Kysymys Suomen lipusta on joutunut valtiollisen asemamme uuden muodostumisen johdosta taasen sangen vilkkaan pohdinnan alaiseksi. Yleinen mielipide varsinkin helsinkiläisissä piireissä on asettunut niin ratkaisevasti puna-keltaisten värien puolelle, että muuan kirjoittaja Helsingin Sanomissa katsoi voivansa äskettäin jo merkitä kysymyksen väreistä ratkaistuksi. Uusi Suometar kuitenkin viime sunnuntain pääkirjoituksessaan asettuu vielä kannattamaan sinivalkoisia kansallisvärejä. Ja tällä mielipiteellä on varmasti maamme suomalaisen maakuntaväestön hyvin yleinen kannatus.
Maassamme ovat punakeltaiset värit joutuneet samalla olemaan täällä asuvan ruotsiapuhuvan väestön erikoisvärejä, joilla he ovat parin vuosikymmenen aikana järjestelmällisesti eroittaneer itsensä maamme suomalaisesta kansallisuudesta. Sen kautta ovat Suomen historialliset vaakunavärit joutuneet suomalaisten silmissä merkitsemään ruotsalaisuutta, saaden siten vastenmielisen syrjämaun.
Leijona-vaakuna on kotoisin Juhana III:nen Suomen herttua-ajoilta. Sillä on siis kieltämätön historiallinen merkityksensä Suomen itsenäisen valtion kehityksessä.
Sinivalkoinen lippu on syntynyt yht'- aikaa Suomen kansallisen heräyksen kanssa. Kerrotaan sen liehuneen tuulessa ensi kerran silloin kuin "Maamme-laulu" ensi kerran laulettiin ja Fredrik Cygnaeus piti kuuluisan puheensa. Sittemmin on tämä lippu ollut aina jakamattomasti suomalaisuuden värimerkkinä tässä maassa. Sellaisenaan on se kasvanut luontoon kansallisuuden tunnusmerkiksi, jota ei voi, eikä saa ottaa pois kansalta, joka sen on tajuntaansa istuttanut.
Mitä tulee itse väreihin, merkitsevät punainen ja keltainen verta ja tulta. Suomen kansan luonteessa ei ole näitä ominaisuuksia. Miekkaa polkeva ja miekalla uhkaava leijona taas sopii erinomaisesti 16:nnen vuosisadan ruhtinasharrastusten merkiksi, mutta tutkia 20:nen vuosisadan pikkutasavallan tunnustukseksi Leijonalippu on kieltämättä komea ja juhlallinen. Mutta jos lipun täytyy sisältää kansallisuuden henkisen tunnustuksen, täytynee jokaisen myöntää, että leijonalippu sellaisenaan ei ole Suomen kansan vastaisen valtiollisen tehtävän sopusointuinen tunnusmerkki.
Sitä vastoin sinivalkoinen lippu salainen on. Siinä ovat puhtauden ja toiveiden värit. Nämä värit ovat vaatimattomat, mutta sellaisenaan luonteemme ja kykyjemme mukaiset Suomen kansan tehtävä ei ikinä tule olemaan sodan, eikä korskan merkeissä suoritettava vaan rauhan, ehdottoman rauhan työtä ja valistuksellisten ihanteitten toteuttamista. Kansallisuuden ihanteet ovat tähän asti tulella ja verellä tahratut. Nousevain pikkukansain on riennettävä ne puhdistamaan. Tällaisessa merkityksessä sinivalkoinen lippu täytyy olla Suomen kansan tulevaisuuden tienosoittajana luonnollisempi ja oikeampi kuin leijonalippu.
Mutta asia ei ole yksityisten mielitekojen mukaisesti ratkaistavissa. Ilmeisesti täytyy käydä sovittelutietä. Ja silloin ei ole muuta keinoa kuin ottaa molemmat: leijonalippu ja sinivalkoinen.
Ne ehdotelmat, jotka tähän saakka ovat olleet päiväjärjestyksessä, eivät kuitenkaan tyydytä. Esim. Senaatin ehdottama on epäonnistunut.
Onnistunut ratkaisu, jolla pitäisi voilaman jotakunkin tyydyttää eri suunnat, olisi luullakseni seuraava:
l:si Valtiolippuna leijonalippu;
2:si Kansallisuuslippuna sinivalkoinen, johon yläosaan tangon juurelle asetetaan punakeltainen kappale. Kansallislippu tulisi silloin olemaan seuraavanlainen:
Tällainen lippu pitäisi tyydyttämän merenkulkijoitakin ja olisi se muutenkin riittäväsii eroava muitten maitten sinivalkoisista lipuista.
Kun Suomi on nyt tullut itsenäiseksi valtioksi pitäisi lippukysymyskin voitavan ratkaista niin että kumpastenkin väriyhdistelmäin kannattajat voisivat yhtyä.
- S. A.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti