Aarne Koponen: Jalokivien ja helmien kalleudet.

Uusi Suomi 54, 6.3.1927

Kirjoittanut Aarne Koponen.

Niinkuin tiedämme, ovat jalokivistä timantti, rubiini, safiiri ja smaragdi arvokkaimmat. On suuri joukko mineraaleja, jotka kulkevat jalokivien nimellä, vaikka ne oikeaslaan pitäisi lukea puolijalokiviksi. Tosin jalo- ja puolijalokivien välistä ehdotonta rajaviivaa on mahdoton määrätä syystä, että ensinmainitut vaihtuvat viimeksimainituiksi vähitellen. Jalokivien arvon määrää niitten harvinaisuus, kovuus ja valontaittokykyisyys. - Eri mineraaleilla on eri kidemuotonsa, joka johtuu niiden kemiallisesta kokoomuksesta ja sisällisestä rakenteesta. Luonnossa voidaan tavata jaloja mineraaleja, joita aivan erehdyttävästi saattaisi luulla ihmisen jo valmiiksi leikkaamiksi ja hiomiksi. Tämän ihmeellisen kehityksen aikaansaa luonto suunnattoman pitkien aikojen kuluessa noudattaen kiteytymisen salaperäistä lakia. Erehtymättömällä varmuudella kehkeytyvät luonnon povessa saman kivilajin kristallimuodot symmetrian lakeja noudattaen niin, että särmäkulmat (ei pintojen suuruus) ovat samoilla mineraaleilla aina yhtä suuret, josta mineralogi voi eroittaa eri kivilaadut toisistaan.

Jalokiviä löydetään etupäässä Brasiliassa, Itä-Intiassa, Ceylonissa, Australiassa ja etenkin Etelä-Afrikassa. Niitä tavataan merien ja jokien rannoilla soran seassa. Ne ovat joko tulvaveden tahi eroosion kuljettamina joutuneet löytöpaikoilleen.

Jalokivien kalliin hinnan vuoksi ovat tiedemiehet ja muut asiasta kiinnostuneet tutkijat jo kauan aikaa koettaneet ratkaista tuota houkuttelevaa kysymystä, voidaanko tieteellisin keinoin valmistaa samanlaisia, kaikin puolin yhtä arvokkaita jalokiviä kuin luonnossa tavattavatkin ovat.

Pitkäaikaisten ja ankarien ponnistuksien perästä päästiin lopulta niin pitkälle, että opittiin tuntemaan jalokivien kemiallinen kokoomus ynnä niiden fysikaaliset, kuten ominaispainoa ja optillisia puolia koskevat ominaisuudet. Mutta sitten oli vielä voiteltavana itse valmistusta koskevat teknilliset vaikeudet. Vihdoin 1890-luvulla ranskalainen Verneul keksi ja kehitti nerokkaan menetelmän, jota periaatteellisesti vielä tänä päivänä käytetään synteettisten korundien valmistuksessa. (On huomattava, että ainoastaan värillisiä, jalojen korundien ryhmään kuuluvia jalokiviä kyetään toistaiseksi valmistamaan synteettistä tietä. Esim. timantteja ja smaragdeja ei vielä osata keinotekoisesti valmistaa. Nämä ovat muodostukseensa nähden toisenlaisen kemiallisen prosessin tuotteita kuin sen, mikä on jalokorundien muodostumiseen syynä).

Olisi ehkä mielenkiintoista vielä lähteä itse jalokivien valmistustapaa seikkaperäisemmin seuraamaan. Tämän kirjoituksen puitteissa se ei kuitenkaan ole mahdollista. Selostakaamme sitä seuraavassa senvuoksi pääkohdittain.

Sveitsiläisen raaka-ainetehtaan (Schweizer Rohsloff Werk) antamien selostusten mukaan ovat jalokorundit kemialliselta kokoomukseltaan puhdasta, kiteytynyttä alumiiniumoxiidia (alumiinin ja hapen yhdistys), jota tavallisessa kielenkäytössä kutsutaan savekseksi (ei sekotettava saveen). Tieteellisen synteesin keinoja käyttäen saadaan mainitusta aineosin syntymään tarkalleen luonnonkiviä vastaavia (yksinpä ominaispainokin on sama) n.s. synteettisiä jalokiviä. Näitä ei pidä sekoittaa tavallisiin imiteerattuihin eli jäljennettyihin kiviin. Synteettinen jalokivi on, sikäli kuin nykyisen tieteen apuneuvoilla voidaan seurata, joka suhteessa täysin identtinen sitä vastaavan luonnon jalokiven kanssa. Aluminiumoxiidilla sellaisenaan ei ole mitään tekemistä tunnettujen jalokivien kanssa, sillä se on jauhomaista (amorfista) savesainesta, jolta puuttuu määrätty muoto. Nyt onkin kysymys siitä, miten tämä määrättyä muotoa vailla oleva saveaines saadaan kiteytymisprosessin alaiseksi, miten siitä kehitetään kidesmuoto. Sillä ensinnäkin on otettava huomioon, että mainittu savesaines vaatii vähintään 2,000 ast. C. kuumuuden, ennenkuin sen sulamispiste on saavutettu. Vaadittu kuumuus saadaan kyllä syntymään, mutta pulma onkin siinä, mistä saadaan tällaista kuumuutta kestävä astia-aines, jonka tietysti täytyy kestää vielä korkeampaa kuumuutta kuin itse sulatettavan savesainoksen. Sitä paitsi ei sulatusastiaan saisi mitenkään haitallisesti vaikuttaa valkohehkutilassa oleva sulanut saves, jotta se ei pääsisi vähentämään savesaineksen puhtautta.

Tämän pulman juuri ralkaisikin edellämainittu ranskalainen Verneul siten, että hän jätti kertakaikkiaan käyttämättä mitään sulatusastiaa, ja antoi kasvaa kristalliensa niin sanoaksemme suoraan ilmassa. Eräänlaisen nerokkaan laitteen, joka on rakenteeltaan samantapainen kuin metallien hitsauksessa käytetty, synnyttämä liekki suunnataan tulenkestävään savipuikkoon, johon saltuva liekinosa on noin 1500°C. Sitten heitetään eään loisen laitteen avulla liekin kuumimpaan (3000°C) osaan pieni määrä mitä hienoimmaksi jauhettua amorfista savesjauhetta, joka silmänräpäyksessä sulaa äärimmäisen hienoiksi pisaroiksi ja tässä olotilassaan putoaa äskenmainitulle, paljon kylmemmälle osalle puikkoa, missä pienet pisarat sillen jähmettyvät hyvin pieniksi kristallihiukkasiksi. Toistamalla lätä mekaanista menetelmää muodostuu savipuikolle vähitellen pieni keila, joka on syntynyt tavattoman pienistä savesaineisista kristalliosasista.

Nyt lähennetään savipuikon kärkeä liekin kuumempaa osaa kohden siihen saakka, missä liekistä putoavat uudet savesainepisarat eivät enää jähmety, vaan vielä säilyvät juoksevassa tilassa.

Tässä juoksevassa tilassa on pisaroilla aikaa ennen jähmettymistään järjestyä ja kiintyä kidesymmetrian vaatimaan asentoon johonkin jo olemassa olevista kristillihiukkasista.

Kun tätä menetelmää jatkamalla on kristallille saatu haluttu suuruus, lopetetaan savesaineksen enempi lisääminen, ja liekin säätelemisellä pidetään huoli siitä, että kristalli jäähtyy vain vähitellen, jotta sen rikkoutuminen liian kokoonkutistumisen johdosta välttyisi.

Tätä menetelmää käyttäen saadaan jo nykyään syntymään jalokorundien koko ryhmään kuuluvat kivet kaikkine erinomaisine värivivahteineen. Niitä ovat rubiinit tummanpunaisesta Birma-väristä alkaen vaaleaan ruusurubiiniin jn erikoisen kauniiseen n.s. kyyhkysveren väriseen asti; edelleen sini-safiirit, joita on kaikkia värivivahteita Intian, Austraalian ja Ceylonin lajeista ja näitten lisäksi vielä valkeat Leuko-safiirit. Tulkoon tässä vielä mainituksi vihreä turmaliini ja luonnonmukainen aleksandriitti, joka yllättävästi vaihtaa väriänsä keinotekoisen valaistuksen vaikuttaessa sammaleenvihreästä punertavaksi.

Korundilajien eri värilaadut, kuten rubiini, sininen ja vihreä safiiri, aleksandriitti j.n.e. saadaan syntyinään lisäämällä savasainekseen pienet määrät metallioxiideja. Niinpä saadaan rubiinin punainen väri aikaan sekoittamalla joukkoon kromioxiidia; kaunis safiirisini saadaan lisäämällä rautaa ja titaaniaoxiidia j.n.e.

Kaikesta päättäen tulee synteettinen jalokivi ratkaisevasti vaikuttamaan jalokivien hintamonopoliin, sillä jalokivien harvinaisuus-arvo tulee vähitellen häviämään sen kautta, että teollisuustuotannollisin keinoin kyetään valmistamaan samanlaisia ja ennenkaikkea samanarvoisia jalokiviä, joten vähävaraisemmatkin saavat ilon nauttia oikeiden jalokivien tarjoamasta värileikistä ja loisteesta.

Jalokivien rinnalla puolustavat helmet loistavasti paikkaansa silkinpehmeällä ja jalosti vaikuttavan pinnan ja muodon kauneudella. Niitä on jo vuosituhansia käytetty, niinkuin jalokiviäkin, arvokkaina ja haluttuina koristeina. Onpa joskus syntynyt milloin missäkin osassa maapalloa aivan "helmikuumeitakin", jotka ovat aiheuttaneet helmien huikean hinnannousun, jopa valloitusretkiäkin.

Luonnonhelmien arvoa määrättäessä otetaan huomioon sen koko, muoto, pinnan säännöllisyys ja sen kaunis silkinhohde. Mitä useammat näistä ominaisuuksista ovat helmessä yhtyneinä, sitä harvinaisempi ja arvokkaampi helmi on. Helmiä löytyy useampia eri värejä kirkkaan valkoisia, harmaita, kellertäviä, ruskeita ja ruusunpunertnvia ynnä sinertäviä ja mustia. Lisäksi tulee muitakin värivivahteita, mutta edellä mainitut ovat kuitenkin pääasiallisimmat värit.

Arvokkaimpina värinsä puolesta pidetään etupäässä ceylonilaisia hopeanvalkoisia ja hohtavan läpikuultavia helmiä. Karjalan ja Pohjoissuomen joista nostetut ruusunpunaiset ja Persian kellertävät helmet ovat myöskin luettavat arvokkaimpiin helmilajeihin kuuluviksi. Niinikään ovat suuresti suosittuja eteläisten merten ja Meksikon lahden mustat helmet, jotka saattavat olla valkeitten helmien veroisiakin, jos niillä vain on tasainen värihohde.

Helmien syntyä ei tarkalleen tunneta, mutta tähänastisten tutkimusten antamien tulosten mukaan syntyy helmi simpukassaan monen erilaisen syyn aiheuttamana.

Helmen muodostavat lukemattomat ohuet, simpukan hiilihappoisesta kalkkikuoresta erittyneet ja päällekkäin asettuneet samankeskiset (konsentriset) helmiäisainekerrostumat. Nämä simpukka erittää ruumiistaan suojellessaan sitä ulkoapäin tullutta ärsytystä vastaan. Ulkoapäin tulleet esineet ympäröi näet helmisimpukka kauttaaltaan mainitulla pärlemo- eli helmiäisaineella, niin että esine, esim pieni hiekkajyvänen, jää siten sydämeksi simpukan ruumiissa kehittyneeseen helmeen. Mutta tämä ei ole ainoa syy helmien syntyyn. Tri Lyster Jameson, joka noin vuoden päivät oleskeli Conflict-ryhmä-nimisillä korallisaarilla tutkien helmisimpukoita, huomasi, että sinisimpukan helmien sydämenä oli erään simpukassa loisena eläviin laakamadon kalkkeutunut toukka, jota ympäröivällä kettopussilla oli samat ominaisuudet kuin vaipankin kuorta erittävällä kudoksella. Tällä tavalla syntyneet helmet ovat erillään simpukan kuoresta, hautautuneina simpukan lihaan, juuri niinkuin arvokkaimmat, pyöreät helmet luonnossa tavataankin.

Englantilaisen tutkijan Stephen Pace'n havaintojen mukaan helmiä syntyy simpukoissa ilman mitään ulkoapäin tullutta aihetta. Hänen väitteensä mukaan helmisiemen on kidemäistä ainetta, jota lavataan jo simpukan veressä. Helmen synnyn aiheuttaisi tämän mukaan siis jonkinlainen tauti-ilmiö simpukassa.

Eri maitten kansantarustot selittävät taas omalla tavallaan helmien synnyn. Kalevala kertoo niitten syntyneen Väinämöisen kyynelistä, jotka valuivat merenpohjaan hänen heltyessään itkemään kannelta soitellessa. - Vielä tänä päivänä on Karjalassa tapana maanitella veden haltijoita runoilla ja loitsuilla antamaan hyvän helmestysonnen pyyntiin lähdettäessä. Saatuaan hyväin helmen, soutavat pyytäjät maihin ja vanhan uhritavan mukaan karsivat kuusesta jonkun sylen oksia. Sen vuoksi näkee hyvien helmijokien (esim. Pistojoen ja Kieretinjoen) varsilla "karsikoita" tiheässä, kertomassa onnistuneista helmiapajista.