremmin hautovan linnun huomattavissa.
Mutta paitsi edellä mainitulta säännöllisiä, ajoittaisia värinmuutoksia, voidaan todeta, että löytyy sellaisiakin eläimiä, jotka kykenevät muuttamaan värinsä hyvin nopeasti. Tunnetuin esimerkki niistä on kameleontti, joka muutamassa minuutissa muuttaa värinsä, kun se siirretään joltain pohjalta toisen väriselle. Lukuisilla kaloilla on samoin sellainen ominaisuus, m. m. kampeloilla. Jos esim. muuttaa viimemainitun enemmän tahi vähemän tummalta hiekkapohjalta saviliejuun, on se muutamassa minuutissa saanut saven värin.
Kameleontin ja kalojen nopea värin muutos johtuu näköelimistöstä. Kun kameleontin silmät peitetään ja se sitten siirretään toisenväriselle taustalle, pysyy se väriltään muuttumattomana. Sama havainto on tehty valokuvattujen haukien suhteen - luonnollisesti niiden ollessa omassa aineessaan. Jos hauen pää on voimakkaassa valossa, tulee koko muukin ruumis valaistun näköiseksi, mutta jos sen pää asetetaan pimeään, ei muun ruumiin valaiseminen miten tahansa voimakkaasti johda mihinkään tulokseen; se joka tapauksessa säilyttää luonnollisen värinsä.
Monilukuiset kuuman ilmaston merien koralliriuttojen vesistöissä oleskelevat kalalajit upeilevat mahdollisimman moninaisin ja loistavin värein, ollen sitäpaitsi vielä juovikkaita, täplikkäitä ja aivan kuin koristekuvioiden peittämiä. Tavallisissa olinpaikoissaan vahvasti värikkäiden kasvien ja korallien seassa ne juuri sen kautta suojelevat itseään vihollisiltaan.
Toisten eläinten väreillä on tarkoitus houkutella saalis pyydystäjän saataviin, ja samaa päämäärää silmälläpitäen on toisilla erityiset elimet. Sellainen houkutin on isolla simpulla (Cottur scorpius). Se on hyvin hidasliikkeinen ja kömpelö kala, ollen senvuoksi kykenemätön tavoittamaan saalistaan. Sen sijaan se viettelee sen luokseen. Sen etumaiset harjakset ovat haaraantuneet ja niistä etumaisin on jakautunut pitkiksi, kapeiksi säikeiksi, jotka päättyvät lipuntapaisiin kärkiin. Ne liikkuvat, kalan maatessa puolittain kaivautuneena pohjaliejuun, ja uteliaat eli nälkäiset pikkukalat, luullen noiden häilyvien kärkien tarjoavan jotain syötävää, lähestyvät pahaa aavistamatta oletettua makupalaa, mutta sen asemesta joutuvatkin simpun ahnaaseen kitaan.
Lukuisat ylemmissä vesikerroksissa elävät kalanpoikaset sekä pienet merieläimet suojelevat itseään värittömyydellä. Niiden ruumiit, paitsi mustia silmiä, ovat aivan läpikuultavat. Syvän meren eläimet ovat säännöllisesti punaisia, tummanvioletteja tahi mustia, mutta näyttävät syvyydessään, jossa on vain niukalti valoa, harmailta, ja siten mukautuvat meren pohjan väriin.
Monet kuuman ilmanalan perhoset ovat niin erehdyttävän samannäköiset kuin eräät lehdet, että niitä on melkein mahdoton huomata, kun ne istuvat kokoonpainetuin siivin, vaikka onkin pannut merkille niiden olinpaikan. Sen saatitaa kokea vain muutaman metrin päästä. Toiset hyönteiset, kuten esim. n.k. "vaeltavat puikot", muistuttavat täydellisesti katkennutta oksaa, samoin kuin eräillä mittarimadoilla, myös meidän maassamme, on tapana itseään suojellakseen, ojentaa itsensä liikkumatta ulospäin oksalta niin, että ne merkillisen silmiinpistävästi näyttävät joltain katkonaiselta varvulta.
Etelä-Amerikan laiskiaiset, jotka ovat erinomaisen hitaita eläimiä, riippuvat selkäpuoli alaspäin puiden oksilla. Niiden karva on erehdyttävän samanvärinen kuin partasammal ja sitäpaitsi niiden turkiksessa viihtyvän, mikroskoopilla havaittavan levän värittämänä saa vihertävän vivahduksen. Niiden selässä keskikohdalla on kuitenkin eriskummallinen musta läiskä keltaisin reunoin. Luulisi sen helpottavan niiden huomaamista, mutta sillä onkin aivan päinvastainen vaikutus, muistuttaessaan sattuvasti katkenneen, lahon oksan jättämää arpea.
Kissaeläimet ovat huomattavalla sijalla eläinten joukossa, joiden suojeleva väri auttaa niitä hiipiessä saaliin kimppuun. Leijonan keltaisenruskea hiekanväri sulautuu erämaahan, kun päinvastoin sen sukulaisia, leopardia ja jugruaria, jotka elävät metsissä, suojelee hyvästi niiden lehtien kuvastamiin varjoihin juontava täplikkyys.
Bamburuoostoissa elävän tiikerin suojelee niin täydellisesti sen tumma poikkijuovikkuus joka kokonaan häipyy bamburuokojen luomiin varjoihin että sitä on melkein mahdoton havaita.
Eräs vanha tiikerinmetsästäjä kertoi eräässä tilaisuudessa haavoittamiinsa tiikerin heittäytyneen näkymättömiin alas bambutiheikköön. Vasta kun se liikutti silmiään, ilmaisi niiden kiiluminen tiikerin olinpaikan. Välimatka siitä metsästäjään oli tuskin 30 metriä.
Toiset eläimet esiintyvät useimmiten räikeissä tahi muuten ympäristöstä jyrkästi poikkeavissa, helposti huomattavissa väreissä, joiden tarkoitus on aivan toinen, kuin eläimen suojeleminen. Niitä nimitetään varoittaviksi väreiksi.
Sellaisista herättävät suurinta huomiota kenties amerikkalaiset haisueläimet. Niiden väri on musta- ja valkoisenkirjava, siis helposti silmiin pistävä. Vaaran uhatessa tahi ärsytettyinä ruiskuttavat ne parista rauhasesta ruumiin takaosasta niin sanomattoman pahalle lemuavaa nestettä, että jos esim. ihminen saa sitä vaatteilleen, ei ole muuta tehtävissä kuin polttaa ne.
Haisueläimet näyttävät olevan hyvin tietoisia puolustuskeinonsa tehoavaisuudesta, sillä ne esiintyvät kaikkialla aivan rohkeasti, pelkäämättä vähääkään muita eläimiä tahi ihmisiä. Ne ikäänkuin uhmaavat tuolla puolustusneuvollaan.
Mainitunlaisia varoittavia värejä tavataan myöskin lukuisilla myrkkykäärmeillä. Minkätähden sitten nuo niin hyvin puolustautumista varten varustetut eläimet tarvitsevat niitä? Luultavasti aseittensa säästämistä varten: myrkky- ja haju rauhaset eivät voi rajattomasti valmistaa nesteitä, ja sen tähden niiden omistajien tuke säästää niitä. Se saavutetaan, varoittamalla muita eläimiä tulemasta liian lähelle.
Etupäässä eräillä hyönteisillä ja hämähäkeillä tavataan n. s. mimicry, suojeleva valhepuku rajoitetussa merkityksessä. Se perustuu siihen, että puolustuskyvyttömät tahi hyvänmakuiset lajit jäljittelevät asestettuja, ruoaksi kelpaamattomia ja varoittavan värisiä lajeja. Sellainen värin jäljitteleminen on aivan luonnollisesti erinomainen suojeluskeino. Suuri joukko kärpäsiä jäljittelee ampiaisia, hämähäkit jäljittelevät muurahaisia j. n. e. Juuri hämähäkkien joukossa tunnetaan sellainen poikkeus, että muurahaisista elävän hämähäkin jäljittelevä väri on sille apuna ravinnon hankkimisessa. Silloin siis jäljittelyn tarkoitus on auttaa sitä pääsemään huomaamatta kiinni saaliiseen.
Eräs hyvin merkillinen jäljittelytapa on saatu selville Etelä-Amerikassa, jossa eräs kolibrilaatu tekeytyy siinä määrin jonkun ison yöperhosen väriseksi, että kerran eräälle luonnontutkijalle ja kokoilijalle Bates'ille sattui niin, että hän ampui perhosen, luullen sitä kolibriksi.
Joillakin hyönteisillä on n. s. bluffeli peloitusvärit. Kun ne luulevat olevansa vaarassa, muuttavat ne värinsä tahi muuten koettavat peloittaa. Sellainen on erään perhosen, harpya vinulan toukka, joka pienenä on lehdillä esiintyvän homesienen näköinen. Kun se on varttunut suuremmaksi ja oleilee lehtien ruodilla, koettaa se vaaran uhatessa köyiistää eturuumistaan koholle, joka silloin paljastaa "hirveän" näköisen naaman, samalla kerralla ojentaen takaosastaan esiin pari häilähtelevää, kielekkeen tapaista elintä...
Sitten, me tulemme lopuksi n. k. tuntoväreihin, jotka varsinkin, tavallisesti suurissa joukoissa elävien antilooppien keskuudessa, ovat hyvin yleiset. Sellaisina pidetään useimmin isoa, valkoista eli kellertävää täplää peräaukon tienoilla ja reisien takaosassa. Kun eläimet liikkuvat pimeässä, näyttää tuo lädkkä perästätuleville, minne etumaiset juoksevat ja sen kautta koko parvi voi pysyä koossa.
Esimerkin samallaisesta tuntoväristä tarjoaa myöskin Skandinavian maiden metsäkauriin valkoinen "peräpeili". Jäniksen valkoinen hännän alapuoli, joka ei muutu kesälläkään, soveltuu nähtävästi samaan tarkoitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti