Kirjapainotaito 5, 1925
Näyttää siltä, kuin värien käyttö graafillisissa töissä olisi ollut suuressa määrin riippuvainen muodon käytöstä. Jos tarkastelemme meikäläisiä latoustöitä noin kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, huomaamme, että niihin oli sovellettu hyvin runsaasti koristeita. Tämä koristeiden runsas käyttö teki taasen osaltaan mahdolliseksi tai suorastaan vaati monen värin käytön painatuksessa. Ei ollut silloin ollenkaan mahdotonta, että jossain liikekortissa tai osakekirjassa oli viisi tai kuusi väriä.
Nyt, kun meillä on ruvettu harrastamaan kauneuden aikaansaamista enemmän latouksen muodon ja kauniiden suhteiden avulla, kuin käyttämällä irrallisia koristeita, ovat myöskin sanoisimmeko "irralliset" väritkin hävinneet.
Nykyään voi tämän edellä kuvittelemamme värien käytön ja latoustavan välisen suhteen mielestämme hyvin havaita vertailemalla keskenään saksalaisia ja amerikalaisia kirjapainotöitä. Saksalaiset, joiden käyttämä koristelu on mielestämme irrallisempaa, käyttävät myöskin värityksessä irrallisempaa, vähemmän hillittyä ja punnittua väritystä. Amerikalaiset työt taasen, joissa työn suunnittelu ja koristeiden käyttö on kovin hillittyä ja tyylipuhdasta, on värien käyttökin ikäänkuin punnitumpaa ja samalla hillitympää, joskaan emme voisi puhua tyylipuhtaudesta värien suhteen.
Tällainen perusmuodoilla, ilman irrallista koristelua, aikaansaatu kauneus on yksinkertaisempaa, mutta kun "yksinkertainen kaunis on vaikeinta", niin sen aikaansaaminen vaatii myös pitkäaikaisemman tutkimisen ja harjoittelun. Kun nyt värienkäyttö myöskin tällöin on joutunut elimellisempään yhteyteen varsinaisen perusmuodon, luettavan tekstin kanssa, koristelun ollessa niukan, on siis värinkäyttökin tullut yksinkertaisemmaksi mutta samalla vaikeammaksi.
Muodon ja suhteitten käyttelyn kehittämiseen on graafillisissa töissä aina, ja meillä etenkin viime aikoina kiinnitetty huomiota. Niiden käyttelyn opetuksessa ja kehittämisessä on jo vakiintuneet opetustavat, joskin koulutyön kehityksen suunnan määrää lopullisesti ajan henki ja osaltaan myöskin johtavan opettajan maku. Meilläkin jo väitetään olevan havaittavissa määrätynlaisia muotoja ja suhteita harrastavia "koulukuntia" kirjapainoalalla.
Miten on sitten graafillisen työn toisen tärkeän tekijän, värienkäytön laita?
Nykyaikaisessa kirjapainotyössä on värienkäyttö niin kiinteässä yhteydessä muodon ja suhteitten määrittelemisen kanssa, ettei sen opetuksellista kehittämistä voi syrjäyttääkokonaan tai jättää sattuman varaan.
Selvän käsityksen siitä epäedullisesta tilanteesta, jossa olemme varsinkin aikaisemmin olleet, saa, kun ajattelee, ettei latoja aina edes kilpailutyötä tehdessään tiennyt sen lopullisesta asusta, ennenkuin painaja toi hänelle valmiit vedokset. Useassa tapauksessa ei latoja myöskään kyennyt esittämään omaa näkemystään työn värittämiseen nähden, vaan jätti värityksen painajan huoleksi. Varsin vähäistä asian ymmärtämystä osoitti painaja työn suunnittelijalle, latojalle, tai taiteilijalle sanoessaan, että hän painajana kyllä tiesi mitkä värit työhön sopivat. Tällä emme mitenkään tahdo sanoa, etteikö painaja useinkin voi ratkaista työtä väreihin nähden onnistuneestikin. Mutta ylimielinen suhtautuminen suunnittelijoihin työn aikaisemmissa vaiheissa usein kostaa itsensä.
Nykyään huomaa sekä latojissa että painajissa itsenäisempää ajattelua väreihin nähden. Latojat vaativat usein erikoistöitä latoessaan nähtäväkseen paperin ennen työn alkamista, voidakseen määrätä kirjakkeiden vahvuudet ja kehilön värijaon. Painajat taasen niissä töissä, jotka joutuvat heidän ratkaisunsa varaan, voivat värien suhteen toimia onnistuneestikin.
Huomaamme, että ne, jotka graafillisen alan eri toimissa työskentelevät, joutuvat osaltaan ainakin joskus määräämään kantansa väreihin nähden. Painon puolella värikysymys kylläkin lopullisesti teknillisessä mielessä ratkaistaan, mutta emme saa vähäksyä väriajattelun suhteen sitäkään ratkaisua, minkä painon johtaja tekee papereja painoon tilatessaan, koska silloinkin tulevat erikoisesti juuri väreihin nähden sekä väriteknilliset että esteettiset seikat kysymykseen.
Emme siis pääse siitä, että värien käyttö on tärkeä puoli ammatissamme. Sentähden olisi tämän tärkeän seikan opettaminen ja kehittäminen graafillisissa oppilaitoksissamme saatava tarkoitustaan vastaavammaksi kuin mitä se nyt on. Sillä jos tarkastelemme nyt päättyvän lukuvuoden koulutyön tuloksia värinkäytön kannalta, niin eivät ne kestä julkistaarvostelua. Jos emme Yhdenpäivänkoulun työmäärästä löytäisikään juuri mitään, jota väriensä puolesta kannattaisi julkaista,niin onhuomioon otettava, että tämän koulun pääasiallisena tehtävänä onkin vain ammattitekniikan kehittäminen. Mutta Ateneumin graafillisen iltakoulun töiltä pitäisi voida odottaa enemmän, kuin mitä kuluneella lukuvuodella on saavutettu. Tällainen vaatimaton tulos on kuitenkin käsitettävää, kun ottaa huomioon, että koko opetus pääasiassa perustuu teoreettiseen opetukseen ja jonkunlaiseen luonnosteluun. Vaikkakin on paikallaan ja välttämätöntä, että oppilaille selvitetään teoreettisesti värien sekoitussuhteita, niin emmesaa näiden tietojenlopullisessa soveltamisessa, koulutyössäkään, pysähtyä asteelle, jonka voimme sanoa vastaavan ainoastaan luonnosta. Luonnoshan ei koskaan kestä sitä arvostelua kuin valmis työ, sitäkin vähemmin, kun se tehdään ihan toista tekniikkaa käyttämällä kuin lopullinen tulos. Opetusta haittaa myöskin meillä se, että koulu on iltatunneilla toimiva. Teoreettisessa opetuksessa se vielä käy päinsä, mutta varsinaisessa värinkäytön kehittämisessä, jossa pitäisi saada aikaan lopullisia tuloksia, on keinotekoinen valomahdoton. Ammattipiirustuksen opetuksessa on tämä valaistuskysymys ratkaistu siten, että käytetään ainoastaan muutamaa varmaa värivivahdusta, jotka eivät keinotekoisessa valossa muutu (kuten määrättyä ruskeata ja sinistä). Miten haitallisesti tällainen rajoitus värienkäytössä oppilaisiin vaikuttaa, ymmärtää jokainen.
Edellämainitut haitat opetuksessa häviäisivät itsestään ja opetus tulisi monessa muussakin suhteessa tarkoitustaan vastaavammaksi, jos käytettävänä olisi pari yksinkertaista käsipainokonetta ja vähän muutakin kirjapaino välineistöä. Väriopin opetuksenkin voisi silloin järjestää siten, että teoreettista opetusta olisi ensin, sikäli kuin tarve vaatii, ja lopullinen värinkäytön kehittäminen tapahtuisi painokoneessa tehtyjen kokeilujen yhteydessä. Aiheina voisivat kokeiluissa olla ammattipiirustuksen yhteydessä tehdyt latomistyöt, jolloin latoja saisi määrätä omat värinsä, ja painaja saisi vielä kokeilla omilla ehdotuksillaan. Jos oppilailla olisi harrastusta linoleumileikkaukseen tai puupiirroksien tekoon, voisivat he tehdä värikokeilujansa niilläkin. Voisipa ajatella, että olisi sellaiset moniväriset kuvalaatat, joita jokainen saisi värittää, kun muita mielenkiintoisempia aiheita ei sattuisi olemaan. Kun värien lopullinen kokeilu, koneiden ollessa käytettävinä, olisi paikallisempaa, voisi valaistuksen helpommin järjestää päivänvalolamppujen avulla ja iltatunneillakin annettava väriopetus olisi silloin mahdollista.
Jos ajattelemme, että Taideteollisuuskeskuskoulussa alettaisiin harrastaa sellaisia graafillisen kuvitustaiteen haaroja kuin kuparikaiverrusta, -syövytystä ja muita syväpainon eri muotoja, niin varsin yksinkertaista olisi yhdistää näiden teknillinen suoritus graafillisen osaston yhteyteen. Hyödyksi olisi myös, jos kemigraafimmekin voisivat tehdä yksi- jamonivärisiä sinkkietsauksiaan taiteellisen ohjauksen alaisessa koulussa.
Parannusten aikaansaaminen väriopin opetuksessa on kuitenkin sen varassa, saadaanko koululle valtiolta tai yksityisiltä tarvittavat alkeelliset kirjapainovälineet. Kalliit, monimutkaiset laitteet tuskin vastaisivat tarkoitustaan.
Vanhemmalla kirjanpainajakunnalla, joka käsittää ammattikehityksen sivistyksellisen arvon, olisi mielestämme tässä hyvä tilaisuus merkitä harrastuksensa ammattikehityksen historian lehdille.
- A. A. Alen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti