Kysymys Suomen lipusta.

Uusi Suometar 290, 12.12.1917

Kansallismielisten pääkaupunkilaisten keskusteltavana.

Helsingin Suomalaisella Seuralla oli eilen illalla kokous, johon lisäksi oli kutsuttu Suomalaisen puolueen Keskusseuran ja Naisjärjestön jäseniä keskustelemaan Suomen lippukysymyksestä. Kokouksen avasi johtokunnan varapuheenjohtaja, joht. H. My11y1ä, joka teki selkoa kokouksen kutsumisen syistä. Oli nimittäin maaseudulta eri tahoilta käännytty pääkaupungin kansallismielisten henkilöiden puoleen kysymyksenä, eikö suomenmielisellä taholla rakkaaksi käyneen sinivalkoisten värien syrjäyttämisyritys aiheuta minkäänlaista mielipiteen ilmaisua. Tämän johdosta oli pyydetty seuraa kokoontumaan. Kokouksen avaajaa kehotuksesta valittiin puhetta johtamaan tri K. A. Franssila.

Kysymyksen oli pyynnöstä ottanut alustaakseen valtionarkeologi, tri Hj. Appelgren-Kiva1o. Hän huomautti aluksi, miten kansallisvärit ovat aikaisemmin syntyneet. Hallitsevan suvun vaaaunavärit ovat tulleet yleensä maan väreiksi. Ranskan vallankumouksen jälkeen kansallisväreihin pantiin valtiollis-symboolinen merkitys. M.m. sininen tuli merkitsemään vapautta. Sitten siirtyi puhuja tekemään selkoa niisiä eri ehdotuksista, joita Suomen lipuksi on ollut. V:na 1863 ehdotti "Dagblad", että lipun värit olisivat: sininen ja valkonen sekä Ruotsin lipusta keltanen ja Venäjän lipusta punanen. Tämä ehdotus kuitenkin pian kuoli pois ja Topeliuksen ehdotuksesta tuli sinivalkoinen tavalliseksi juhlamarsalkkain nauhoissa ja lipuissa vieläpä aatelisvaakunoissa, joissa kansallista kantaa on tahdottu painostaa. M.m. Snellmanin vaakuna todistaa, että sinivalkonen käsitettiin kansallisväriksi. V:na 1895 ehdotti nyk. valtionarkistonhoitaja R. Hausen punasta ja keltaista vaakunallisista syistä. Tämä ehdotus synnytti sanomalehdissä vastaväitteitä. M.m. Topelius näytti, että on yhtä monta maata, joiden kansalliset värit ovat toiset kuin vaakunan. "Hufvudstadsbladetin" perustaja ja toimittaja Aug. Schauman todisti, että sininen aina v:sta 1309 on ollut erityinen suomalainen kansallisväri. Sitä on käytetty m.m. Porvoon valtiopäivillä, maamarsalkan sauvassa ja kuuluttajain puvuissa, sotilaspuvuissa v:lta 1817, sotalipuissa, Suomen kadettien puvuissa v:een 1840 ja Suomen kaartin puvuissa on aina sinistä ja hopeaa. Matkustaessaan Suomessa v:na 1356 Aleksanteri II lisäsi pukuunsa sinisiä osia tunnustuksenosotukseksi suomalaisille kansallisväreille, jota myös maassa käsitettiin kohteliaisuudeksi Suomea kohtaan. Suomalaisen meriväen, ruotuväen, tarkka-ampujain ja rakuunain virkapuvuissa on ollut sinistä. "Sininen lanka", sanoo Schauman, "juoksee siis niin sanoakseni koko historiamme läpi jälkeen v:n 1809. Sininen väri on ollut maan väri - sitä ei voi kieltää - tunnettu ja hiljaisuudessa tunnustettu sekä kansan että hallitsisin puolesta." Kun v.na 1895 Taiteilijaseuran Joululehteen kerättiin lausuntoja asiasta maan merkkihenkilöiltä, oli 28:sta julkaistun vastauksen antajasta 18 sinivalkoisen puolella. Yleensä huomautetaan, että on suuri ero virallisen vaakunan värien ja sellaisten värien välillä, joita kansa irse vaistomaisesti on ottanut kansallisväreikseen ja jotka ovat sitte tulleet rakkaiksi. Ja erikoisesti huomauttaa E. G. Palmén, että sininen väri meillä jo karoliinien ajasta asti on ollut kansallinen ja että "Suomi tällä (viime) vuosisadalla on parhaat ilonsa viettänyt sinivalkoisen lipun suojassa" sekä lisää: "Sellaista todistusta ei pysty kuvaamaan heraldiikki, jos onkin helmalapsena tuoreesta kilvestä riemuitseville sekä niille, joilla on tulevaisuutensa takanaan."

Tämän jälkeen puhuja koetti vetää esiin lippuasiasta käytyjen väittelyjen tuloksen. Ei voi kieltää, että punakeltainen on jonkunverran tullut käytäntöön lipuissa etupäässä kaupungeissa ja niiden lähistöllä, mutta eristettynä vaakunasta melkein yksinomaan ruotsalaisen puo1ueen värinä. Suomalainen kansa maaseudulla niitä ei käytä eikä niiden prameutta ymmärrä. Se viettää juhlansa niinkuin ennenkin sinivalkoisen lipun suojassa. Puhujasta olisi suuri erehdys, jos nyt, kun Suomi on julistautunut itsenäiseksi valtakunnaksi, nämä vanhat, kansan surimmalle osalle rakkaat kansallisvärit poistettaisiin Suomen kansallislipusta. Niiden suojassa on meidän, kansallinen historiamme luotu. Niille ovat meidän kansalliset suurmiehemme antaneet kansallisen merkityksen, jota ei mikään oikealta, eikä vasemmalla saa hävittää. Mutta silti ei punainen ja keltainen väri saa tästä lipusta puuttua. Älköön niitä kuitenkaan käytettäkö eristettyinä itse vaakunasta. Puhujan mielestä pitäisi itsenäisen Suomen lipun väreissään ja eduskuvisaaan mikäli mahdollista yhdistää kaikki tärkeimmät valtiolliset ja kulttuurimuistot historiassamme ja sen ohessa sisältää merkin valtiollisesta itsenäisyydestämme. Puhuja ehdotti sen vuoksi Suomen lipuksi valkoisen pystyristin siniselie pohjalle ja ristin keskelle Suomen vaakunan, jonka päävärit ovat punainen ja keltainen. Tämmöisenä luuli puhuja lippumme olevan täysiarvoisen eduskuvan yhdistyneen Suomen valtiollisista ja kulttuuriharrastuksisita.

Alustuksen johdosta syntyi vilkas ja piiltä keskustelu, jossa sinivalkoista lippua lämpimästi puolustettiin, ja kannatettiin alustajan ehdottamaa lippumuotoa. Yksimielisesti päätti kokous kääntyä asiassa senaatin puoleen kirjelmällä, jossa sinivalkoisten värien rakkautta suurelle osalle Suomen suomalaista kansaa korotetaan ja sopivana lippuehdotukseua esitetään tri Appelgren-Kivalon ehdottamaa. Lippuasia olisi otettava uuden valmistelun alaiseksi ja olisi siihen kutsuttava eri mielipideryhmäin edustajia. Erikoisesti päätti kokous huomauttaa, että sellaisen henkilön kuin taiteilija Akseli Gallén-Kallelan puoleen olisi ollut käännyttävä. Myös naisille päätti kokous huomauttaa olevan tarpeen antaa sanoa sanottavansa lippukysymyksessä. Kokouksen puolesta sen päätöksen esittämään senaatille valittiin senaattorinrouva Anna Paasikivi, tohtori K. A. Franssila ja johtaja Hannes Myllylä.