Lippukysymyksemme. Sinivalkoinen lippumme. Suomen lippu.

Aamulehti 17, 23.1.1912

Sinivalkoinen lippumme

On käsittämätöntä, mistä aiheutuu Suomen kansallista sinivalkoista lippua vastaan se vimma ja vastustus, jolla nyt tahdotaan oikein valtiopäivien avulla Suomen lipuksi tehdä muukalaista valtaa ja vierasta orjuutta muistuttava tähänastisen vaakunamme värinen punakeltainen. Mutta kaikkien merkillisintä Suomen lippuasiassa kirjoittaa nimimerkki E. B. Aamulehden n:ossa 17 v. 1918.

Tuossa kirjoittuikessa sanotaan nim. että "Me rakastamme kaikki Suomen vaakunaa. - - - Kaikki rakastamme Koskenniemen laulamaa Leijonalippua."

Jokainen kirjallisuutta seurannut tietää kuitenkin, että ei asia ensinkään ole niin. On julkisesti kirjoitettu ja sanottu, että tähänastisen vaakunan aika on ohitse, samoinkuin sen merkitys on ohitse; kaikki sellaiset arvot on uudestaan arvioittava. Ja kuinka epälukuisen paljon on jo kirjoitettukaan "leijonalippua" vastaan! Kuinka saattaa kukaan asioita seurannut sanoa kaikkien rakastavan leijonalippua?

Jos joutuisi kansanäänestyksen alaiseksi sinivalkoinen lippu ja leijonalippu, niin lippukysymyksessä esiintyneitten mielipiteiden ilmaisun ja sen tutnemuksen mukaan, mikä meillä ja monilla muilla on suomenkielisestä kansasta (ruotsinmielisiä y. m. s. ja hulikaaneja lukuunottamatta), on mahdotonta, että havaittaisiin kaikkien rakastavan leijonalippua. Ja jos äänestettäisiin Topeliuksen laulaman sinivalkoisen lipun ja Koskenniemen laulaman punakeltaisen leijonalipun välillä, kuinka on mahdollista kenenkään Suomen historiallista kehitystä seuranneen edes olettaa, että suurimmalle yleisön osalle tuntematon Koskenniemi leijonalippuineen veisi voiton kaikkien mielissä asuvasta Topeliuksesta sinivalkoisine lippuineen? saatikka sitten että me kaikki rakastaisimme tuota tuntematonta epähistoriallista ja epäkansallista!

Leijonalippu on nimittäin epähistoriallinen: Lippujen muodot sivistysvaltioissa kehittyvät nekin, niinkuin muutkin sivistyksen ilmenemiset, kansan oman historian vapaasti kehittyvistä olosuhteista. Tätä todistaa sekin, että ei ole koko maaliman minkään sivistyskansan lipuissa petojen kuvia (lukuunottamatta Kiinaa, Persiaa ja Siiamia, jota emme saata pitää sivistyskansoina eurooppalaisessa mielessä). Minkätähden juuri Suomen pitäisi ottaa lippuunpa pedon merkin ja sen värit? Uudenaikaisen sivistysvirran tulee kulkea vapauden merkeissä, irti niistä orjuuden aikaisen historiamme muistoista, merkeistä ja väreistä, jotka jo vaakunallansa ja väreinänsä meille muukalaisuutta muistuttavat. Meidän viimeinen suurmiehemme, mutta ei suinkaan siltä vähäisin, Sakari Topelius, suurkirjailijamme, on lippuasiassakin, niinkuin kaikessa kirjallisessa tuotannossansa, katsonut ja terottanut asiaa kansalliselta näkökannalta. Ja millään kansalla ei ole mitään sen suurempaa ja sen tärkeäimlpää asiaa ajettavanansa kuin, Snellmanin mukaan, kansallisuus, sillä siinä on kansain ainoa inhimillinen hunva. Kun siis Topelius on esittänyt, ja useat ennen ja jälkeen Topeliusta historiallisesti todistaneet, että sinivalkoinen on meidän historiamme kulussa ynnä Suomen luonnon ja kansan luonteen mukaisuudessa siihen määrin kansanomainen ja suurimpaan kansan enemmistöön niin juurtunut, että punakeltaisen pakottaminen sinivalkoisen sijaan, on eräällä tavalla Suomen omintakeisen sivustysmuodon tukehuttamista, niin mitä järkevätä syytä on kehottaa enemmistöä vähemmistön aistitunnelman mieliksi rakastamaan kansalliselle enemmistölle vierasta?

Aikaisemmin on osoitettu (myös tämän kirjoittaja tässä lehdessä todistanut), että sivistysmaiden vaakunavärit eivät yleensä ole samat kuin lipunvärit - minkätähden niiden tulisi olla samat? Minkä järkisyyn perustuksella tulisi meille Suomalaisille vieraan tuoman muukalaisen petovaakunan värien määrätä Suomalaisten lipun värit? Mikä historiallinen pakko vaatisi meidän aina edelleen ja ijankaikkisesti lippumme liehumassa näkemään ja muistelemaan muinaisen orjuuden aikaa ja vapauden puutetta? Me kunnioitamme ja rakastamme niitä historiamme aikoja, jolloin raha- ja veri-veroa maksaen muukalaisen lipun alla Suomen kansa urotöitä teki ja isämmaatansa puolusti tai liputonna omassa maassansa henkeänsä varjeli, mutta ne ajat kuuluvat muiston pyhiin aarteisiin, jotka aina herättävät murhetta ja sääliä ja aina muistuttavat muukalaisen vallanalaisuutta.

Topelius on suurempi valtiollinenkin kirjoittaja kuin mitä tähän asti tavallisesti on huomioon otettu, eikä ole senkään tähden vähäarvoiseksi katsottava hänen esityksensä ja perustelunsa itsenäisen Suomen lipusta sinivalkoisine väreineen. Perusteetonta on sentähden kuulla sanottavan, että "ovat nämä värit merilippuna laimeat ja eritoten pilvisellä ilmalla epäkäytännölliset" (E. B.). Tämän mukaan siis esim. Kreikan, Guatemalan, Argentiinan y. m. valtioiden, joiden lipuissa on vain sinistä ja valikoista, tulisi kai luopua nykyisiä lippujansa käyttämästä: nämä värit ei siis ole havaittu käytännössä, epäkäytännöllisiksi.

Ei myös ole välttämätöntä, että sota- ja kauppaliput olisivat erilaisia: ne ovat samanlaiset esim. Ranskassa, Hollannissa, Portugalissa, Belgiassa, Brasiliassa y.m.

Tähän astisen vaakunan värit eivät siis ole historiallisesti eivätkä kansallisesti velvoittavia, mutta uuden Suomen valtion nykyisyyden ja tulevaisuuden mukaista on, että kansalinen lippumme juurtaa kansallisen itsenäisyyden tuntoon, jolla myös näiden värien käytännössä on niinhyvin historiallinen kuin nykyaikainen pohja - sinivalkoinen.

K. J.




Suomen lippu. Ainoa tyydyttävä ratkaisu.

Tällä otsakkeella kirjoittaa pankinjohtaja K. N. Rantakari U. S:n virne sunnuntain numerossa lippukysymyksestämme varteen otettavia mielipiteittä, jotka pääasiassa ovat sopusoinnussa Aamulehden kannan kanssa. Julkaisemme puheenaolevasta artikkelista seuraavat kohdat:

Kysymyksen on alusta pitäen saattanut onnetomalle tolalle, niinkuin sanottu, lippukomitea asian ytimen sivuuttavalla ehdotuksellaan. Ja asemaa ovat sitten yhäti pilanneet ne perustelut, joilla lippukysymystä on koetettu selittää ja ratkaista.

Lippu- ja kansallisvärikysyimystä ei ratkaista n.s. käytännöllisillä näkökohdilla. Sitä ei myöskään ratkaista n. s. heraldisina perusteilla, elleivät niihin liity elävät muistot. Meidän heraldiikkamme nojautuu lippukysymyksessä ainoastaan pelkkiin arkistokeksintöihin. Näihin ei liity sentapaisia, mielissä eläviä muistoja kun esim. Ranskan trikoloriin, tai Ruotsin lipuissa esiintyviin väreihin. Mutta kaikista vähimmin voidaan lippu- ja värikysymystä ratkaista esteettisillä viisasteluilla, joita muuten voi esittää minkä värin puolesta tahansa. Täytyy oHa todellakin enemmän kuin luvallisen itserakas sen, joka luulee voivansa, vaikkapa itse Goetheenkin vetoamalla, viisaudellaan saavansa toisen tuntemaan itselleen vastenmieliseksi jonkun vertauskuvan, jonka tämä ennen on tuntenut itselleen rakkaaksi, tai rakkaaksi sen, mikä ennen on tuntunut vastenmieliseltä. Lippu vastaa tunnetta, syvää, muodista riippumatonta tunnetta - paitsi niillä, joilta tällainen jäyhä, miesmäinen ominaisuus puuttuu. Lippua ei ratkaista sen mukaan, mitä vanhat asiakirjat sanovat tai mitä joku "kauneus-ammattilainen" sanoo tai mikä väri kestää useamman pesun! Kukin tahtoo sellaisen kansallislipun ja värit, jotka liittyvät hänen mielessään ylentäviin muistoihin ja ajatuksiin, olkootpa nuo värit muista kauniita tai eivät, näkyköötpä me kilometrin kauemmaiksi tai likemmäksi. Tässä on asian ydin.

Valitettavasti e meillä ole sellaistia värejä, jotka kaikkien Suomessa asuvien mielissä liittyisivät ylentäviin, rakkaisiin muistoihin. Sinivalikoista on kyllä pidetty ulkomaillakin suomalaisten kansallisvärinä. Mutta tästä väriyhtymästä muodostui suomalaisuuden liikkeen väri. Snellmanista asti ovat suomenmieliset sen omaksuneet. Turhia on väittää, ettemme me suomenmieliset kieltäisi menneisyydeltämnne vertauskuvaa ja luopuisi jostakin, jolla kunniallinen ihminen ei voi gulashata, jos me ilman muuta omaksuisimme sinivalkoisen sijasta toiset värit, vieläpä ne värit, joita moni meistä on, tottunut pitämään ennen muuta niiden väreinä, jotka ovat taistelleet sitä asiaa vastaan, mikä on ollut meidän vakaumuksemme mukaan suurin asia Suomessa - asia, jota ilman mielestämme täällä ei ikinä olisi Suomen itsenäisyyden ajatusta eikä juuri muutakaan ajatusta syntynyt. Sinivalkoinen väriyhdistelmä liittää meidät muistoihin, tähän asti meille kalliimpiin, suomalaisuuden liikkeeseen, herätykseen, joka on tuottanut kansallemme oikeuksia, arvonantoa, sivistystä, aatemaailman ja joka on meidät rahvaasta syntyneet johdattanut tiedonlähteille ja itsetietoisuuteen. Kaikissa niissä juhlissa, kaikissa niissä kulkueissa, kaikkina niinä juhlapäivinä, joina meidät on arki-tunnelmasta irti temmattu, oiemme nähneet sinivalkoisten lippujen muistuttavan meidänkin osallisuuttamme isänmaamme elämään. Ellei nuorin suomalainen polvi sitä tunne niinkuin on väitetty, on se asia, joka ei tästä polvesta ennusta hyvää. Ei - lippu, josta meidän rakkaat värimmee on jätetty pois, jää meille vieraaksi. Me emme tule sitä katoillemme kohottamaan, sillä me tunnemme itsemme syrjäytetyiksi joka kerta nähdessämme maamme lippuna esitettävän vaatetta, josta meidän muistomme omi pyyhkäisty pois, syrjäytetty muisto suomalaisen kansan kansallisesta liikkeestä, omintakeisen historiamme perusliikkeestä. Ei koskaan mikään valtiöpäiväin päätös saata meitä luopumaan väreistä, joihin, liiittyvät muistot ankarasta työstä, uhrauksista, pilkasta ja kärsimyksistä, mutta myös aina lopulisista voitoista ja pysyvistä saavutuksista.

Sanottakoon nyt sovinnon nimessä punakeltaisesta mitä hyvää tahansa; meidän värimme se ei ole ja aina vääjäämättömät suomenmieliset, jotka asian ovat tajunneet, eivät sitä koskaan olekaan omaksuneet. Omaksumalla pelkän punakeltaisen lipun me suomenmieliset kieltäisimme muistoiltamme oikeuden uuteeni (Suomeen, gulashaisimme herättäjiämme häpäisevän pääsyn seuraan, joka meitä syyllä pian halveksisi.

Mutta jos saamme itsellemme sen, minkä katsomme itsellemme kuuluvan, on meidän velvollisuutemme tehdä tilaa toisellekin, koska kerran emme yksinään maata vallitse.

Yhtä vähän kuin joku herrä taiteilija saa meitä viisaudellaan tuntemaan sitä, mitä emme kerran tunne, yhtä toivotonta ja yhtä tahditonta meidän on tyrkyttää toisille sitä, miltä he eivät tunne. Puhummepa mitä hyvänsä, niin me emme saa ruotsinmielistä innostumaan meidän väreihimme. Hän tahtoo nähdä lipussa omansa, ja jos me kerran vaadimme ruotsinmielisiltä työtä ja uhrauksia Suomelle sekä julistamme heille sovintoa ja yhteistoimintaa koko maata koskevissa asioissa, ma emme saa kieltää heiltä myöskään vertauskuvaa siitä, mikä muistuttaa heitä tunnustetuista oikeuksista ja niiden velvoituksista.

Suomen lippukysymys on ratkaistava niin, että Suomen lipuissa tai Suomen lipuissa kukin löytää omaansa joko niin, että samassa lipussa on kaikki neljä väriä tai että kauppalippu on toista kansallislippu (valtakunnan lippu) toista väriyhdistelmää. Ne vastaväitteet, joita n. s. esteettisistä syistä tehdään esim. neljää väriä vastaan, eivät saa tässä asiassa merkitä mitään. Ei kansakunta saa olla lippuasiassa mikään peilaileva nukke, joka katsoo vain mikä muka pukee! Kansakunnat tahtovat lippunsa kautta koota eivätkä miiellyttää. Ranskan trikolori, joka syntyi Ranskan suurimpina hetkenä, on, sovitelma eni ryhmiä edustavista väreistä, Saksan lippu samaten. Tuskinpa mikään miehevä kansakunta vielä on lippuaan laittanut niiden näkökohtien mukaan kuin juhlahame laitetaan tanssiaisiin. Sellaisiakin näkökohtia nyt kuitenkin tyrkytetään meille, vieläpä sellaisessa äänilajissa kuin me muut ihmiset olisimme tyhjää ilmaa.

Suomen senaatti on saanut "ammattimiehiltä" paljon ylhäistä ylenkatsetta osakseen, kun se uskalsi esittää komitean ehdotuksesta poikkeavan sovitelman. Siinä oli sinivalkoistakin matemaattisesti jokseenkin saman verran kuin nykyisessä hallituksessa saattaa laskea olevan suomalaisuuden liikkeeltä sellaista kannatusta, joka pitää tätä liikettä kaikkea muuta, alati vaihtelevaa, perustavampana. Mutta antautuessaan sovitelman tielle periaatteessa on senaattimme viitannut, vaikka heikostikin, siihen ainoaan suuntaan, jolla lippukysymyksen tyydyttävä ratkaisu, on saavutettavissa.