Kirjoittanut Jalmari Lahti.
- Kemigraafisen tehtaan valokuvaamo
Kirjallisten tuotteitten kuvittaminen on teollisuudenhaara, joka viime vuosikymmeninä on kehittynyt niin monipuoliseksi, että sen yksityiskohtainen selvittely näin ahtaissa puitteissa on mahdotonta. Mutta kun monelle tämän lehden lukijalle on mielenkiintoista tuntea edes osapuilleen ne kuvitusmenetelmät, joita käytetään "Otavaa" kuvitettaessa, otamme ne lyhyesti puheeksi.
Vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat puu-, teräs- ja kivipiirto melkein ainoat käytännössä olevat kuvitustavat. Nykyään ei teräspiirtoaenää käytetä kirjan kuvitukseen lainkaan. Puupiirto esiintyy vielä itsenäisenä graafillisutia menetelmänä, mutta käytetään ainoastaan erikoisissa tapauksissa, ja kivipiirto eli kivipaino saa myöskin päivä päivältä siirtyä uusien käytännöllisempien kuvitusmenetelmien tieltä. Pääasiallisimmat kuvitusmenetelmät tätä lehteä kuvitettaessa ovat fototypia, autotypia ja kolmiväripaino.
- Rasteri
Kun puupiirtäjä ennen muinoin valmisti kuvalaattojansa eli klisheitä puusta, piirsi hän kuvan laatalle. Nykyään toimit etaankuvan siirtäminen valokuvauksen avulla. Tällaiset kuvalaatat ovat kahdenlaisia, joko fototypia- eli viivaklisheitä, joissa kuva kokonaan muodostetaan viivoilla ja joiss asiis saadaan kuvasta esille ainoastaan musta ja valkoinen, tai autotypiaklisheitä, joissa myöskin mustan ja valkoisen eri vivahdukset, valon ja varjon siirtymät, kuten valokuvauksessakin, eri tummilla pinnoilla saadaan näkyviin. Jälkimäisiä ovat useimmat tämän lehden kuvat. Edellisiä ovat esim. tämän vuoden Otavan sivulla 196, 197.
- Kotimainen puupiirros.
Kuvien painaminen kuvalaatoilla perustuu siihen, että ne kohdat laatasta, jotka eivät kuulu kuvaan, ovat syvennyksinä painopinnan alapuolella eivätkä siis tule kosketuksiin mustevalssien kanssa, jota vastoin kuvaan kuuluvat osat muodostavat laatan kohopinnan. Syvennykset syövytetään hapoilla siten, että kuvan osat klisheasta verhotaan rasva-aineilla, joka estää happojen vaikuttamasta metalliin. Täten jää kuva kohommalle ja muut kohdat syöpyvät alemmaksi kuin painopinta.
Autotypiaklisheiden valmistuksessa noudatetaan samoja menettelytapoja kuin fototypiankin, mutta kuvasta on ensin valmistettava verkkonegatiivi, josta sitte vastakuva siirretään metallilaatalle. Autotypiakuvista on nim. huomattava, että niiden pinta ei koskaan ole yhtäjaksoinen, vaan on kuva muodostunut pienistä pisteistä, jotka tummissa kohdissa ovat suurempia ja vaaleissa kohdissa aivan pieniä tai puuttuvat kokonaan, ja josta juuri johtuu, että valon ja varjon eri vivahdukset saadaan selvästi näkyviin.
Verkkonegatiivin valmistuksessa menetellään siten, että annetaan valon kulkea lasin läpi, johon on piirretty tiheä musta verkko. Viivapaikat jäävät silloin valottumatta ja kuva muodostuu levylle pieninä pisteinä. Syy, niiksi pisteet valokohdissa ovat pienempiä kuin pimennoissa, johtuu siitä, että valo virratessaan voimakkaina kimppuina lasi- eli rasteriverkon läpi negatiivilevyllä leviää, mutta pimeimmissä kohdissa vaikuttaa heikommin tai jää kokonaan valottumatta. Tässä tapahtuu samanlainen ilmiö kuin katsottaessa puiden palamista pesässä, jonka suulla on tavallinen reiällinen pelti. Kirkkaat liekit näkyvät aivan kirkkaina niinkuin peltiä ei edessä olisikaan, puolikirkkaissa kohdissa näkyy sekä tuli että pelti, mutta pimeät kohdat ovat aivan mustia. Mitä tiheämpi verkkolasi on, sitä hienompi kuva saadaan. Nämä verkkolasit ovat hyvin kalliita ja siksi autotypiaklisheat tulevat kalliimmiksi kuin fototypiat.
Kolmiväripainossa käytetään autotypiaklisheitä ja perustuu se siihen tosiasiaan, että kolme pääväriä, punainen, keltainen ja sininen, sisältävät kaikki muut mahdolliset värivivahdukset. Esineiden värit, miten monimutkaisia siis lienevätkin, voidaan hajoittaa kolmeen pääväriin. Painamalla nämä värit jälleen päällekkäin kolmella kutakin väriä varten tehdyllä klishealla, saadaan ne yhdistymään niinkuin alkuperäisessäkin kuvassa tai esineessä ovat.
Värikuvaklisheiden valmistus ansaitsee lähemmän selvittelyn. Jos on kysymys kolmiväripainosta, on valmistettava kolme klisheata, yksi kutakin väriä varten. Kuvasta on siis myöskin valmistettava kolme verkkonegatiivia, joka tapahtuu siten,että yhdelle negatiiville päästetään vaikuttamaan ainoastaan punaiset valonsäteet, toiselle keltaiset ja kolmannelle siniset. Aivan kuin maanviljelijä koneellaan lajittelee eri suuret jyvät erikseen tai lypsäjä siivilällään siivilöi rikat maidosta, siivilöi klisheiden tekijä suodattimellaan muut valonsäteet pois ja päästää vaikuttamaan ainoastaan ne, mitkä ovat tarpeellisia. Sininen lasi näyttää siniseltä siksi, että se heijastaa ainoastaan siniset säteet ja laskee lävitsensä muut, vihreä lasi heijastaa siniset ja keltaiset, laskee läpi punaiset säteet j. n. e. Punaisen klishean valmistuksessa on siis käytettävä vihreätä, sinisen oranssin ja keltaisen violetin väristä suodatinta. Samoin tulee valokuvauskoneessa olla sellaista valonarkaa paperia, joka on arka ainoastaan sille värille, jolle klishea valmistetaan. Näin tulevat pisteet siis kullekin klishealle siinä kohden suurempia, jossa asianomainen väri esiintyy, toisissa kohdissa taas pienempiä antaakseen tilaa toisen värin klishealle. - Hupaista olisi näyttää, minkä näköinen kuva on ainoastaan keltaisella painettuna, sitten keltaisella ja punaisella ja vihdoin kolmella värillä, mutta se tulisi tähän tarkoitukseen liian kalliiksi.
Kuten olemme esim. Otavan Joulun värikuvaliitteistä nähneet, saadaan kolmiväripainolla melkein alkuperäisen taideteoksen näköisiä jäljennöksiä. Väriteorian mukaan pitäisi tällaisella menetelmällä voida valmistaa aivan alkuperäisen näköisiä kuvia, mutta koneiden, työvälineiden y.m. puutteellisuus estää meitä niin hyviä tuloksia saavuttamasta. Niistäkin tuloksista mitä nyt jo on saavutettu, voidaan sanoa, että autotypia on voittanut kaikki muut kuvitustavat.
Mutta kaikki on täällä maailmassa suhteellista. Vaikka autotypialla onkin saavutettu hyviä tuloksia, on sillä ainakin se vika, että se vaatii hyvää paperia, jotta kuvat näyttäisivät hyviltä. Rasteriverkko vaikuttaa myöskin häiritsevästi. Sentähden käytetään jo meilläkin suurempien ja arvokkaampien taideteosten jäljentämiseen heliogravyyrimenetelmää, joka on aivan päinvastainen autotypialle ja fototypialle. Nämä ovat kuten olemme huomauttaneet kohopainoa, heliogravyyri on syvennyspainoa, jossa kuvalaatassa oleva kuva on syvennyksenä painopinnan alapuolella. Tällä menetelmällä saadaan tavattoman hienoja yksivärisiä kuvia huonollekin paperille. Kun heliogravyyrin kehitys on kumminkin vasta alullaan eikä meillä sitä vielä tavallisessa kirjan kuvittamisessa käytetä, emme siitä sen lähemmin puhu. Mutta todennäköistä on, että se tulee lähitulevaisuudessa syrjäyttämään autotypiankin.
- Puupiirtäjä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti