Manufacturer and builder 10, 1870
The appearance of walnut may be given to white woods, by painting or sponging them with a concentrated warm solution of permanganate of potassa. The effect is different on diffeerent kinds of timber, some becoming stained very rapidly, others requiring more time for this result. The permanganate is decomposed by the woody fibre; brown peroxyd of manganese is precipitated, which is afterward removed by washing with water. The wood, when dry, may be varnished, and will be found to resemble very closely the natural dark woods.
30.4.18
29.4.18
Suomen vaakuna.
Aitosuomalainen 10, 11.3.1927
Lähinnä kai sen johdosta, että joku aika sitten julkaistussa Vaasan numerossamme kirjailija Santeri Alkio otti esillekysymyksen Suomen vaakunan uudistamisesta, on pääkonsuli Rvd. Ray jättänyt toimitukselle vaakunakysymystä käsittelevän kirjoituksen, jossa hän esittää m.m. seuraavaa:
Vuonna 1920, hetkenä, jolloin ensimäisen kerran näin Suomen vaakunan sen nykyisessä asussaan, pidin näkemääni väliaikaisena ilmiönä, koska sen sellaiseksi jäämistä en pitänyt mahdollisena; olihan sen tärkein ja merkityksellisin osa poistettu ja jäljellä vain epämääräinen — tahtoisinpa sanoa merkityksetön ja varsin puutteellinen jäännös. — Samalla johtui mieleeni kuusenoksa. Siinähän olisi meille tunnuskuvamme kruunu. Sehän on ollut meidän valtaherramme kautta esi-isiemme ja tulee sitä olemaan hamaan tuleviin polviin. Ja se on kaunis sekä koristeellinen. Sillä on omat arvonsa ja ansionsa Suomen kansan historiassa jo ammoisilta ajoilta. Se on meidän kaupan ja teollisuutemmepäätekijä sekä siis oikeutetuin ja todellisuutta vastaavin taloutemme symbooli.
Vaakunammehan on todella kuin sotilas, jolta arvomerkit ovat riistetty, eikä niinollen enää ole oikeutettu edustamaan sitä arvoa ja asemaa, mihin se on tarkoitettu. Se muistuttaa nykyisellään ollessaan maakunta- eli alusmaa-vaaitunaa, koska heraldikan mukaan maakunta-vaakunassa ei käytetä kilven harjalla arvo- eli tunnusmerkkiä paitsi erikoisessa tapauksessa. Tarkastakaamme esim. Venäjän valtakunnan tsaarinaikaista vaakunaa, niin näemme, mitenkä siinä kotkan siipien suojassa on merkitty Suomen vaakuna, mutta ei suinkaan kruunullisena, kuten meidän vaakunamme silloin oli, vaan sellaisena kuin se meillä nykyään on, siis ilman kruunua, osoittamaan että Suomi oli sen alusmaa.
Ottamalla huomioon mainitut seikat ja kun ei ole yhdentekevää, minkälainen ja missä asussa kansamme tunnuskuva on, onhan se kulttuurikysymys tämäkin, jota ei suinkaan voida välinpitämättömyydellä sivuuttaa — jätettiin maaliskuun 6 päivänä 1926 eri puolueita edustavien huomattujen kansalaisten allekirjoittama anomus valtioneuvostolle Suomen vaakunan saattamiseksi oikeuksiinsa sen alennustilasta.
Löytyy tosin ääniä, jotka ovat entisen kruunullisen vaakunan kannalla, mutta ne lienevät suurena vähemmistönä. Ja hyvät herrat: onko loogillista itsenäisen valtakunnan, joka on tasavalta, merkitä tunnuskuvassaan olevansa suuriruhtinaskunta? Ylläolevaan ajatukseen perustunee myöskin valtioneuvoston päätös 12 päivältä helmikuuta 1920, jolla kruunu vaakunastamme poistettiin.
Yksimielisyys tuntuukin olevan vallalla siitä, että kuusenoksa on ainoa, joka kruunun tilalle on kylliksi arvokas ja oikea. Mutta löytyyniitäkin, jotka haluavat kokonaan uutta vaakunaa. — Siinä esiintyvään leijonaan ja puna-keltaiseen väriin ollaan tyytymättömiäja ne tahdotaanpoistaa. On sentähden syytä lähemmin kosketella aiheen tätäkin puolta, varsinkin kun suuri yleisö ei ole tietoinen vaakunamme"historiasta, nähdäksemme, onko mainittuihin kohtiin tyytymättömyyden tai moitteen aihetta:
Vaakunamme antoi meille Juhana III vuonna 1581, sama hallitsija, joka Suomelle soi suuriruhtinaskunnallisen arvon. Siihen merkityllä leijonalla oli Juhana III tahtonut silloiselle ja tuleville sukupolville kuvaannollisesti ikuistaa, mitenkä leijonan rohkeudella, urhoollisuudella ja voimalla Suomen kansa oli taistellut perivihollistaan Venäjää vastaan, joka ainaisillahyökkäyksillään maatamme vainosi. Takakäpälillään polkee se nyt venäläistä käyrämiekkaa ja oikeassa käpälässään olevalla ritari-miekallaan uhkaa se yhtä rohkeana ja voimakkaana kuin ennenkin taistella maansa puolesta ja länsimaisen kulttuurin turvana. Vaakunassa esiintyvät värit punainen ja keltainen ovat Suomen silloiset värit, mitkä värit eivät koskaan ole olleet Ruotsin tai Venäjän. On muistettava, että silloinen Suomen lippu oli punaisella pohjalla oleva keltainen leijona, eli sama, jota ehdotettiin Suomen lipuksi ja jota yleisesti käytettiinkin vähää aikaisemminkuin nykyinen sinivalkoinen ristilippumme vuonna 1918 määrättiin viralliseksi. Vasta Z. Topelius'en aiheuttamana tulivat nykyiset sini-valko värit käytäntöön. Kilvessä ei siis löydy mitään, joka ei olisi suomalaista ja sentähden olisi meille vastenmielistä, kun leijonakin siinä on vain heraldinen vertauskuva. Mutta kylläkin on siinä arvokasta ja välttämätöntä säilytettävää: täten säilyisi muistoina arvokkaalla kohdalla meidän entinen lippumme ja vanhat värimme, ja valtion- ja sotalipussamme, johon keskelle Suomen vaakuna on sijoitettu, kohtaisivat toisensa vanha ja uusi Suomi iäksi yhtyneinä. On huomattava vielä se erinomaisen tärkeä seikka, että meidän nykyinen vaakunamme on annettu koko kansalle, sen urhoollisten ominaisuuksien tunnuskuvaksi, jotavastoin suurin, osa kansoja on omaksunut itselleen entisea tai nykyisen hallitsijansa henkilökohtaisen suku-vaakunan, ja sellaisellahanei voi olla yhtä suurta arvoa ja kantavuutta kuin vaakunalla, jolla on aateloittu kokonainen kansakunta. Nämä ovat historiallisia tosiseikkoja, jotka ovat kunniallisia ja sangen vakavasti puhuvat säilyttämisensä puolesta. Meidän historiamme on vielä vähäinen. Meillä ei ole varaa sen muistorikkaitalehtiä heittää unholaan.
"Aitosuomalaisessa" ehdotetaan leijonan tilalle karhua. Varmaa on, että karhu vaakunamme kilvessä tuntuisi kotoisemmalta ja enemmän suomalaiselta, mutta kuten edellisestä selviää, ei nyt ole eläinkunnan edustuksesta kysymys. Karhu ei suinkaan ole meille sen omaisempi eläin kuin monelle muullekaan kansalle, joskin se Satakunnassa aikoinaan oli erikoisemmin yleinen.
Tästä ja karhuun kohdistuneista muinaissuomalaisten uskonnollisista harrastuksista johtunee karhun kuvakin Satakunnan vaakunassa, josta "Aitosuomalainenkin" on saanut aiheen ehdotukseensa. Ehdotuksessa selitetään laajemmalta karhun historiaa aina Lallin ajoilta saakka. Mutta tämä kaikki on vain oletelmaa, jolle historiallisia todisteita ei löytyne. Satakunnan vaakunan pohjana on keltasininen väri, eikö silloin, jotta historiallisetmuistot säilyisivät ehjinä, keltasinineneliRuotsinkansallisvärit olisi otettava myöskin uuden Suomen vaakunan pohjaväreiksi? Tokkohan Suomen kansa siihen suostuisi, uskallan epäillä. Paitsi tätä, on Satakunnan vaakuna edustanut vain Satakuntaa ja osaa Pohjanmaata, jotavastoin leijonavaakuna annettiin edustamaan koko Suomea. Miksi näinollen karhu-kiipi olisi arvokkaampi? Se seikka, että Satakunta olisi edustanut silloista Suomea, ei kelpaa puolustukseksi, sillä niin ei käsittänyt sitä itse Juhana III:kaan, koska hän kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen kun Satakunnan vaakuna oli annettu, antoi koko Suomea edustamaan nykyisen vaakunamme, jossa, käyttääkseni prof. Kustavi Grotenfeltin lausetta "karhu on parannettu jalopeuraksi".
Lähinnä kai sen johdosta, että joku aika sitten julkaistussa Vaasan numerossamme kirjailija Santeri Alkio otti esillekysymyksen Suomen vaakunan uudistamisesta, on pääkonsuli Rvd. Ray jättänyt toimitukselle vaakunakysymystä käsittelevän kirjoituksen, jossa hän esittää m.m. seuraavaa:
Vuonna 1920, hetkenä, jolloin ensimäisen kerran näin Suomen vaakunan sen nykyisessä asussaan, pidin näkemääni väliaikaisena ilmiönä, koska sen sellaiseksi jäämistä en pitänyt mahdollisena; olihan sen tärkein ja merkityksellisin osa poistettu ja jäljellä vain epämääräinen — tahtoisinpa sanoa merkityksetön ja varsin puutteellinen jäännös. — Samalla johtui mieleeni kuusenoksa. Siinähän olisi meille tunnuskuvamme kruunu. Sehän on ollut meidän valtaherramme kautta esi-isiemme ja tulee sitä olemaan hamaan tuleviin polviin. Ja se on kaunis sekä koristeellinen. Sillä on omat arvonsa ja ansionsa Suomen kansan historiassa jo ammoisilta ajoilta. Se on meidän kaupan ja teollisuutemmepäätekijä sekä siis oikeutetuin ja todellisuutta vastaavin taloutemme symbooli.
Vaakunammehan on todella kuin sotilas, jolta arvomerkit ovat riistetty, eikä niinollen enää ole oikeutettu edustamaan sitä arvoa ja asemaa, mihin se on tarkoitettu. Se muistuttaa nykyisellään ollessaan maakunta- eli alusmaa-vaaitunaa, koska heraldikan mukaan maakunta-vaakunassa ei käytetä kilven harjalla arvo- eli tunnusmerkkiä paitsi erikoisessa tapauksessa. Tarkastakaamme esim. Venäjän valtakunnan tsaarinaikaista vaakunaa, niin näemme, mitenkä siinä kotkan siipien suojassa on merkitty Suomen vaakuna, mutta ei suinkaan kruunullisena, kuten meidän vaakunamme silloin oli, vaan sellaisena kuin se meillä nykyään on, siis ilman kruunua, osoittamaan että Suomi oli sen alusmaa.
Ottamalla huomioon mainitut seikat ja kun ei ole yhdentekevää, minkälainen ja missä asussa kansamme tunnuskuva on, onhan se kulttuurikysymys tämäkin, jota ei suinkaan voida välinpitämättömyydellä sivuuttaa — jätettiin maaliskuun 6 päivänä 1926 eri puolueita edustavien huomattujen kansalaisten allekirjoittama anomus valtioneuvostolle Suomen vaakunan saattamiseksi oikeuksiinsa sen alennustilasta.
Löytyy tosin ääniä, jotka ovat entisen kruunullisen vaakunan kannalla, mutta ne lienevät suurena vähemmistönä. Ja hyvät herrat: onko loogillista itsenäisen valtakunnan, joka on tasavalta, merkitä tunnuskuvassaan olevansa suuriruhtinaskunta? Ylläolevaan ajatukseen perustunee myöskin valtioneuvoston päätös 12 päivältä helmikuuta 1920, jolla kruunu vaakunastamme poistettiin.
Yksimielisyys tuntuukin olevan vallalla siitä, että kuusenoksa on ainoa, joka kruunun tilalle on kylliksi arvokas ja oikea. Mutta löytyyniitäkin, jotka haluavat kokonaan uutta vaakunaa. — Siinä esiintyvään leijonaan ja puna-keltaiseen väriin ollaan tyytymättömiäja ne tahdotaanpoistaa. On sentähden syytä lähemmin kosketella aiheen tätäkin puolta, varsinkin kun suuri yleisö ei ole tietoinen vaakunamme"historiasta, nähdäksemme, onko mainittuihin kohtiin tyytymättömyyden tai moitteen aihetta:
Vaakunamme antoi meille Juhana III vuonna 1581, sama hallitsija, joka Suomelle soi suuriruhtinaskunnallisen arvon. Siihen merkityllä leijonalla oli Juhana III tahtonut silloiselle ja tuleville sukupolville kuvaannollisesti ikuistaa, mitenkä leijonan rohkeudella, urhoollisuudella ja voimalla Suomen kansa oli taistellut perivihollistaan Venäjää vastaan, joka ainaisillahyökkäyksillään maatamme vainosi. Takakäpälillään polkee se nyt venäläistä käyrämiekkaa ja oikeassa käpälässään olevalla ritari-miekallaan uhkaa se yhtä rohkeana ja voimakkaana kuin ennenkin taistella maansa puolesta ja länsimaisen kulttuurin turvana. Vaakunassa esiintyvät värit punainen ja keltainen ovat Suomen silloiset värit, mitkä värit eivät koskaan ole olleet Ruotsin tai Venäjän. On muistettava, että silloinen Suomen lippu oli punaisella pohjalla oleva keltainen leijona, eli sama, jota ehdotettiin Suomen lipuksi ja jota yleisesti käytettiinkin vähää aikaisemminkuin nykyinen sinivalkoinen ristilippumme vuonna 1918 määrättiin viralliseksi. Vasta Z. Topelius'en aiheuttamana tulivat nykyiset sini-valko värit käytäntöön. Kilvessä ei siis löydy mitään, joka ei olisi suomalaista ja sentähden olisi meille vastenmielistä, kun leijonakin siinä on vain heraldinen vertauskuva. Mutta kylläkin on siinä arvokasta ja välttämätöntä säilytettävää: täten säilyisi muistoina arvokkaalla kohdalla meidän entinen lippumme ja vanhat värimme, ja valtion- ja sotalipussamme, johon keskelle Suomen vaakuna on sijoitettu, kohtaisivat toisensa vanha ja uusi Suomi iäksi yhtyneinä. On huomattava vielä se erinomaisen tärkeä seikka, että meidän nykyinen vaakunamme on annettu koko kansalle, sen urhoollisten ominaisuuksien tunnuskuvaksi, jotavastoin suurin, osa kansoja on omaksunut itselleen entisea tai nykyisen hallitsijansa henkilökohtaisen suku-vaakunan, ja sellaisellahanei voi olla yhtä suurta arvoa ja kantavuutta kuin vaakunalla, jolla on aateloittu kokonainen kansakunta. Nämä ovat historiallisia tosiseikkoja, jotka ovat kunniallisia ja sangen vakavasti puhuvat säilyttämisensä puolesta. Meidän historiamme on vielä vähäinen. Meillä ei ole varaa sen muistorikkaitalehtiä heittää unholaan.
"Aitosuomalaisessa" ehdotetaan leijonan tilalle karhua. Varmaa on, että karhu vaakunamme kilvessä tuntuisi kotoisemmalta ja enemmän suomalaiselta, mutta kuten edellisestä selviää, ei nyt ole eläinkunnan edustuksesta kysymys. Karhu ei suinkaan ole meille sen omaisempi eläin kuin monelle muullekaan kansalle, joskin se Satakunnassa aikoinaan oli erikoisemmin yleinen.
Tästä ja karhuun kohdistuneista muinaissuomalaisten uskonnollisista harrastuksista johtunee karhun kuvakin Satakunnan vaakunassa, josta "Aitosuomalainenkin" on saanut aiheen ehdotukseensa. Ehdotuksessa selitetään laajemmalta karhun historiaa aina Lallin ajoilta saakka. Mutta tämä kaikki on vain oletelmaa, jolle historiallisia todisteita ei löytyne. Satakunnan vaakunan pohjana on keltasininen väri, eikö silloin, jotta historiallisetmuistot säilyisivät ehjinä, keltasinineneliRuotsinkansallisvärit olisi otettava myöskin uuden Suomen vaakunan pohjaväreiksi? Tokkohan Suomen kansa siihen suostuisi, uskallan epäillä. Paitsi tätä, on Satakunnan vaakuna edustanut vain Satakuntaa ja osaa Pohjanmaata, jotavastoin leijonavaakuna annettiin edustamaan koko Suomea. Miksi näinollen karhu-kiipi olisi arvokkaampi? Se seikka, että Satakunta olisi edustanut silloista Suomea, ei kelpaa puolustukseksi, sillä niin ei käsittänyt sitä itse Juhana III:kaan, koska hän kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen kun Satakunnan vaakuna oli annettu, antoi koko Suomea edustamaan nykyisen vaakunamme, jossa, käyttääkseni prof. Kustavi Grotenfeltin lausetta "karhu on parannettu jalopeuraksi".
28.4.18
Wilhelm Ostwald'in Värioppi.
Teknillinen aikakauslehti 1, 1923
§ 1. Vähän enemmän kuin sata vuotta sitten julkaisi Saksan suurin runoilija GOETHE värioppinsa, jota hän itse piti erittäin tärkeänä. Siihen aikaan oli kuitenkin väritiede niin kehittymättömänä, ett'ei väriharmonia- tehtävää vielä voitu tieteellistä tietä ratkaista. Paljon suurempia edellytyksiä näyttää mainitussa suhteessa olevan eräällä uudella väriopilla, jonka perustaja on maailmankuulu kemisti WILHELM OSTWALD. Koska uudelle väritieteelle avautunee suuri tulevaisuus myös käytännöllisellä alalla, julkaistaan tässä lyhyt selonteko tuosta mielenkiintoisesta aineesta. Mutta on huomautettava, että OSTWALDin värioppia ei ole helppo esittää ilman värillisiä kuvia, joita OSTWALD itse käyttää muutamissa kirjoissaan ja jotka suuresti valaisevat asiaa.
Ennenkuin ryhdymme varsinaista värioppia käsittelemään, annamme vähän elämäkerta-tietoja sen perustajasta. W. OSTWALD syntyi v. 1853, oli vuodesta 1881 kemian professorina Riian polyteknikumissa ja sitten v. 1887—1906 fysikaalisen kemian professorina Leipzigin yliopistossa. Hän on julkaissut suuren joukon tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoittanut paljon käytettyjä kemian oppikirjoja. V. 1887hän Van’t HOFFin kera perusti aikakauslehden "Zeitschrift für physikalische Chemie". Nobelin palkinnon sai OSTWALD v. 1909 erittäinkin katalyyttisten aineiden tutkimisesta. Jätettyhän v. 1906professorinvirkansa asettui OSTWALD asumaan Grossbotheniin lähellä Leipzigiä ja sinne hän on jäänyt tähän saakka.
Tutkijana ja ihmisenä esiintyy OSTWALD jyrkkänä energeetikkona. Omassa elämässään hän seuraa prinsiippiä: "Älä tuhlaa energiaa!" ja siitä johtuu hänen erinomainen tuottavaisuutensa. Hän käsittelee kaikkea tieteellisesti, niin onneakin, jolle hän on keksinyt kaavan O = T—V, onni = työ - vastustus. Se on OSTWALDia varsin kuvaava, hänen suurin onnensa on ahkera työ, joka sujuu ilman vastustusta.
OSTWALD asuu Grossbotliendssa suuressa talossa, melkein linnassa, jonka suurinta osaa kuitenkin käytetään laboratoriona. Hänen vaimonsa valitti kerran, että silityshuoneessakin kokeiltiin. OSTWALD elää yksinkertaisesti ja säännöllisesti, hän kävelee puistossaan kahdesti päivässä, aina täsmälleen samaan aikaan ilmasta huolimatta. Hänen työkykynsä on niin suuri, että hänen ystävillään on tapana sanoa hänen kirjoittavan yht’aikaa kaksi eri kirjoitusta, yhden kummallakin kädellä.
Suuren työkykynsä ohella on OSTWALD etevä organisaattori. Monesta omituisuudestaan huolimatta kelpaa hän jokaiselle esikuvaksi ehdottoman johdonmukaisuutensa tähden.
Väriopistaan tekee OSTWALD selkoa m. m. kirjasessa "Die Farbenfibel" (8 painos v. 1922, sis. 46 sivua) ja "Die Harmonie der Farben" -nimisessä vähän laajemmassa teoksessaan (2—3 p. 1921, 136 siv.). Edellinen on varustettu sievillä värikuvilla, jälkimmäiseen liittyy värikortteja sisältävä rasia. Sen ohella hän paraikaa julkaisee 5 nidosta käsittävää värioppia: I. "Mathetische Farbenlehre", II "Physikalische Farbenlehre", III. "Chemische Farbenlehre", IV. "Physiologische Farbenlehre" ja V. "Psychologische Farbenlehre". Mainitut kirjat ovat saatavissa kustannusosakeyhtiö "Unesma"lta Leipzigissä, samoin aikakauslehti "Die Farbe". Sitäpaitsi käsittelee OSTWALD värioppiaan lukuisissa eri kemiallisissa ja fysikaalisissa aikakauslehdissä olevissa kirjoituksissa.
OSTWALD sanoo oppiaan tieteelliseksi väriharmoniikaksi syystä, että hän siinä käyttää lukuja ja mittoja värien merkitsemiseksi. Tutustuminen värilakeihin on hänen mielestään taiteilijoille ja väriteknikoille yhtä tärkeää kuin musikaalisen harmoniaopin tunteminen säveltäjille. Ja tulee, samoin kuin tieteellinen perspektiivioppi kohotti piirustustaidon korkeammalle tasolle, uusi väritiedekin lisäämään tuotteiden taiteellista arvoa. On mielenkiintoista että OSTWALDin värioppia jo tutkitaan käytännössäkin. V. 1920 perustettiin Dresdeniin "Deutsche Werkstätte für Farbkunde", joka Sachsen'in hallituksen ja Dresdenin kaupungin avustamana kokeellisesti tutkii väriopin tieteellisiä perusteita ja niiden sovelluttamista käytännöstä.
§ 2. Lyhyt historiikki. Tieteellisen väriopin perustaja on ISAAC NEWTON, jonka ensimmäinen mainittua ainetta koskeva julkaisu on v:lta 1672. Käyttämällä prismaa hajoitti NEWTON auringonvalon eri väreiksi: punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi j. n. e. sekä tutki myös väriseoksia. Hän järjesti värit värirenkaaksi ja huomautti, että spektrin molemmat päät voidaan yhdistää punaista ja violettia sisältävän purppuran kautta. Hän puhuu sävelasteikon mukaisesti seitsemästä pääväristä.
Jotensakin samaan aikaan tutki BOYLE värejä kemialliselta näkökannalta, saavuttamatta kuitenkaan määrättyjä tuloksia. BRENNER sekä WALLER kokosivat siihen aikaan tunnetut värit ja järjestivät ne systeemiin. Ja vaskenpiirtäjät LE BLOND ja GAUTIER valmistivat 17:llä vuosisadalla kirjavia vaskipiirroksia käyttämällä ainoastaan 3 väriä, keltaista, punaista ja sinistä, joita OSTWALD sanoo maalarien perusväreiksi. Värejä tutkivat matemaattisesti T. MAYER ja J. H. LAMBERT, jälkimmäinen myös kokeellisesti. LAMBERTin väripyramiidia voidaan pitää värisystematiikan myöhemmän kehityksen perustana.
GOETHEn värioppia koskevat tutkimukset julkaistiin v. 1791 ja 1810. Hän jakoi m.m. värit fysiologisiin, fyysillisiin ja kemiallisiin, jota jakoa OSTWALD osaksi käyttää. Loogillis-matemaattista värioppia (OSTWALD käyttää siitä nimeä "mathetische Farbenlehre") ei kaunosielu GOETHE kaivannut.
Värioppia tutkivat myös saksalainen filosofi SCHOPENHAUER, ja maalari RUNGE, ranskalainen kemisti CHEVREUL, matemaatikko GRASSMANN, kuuluisat fyysikot HELMHOLTZ ja MAXWELL sekä fysioloogi HERING.
§ 3. Nyt siirrymme OSTWALDin värioppiin. Saadaksemme käsitteet selviksi, huomautamme ensin, että sanaa väri usein käytetään väärässä merkinnässä. Kaikki, mitä näemme on välittömästi värejä, jotka täyttävät suurempia tai pienempiä näköpiirimme osia. Kahden välialueen välillä on raja. Mutta aineita, joita värjäämiseen käytetään, emme sano väreiksi, vaan väriaineiksi. Energia, joka vaikuttaessaan silmäämme saa aikaan väriaistamisen, on taas valo.
Värit jaetaan
1. epäkirjaviin (unbunt): valkoinen, harmaa, musta ja kaikki niiden välillä olevat värit.
2. kirjaviin (bunt): keltainen, punainen, sininen, vihreä ja kaikki niiden välillä ja vieressä olevat värit.
Vaikkakin usein ainoastaan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pidetään todellisina väreinä, on sopivampi lukea myös edellinen ryhmä niihin, sillä ainoastaan silloin voidaan sanoa, että kaikki näköaistoksemme välittömästi ovat muodostetut väreistä.
V. 1914 oli KÖLNER-WERKBUND-AUSSTELLUNG'in suuri värinäyttely ja silloin huomattiin väriopin uudentaminen välttämättömäksi. Tuon tärkeän tehtävän ylin johto annettiin W. OSTWALDille. Kysymykseen, mitkä seikat ennen kaikkea tekivät uudenväriopin laadinnan tarpeelliseksi vastaa OSTWALD, että tiede ei aikaisemmin kyennyt ratkaisemaan järkiperäisen väriopin päätehtäviä, vaan että se oli monessa suhteessa puutteellinen. Mitä tarkoitetaan esim. käsitteillä kyllästetty väri, värin puhtaus, kirjavan värin valoisuus?
Kun on määriteltävä käsite kyllästetty väri, niin puhutaan tavallisesti sellaisten värähdysten väreistä, joilla on sama periodi, siis eristetyistä spektraaliväreistä. Mutta lähempi tutkimus osoittaa, että spektraalivärien ja kyllästettyjen värien yhtäläistäminen ei voi olla oikea. Otamme esimerkiksi keltaisen värin, joka on puhtaimpia, mitä tekniikassa voidaan valmistaa. Helposti huomataan, onko siihen lisätty muita värejä, ennen kaikkea mustaa tai harmaata. Ne tiedemiehet, jotka ovat tutkineet tuota kysymystä, vakuuttavat, ettäkeltainen väri on puhtaista tai kyllästetyistä väreistä valoisin. Tarkastaessamme spektriä huomaamme, että siinä puhtaasti keltainen alue on hyvin kapea, sen psykofyysillinen vaikutus on siis korkeintaan muutama prosentti koko spektrin vaikutuksesta. Jos kyllästetty keltainen olisi identtinen spektraalivärin kanssa, niin sen valoisuuden pitäisi olla vain joku prosentti puhtaasti valkoisen kappaleen valoisuudesta. Mutta se on paljon suurempi, ehkä noin 90 % siitä. Tuosta seuraa, että puhdas keltainen väri ei sisällä ainoastaan spektraalipuhtaita säteitä, ei edes hiukan leveämpää spektraalialuettakaan, esim. 580—590 µµ [1µµ = 10-6 mm), vaan että siinä on suuri joukko muitakin säteitä. Puhtaasti keltaisten liuosten analysoiminen osoittaa myös, että niissä on säteitä kaikista spektrin osista, punaisesta aina vihreänsiniseen asti.
Värin puhtausastetta ja sen mittaamista koskeva kysymys on koko väriopin tärkeimpiä. OSTWALD väittää mielihyväliä antaneensa tarkan värinpuhtauden määritelmän (vrt. § 10), joka perustuu siihen, että luvuilla ilmaistaan, kuinka paljon valkoista ja mustaa kysymyksessä olevassa kirjavassa värissä on.
Aikaisempaa värioppia hyvin kuvaava on kirjavien värien valoisuutta koskeva kysymys. Sen vaikeus seuraa siitäkin, että kuten valo-opista on tunnettua, eriväristen valolähteiden vertaileminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että monet etevät tiedemiehet ovat arvelleet sitä mahdottomaksi, tunnustaen siten, että värin valoisuutta ei voida ilmaista luvulla. Periaatteellisesti voidaan kuitenkin menetellä siten, että jokaiselle kirjavalle värille määrätään harmaa väri, joka psykoloogisesti näyttää yhtä valoisalta kuin itse väri. Siten saadaan sen valoisuusarvo.
Huomautettakoon lopuksi, ettei väriopin ole aikaisemmin onnistunut tyydyttävästi selittää, mistä syystä spektrissä ei saada ruskeita ja öljypuun-vihreitä värejä, vaihdeltakoon valoisuutta ja sekoitettakoan värejä miten hyvänsä.
Mainitusta seuraa, sanoo OSTWALD, että värioppi on alusta alkaen uudelleen rakennettava, jotta se voidaan liittää eksaktiseen tieteeseen. Erittäin tärkeä on asian käytännöllinen puoli. Ajattelemme ennen kaikkea laajaa väriaineiden teollisuutta, joka tähän asti ei ole voinut yksikäsitteisesti merkitä tuotteitaan luvuilla ja mitoilla. Kuinka tarkkaan ilmaistaan esim. fysiikassa lämpötila, sähköjännitys, tilavuus luvuilla ja yksiköillä! Tieteellisen väriopin päämäärä on sen liittäminen absoluuttiseen mittajärjestelmään. Näytämme seuraavassa miten OSTWALD koettaa toteuttaa suunnitelmiaan, puhuen ensin epäkirjavista väreistä.
§ 4. I. Epäkirjavat värit. Kun pianolla yhtaikaa painetaan useampia aivan mielivaltaisia koskettimia, syntyy tavallisesti vastenmielinen dissonanssi, harvoin miellyttävä konsonanssi. Kun samoin monta eri väriä yhdistetään mielivaltaisesti, tekevät ne yhteensä usein epämieluisan, parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyden vaikutuksen, ne vaikuttavat epäharmoonisesti. Luonnossa tapaamme sitävastoin usein miellyttäviä väriyhdistyksiä, samoin väritaiteellisesti lahjakkaiden henkilöiden töissä. Kun miellyttävässä väriharmoniiassa joku väri korvataan toisella mielivaltaisella, häviää usein miellyttävä tunne. Siitä päätämme, että väriyhdistelmät samoin kuin ääniharmoniat seuraavat määrättyjä lakeja, joiden rikkominen saa aikaan epämiellyttäviä tunteita. Ja kuten ääniopissa kaksi säveltä sointuu hyvin yhteen, jos niiden intervallina on yksinkertainen murtoluku, niin voimme OSTWALDin kanssa lausua väriharmoniikan päälauseen seuraavasti: harmoonisina eli yhteenkuuluvina voivat ainoastaan sellaiset värit esiintyä, joiden ominaisuudet ovat määrätyissä yksinkertaisissa suhteissa toisiinsa. Tulokset, joihin mainittu lause johtaa, osoittavat sen oikeaksi.
Alamme yksinkertaisimmalla tapauksella, valkoisella, mustalla ja niiden välillä olevilla harmailla väreillä. Ne muodostavat jatkuvan yksidimensionaalisen sarjan, jonka päätepisteet ovat valkoinen ja musta. Kun värejä ei ole monta, löytää tottumaton silmäkin sarjasta jokaisen värin aseman, sillä toinen väri on valoisampi, toinen tummempi kuin sen viereinen väri. Epäkirjavat värit eroavat siis toisistaan yhden ainoan ominaisuuden, nim. valoisuuden (Helligkeit) suhteen.
Harmaat värit syntyvät sekoittamalla valkoista ja mustaa, esim. värilevyllä. Olkoon valkoisen ja mustan osan summa (esim. koko värilevyn pinta) 1 ja merkitköön w valkoista, s mustaa osaa, niin w+s = 1. Kun annamme w:n muuttua jatkuvaisesti o:sta 1:een, muuttuu s jatkuvaisesti 1:stä 0:aan. s = 0 antaa raja-arvon w = 1, siis "täysin valkoista", w = 0 eli s = 1 sarjan toisen pään, "täysin mustaa". Käytännössä ei täysin valkoista ja täysin mustaa saada, ne ovat ihannekäsitteitä. Mikään valkoinen väri ei nim. heijasta kaikkea sitä kohdannutta valoa ja jokainen musta väri heijastaa jonkun verran valoa. Lähinnä valkoista rajaa on barytvalkea (bariumsulfaatti). Kun sen valkeus merkitään 100:11a, on sinkkivalkean 95, se heijastaa siis 95 % sitä kohdanneesta valosta. Liidun valoisuus on saman asteikon mukaan vain 80 ja se on sitäpaitsi kellertävää, kuten helposti huomaa vertaamalla sitä mainittuihin väreihin.
Kun kaksi väriä (esim. harmaata) eroaa vain hyvin vähän toisistaan, voi ainoastaan tottunut silmä eroittaa ne. Ja erotusaskel voidaan tehdä niin pieneksi, ettei mikään inhimillinen silmä sitä huomaa. Pienin vielä huomattava raja-askel (noin 1 % ero valkopitoisuudessa) on n. s. kynnys (Schwelle). Sen suuruus vaihtelee henkilöstä toiseen ja se riippuu sitäpaitsi havaitsijan hetkellisestä kyvystä. Harjoituksen ja tarkkaavaisuuden kautta vähenee tuo askel.
Täysin valkoinen on siis pinta, joka heijastaa kaiken valon, täysin musta pinta, joka ei heijasta mitään valoa. Harmaa on pinta, joka heijastaa osan sitä kohdanneesta valosta.
Täysin musta pinta saadaan, kun mustasta paperista valmistetaan kuutio (musta pinta sisäänpäin), jonka sivuun tehdään aukko. Viimemainittu on tummempi kuin mikään saatavana oleva musta väri, vieläpä tummempi kuin musta silkkisamettikin. Viimemainittu heijastaa siis vielä jonkun verran valoa.
§ 5. FECHNERin laki. Olkoon valkoinen väri 0.80 (joka siis heijastaa 80/100 sitä kohdanneesta valosta) ja musta väri 0.05 (joka heijastaa 5/100 valoa). Muodostamme aritmeettisen keskiarvon
Tuolla lailla on siis harmaajono jaettu osiin, kappaleihin. Mutta tarvitsemme tarkoin määrättyjä pisteitä eikä välialueita. Otamme siitä syystä kahden viereisen luvun keskiarvon, jolloin saadaan seuraava sarja:
Lyhyyden vuoksi merkitään luvut kirjaimilla. Ylläolevassa sarjassa ovat kuitenkin askeleet käytännössä liian pieniä, joka toisen voi jättää pois. Siten saatu käytännöllinen harmaasarja (Grauleiter) käsittää siis kirjaimet a, c, e, g, i, 1, n, p, r, t, joista p:tä alemmat arvot eivät toistaiseksi tule kysymykseen, niitä kun ei voida valmistaa sivelemällä. Jos tulevaisuudessa kehittyneempi väritekniikka sallii vielä tummempien värien valmistamisen, niin yllämainittu menettetytapa yksikäsitteisesti osottaa mitkä seuraavat asteet ovat. - Kirjaimiin liittyvät luvut ilmaisevat paljonko valkoista ja mustaa jokaisessa värissä on. Niinpä h;ssa on 18 % valkoista ja 82 % mustaa.
Harmaasarjamme on graafisesti esitettynä i;ssä kuv. Kuvassa 1 on vasemmalla puolella oleva viiva jaettu io:een yhtä suureen osaan. w edustaa sen valkoista, s sen mustaa päätä. Niiden välillä olevat jakopisteet vastaavat harmaita värejä 0.9, 0.8, 0.7, 0.6, 0.5, 0.4, 0.3, 0.2, 0.1; yhtä pitkän oikeanpuolisen viivan pisteet taas värejä a, c, e, g, i, 1, n, p. Näemme, että ensimmäiset askeleet ac ja ce ovat pitkiä, mutta seuraavat askeleet yhä lyhyempiä. p:tä seuraavia (äärettömän monia) pisteitä ei tilan ahtauden vuoksi voi selvästi merkitä kuvioon.
Kuv. 1 b:ssä on päinvastoin yhtä suuret aistimusasteet kuvattu yhtä pitkinä viivoina, ja silloin kasvavat vasemmanpuoliset viivat alaspäin.
Jako muistuttaa logaritmista laskupuikkoa, tuota kaikille teknikoille tuttua apukojetta. Mallisarjaa voi senjohdosta yhtä hyvin sanoa logaritmiseksi kuin geometriseksi.
Käytännössä menetellään yksinkertaisesti siten, että harmaa mallisarja asetetaan tutkittavalle väripinnalle ja määrätään mitä normaalivärejä pinnan värit lähinnä vastaavat.
Sekä yllämainitusta että käytännöllisistä, värilevyllä tehdyistä kokeista seuraa, että vähän mustaa lisättynä suureen määrään valkoista tekee sen vain vähän mustemmaksi, jotavastoin täysin musta levy, johon piirretään valkoinen viiva, pyöriessään näyttää selvästi harmaalta.
§ 6. Harmaat värisoinnut. Moni luulee, että kaikki epäkirjavat yhdistelmät ovat harmoonisia, kuten kaikki kissat ovat pimeässä harmaita. Mutta niin ei asianlaita ole. OSTWALD huomauttaa nimenomaan, että tuollaisten mielipiteiden olemassaolo selvästi todistaa, että väriharmonia-aisti tähän asti on vain vähän kehittynyt.
Kirjassaan "Die Harmonie der Farben" hän esittää kolme kuvaa, joissa jokaisessa on sama kolmesta harmaasta väristä tehty malli. Ensimmäisessä kuviossa ovat värit eeg, siis yhtä suuret kahden asteen välit, toisessa c g 1, siis myös yhtä suuret neljän asteen välit, kolmannessa c e n, jossa askel e n on suurempi kuin c e. Molemmat edelliset vaikuttavat silmäämme miellyttävästi, viimeinen epämielyttävästi. Jo siitä huomaamme, että järjestys vaikuttaa harmoonisesti.
Käyttämällä kombinatoriikin sääntöjä saadaan kolmella harmaa-asteikon värillä seuraavat väriharmoniiat:
1. Välinä kaksinkertainen askel:
Siinä jo 12 eri harmoniaa. Mutta jokainen noista kolmesta kombinatiosta voi mallissa esiintyä eri tavalla. Kun tarkastamme yksinkertaisinta tapausta, jolloin mallissa on vain kolme eri kenttää, voidaan niihin sijoittaa kolme eri väriä kuudella eri tavalla: I II III, I III II, II III I, j. n. e. Kaikkiaan saadaan siis tässä tapauksessa 6 x 12 = 72 eri mahdollisuutta, jotka yleensä näyttävät hyvinkin erilaisilta. Niitä voi yksinkertaisissa tapauksissa tutkia käyttämällä värikortteja, jotka liittyvät "Die Harmonie..." kirjaan. - Samoin voidaan käyttää neljästä, jopa viidestäkin väristä muodostettuja yhdistelmiä. Kombinaatiomahdollisuudet kasvavat silloin hyvin suurilukuisiksi. Kaikissa noissa tapauksissa on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että mallien eriväriset pinnat ovat jotakuinkin yhtä suuria. Muuten, jos joku pinta on hyvin suuri, toinen hyvin pieni, on vaikutus silmäämme toinen, tehtävä mutkistuu ja vaatii ratkaistamisekseen erikoistutkimuksia. Joka tapauksessa voidaan sanoa OSTWALDin kanssa
Gesetzlichkeit = Harmonie, lainmukaisuus = harmonia.
§ 7. Harmoteekki. Väriharmoniain tutkimiseen suosittelee OSTWALD harmoniakokoelman, harmoteekin (Harmothek) hankkimista. Käytetään kortteja, joilla jokaisella on oma harmaa tai kirjava värinsä. Parasta on käyttää kaikkialla täsmälleen samaa kokoa. Sopivimpana suosittelee OSTWALD "maailmankokoa" VI, 80 X 113 mm. Hän ennustaa, että pian tulee kaikkialla syntymään väriyhdistyksiä, samoin kuin nyt on musiikkiyhdistyksiä. Väriyhdistyksien jäsenet tulevat kokouksissaan näyttämään toisilleen keksimiään väriharmonioita. Ja toisinaan pidetään suurempia kokouksia, värijuhlia, kuten nykyään musiikkijuhlia. Niissä esitetään erikoisesti miellyttäviä ja omituisia väriharmonioita.
Kysymme nyt miten harmoteekkiin kuuluvat värikortit ovat valmistettavat. Joko siten, että kortteihin kiinnitetään kumilla erivärisistä papereista leikattuja suorakaiteita tai sivelemällä (tünchen) kortit värillä. Edellinen menettelytapa on tietenkin yksinkertaisempi, kun vaan saadaan oikeavärisiä papereita. Mutta siinäpä vaikeus onkin! Tehtailija ei tiedä mitä värejä hänen tulee valmistaa, ja ostaja ei tiedä mitä hänen tulee vaatia. Mutta kun kerran harmaaasteikko ja muut kirjavat mallivärit tulevat yleisesti otetuksi käytäntöön, valmistavat tehtaat harmaat välit a c e g i l n p ja määrätyt kirj. värit ja ostajan tarvitsee vain mainita kirjain saadakseen oikean värin. OSTWALD on jo laskenut kauppaan normaalipapereita, jotka vaikkakaan ne toistaisesti eivät ole aivan moitteettomia, kuitenkin edustavat korkeampaa tuotantotasoa kuin aikaisemmin käytetyt väripaperit.
Sivelemiseen käytetään joko tusshia, parhaiten n. s. saksalaista, ei kiinalaista tusshia, neutralisoitua nigrosiinia y. m. Ne sekoitetaan vedellä kunnes saadaan asteikon välit a c .... OSTWALD käyttää nimityksiä "freie" und "eingestellte Tünchen" (sivellys), "Decktunchen", "Pulvertünchen" j. n. e. Pulverisively on erittäin mukavaa. Pulverit sekoitetaan nestemäiseen sideaineeseen (Bindemittel), esim. vaaleaan liimaan, joka on liuotettu veteen. Tarkempia käyttöohjeita saa OSTWALDin kirjasta "Die Harmonie . . ." s. 22—25. sekä "Beiträge zur Farbenlehre", Abh. d. math. phys. Klasse d. Kgl. Sächs. Ges. d. M iss. Bd. 34 Nr III 1917, e. k. viides kappale. Mainittuja väliaineita saa Kustannusyhtiö UNESMAIta Deipzigistä, Kantstrasse 17, joka myy ENERGIE-Werke G. m. b. H. Gross-Bothenissa Sachsen'issa olevain tehtaiden tuotteita.
Ennenkuin siirrymme puhumaan kirjavista väreistä, mainitsemme, että kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa valmistetaan harmaita pintoja siten, että valkoinen pinta peitetään hienoilla viivoilla tai pisteillä. Kun merkit ovat kyllin lähellä toisiaan, ei silmä erolta niitä toisistaan, vaan pinta näyttää harmaalta. Saadaksemme vaaleinta harmaata väriämme, nim. c, on meidän teoreettisesti otettava 0.56 osaa valkoista ja 0.44 osaa mustaa, mutta koska paperin valoisuus parhaimmassa tapauksessa on noin 0.85 ja hyvän painomustan 0.056 (siis ei aivan mustaa) ja puolet pintaa on peitetty, saadaan harmaa väri ½ .0.85 + ½ . 0.056 = 0.453. Kun mielimme saada 0.56, on siis otettava melkein 2/3 valkoista eli tarkemmin 0.64 koko pintaa. Tuolla tavoin voidaan joka erikoisessa tapauksessa suorittaa laskut. (Vrt. myös R. ENGELHARDT, Der Goldene Schnitt im Buchgewerbe, Leipzig 1919, Tafel 41).
Epäkirjavain väriharmoniain tunteminen on siis tärkeää ei ainoastaan taiteilijoille, vaan myös kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa työskenteleville. Vieläpä voivat naiset puvuissaan suurella menestyksellä käyttää harmaasarjan harmonioita. Luonnossa esiintyy epäkirjavia värejä harvoin. Ihastuttavan esimerkin tarjoaa meille västäräkki, jonka värit ovat a g n, siis samanvälinen kolmiharmonia. Epäilemättä tuo sievä lintu näyttäisi rumemmalta, jos väliasteet olisivat erisuuruisia.
§ 8. II. Kirjavat värit. Täysi väri (Vollfarbe) on väri, joka ilmaisee ainoastaan määrättyä värisävyä eikä sisällä epäkirjavia osia. Se on ihanneväri, jota todellisuudessa ei koskaan saada, koska kirjavat värit aina sisältävät jonkun verran valkoista ja mustaa.
Epäkirjavat värit eroavat toisistaan ainoastaan valoisuutensa kautta, ne muodostavat yksinkertaisen (yksidimensionaalisen) moninaisuuden. Sitä vastoin voidaan kirjavat värit muuttaa eri tavalla. Esim. voidaan
a) Punainen väri tehdä keltaisemmaksi tai sinisemmäksi, sininen punaisemmaksi ja vihreämmäksi, vihreä sinisemmäksi ja keltaisetiiniäksi. Sanomme sitä värisävyn muutokseksi.
b) Säilyttää värisävy ja lisätä yhä kasvavia määriä valkoista, jolloin väri tulee yhä valoisammaksi.
c) Lisätä yhä suurempia määriä mustaa.
d) Lisätä sekä valkoista että mustaa, siis harmaata. d) on siis b):n ja c);n yleisempi tapaus.
Jokainen väri voidaan mainitun mukaan pitää muodostuneena puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta määrätyissä suhteissa. Senvuoksi sanomme että kirjavat värit muodostavat kolmikertaisen (kolmidimensionaalisen) moninaisuuden.
Värisävynsä (Farbton) mukaan, siis sen ominaisuuden mukaan, joka merkitään nimellä keltainen, punainen, sininen, vihreä, . . . järjetyvät täysvärit suljettuun jonoon, sarjaan, joka tavallisesti esitetään ympyränä. Väriympyrässä, oikeammin värisävy-ympyrässä eroitamme kahdeksan luonnollista pääväriä, nim. keltainen, oranssi (OSTWALD käyttää nimitystä Kress), punainen, violetti (Veil), ultramariinisininen (Ublau), jäänsininen (Eisblau), merenvihreä (Seegriin) ja lehdenvihreä (Laubgriin). Koska niiden väliset asteet ovat liian suuria, jaetaan jokainen pääväri vielä kolmeen asteeseen, jotka saavat nimen ensimmäinen, toinen, kolmas, keltainen, oranssi, punainen, j.n. e. Ajattelemme väriympyrän kehän jaetuksi sataan yhtä suureen osaan. Mutta koska 3 x 8 = 24 ei sisälly tasaisesti sataan, korvataan murtoluvut lähimmällä kokonaisella luvulla. Saadaan siis seuraava jako:
Noista 100:sta väristä muodostetaan väriympyrä siten, että sen yläosaan sijoitetaan valoisimmat värit, lehdenvihreä ja keltainen, oikealla puolella on oranssi ja punainen, vasemmalla merenvihreä ja jäänsininen. Väriympyrän alimmassa osassa ovat pimeimmät värit, violetti ja u-sininen. Tunnettujen kahdeksan päävärin edustajana voidaan pitää keskimmäistä riviä, siis keltaisten värin 04, oranssin 17, punaisen 29 j. n. e.
Väriympyrä tekee, sellaisena kuin OSTWALD sitä esittää "Farbenfibels"-kirjassaan hyvin miellyttävän vaikutuksen. Se jakaantuu kahteen osaan: lämpimiin ja kylmiin väreihin. Edelliseen kuuluvat lehdenvihreä, keltainen, oranssi ja punainen, toiseen violetti, u-sininen, jäänsininen ja merenvihreä. Jakopisteet ovat suunnilleen 88 ja 38. Koska värien intervallit sitäpaitsi ovat yhtä suuret, voidaan väriympyrän värejä käyttää värisävynormeina. Kahden viereisen värin ero on jo niin pieni, että se on lähellä kynnystä.
Sellaisia värejä, jotka optillisesti sekoitettuina muodostavat neutraali-harmaata, sanotaan vastaväreiksi (Gegenfarben). Sellaisia ovat
Keltainen ja u-sininen
oranssi " jäänsininen
punainen " merenvihreä
violetti " lehdenvihreä.
Väriympyrässä ne seisovat halkaisijain vastakkaisissa päissä. Keltainen, u-sininen, punainen ja merenvihreä saavat myös nimen alkuvärit. Aikaisempi otaksuma, että on 6 pääväriä ja 3 alkuväriä, on siis OSTWALDin mukaan väärä.
Luonnossa esiintyvät värit jäänsininen ja merenvihreä vain harvoin. Senvuoksi onkin vasta-alkajan vaikeampaa eroittaaniitätoisistaan kuin muita yleisempiä värejä, sillä hän ei ole niihin tottunut. Kukkien väritkään eivät saavuta korkeampia arvoja kuin kolmas usininen 58, lehtien värit alkavat vasta lehdenvihreällä 88. Perhosiltakin puuttuvat jäänsininen ja merenvihreä. Ne esiintyvät kuitenkin harvinaisen ja aran jäälinnun puvussa. - Muita väriympyrän värejä tapaa sitävastoin usein luonnossa, ja ne ovat meille sen johdosta hyvinkin tuttuja.
§9. III. Vaaleankirkkaat (hellklar) ja tummankirkkaat (dunkelklar) värisarjat syntyvät lisäämällä täysväriin valkoista tai mustaa. Edelliset, jotka eivät sisällä kuin hyvin vähän mustaa, merkitään samoilla kirjaimilla a c e g i l n p kuin epäkirjavan sarjan värit. Kuten epäkirjavassa sarjassakin merkitsee a täysin valkoista, c vaaleinta, siis enimmän valkoista sisältävää kirjavaa väriä, p tumminta paperille ilmestyvää väriä. Villalla, silkillä ja ennen kaikkea sameteilla saadaan kuitenkin vielä tummempia värejä. - Kun on 24 värisävymallia (Farbentonnorm), niin syntyy 24 täysin määrättyä vaaleankirkasta värisarjaa, jotka sopivasti merkitään sekä väsisävyn numerolla että kirjaimilla. Esim. u-sininen 54 antaa sarjan 54 c, 54 e, 54 g j. n. e. Mutta osoittaaksemme että ne ovat vaaleankirkkaita, siis mustasta melkein vapaita värejä, lisäämme niihin vielä kirjaimen a. Täydellinen merkitys on siis tässä tapauksessa 54 ca, 54 ea, 54 ga j. n. e.
Kun jokainen täysi väri siten antaa alun seitsemälle vaaleankirkkaalle välisarjalle, on vaaleankirkkaiden mallien koko luku 7 X 24 = 168.
Vaaleankirkkaat värit ovat taidemaalarille tuttuja, koska ne syntyvät sekoittamalla täysiväriin valkoista. Vesivärejä käytettäessä saadaan vaaleankirkkaita värejä peittämällä valkoista paperia yhä ohuemmilla värikerroksilla. Siinä tapauksessa muuttuu kuitenkin tavallisesti pigmentin värisävy. Niinpä oranssi tulee yhä keltaisemmaksi kuta ohuempi kerros on, punainen 25 sinisemmäksi, violetti sinisemmäksi, sininen vihreämmäksi j. n. e.
Tummankirkkaat värisävyt seuraavat samoja lakeja kuin vaaleankirkkaatkin, mutta edellisiä on vaikeampi valmistaa, kun ei ole mustia sivellyksiä, jotka eivät heijasta ainakin jonkun verran valkoista valoa. Sieviä tummankirkkaita värejä nähdään usein kirjavissa lasiakkunoissa ennen kaikkea vanhain kirkkojen akkunanruuduissa.
§10. IV. Himmeät värit.
Väri, joka täysvärin ohella sisältää yhtaikaa valkoista ja mustaa, on himmeä (trüb). Himmeät värit esitetään sopivasti samavärisävyisellä (farbtongleich) kolmiolla (kuva 2). v merkitsee siinä täysväriä, w valkoista, s mustaa. Vaaleankirkkaat värit, jotka täysvärin ohella sisältävät valkoista, järjestyvät pitkin kolmion sivua vw. Niiden yhtälö on v+w=l. w=0 antaa täysvärin, v=0 valkoisen värin. Tummankirkkaat värit ulottuvat taasen pitkin sivua vs. Niiden yhtälö on v+s=l. s=0 antaa täysvärin, v=0 puhtaan mustan. Mutta sen ohella voidaan v:stä vetää suoria mielivaltaiseen sivulle ws sijaitsevaan pisteeseen, siis täysiväriin lisätä harmaata. Yleinen yhtälö on siis v+w+s=1. Se osoittaa, että jokainen väri on muodostunut puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta. Vasta kun kaksi noista kolmesta suureesta on tunnettu, saadaan kolmas täysin määrätyksi. Värin puhtaus määritellään siis kaavalla v=i-w-s.
Mainittu seikka saadaan geometrisesti hyvin esille. Piirrämme tasasivuisessa kolmiossamme mielivaltaisesta pisteestä m yhdensuuntaisia ma, mb, mc kolmion sivuille. Summa ma+mb+mc = kolmion sivu. Kun sille annamme arvon 1, voidaan merkitä ma=v, mb=w ja mc=s, jolloin saadaan himmeiden värien yhtälö.
Erikoista huomiota ansaitsevat samavärisävykolmiossa sivut ja niille piirretyt yhdensuuntaiset suorat. On jo mainittu että vw edustaa vaaleankirkasta ja vs tummankirkasta värisarjaa. ws taas on jo aikaisemmin käsitelty harmaasarja. vw:n ja vs:n yhdensuuntaiset suorat antavat sarjoja, joiden värit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, koska edellisissä s, jälkimmäisissä w pysyy muuttumattomana. OSTWALD käyttää nimityksiä yhtä musta, yhtä valkoinen (Schwarzgleiche, Weissgleiche). Niiden lisäksi tulevat ws viivalle yhdensuuntaiset varjosarjat (Schattenreihen) , jotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne syntyvät luonnossa, kun samanvärisen kappaleen eri paikat tulevat eri kirkkaasti valaistuksi. Kun jonkun värin valkopitoisuus ja mustapitoisuus tunnetaan, saadaan sen asema systeemissä määrätyksi piirtämällä sen kautta yhdensuuntaiset viivat sivuille. Niinpä on F (kuv. 3) väri, jonka sävy olkoon esim. 56 ja joka sisältää 20 % valkoista ja 40 % mustaa.
Kuten aikaisemmin esitetyissä sarjoissa on samavärisävyisen kolmion pinta peitetty jatkuvaisesti muuttuvilla väreillä, joita voidaan eroittaa tuhansia. Järjestääksemme tuon moninaisuuden lähdemme ws sivulta ja jaamme sen sarjaan (vrt.kuv. 4) sekä vedämme jakopisteistä suoria yhdensuuntaisina wv ja sv sivuille. Kolmio tulee sen kautta jaetuksi 28 suunnikkaaseen, johon lisäksi tulee 8 kolmiota pitkin ws sivua. Pintaosat pienenevät s pistettä kohti. Jos tahdomme, että yhtä suuria tunneaskelia vastaa yhtä suuret pinnat, tulee meidän ikäänkuin venyttää kolmion pintaa kunnes välit kaikilla sivuilla ovat yhtä suuret. Silloin saamme kolmion, jossa kaikki ruudut ovat samankokoisia (kuva 5). Ne merkitään kahdellakirjaimella. Ensimmäinen kirjain antaa ruutua vastaavan värin valkopitoisuuden, toinen sen mustapitoisuuden. Kolmio sisältää siis kaikki ne mallinmukaiset sekoitusvärit, jotka saadaan täysiväristä aina valkopitoisuuteen p asti. Niinpä on 29 le toinen punainen väri, jonka valkopituisuus on 1 ja mustapitoisuus e. Värit tulevat siten yksikäsitteisesti määrätyiksi värimerkeillä. Viimemainituilla on väriopissa sama merkitys kuin nuoteilla sävelopissa.
Jokaiseen värisävyyn kuuluu tuollainen kolmio. Koska löytyy 24 mallivärisävyä, saadaan siis 24 samavärisäyvyistä kolmiota Jokaisessa kolmiossa on 28 kirjavaa mallia, siis kaikkiaan 24 X 28 =672, johon vielä tulee 8 epäkirjavaa värimallia, siis kaikkiaan 680.
Olemme tässä otaksuneet, että sarjamme loppuu pisteessä p. Jos tekniikan onnistuu valmistaa värejä, joissa on vielä vähemmän valkoista, kasvaa mallien luku nopeasti.
§ 11. V. Värikappale. On mainittu, että kaikki kysymykseen tulevat värisävyt esitetään väriympyrällä. Sen jälkeen on näytetty, miten jokainen täysväri voidaan muuttaa lisäämällä valkoista tai mustaa tai kumpaakin. Vastaavat värisävyt saadaan samavärisävyisistä kolmioista. Jokaiseen kolmioon kuuluu yksi ainoa täysväri. Kolmioita on kaikkiaan 24. Ne voidaan yhdistää kaksoiskartioksi (kuv. 6, 7), jonka akselin muodostaa epäkirjava sarja. Kaksoiskartion ylempi kärki on valkoinen, sen alempi kärki musta. Täysvärit peittävät sen kannan ympyrän kehän. Tuo kaksoiskartio (OSTWALDin FARBKÖRPER) antaatarkan kuvan koko värikunnasta.
Pääleikkaustasot. Hyvä käsitys välikappaleesta saadaan leikkaamalla se määrätynsuuntaisilla tasoilla. Asetamme ensin leikkaustason akselin kautta. Silloin saamme kaksi samavärisävyistä kolmiota, joiden täysvärit ovat toisensa vastavärejä. Täysväri on kolmion uloimmassa kärjessä, kuta lähempänä akselia värit sijaitsevat, sitä vähemmän puhtaita ne ovat. Yhtä valkoiset ja yhtä mustat viivat kulkevat ulkosivujen suuntaisesti, varjoviivat akselin suuntaisesti. Varjoviivat sisältävät värejä, jotka ovat yhtä puhtaita. Niitä sanotaan yhtä puhtaiksi (Reingleiche). Harmaansarjan puhtaus on tietenkin 0. Sitä seuraavien pystysuorain viivain puhtaudet merkitään roomalaisilla numeroilla. Täysvärin puhtaus on 1.
Kun leikkaustaso asetetaan kohtisuoraan kaksoiskartion akselia vastaan, syntyy ympyröitä, joista suurin on se, jonka kehässä täysvärit sijaitsevat. Kärkiä kohti vähenee ympyräin koko. Samassa ympyrässä on jokaisen värin valko- ja mustapitoisuus sama, koska kolmioiden vastaavilla ruuduilla on samat kirjaimet. OSTWALD antaa siitä syystä ympyröille nimen samanarvoinen (Wertgleich). Ne merkitään kahdella kirjaimella, esim. ca, ea, ga, j.n. e. ja niitä on kaikkiaan 28. Jokainen sisältää 24 väriä. Kirjavien värien koko lukumäärä on siis 24 x 28 = 672, kuten jo ennen on mainittu.
Mallivärit voidaan siis järjestää joko 24 samavärisävyisen kolmion tai 28 samanarvoisen ympyrän mukaisesti. Edellisessä tapauksessa on määräävänä tekijänä värisävyn yhtäläisyys, jälkimmäisessä sama valko- ja mustapitoisuus. Jokaisen ympyrän keskipiste sijaitsee kaksoiskartion akselissa, joka samalla kertaa muodostaa kolmioiden yhden sivun.
Värikappale tarjoaa siis kootun väriaineiston ja sillä on väriharmoniain tutkimisessa suuri merkitys.
§ 12. Epäkirjavain värien harmoniasta on jo aikaisemmin puhuttu. Mainittiin, että perussääntö kuuluu: harmonia = järjestys, ja se pitää paikkansa myös kirjavain värien suhteen.
Samanarvoisia (Wertgleich) harmonioita saadaan yhdistämällä väriympyrän jokaista väriä saman ympyrän muihin väreihin (paitsi aivan viereisiin). Tunnetuimpia väriyhdistelmiä ovat vastaparit. Kun tahdotaan yhdistää harmoonisesti kolme väriä, voidaan esim. jakaa ympyrän kehä kolmeen yhtä suureen osaan ja valita jakopisteiden värit. Siten saadaan miellyttäviä yhdistelmiä; käytännössä käytetään usein vääriä ja senjehdosta epämiellyttävästi vaikuttavia kolmikertaisia "väriharmonioita". Tietenkin voidaan samoin yhdistää 4,5 j. n. e. värejä. Harmoniani koko lukumäärä on äärettömän suuri ja ainoastaan pieni osa siitä tunnettu.
Samavärisävyisiä harmonioita. Samavärisävyisiä kolmioissa ei voi kuten ympyröissä yhdistää jokaista väriä mielivaltaiseen toiseen. Värisävymoninaisuus on nimittäin niissä jo niin komplisoitu, että on parasta rajoittua yksityisiin sarjoihin.
Sarjoista mainitsee OSTWALD ensi sijassa varjosarjat (§ 10), jotka antavat sävynsävy (Ton in Ton)-nimiset harmoniat.
Kun FECHNERin kolmiosta (kuva 5) määrätään varjosarjoihin kuuluvat kirjaimet, nähdään, että niissä, vastakohtana yhtä valkoisille ja yhtä mustille sarjoille, yksi kirjain ei pysy muuttumattomana, vaan molemmat muuttuvat. Varjosarjassa ca, ec, ge, ig, li, nl, pn on kirjaimien väli kaksinkertainen askel, varjosarjassa ga, ie, le, ng, pi kolmikertainen askel.
Kun määrätylle värille on haettava varjosarja, niin se kyllä saadaan kuvasta 5, mutta vielä yksinkertaisemmin käyttämällä n. s. varjopuikkoa (Schattenschieber) , kahta kirjaimilla a, c, e . . . varustettua kaitonkikaistaletta, joista toisen voi siirtää toista pitkin. Siirretään kunnes annetun värin molemmat kirjaimet ovat vierekkäin; muut kirjainparit ovat silloin varjovärien välimerkit.
Käyttämällä yhtaikaa harmonian erikoissääntöjä saadaan yhdistettyjä harmonioita, joiden luku on rajaton.
§ 13. Tilan ahtauden vuoksi tyydymme yllämainittuun selostukseen. Mutta ennenkuin lopetamme selostuksemme, annamme kuitenkin viittauksen siitä miten värisävyjä fysikaalisesti voidaan tutkia. OSTWALD omistaa tuolle seikalle fysikaalisessa väriopissaan kokonaisen luvun. Pyörivästä värilevystä on jo puhuttu. Voidaan myös käyttää LAMBERTin peiliä (1760), joka yksinkertaisemmassa muodossaan (kuva 8) on läpikuultava tasolevy, asetettuna kohtisuoraan alustaa vastaan. Sekoitettavat värit asetetaan symmetrisesti lasin eteen ja taakse. Toisen värin kuva sattuu silloin toiseen ja syntyy sekoitus. Vaikeuksia tuottaa se seikka, että heijastunut valomäärä on paljon pienempi kuin taittunut valomäärä.
Vielä mukavammin tutkitaan värisävyjä n. s. pomi’lla (Der Pomi), joka perustuu valon kaksoistaittumiseen. Muutamat kristallit, esim. kalkkisälpä, taittavat kuten tunnettua, valon siten että määrätystä esineestä syntyy kaksi kuvaa, jotka sijaitsevat jonkun matkan päässä toisistaan ja joiden säteet ovat polarisoidut kohtisuoraan toisiaan vastaan. Mukavasti saadaan kaksoistaittumista n. s. WOLLASTON-prismoilla.
Kun tuollaisen prisman läpi tarkastetaan väriympyrään kuuluvaa värikorttia, saadaan siis kaksi kuvaa, ja kun viereen pannaan sen vastavärikortti, siitä myös kaksi kuvaa. Helposti voidaan asettaa kortit siten, että vastavärit peittävät toisensa. Värit ovat yhtä puhtaita, jos ne sekoitettuina antavat neutraaliharmaata, muussa tapauksessa vallitsee puhtaampi väri. Mutta se voidaan heikentää käyttämällä n. s. NICOLin prismaa, joka sopivasti kiinnitetään WOLLASTON-prisman yläpuolelle. Siten syntyy koje, jolla voidaan sekoittaa värit mielivaltaisessa suhteessa.
Kuva 9 näyttää pomin yksinkertaisessa muodossaan. Nicoli N voidaan kiertää wollastonprisma W:n suhteen, kierroskulma määrätään asteikolla. Suhde, jossa edellinen heikentää jälkimmäisen synnyttämiä kuvia, riippuu nimittäin molempien kristallien tasojen keskinäisestä asemasta.
On olemassa muitakin väriensekoituskojeita, esim. HELMHOETZin, mutta niiden rakenne jääköön tässä selostamatta.
§ 14. Jälkikatsaus. Eri tutkijain harrastusten mukaisesti on värioppia käsitelty joko enemmän fysikaaliselta tai enemmän fysiologiselta kannalta. Tuollaisia vastakohtia ovat m. m. NEWTON ja GOETHE sekä HELMHOLTZ ja HERING. OSTWALD nojautuu kyllä HERINGin tutkimuksiin, mutta hänen kantansa on siitä huolimatta enemmän fysikaalinen kuin psykofyysillinen. HERING onkin uuden väriopin suhteen pysynyt jonkunverran varovalla kannalla.
On mainittu, että OSTWALD käsittelee värioppiaan monessa kirjassa ja aikakauslehtikirjoituksessa. Kulkien yksinkertaisemmasta vaikeampaan hän puhuu ensin valkoisesta, mustasta ja harmaista väreistä, vasta senjälkeen kirjavista. Elän tuo myös esille normaalivärejä. Kysymys on vain voidaanko ne tarkoin toistaa? Valkeisen ja mustan värin suhteen täytyy otaksua niin olevan, ne saadaan aina uudelleen samalla tarkkuudella. Ja kun kerran päätepisteet on määrätty, tunnetaan myös koko harmaasaija ja siten jokaisen värin valko- ja mustapiteisuus. Vaikeampi tehtävä on kirjavien värien reprodusciminen, on epäilttävä, antaako reseptin tarkka käyttäminen joka tapauksessa täsmälleen saman värisävyn? Tosin on OSTWALD määrännyt väriympyränsä 100 väriä vertaamalla ne spektraaliväreihin, jeieen aaltopituus on tunnettu. Mutta tuota keinoa ei voi käyttää purppuravärien suhteen, ja sen ohella voi epäillä eikö havaitsijan silmäin subjektiiviset ominaisuudet vaikuta tuloksiin. Siinä yksi uuden järjestelmän suurimpia vaikeuksia! Edeltäpäin on vaikeaa sanoa onko se täydellisesti voitettavissa.
Eri arvostelijat huomauttavat OSTWALDin väriopissa eri soikeista. Erinpä on W. KÖNIG (Thys. Zeitschr. 1919) tyytymätön kyllästettyjen värien määritelmään. 3:ssa pykälässä mainitsimme puhuessamme keltaisesta väristä, että värilliset pigmentit heijastavat leveitä spektraalialueita, esim. keltainen pigmentti äärimmäisen punaisen ja sen vihreänsinisen komplementtivärin välillä olevia säteitä. Keltaisella värillä tehdyt kokemukset sovelluttaa OSTWALD muihin väreihin väittäen että kyllästetty väri syntyy kaikkien kahden komplementtivärin välillä olevien aaltopituuksien yhteisvaikutuksesta, määritelmä, joka kyllä tuntuu omituiselta.
Kun aikaisemmin puhuttiin värin intensiteetistä tai valoisuudesta, puhuu OSTWALD sen harmaa- eli valko- ja mustapitoisuudesta. Väri on siis määrätty sävynsä, puhtautensa ja harmaapitoisuutensa kautta.
Ahkeralla työllään on OSTWALD lyhyessä ajassa melkoisesti laajentanut tärkeää värioppia koskevia tietojamme. Hän on saanut paljon kannatusta, mutta hän on muutamien tiedemiesten puolelta kohdannut suoranaista vastustustakin. Niinpä on K. W. FRITZ KOHLRAUSCH väittänyt (katso m. m. Fhysik. Zeitschr. 1920 ja 1922) ettei OSTWALDin värioppi ole tieteellisesti moitteeton sekä että HELMHOLTZin aikaisemmin perustettu värioppi yhtä hyvin sallii värisävyjen tarkkaa määrittelemistä ja merkitsemistä. Kuitenkin myöntää KOHLRAUSCHkin että OSTWALDin värioppi on yksinkertainen ja havainnollinen ja käytännössä riittävän tarkka. Käytännöllinen väritekniikka enkin nojautumalla siihen ottanut suuren askeleen eteenpäin, ennen kaikkea siten että on saatu joukko tarkoin määrättyjä värimalleja, joten ennen vallitseva epämääräisyys on hävinnyt. Standardisoiminenhan on nykyajan tunnussana. Kun OSTWALDin värioppi tulee tunnetuksi eri maissa, tietää tehtailija mitä hänen tulee valmistaa ja ostaja tietää mitä hänen tulee vaatia ja mitkä värit voidaan yheistää harmoniaksi. - Ja kuta enemmän avustajia OSTWALD saa eri maissa, sitä pikemmin tulee hänen oppinsa kehittymään.
Tämän kirjoituksen alussa lueteltiin muutamia OSTWALDin huomattavimpia värioppia koskevia kirjoituksia sekä mainittiin että ne voidaan tilata kustannusosakeyhtiö "UNESMAlta" Leipzigistä. UNESMAlta saa paitsi kirjallisuutta tilata mallivärejä, tusshia, väripapereita, väriliituja y. m. OSTWALD on laatinut värikokoelmia, jotka käyvät nimellä "Die grosse Farborgel A", "Die Pulverorgel B", "Die nasse Orgel C" sekä "Kleinchen". Edelliset ovat suuria ja verrattain kalliita, viimemainittu, kuten jo nimestä voi päättää, pieni.
Värikokoelmain tarpeellisuus seuraa jo siitäkin, että löytyy 8 epäkirjavaa, mutta 672 kirjavaa värimallia (§ 10, 11). On mainittu, että viimemainitut voidaan järjestää joko samavärisävyisten kolmioiden tai samanarvoisten ympyröiden mukaan. Kun siveltykset on järjestetty edellisellä tavalla, saadaan ilman vaikeuksia määrättyä värisävyä vastaava kolmio ja siitä sävyä, jotka sijaitsevat kolmion yhdelle sivulle yhdensuuntaisella suoralla.
Mutta kolmiojärjestys on yleensä epäkäytännöllinen, koska käytetään paljon enemmän erivärisävyisiä kuin samavärisävyisiä harmonioita. On senjehdosta tarkoituksenmukaisempi järjestää samanarvoiset värit (joissa on sama valko- ja mustapitoisuus) ryhmiin. Sitäpaitsi vaatii Kolmiojärjestys paljon enemmän tilaa, ja se on tärkeä seikka, kun on kysymys 672:sta väristä.
OSTWALD järjestää siis värit samanarvoisuuden mukaan. Saadaan 28 ryhmää, joissa jokaisessa on 24 väriä. Noita 24 väriä ei järjestetä ympyrään, vaan suorakaiteeseen siten että saadaan 4 vaakasuoraa riviä ja 6 väriä rivissä, siis seuraavasti:
Kun on määrättyä ne samasävyiset värit, joita tahdotaan käyttää määrätyssä mallissa, niin otetaan uruista kirjaimien määräämä rekisteri ja vastaavista paikoista ne samasävyuset värit, jotka tarvitaan mallia varten.
"Suuret väriurut A" (Fladen-Orgel) sisältävät vesisivellydesiä (Guaschfarben), jotka ympyröidenmuotoisesti peittävät 113 x 160 mm suuruisia pahvilevyjä. Ympyröiden halkaisijat ovat 22 mm. Värillisiä tauluja on kaikkiaan 21, jokainen sisältää samanarvoisen ympyrän 24 värisävyä. Ympyrät ovat ca, ea, ec, ga, gc, ge, ia, ie, ie ig, la, Ic, le, lg, li, na, ne, ne, Ug, ni, nl. Pisaksi tulee epäkirjavia värejä sisältävä taulu. Värejä on kaikkiaan 520.
Mainittu kokoelma on tarkoitettu sekä tieteellisiä tutkimuksia että ennen kaikkea harmoonisesti värjättyjen mallien käytännöllistä valmistamista varten.
"Pulveriurut B" sisältävät pienissä lasipulloissa värijauhetta. Käytettäessä sekoitetaan pulverit juoksevalla liimalla. 21 rasiaa sisältää kaikkiaan 508 kirjavaa väriä. Kokoelma on erittäinkin mallieiipiirtäjiä ja reklaamitaiteilijoita varten.
"Nestemäiset urut C" sisältävät lasipulloissa valmiita väriliuoksia. Ne ovat siis heti käyttökelpoisia ja antavat erittäin sieviä värejä. Myös yksityisiä värisävyjä saa tilata.
"Kleinchen" on vesivärejä (Aquarellfarben) sisältävä rasia, joka mahtuu liivintaskuun. Siinä on 12 loistavaa väriä, jotka ovat niin riittäviä, että niillä OSTWALDin mukaan voi peittää 10 neliömetriä ja enemmänkin.
OSTWALD käyttää kirjoituksissaan paljon ammattitermejä jotkut niistä ovat aivan uusia. Merkitsemme tähän muutamat termit sekä tässä käytetyt suomalaiset vastineet. Numerot viittaavat pykäliin, joissa asiasta on puhuttu.
Dunkelklar (tummankirkas) .... § 9
Farbkörper (värikappale) .... " 11
Farbtongleiches Dreieek (samavärisävyinen kolmio) .... " 10
Gegenfarbe (vastaväri) .... " 8
Grauleiter (harmaasarja) .... " 5
Hellklar (vaaleankirkas) .... " 9
Kress (oranssi) .... " 8
Mathetisch (matemaattis-loogillinen) .... " 2
Pomi (polarisatioväriensekoittaja) .... " 13
Reingleich (yhtä puhdas) .... " 11
Schattenreihe (varjosarja) .... " 10
Schattenschieber (varjopuikko) .... " 12
Sehwarzgleich (yhtä musta) .... " 10
Trüb (himmeä) .... " 10
Ublau (ultramariinisininen) .... " 8
Unbunt (epäkirjava) .... " 3 ,4
Veil (violetti) .... " 8
Weissgleieh (yhtä valkoinen) .... " 10
Wertgleich (samanarvoinen) .... " 11,12.
Helsingissä tammikuussa 1923.
Harald Lunelund.
§ 1. Vähän enemmän kuin sata vuotta sitten julkaisi Saksan suurin runoilija GOETHE värioppinsa, jota hän itse piti erittäin tärkeänä. Siihen aikaan oli kuitenkin väritiede niin kehittymättömänä, ett'ei väriharmonia- tehtävää vielä voitu tieteellistä tietä ratkaista. Paljon suurempia edellytyksiä näyttää mainitussa suhteessa olevan eräällä uudella väriopilla, jonka perustaja on maailmankuulu kemisti WILHELM OSTWALD. Koska uudelle väritieteelle avautunee suuri tulevaisuus myös käytännöllisellä alalla, julkaistaan tässä lyhyt selonteko tuosta mielenkiintoisesta aineesta. Mutta on huomautettava, että OSTWALDin värioppia ei ole helppo esittää ilman värillisiä kuvia, joita OSTWALD itse käyttää muutamissa kirjoissaan ja jotka suuresti valaisevat asiaa.
Ennenkuin ryhdymme varsinaista värioppia käsittelemään, annamme vähän elämäkerta-tietoja sen perustajasta. W. OSTWALD syntyi v. 1853, oli vuodesta 1881 kemian professorina Riian polyteknikumissa ja sitten v. 1887—1906 fysikaalisen kemian professorina Leipzigin yliopistossa. Hän on julkaissut suuren joukon tieteellisiä tutkimuksia ja kirjoittanut paljon käytettyjä kemian oppikirjoja. V. 1887hän Van’t HOFFin kera perusti aikakauslehden "Zeitschrift für physikalische Chemie". Nobelin palkinnon sai OSTWALD v. 1909 erittäinkin katalyyttisten aineiden tutkimisesta. Jätettyhän v. 1906professorinvirkansa asettui OSTWALD asumaan Grossbotheniin lähellä Leipzigiä ja sinne hän on jäänyt tähän saakka.
Tutkijana ja ihmisenä esiintyy OSTWALD jyrkkänä energeetikkona. Omassa elämässään hän seuraa prinsiippiä: "Älä tuhlaa energiaa!" ja siitä johtuu hänen erinomainen tuottavaisuutensa. Hän käsittelee kaikkea tieteellisesti, niin onneakin, jolle hän on keksinyt kaavan O = T—V, onni = työ - vastustus. Se on OSTWALDia varsin kuvaava, hänen suurin onnensa on ahkera työ, joka sujuu ilman vastustusta.
OSTWALD asuu Grossbotliendssa suuressa talossa, melkein linnassa, jonka suurinta osaa kuitenkin käytetään laboratoriona. Hänen vaimonsa valitti kerran, että silityshuoneessakin kokeiltiin. OSTWALD elää yksinkertaisesti ja säännöllisesti, hän kävelee puistossaan kahdesti päivässä, aina täsmälleen samaan aikaan ilmasta huolimatta. Hänen työkykynsä on niin suuri, että hänen ystävillään on tapana sanoa hänen kirjoittavan yht’aikaa kaksi eri kirjoitusta, yhden kummallakin kädellä.
Suuren työkykynsä ohella on OSTWALD etevä organisaattori. Monesta omituisuudestaan huolimatta kelpaa hän jokaiselle esikuvaksi ehdottoman johdonmukaisuutensa tähden.
Väriopistaan tekee OSTWALD selkoa m. m. kirjasessa "Die Farbenfibel" (8 painos v. 1922, sis. 46 sivua) ja "Die Harmonie der Farben" -nimisessä vähän laajemmassa teoksessaan (2—3 p. 1921, 136 siv.). Edellinen on varustettu sievillä värikuvilla, jälkimmäiseen liittyy värikortteja sisältävä rasia. Sen ohella hän paraikaa julkaisee 5 nidosta käsittävää värioppia: I. "Mathetische Farbenlehre", II "Physikalische Farbenlehre", III. "Chemische Farbenlehre", IV. "Physiologische Farbenlehre" ja V. "Psychologische Farbenlehre". Mainitut kirjat ovat saatavissa kustannusosakeyhtiö "Unesma"lta Leipzigissä, samoin aikakauslehti "Die Farbe". Sitäpaitsi käsittelee OSTWALD värioppiaan lukuisissa eri kemiallisissa ja fysikaalisissa aikakauslehdissä olevissa kirjoituksissa.
OSTWALD sanoo oppiaan tieteelliseksi väriharmoniikaksi syystä, että hän siinä käyttää lukuja ja mittoja värien merkitsemiseksi. Tutustuminen värilakeihin on hänen mielestään taiteilijoille ja väriteknikoille yhtä tärkeää kuin musikaalisen harmoniaopin tunteminen säveltäjille. Ja tulee, samoin kuin tieteellinen perspektiivioppi kohotti piirustustaidon korkeammalle tasolle, uusi väritiedekin lisäämään tuotteiden taiteellista arvoa. On mielenkiintoista että OSTWALDin värioppia jo tutkitaan käytännössäkin. V. 1920 perustettiin Dresdeniin "Deutsche Werkstätte für Farbkunde", joka Sachsen'in hallituksen ja Dresdenin kaupungin avustamana kokeellisesti tutkii väriopin tieteellisiä perusteita ja niiden sovelluttamista käytännöstä.
§ 2. Lyhyt historiikki. Tieteellisen väriopin perustaja on ISAAC NEWTON, jonka ensimmäinen mainittua ainetta koskeva julkaisu on v:lta 1672. Käyttämällä prismaa hajoitti NEWTON auringonvalon eri väreiksi: punaiseksi, oranssiksi, keltaiseksi j. n. e. sekä tutki myös väriseoksia. Hän järjesti värit värirenkaaksi ja huomautti, että spektrin molemmat päät voidaan yhdistää punaista ja violettia sisältävän purppuran kautta. Hän puhuu sävelasteikon mukaisesti seitsemästä pääväristä.
Jotensakin samaan aikaan tutki BOYLE värejä kemialliselta näkökannalta, saavuttamatta kuitenkaan määrättyjä tuloksia. BRENNER sekä WALLER kokosivat siihen aikaan tunnetut värit ja järjestivät ne systeemiin. Ja vaskenpiirtäjät LE BLOND ja GAUTIER valmistivat 17:llä vuosisadalla kirjavia vaskipiirroksia käyttämällä ainoastaan 3 väriä, keltaista, punaista ja sinistä, joita OSTWALD sanoo maalarien perusväreiksi. Värejä tutkivat matemaattisesti T. MAYER ja J. H. LAMBERT, jälkimmäinen myös kokeellisesti. LAMBERTin väripyramiidia voidaan pitää värisystematiikan myöhemmän kehityksen perustana.
GOETHEn värioppia koskevat tutkimukset julkaistiin v. 1791 ja 1810. Hän jakoi m.m. värit fysiologisiin, fyysillisiin ja kemiallisiin, jota jakoa OSTWALD osaksi käyttää. Loogillis-matemaattista värioppia (OSTWALD käyttää siitä nimeä "mathetische Farbenlehre") ei kaunosielu GOETHE kaivannut.
Värioppia tutkivat myös saksalainen filosofi SCHOPENHAUER, ja maalari RUNGE, ranskalainen kemisti CHEVREUL, matemaatikko GRASSMANN, kuuluisat fyysikot HELMHOLTZ ja MAXWELL sekä fysioloogi HERING.
§ 3. Nyt siirrymme OSTWALDin värioppiin. Saadaksemme käsitteet selviksi, huomautamme ensin, että sanaa väri usein käytetään väärässä merkinnässä. Kaikki, mitä näemme on välittömästi värejä, jotka täyttävät suurempia tai pienempiä näköpiirimme osia. Kahden välialueen välillä on raja. Mutta aineita, joita värjäämiseen käytetään, emme sano väreiksi, vaan väriaineiksi. Energia, joka vaikuttaessaan silmäämme saa aikaan väriaistamisen, on taas valo.
Värit jaetaan
1. epäkirjaviin (unbunt): valkoinen, harmaa, musta ja kaikki niiden välillä olevat värit.
2. kirjaviin (bunt): keltainen, punainen, sininen, vihreä ja kaikki niiden välillä ja vieressä olevat värit.
Vaikkakin usein ainoastaan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvia pidetään todellisina väreinä, on sopivampi lukea myös edellinen ryhmä niihin, sillä ainoastaan silloin voidaan sanoa, että kaikki näköaistoksemme välittömästi ovat muodostetut väreistä.
V. 1914 oli KÖLNER-WERKBUND-AUSSTELLUNG'in suuri värinäyttely ja silloin huomattiin väriopin uudentaminen välttämättömäksi. Tuon tärkeän tehtävän ylin johto annettiin W. OSTWALDille. Kysymykseen, mitkä seikat ennen kaikkea tekivät uudenväriopin laadinnan tarpeelliseksi vastaa OSTWALD, että tiede ei aikaisemmin kyennyt ratkaisemaan järkiperäisen väriopin päätehtäviä, vaan että se oli monessa suhteessa puutteellinen. Mitä tarkoitetaan esim. käsitteillä kyllästetty väri, värin puhtaus, kirjavan värin valoisuus?
Kun on määriteltävä käsite kyllästetty väri, niin puhutaan tavallisesti sellaisten värähdysten väreistä, joilla on sama periodi, siis eristetyistä spektraaliväreistä. Mutta lähempi tutkimus osoittaa, että spektraalivärien ja kyllästettyjen värien yhtäläistäminen ei voi olla oikea. Otamme esimerkiksi keltaisen värin, joka on puhtaimpia, mitä tekniikassa voidaan valmistaa. Helposti huomataan, onko siihen lisätty muita värejä, ennen kaikkea mustaa tai harmaata. Ne tiedemiehet, jotka ovat tutkineet tuota kysymystä, vakuuttavat, ettäkeltainen väri on puhtaista tai kyllästetyistä väreistä valoisin. Tarkastaessamme spektriä huomaamme, että siinä puhtaasti keltainen alue on hyvin kapea, sen psykofyysillinen vaikutus on siis korkeintaan muutama prosentti koko spektrin vaikutuksesta. Jos kyllästetty keltainen olisi identtinen spektraalivärin kanssa, niin sen valoisuuden pitäisi olla vain joku prosentti puhtaasti valkoisen kappaleen valoisuudesta. Mutta se on paljon suurempi, ehkä noin 90 % siitä. Tuosta seuraa, että puhdas keltainen väri ei sisällä ainoastaan spektraalipuhtaita säteitä, ei edes hiukan leveämpää spektraalialuettakaan, esim. 580—590 µµ [1µµ = 10-6 mm), vaan että siinä on suuri joukko muitakin säteitä. Puhtaasti keltaisten liuosten analysoiminen osoittaa myös, että niissä on säteitä kaikista spektrin osista, punaisesta aina vihreänsiniseen asti.
Värin puhtausastetta ja sen mittaamista koskeva kysymys on koko väriopin tärkeimpiä. OSTWALD väittää mielihyväliä antaneensa tarkan värinpuhtauden määritelmän (vrt. § 10), joka perustuu siihen, että luvuilla ilmaistaan, kuinka paljon valkoista ja mustaa kysymyksessä olevassa kirjavassa värissä on.
Aikaisempaa värioppia hyvin kuvaava on kirjavien värien valoisuutta koskeva kysymys. Sen vaikeus seuraa siitäkin, että kuten valo-opista on tunnettua, eriväristen valolähteiden vertaileminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että monet etevät tiedemiehet ovat arvelleet sitä mahdottomaksi, tunnustaen siten, että värin valoisuutta ei voida ilmaista luvulla. Periaatteellisesti voidaan kuitenkin menetellä siten, että jokaiselle kirjavalle värille määrätään harmaa väri, joka psykoloogisesti näyttää yhtä valoisalta kuin itse väri. Siten saadaan sen valoisuusarvo.
Huomautettakoon lopuksi, ettei väriopin ole aikaisemmin onnistunut tyydyttävästi selittää, mistä syystä spektrissä ei saada ruskeita ja öljypuun-vihreitä värejä, vaihdeltakoon valoisuutta ja sekoitettakoan värejä miten hyvänsä.
Mainitusta seuraa, sanoo OSTWALD, että värioppi on alusta alkaen uudelleen rakennettava, jotta se voidaan liittää eksaktiseen tieteeseen. Erittäin tärkeä on asian käytännöllinen puoli. Ajattelemme ennen kaikkea laajaa väriaineiden teollisuutta, joka tähän asti ei ole voinut yksikäsitteisesti merkitä tuotteitaan luvuilla ja mitoilla. Kuinka tarkkaan ilmaistaan esim. fysiikassa lämpötila, sähköjännitys, tilavuus luvuilla ja yksiköillä! Tieteellisen väriopin päämäärä on sen liittäminen absoluuttiseen mittajärjestelmään. Näytämme seuraavassa miten OSTWALD koettaa toteuttaa suunnitelmiaan, puhuen ensin epäkirjavista väreistä.
§ 4. I. Epäkirjavat värit. Kun pianolla yhtaikaa painetaan useampia aivan mielivaltaisia koskettimia, syntyy tavallisesti vastenmielinen dissonanssi, harvoin miellyttävä konsonanssi. Kun samoin monta eri väriä yhdistetään mielivaltaisesti, tekevät ne yhteensä usein epämieluisan, parhaassa tapauksessa välinpitämättömyyden vaikutuksen, ne vaikuttavat epäharmoonisesti. Luonnossa tapaamme sitävastoin usein miellyttäviä väriyhdistyksiä, samoin väritaiteellisesti lahjakkaiden henkilöiden töissä. Kun miellyttävässä väriharmoniiassa joku väri korvataan toisella mielivaltaisella, häviää usein miellyttävä tunne. Siitä päätämme, että väriyhdistelmät samoin kuin ääniharmoniat seuraavat määrättyjä lakeja, joiden rikkominen saa aikaan epämiellyttäviä tunteita. Ja kuten ääniopissa kaksi säveltä sointuu hyvin yhteen, jos niiden intervallina on yksinkertainen murtoluku, niin voimme OSTWALDin kanssa lausua väriharmoniikan päälauseen seuraavasti: harmoonisina eli yhteenkuuluvina voivat ainoastaan sellaiset värit esiintyä, joiden ominaisuudet ovat määrätyissä yksinkertaisissa suhteissa toisiinsa. Tulokset, joihin mainittu lause johtaa, osoittavat sen oikeaksi.
Alamme yksinkertaisimmalla tapauksella, valkoisella, mustalla ja niiden välillä olevilla harmailla väreillä. Ne muodostavat jatkuvan yksidimensionaalisen sarjan, jonka päätepisteet ovat valkoinen ja musta. Kun värejä ei ole monta, löytää tottumaton silmäkin sarjasta jokaisen värin aseman, sillä toinen väri on valoisampi, toinen tummempi kuin sen viereinen väri. Epäkirjavat värit eroavat siis toisistaan yhden ainoan ominaisuuden, nim. valoisuuden (Helligkeit) suhteen.
Harmaat värit syntyvät sekoittamalla valkoista ja mustaa, esim. värilevyllä. Olkoon valkoisen ja mustan osan summa (esim. koko värilevyn pinta) 1 ja merkitköön w valkoista, s mustaa osaa, niin w+s = 1. Kun annamme w:n muuttua jatkuvaisesti o:sta 1:een, muuttuu s jatkuvaisesti 1:stä 0:aan. s = 0 antaa raja-arvon w = 1, siis "täysin valkoista", w = 0 eli s = 1 sarjan toisen pään, "täysin mustaa". Käytännössä ei täysin valkoista ja täysin mustaa saada, ne ovat ihannekäsitteitä. Mikään valkoinen väri ei nim. heijasta kaikkea sitä kohdannutta valoa ja jokainen musta väri heijastaa jonkun verran valoa. Lähinnä valkoista rajaa on barytvalkea (bariumsulfaatti). Kun sen valkeus merkitään 100:11a, on sinkkivalkean 95, se heijastaa siis 95 % sitä kohdanneesta valosta. Liidun valoisuus on saman asteikon mukaan vain 80 ja se on sitäpaitsi kellertävää, kuten helposti huomaa vertaamalla sitä mainittuihin väreihin.
Kun kaksi väriä (esim. harmaata) eroaa vain hyvin vähän toisistaan, voi ainoastaan tottunut silmä eroittaa ne. Ja erotusaskel voidaan tehdä niin pieneksi, ettei mikään inhimillinen silmä sitä huomaa. Pienin vielä huomattava raja-askel (noin 1 % ero valkopitoisuudessa) on n. s. kynnys (Schwelle). Sen suuruus vaihtelee henkilöstä toiseen ja se riippuu sitäpaitsi havaitsijan hetkellisestä kyvystä. Harjoituksen ja tarkkaavaisuuden kautta vähenee tuo askel.
Täysin valkoinen on siis pinta, joka heijastaa kaiken valon, täysin musta pinta, joka ei heijasta mitään valoa. Harmaa on pinta, joka heijastaa osan sitä kohdanneesta valosta.
Täysin musta pinta saadaan, kun mustasta paperista valmistetaan kuutio (musta pinta sisäänpäin), jonka sivuun tehdään aukko. Viimemainittu on tummempi kuin mikään saatavana oleva musta väri, vieläpä tummempi kuin musta silkkisamettikin. Viimemainittu heijastaa siis vielä jonkun verran valoa.
§ 5. FECHNERin laki. Olkoon valkoinen väri 0.80 (joka siis heijastaa 80/100 sitä kohdanneesta valosta) ja musta väri 0.05 (joka heijastaa 5/100 valoa). Muodostamme aritmeettisen keskiarvon
0.80 + 0.05
----------- = 0.425.
2
(Kokeet voidaan 2 tehdä esim. välilevyllä). Saamme silloin värin, joka on paljon lähempänä asteikon valkoista kuin sen mustaa päätä, sillä se näyttää miltei valkoiselta. Tuo omituinen seikka riippuu n. s. WEBER—FECHNERin laista (1850), joka sovellettuna tähän tapaukseemme lausun, että harmaiden värien väliset intervallit näyttävät olevan yhtä suuria ainoastaan silloin, kun niiden valoisuudet muodostavat geometrisen ( ogaritmisen) sarjan. Saadaksemme valkoisen ja mustan keskivälillä olevan harmaan värin tulee meidän ottaa 0.20 eikä 0.425, sillä 0.80 : 0.20 = 0.20 : 0.05. Luvut 0.80, 0.20 ja 0.05 muodostavat geometrisen sarjan. Mutta kun äärimmäisestä valkoisesta äärimmäiseen mustaan kulkevat harmaat asteet voidaan järjestää geometriseen sarjaan äärettömän monella eri tavalla, jotka eroavat toisistaan suhdeluvun suuruuden kautta, valitsee OSTWALD niistä mukavuuden vuoksi yhden, jolla on se ominaisuus, että intervalliin 0.01—0.10 joutuu 10 termiä ja intervalliin 0.10—1.00 yhtä monta termiä. Luvut saadaan helposti lasketuksi siten, että määrätään logaritmien 0.900, 0.800 j. n. e. numeroarvot. Etsittyjä lukuja ei voi lausua tarkoin desimaaliluvuilla, mutta koska silmämme eivät ole aivan herkkiä värieroituksille, riittää seuraavassa taulukossa käytetty tarkkuus:1.00 0.79 0.63 0.50 0.40 0.32 0.25 0.20 0.16 0.13 0.100 0.079 0.063 0.050 0.040 0.032 0.025 0.020 0.016 0.013 0.010 j. n. e.
Tuolla lailla on siis harmaajono jaettu osiin, kappaleihin. Mutta tarvitsemme tarkoin määrättyjä pisteitä eikä välialueita. Otamme siitä syystä kahden viereisen luvun keskiarvon, jolloin saadaan seuraava sarja:
0.89 0.71 0.56 0.45 0.35 0.28 0.22 a b c d e f g 0.18 0.14 0.11 0.089 0.071 0.056 0.045 h i k l m n o 0.035 0.028 0.022 0.018 0.014 0.011 p q r s t u j. n. e.
Lyhyyden vuoksi merkitään luvut kirjaimilla. Ylläolevassa sarjassa ovat kuitenkin askeleet käytännössä liian pieniä, joka toisen voi jättää pois. Siten saatu käytännöllinen harmaasarja (Grauleiter) käsittää siis kirjaimet a, c, e, g, i, 1, n, p, r, t, joista p:tä alemmat arvot eivät toistaiseksi tule kysymykseen, niitä kun ei voida valmistaa sivelemällä. Jos tulevaisuudessa kehittyneempi väritekniikka sallii vielä tummempien värien valmistamisen, niin yllämainittu menettetytapa yksikäsitteisesti osottaa mitkä seuraavat asteet ovat. - Kirjaimiin liittyvät luvut ilmaisevat paljonko valkoista ja mustaa jokaisessa värissä on. Niinpä h;ssa on 18 % valkoista ja 82 % mustaa.
Harmaasarjamme on graafisesti esitettynä i;ssä kuv. Kuvassa 1 on vasemmalla puolella oleva viiva jaettu io:een yhtä suureen osaan. w edustaa sen valkoista, s sen mustaa päätä. Niiden välillä olevat jakopisteet vastaavat harmaita värejä 0.9, 0.8, 0.7, 0.6, 0.5, 0.4, 0.3, 0.2, 0.1; yhtä pitkän oikeanpuolisen viivan pisteet taas värejä a, c, e, g, i, 1, n, p. Näemme, että ensimmäiset askeleet ac ja ce ovat pitkiä, mutta seuraavat askeleet yhä lyhyempiä. p:tä seuraavia (äärettömän monia) pisteitä ei tilan ahtauden vuoksi voi selvästi merkitä kuvioon.
Kuv. 1 b:ssä on päinvastoin yhtä suuret aistimusasteet kuvattu yhtä pitkinä viivoina, ja silloin kasvavat vasemmanpuoliset viivat alaspäin.
Jako muistuttaa logaritmista laskupuikkoa, tuota kaikille teknikoille tuttua apukojetta. Mallisarjaa voi senjohdosta yhtä hyvin sanoa logaritmiseksi kuin geometriseksi.
Käytännössä menetellään yksinkertaisesti siten, että harmaa mallisarja asetetaan tutkittavalle väripinnalle ja määrätään mitä normaalivärejä pinnan värit lähinnä vastaavat.
Sekä yllämainitusta että käytännöllisistä, värilevyllä tehdyistä kokeista seuraa, että vähän mustaa lisättynä suureen määrään valkoista tekee sen vain vähän mustemmaksi, jotavastoin täysin musta levy, johon piirretään valkoinen viiva, pyöriessään näyttää selvästi harmaalta.
§ 6. Harmaat värisoinnut. Moni luulee, että kaikki epäkirjavat yhdistelmät ovat harmoonisia, kuten kaikki kissat ovat pimeässä harmaita. Mutta niin ei asianlaita ole. OSTWALD huomauttaa nimenomaan, että tuollaisten mielipiteiden olemassaolo selvästi todistaa, että väriharmonia-aisti tähän asti on vain vähän kehittynyt.
Kirjassaan "Die Harmonie der Farben" hän esittää kolme kuvaa, joissa jokaisessa on sama kolmesta harmaasta väristä tehty malli. Ensimmäisessä kuviossa ovat värit eeg, siis yhtä suuret kahden asteen välit, toisessa c g 1, siis myös yhtä suuret neljän asteen välit, kolmannessa c e n, jossa askel e n on suurempi kuin c e. Molemmat edelliset vaikuttavat silmäämme miellyttävästi, viimeinen epämielyttävästi. Jo siitä huomaamme, että järjestys vaikuttaa harmoonisesti.
Käyttämällä kombinatoriikin sääntöjä saadaan kolmella harmaa-asteikon värillä seuraavat väriharmoniiat:
1. Välinä kaksinkertainen askel:
1. a c e 3. e g i 5. i l n 2. c e g 4. g i l 6. l n p2. Välinä kaksi kaksinkertaista askelta:
7. a e i 9. e i n 8. c g l 10. g l p3. Välinä kolme kaksinkertaista askelta:
11. A g n 12. c i p
Siinä jo 12 eri harmoniaa. Mutta jokainen noista kolmesta kombinatiosta voi mallissa esiintyä eri tavalla. Kun tarkastamme yksinkertaisinta tapausta, jolloin mallissa on vain kolme eri kenttää, voidaan niihin sijoittaa kolme eri väriä kuudella eri tavalla: I II III, I III II, II III I, j. n. e. Kaikkiaan saadaan siis tässä tapauksessa 6 x 12 = 72 eri mahdollisuutta, jotka yleensä näyttävät hyvinkin erilaisilta. Niitä voi yksinkertaisissa tapauksissa tutkia käyttämällä värikortteja, jotka liittyvät "Die Harmonie..." kirjaan. - Samoin voidaan käyttää neljästä, jopa viidestäkin väristä muodostettuja yhdistelmiä. Kombinaatiomahdollisuudet kasvavat silloin hyvin suurilukuisiksi. Kaikissa noissa tapauksissa on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että mallien eriväriset pinnat ovat jotakuinkin yhtä suuria. Muuten, jos joku pinta on hyvin suuri, toinen hyvin pieni, on vaikutus silmäämme toinen, tehtävä mutkistuu ja vaatii ratkaistamisekseen erikoistutkimuksia. Joka tapauksessa voidaan sanoa OSTWALDin kanssa
Gesetzlichkeit = Harmonie, lainmukaisuus = harmonia.
§ 7. Harmoteekki. Väriharmoniain tutkimiseen suosittelee OSTWALD harmoniakokoelman, harmoteekin (Harmothek) hankkimista. Käytetään kortteja, joilla jokaisella on oma harmaa tai kirjava värinsä. Parasta on käyttää kaikkialla täsmälleen samaa kokoa. Sopivimpana suosittelee OSTWALD "maailmankokoa" VI, 80 X 113 mm. Hän ennustaa, että pian tulee kaikkialla syntymään väriyhdistyksiä, samoin kuin nyt on musiikkiyhdistyksiä. Väriyhdistyksien jäsenet tulevat kokouksissaan näyttämään toisilleen keksimiään väriharmonioita. Ja toisinaan pidetään suurempia kokouksia, värijuhlia, kuten nykyään musiikkijuhlia. Niissä esitetään erikoisesti miellyttäviä ja omituisia väriharmonioita.
Kysymme nyt miten harmoteekkiin kuuluvat värikortit ovat valmistettavat. Joko siten, että kortteihin kiinnitetään kumilla erivärisistä papereista leikattuja suorakaiteita tai sivelemällä (tünchen) kortit värillä. Edellinen menettelytapa on tietenkin yksinkertaisempi, kun vaan saadaan oikeavärisiä papereita. Mutta siinäpä vaikeus onkin! Tehtailija ei tiedä mitä värejä hänen tulee valmistaa, ja ostaja ei tiedä mitä hänen tulee vaatia. Mutta kun kerran harmaaasteikko ja muut kirjavat mallivärit tulevat yleisesti otetuksi käytäntöön, valmistavat tehtaat harmaat välit a c e g i l n p ja määrätyt kirj. värit ja ostajan tarvitsee vain mainita kirjain saadakseen oikean värin. OSTWALD on jo laskenut kauppaan normaalipapereita, jotka vaikkakaan ne toistaisesti eivät ole aivan moitteettomia, kuitenkin edustavat korkeampaa tuotantotasoa kuin aikaisemmin käytetyt väripaperit.
Sivelemiseen käytetään joko tusshia, parhaiten n. s. saksalaista, ei kiinalaista tusshia, neutralisoitua nigrosiinia y. m. Ne sekoitetaan vedellä kunnes saadaan asteikon välit a c .... OSTWALD käyttää nimityksiä "freie" und "eingestellte Tünchen" (sivellys), "Decktunchen", "Pulvertünchen" j. n. e. Pulverisively on erittäin mukavaa. Pulverit sekoitetaan nestemäiseen sideaineeseen (Bindemittel), esim. vaaleaan liimaan, joka on liuotettu veteen. Tarkempia käyttöohjeita saa OSTWALDin kirjasta "Die Harmonie . . ." s. 22—25. sekä "Beiträge zur Farbenlehre", Abh. d. math. phys. Klasse d. Kgl. Sächs. Ges. d. M iss. Bd. 34 Nr III 1917, e. k. viides kappale. Mainittuja väliaineita saa Kustannusyhtiö UNESMAIta Deipzigistä, Kantstrasse 17, joka myy ENERGIE-Werke G. m. b. H. Gross-Bothenissa Sachsen'issa olevain tehtaiden tuotteita.
Ennenkuin siirrymme puhumaan kirjavista väreistä, mainitsemme, että kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa valmistetaan harmaita pintoja siten, että valkoinen pinta peitetään hienoilla viivoilla tai pisteillä. Kun merkit ovat kyllin lähellä toisiaan, ei silmä erolta niitä toisistaan, vaan pinta näyttää harmaalta. Saadaksemme vaaleinta harmaata väriämme, nim. c, on meidän teoreettisesti otettava 0.56 osaa valkoista ja 0.44 osaa mustaa, mutta koska paperin valoisuus parhaimmassa tapauksessa on noin 0.85 ja hyvän painomustan 0.056 (siis ei aivan mustaa) ja puolet pintaa on peitetty, saadaan harmaa väri ½ .0.85 + ½ . 0.056 = 0.453. Kun mielimme saada 0.56, on siis otettava melkein 2/3 valkoista eli tarkemmin 0.64 koko pintaa. Tuolla tavoin voidaan joka erikoisessa tapauksessa suorittaa laskut. (Vrt. myös R. ENGELHARDT, Der Goldene Schnitt im Buchgewerbe, Leipzig 1919, Tafel 41).
Epäkirjavain väriharmoniain tunteminen on siis tärkeää ei ainoastaan taiteilijoille, vaan myös kemigraalisissa laitoksissa ja kirjapainoissa työskenteleville. Vieläpä voivat naiset puvuissaan suurella menestyksellä käyttää harmaasarjan harmonioita. Luonnossa esiintyy epäkirjavia värejä harvoin. Ihastuttavan esimerkin tarjoaa meille västäräkki, jonka värit ovat a g n, siis samanvälinen kolmiharmonia. Epäilemättä tuo sievä lintu näyttäisi rumemmalta, jos väliasteet olisivat erisuuruisia.
§ 8. II. Kirjavat värit. Täysi väri (Vollfarbe) on väri, joka ilmaisee ainoastaan määrättyä värisävyä eikä sisällä epäkirjavia osia. Se on ihanneväri, jota todellisuudessa ei koskaan saada, koska kirjavat värit aina sisältävät jonkun verran valkoista ja mustaa.
Epäkirjavat värit eroavat toisistaan ainoastaan valoisuutensa kautta, ne muodostavat yksinkertaisen (yksidimensionaalisen) moninaisuuden. Sitä vastoin voidaan kirjavat värit muuttaa eri tavalla. Esim. voidaan
a) Punainen väri tehdä keltaisemmaksi tai sinisemmäksi, sininen punaisemmaksi ja vihreämmäksi, vihreä sinisemmäksi ja keltaisetiiniäksi. Sanomme sitä värisävyn muutokseksi.
b) Säilyttää värisävy ja lisätä yhä kasvavia määriä valkoista, jolloin väri tulee yhä valoisammaksi.
c) Lisätä yhä suurempia määriä mustaa.
d) Lisätä sekä valkoista että mustaa, siis harmaata. d) on siis b):n ja c);n yleisempi tapaus.
Jokainen väri voidaan mainitun mukaan pitää muodostuneena puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta määrätyissä suhteissa. Senvuoksi sanomme että kirjavat värit muodostavat kolmikertaisen (kolmidimensionaalisen) moninaisuuden.
Värisävynsä (Farbton) mukaan, siis sen ominaisuuden mukaan, joka merkitään nimellä keltainen, punainen, sininen, vihreä, . . . järjetyvät täysvärit suljettuun jonoon, sarjaan, joka tavallisesti esitetään ympyränä. Väriympyrässä, oikeammin värisävy-ympyrässä eroitamme kahdeksan luonnollista pääväriä, nim. keltainen, oranssi (OSTWALD käyttää nimitystä Kress), punainen, violetti (Veil), ultramariinisininen (Ublau), jäänsininen (Eisblau), merenvihreä (Seegriin) ja lehdenvihreä (Laubgriin). Koska niiden väliset asteet ovat liian suuria, jaetaan jokainen pääväri vielä kolmeen asteeseen, jotka saavat nimen ensimmäinen, toinen, kolmas, keltainen, oranssi, punainen, j.n. e. Ajattelemme väriympyrän kehän jaetuksi sataan yhtä suureen osaan. Mutta koska 3 x 8 = 24 ei sisälly tasaisesti sataan, korvataan murtoluvut lähimmällä kokonaisella luvulla. Saadaan siis seuraava jako:
Ensimmäinen Toinen Kolmas Keltainen 00 04 08 Oranssi 13 17 21 Punainen 25 29 33 Violetti 38 42 46 U-sininen 50 54 58 Jäänsininen 63 67 71 Merenvihreä 75 79 83 Lehdenvihreä 88 92 96
Noista 100:sta väristä muodostetaan väriympyrä siten, että sen yläosaan sijoitetaan valoisimmat värit, lehdenvihreä ja keltainen, oikealla puolella on oranssi ja punainen, vasemmalla merenvihreä ja jäänsininen. Väriympyrän alimmassa osassa ovat pimeimmät värit, violetti ja u-sininen. Tunnettujen kahdeksan päävärin edustajana voidaan pitää keskimmäistä riviä, siis keltaisten värin 04, oranssin 17, punaisen 29 j. n. e.
Väriympyrä tekee, sellaisena kuin OSTWALD sitä esittää "Farbenfibels"-kirjassaan hyvin miellyttävän vaikutuksen. Se jakaantuu kahteen osaan: lämpimiin ja kylmiin väreihin. Edelliseen kuuluvat lehdenvihreä, keltainen, oranssi ja punainen, toiseen violetti, u-sininen, jäänsininen ja merenvihreä. Jakopisteet ovat suunnilleen 88 ja 38. Koska värien intervallit sitäpaitsi ovat yhtä suuret, voidaan väriympyrän värejä käyttää värisävynormeina. Kahden viereisen värin ero on jo niin pieni, että se on lähellä kynnystä.
Sellaisia värejä, jotka optillisesti sekoitettuina muodostavat neutraali-harmaata, sanotaan vastaväreiksi (Gegenfarben). Sellaisia ovat
Keltainen ja u-sininen
oranssi " jäänsininen
punainen " merenvihreä
violetti " lehdenvihreä.
Väriympyrässä ne seisovat halkaisijain vastakkaisissa päissä. Keltainen, u-sininen, punainen ja merenvihreä saavat myös nimen alkuvärit. Aikaisempi otaksuma, että on 6 pääväriä ja 3 alkuväriä, on siis OSTWALDin mukaan väärä.
Luonnossa esiintyvät värit jäänsininen ja merenvihreä vain harvoin. Senvuoksi onkin vasta-alkajan vaikeampaa eroittaaniitätoisistaan kuin muita yleisempiä värejä, sillä hän ei ole niihin tottunut. Kukkien väritkään eivät saavuta korkeampia arvoja kuin kolmas usininen 58, lehtien värit alkavat vasta lehdenvihreällä 88. Perhosiltakin puuttuvat jäänsininen ja merenvihreä. Ne esiintyvät kuitenkin harvinaisen ja aran jäälinnun puvussa. - Muita väriympyrän värejä tapaa sitävastoin usein luonnossa, ja ne ovat meille sen johdosta hyvinkin tuttuja.
§9. III. Vaaleankirkkaat (hellklar) ja tummankirkkaat (dunkelklar) värisarjat syntyvät lisäämällä täysväriin valkoista tai mustaa. Edelliset, jotka eivät sisällä kuin hyvin vähän mustaa, merkitään samoilla kirjaimilla a c e g i l n p kuin epäkirjavan sarjan värit. Kuten epäkirjavassa sarjassakin merkitsee a täysin valkoista, c vaaleinta, siis enimmän valkoista sisältävää kirjavaa väriä, p tumminta paperille ilmestyvää väriä. Villalla, silkillä ja ennen kaikkea sameteilla saadaan kuitenkin vielä tummempia värejä. - Kun on 24 värisävymallia (Farbentonnorm), niin syntyy 24 täysin määrättyä vaaleankirkasta värisarjaa, jotka sopivasti merkitään sekä väsisävyn numerolla että kirjaimilla. Esim. u-sininen 54 antaa sarjan 54 c, 54 e, 54 g j. n. e. Mutta osoittaaksemme että ne ovat vaaleankirkkaita, siis mustasta melkein vapaita värejä, lisäämme niihin vielä kirjaimen a. Täydellinen merkitys on siis tässä tapauksessa 54 ca, 54 ea, 54 ga j. n. e.
Kun jokainen täysi väri siten antaa alun seitsemälle vaaleankirkkaalle välisarjalle, on vaaleankirkkaiden mallien koko luku 7 X 24 = 168.
Vaaleankirkkaat värit ovat taidemaalarille tuttuja, koska ne syntyvät sekoittamalla täysiväriin valkoista. Vesivärejä käytettäessä saadaan vaaleankirkkaita värejä peittämällä valkoista paperia yhä ohuemmilla värikerroksilla. Siinä tapauksessa muuttuu kuitenkin tavallisesti pigmentin värisävy. Niinpä oranssi tulee yhä keltaisemmaksi kuta ohuempi kerros on, punainen 25 sinisemmäksi, violetti sinisemmäksi, sininen vihreämmäksi j. n. e.
Tummankirkkaat värisävyt seuraavat samoja lakeja kuin vaaleankirkkaatkin, mutta edellisiä on vaikeampi valmistaa, kun ei ole mustia sivellyksiä, jotka eivät heijasta ainakin jonkun verran valkoista valoa. Sieviä tummankirkkaita värejä nähdään usein kirjavissa lasiakkunoissa ennen kaikkea vanhain kirkkojen akkunanruuduissa.
§10. IV. Himmeät värit.
Väri, joka täysvärin ohella sisältää yhtaikaa valkoista ja mustaa, on himmeä (trüb). Himmeät värit esitetään sopivasti samavärisävyisellä (farbtongleich) kolmiolla (kuva 2). v merkitsee siinä täysväriä, w valkoista, s mustaa. Vaaleankirkkaat värit, jotka täysvärin ohella sisältävät valkoista, järjestyvät pitkin kolmion sivua vw. Niiden yhtälö on v+w=l. w=0 antaa täysvärin, v=0 valkoisen värin. Tummankirkkaat värit ulottuvat taasen pitkin sivua vs. Niiden yhtälö on v+s=l. s=0 antaa täysvärin, v=0 puhtaan mustan. Mutta sen ohella voidaan v:stä vetää suoria mielivaltaiseen sivulle ws sijaitsevaan pisteeseen, siis täysiväriin lisätä harmaata. Yleinen yhtälö on siis v+w+s=1. Se osoittaa, että jokainen väri on muodostunut puhtaasta väristä, valkoisesta ja mustasta. Vasta kun kaksi noista kolmesta suureesta on tunnettu, saadaan kolmas täysin määrätyksi. Värin puhtaus määritellään siis kaavalla v=i-w-s.
Mainittu seikka saadaan geometrisesti hyvin esille. Piirrämme tasasivuisessa kolmiossamme mielivaltaisesta pisteestä m yhdensuuntaisia ma, mb, mc kolmion sivuille. Summa ma+mb+mc = kolmion sivu. Kun sille annamme arvon 1, voidaan merkitä ma=v, mb=w ja mc=s, jolloin saadaan himmeiden värien yhtälö.
Erikoista huomiota ansaitsevat samavärisävykolmiossa sivut ja niille piirretyt yhdensuuntaiset suorat. On jo mainittu että vw edustaa vaaleankirkasta ja vs tummankirkasta värisarjaa. ws taas on jo aikaisemmin käsitelty harmaasarja. vw:n ja vs:n yhdensuuntaiset suorat antavat sarjoja, joiden värit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, koska edellisissä s, jälkimmäisissä w pysyy muuttumattomana. OSTWALD käyttää nimityksiä yhtä musta, yhtä valkoinen (Schwarzgleiche, Weissgleiche). Niiden lisäksi tulevat ws viivalle yhdensuuntaiset varjosarjat (Schattenreihen) , jotka ovat saaneet nimensä siitä, että ne syntyvät luonnossa, kun samanvärisen kappaleen eri paikat tulevat eri kirkkaasti valaistuksi. Kun jonkun värin valkopitoisuus ja mustapitoisuus tunnetaan, saadaan sen asema systeemissä määrätyksi piirtämällä sen kautta yhdensuuntaiset viivat sivuille. Niinpä on F (kuv. 3) väri, jonka sävy olkoon esim. 56 ja joka sisältää 20 % valkoista ja 40 % mustaa.
Kuten aikaisemmin esitetyissä sarjoissa on samavärisävyisen kolmion pinta peitetty jatkuvaisesti muuttuvilla väreillä, joita voidaan eroittaa tuhansia. Järjestääksemme tuon moninaisuuden lähdemme ws sivulta ja jaamme sen sarjaan (vrt.kuv. 4) sekä vedämme jakopisteistä suoria yhdensuuntaisina wv ja sv sivuille. Kolmio tulee sen kautta jaetuksi 28 suunnikkaaseen, johon lisäksi tulee 8 kolmiota pitkin ws sivua. Pintaosat pienenevät s pistettä kohti. Jos tahdomme, että yhtä suuria tunneaskelia vastaa yhtä suuret pinnat, tulee meidän ikäänkuin venyttää kolmion pintaa kunnes välit kaikilla sivuilla ovat yhtä suuret. Silloin saamme kolmion, jossa kaikki ruudut ovat samankokoisia (kuva 5). Ne merkitään kahdellakirjaimella. Ensimmäinen kirjain antaa ruutua vastaavan värin valkopitoisuuden, toinen sen mustapitoisuuden. Kolmio sisältää siis kaikki ne mallinmukaiset sekoitusvärit, jotka saadaan täysiväristä aina valkopitoisuuteen p asti. Niinpä on 29 le toinen punainen väri, jonka valkopituisuus on 1 ja mustapitoisuus e. Värit tulevat siten yksikäsitteisesti määrätyiksi värimerkeillä. Viimemainituilla on väriopissa sama merkitys kuin nuoteilla sävelopissa.
Jokaiseen värisävyyn kuuluu tuollainen kolmio. Koska löytyy 24 mallivärisävyä, saadaan siis 24 samavärisäyvyistä kolmiota Jokaisessa kolmiossa on 28 kirjavaa mallia, siis kaikkiaan 24 X 28 =672, johon vielä tulee 8 epäkirjavaa värimallia, siis kaikkiaan 680.
Olemme tässä otaksuneet, että sarjamme loppuu pisteessä p. Jos tekniikan onnistuu valmistaa värejä, joissa on vielä vähemmän valkoista, kasvaa mallien luku nopeasti.
§ 11. V. Värikappale. On mainittu, että kaikki kysymykseen tulevat värisävyt esitetään väriympyrällä. Sen jälkeen on näytetty, miten jokainen täysväri voidaan muuttaa lisäämällä valkoista tai mustaa tai kumpaakin. Vastaavat värisävyt saadaan samavärisävyisistä kolmioista. Jokaiseen kolmioon kuuluu yksi ainoa täysväri. Kolmioita on kaikkiaan 24. Ne voidaan yhdistää kaksoiskartioksi (kuv. 6, 7), jonka akselin muodostaa epäkirjava sarja. Kaksoiskartion ylempi kärki on valkoinen, sen alempi kärki musta. Täysvärit peittävät sen kannan ympyrän kehän. Tuo kaksoiskartio (OSTWALDin FARBKÖRPER) antaatarkan kuvan koko värikunnasta.
Pääleikkaustasot. Hyvä käsitys välikappaleesta saadaan leikkaamalla se määrätynsuuntaisilla tasoilla. Asetamme ensin leikkaustason akselin kautta. Silloin saamme kaksi samavärisävyistä kolmiota, joiden täysvärit ovat toisensa vastavärejä. Täysväri on kolmion uloimmassa kärjessä, kuta lähempänä akselia värit sijaitsevat, sitä vähemmän puhtaita ne ovat. Yhtä valkoiset ja yhtä mustat viivat kulkevat ulkosivujen suuntaisesti, varjoviivat akselin suuntaisesti. Varjoviivat sisältävät värejä, jotka ovat yhtä puhtaita. Niitä sanotaan yhtä puhtaiksi (Reingleiche). Harmaansarjan puhtaus on tietenkin 0. Sitä seuraavien pystysuorain viivain puhtaudet merkitään roomalaisilla numeroilla. Täysvärin puhtaus on 1.
Kun leikkaustaso asetetaan kohtisuoraan kaksoiskartion akselia vastaan, syntyy ympyröitä, joista suurin on se, jonka kehässä täysvärit sijaitsevat. Kärkiä kohti vähenee ympyräin koko. Samassa ympyrässä on jokaisen värin valko- ja mustapitoisuus sama, koska kolmioiden vastaavilla ruuduilla on samat kirjaimet. OSTWALD antaa siitä syystä ympyröille nimen samanarvoinen (Wertgleich). Ne merkitään kahdella kirjaimella, esim. ca, ea, ga, j.n. e. ja niitä on kaikkiaan 28. Jokainen sisältää 24 väriä. Kirjavien värien koko lukumäärä on siis 24 x 28 = 672, kuten jo ennen on mainittu.
Mallivärit voidaan siis järjestää joko 24 samavärisävyisen kolmion tai 28 samanarvoisen ympyrän mukaisesti. Edellisessä tapauksessa on määräävänä tekijänä värisävyn yhtäläisyys, jälkimmäisessä sama valko- ja mustapitoisuus. Jokaisen ympyrän keskipiste sijaitsee kaksoiskartion akselissa, joka samalla kertaa muodostaa kolmioiden yhden sivun.
Värikappale tarjoaa siis kootun väriaineiston ja sillä on väriharmoniain tutkimisessa suuri merkitys.
§ 12. Epäkirjavain värien harmoniasta on jo aikaisemmin puhuttu. Mainittiin, että perussääntö kuuluu: harmonia = järjestys, ja se pitää paikkansa myös kirjavain värien suhteen.
Samanarvoisia (Wertgleich) harmonioita saadaan yhdistämällä väriympyrän jokaista väriä saman ympyrän muihin väreihin (paitsi aivan viereisiin). Tunnetuimpia väriyhdistelmiä ovat vastaparit. Kun tahdotaan yhdistää harmoonisesti kolme väriä, voidaan esim. jakaa ympyrän kehä kolmeen yhtä suureen osaan ja valita jakopisteiden värit. Siten saadaan miellyttäviä yhdistelmiä; käytännössä käytetään usein vääriä ja senjehdosta epämiellyttävästi vaikuttavia kolmikertaisia "väriharmonioita". Tietenkin voidaan samoin yhdistää 4,5 j. n. e. värejä. Harmoniani koko lukumäärä on äärettömän suuri ja ainoastaan pieni osa siitä tunnettu.
Samavärisävyisiä harmonioita. Samavärisävyisiä kolmioissa ei voi kuten ympyröissä yhdistää jokaista väriä mielivaltaiseen toiseen. Värisävymoninaisuus on nimittäin niissä jo niin komplisoitu, että on parasta rajoittua yksityisiin sarjoihin.
Sarjoista mainitsee OSTWALD ensi sijassa varjosarjat (§ 10), jotka antavat sävynsävy (Ton in Ton)-nimiset harmoniat.
Kun FECHNERin kolmiosta (kuva 5) määrätään varjosarjoihin kuuluvat kirjaimet, nähdään, että niissä, vastakohtana yhtä valkoisille ja yhtä mustille sarjoille, yksi kirjain ei pysy muuttumattomana, vaan molemmat muuttuvat. Varjosarjassa ca, ec, ge, ig, li, nl, pn on kirjaimien väli kaksinkertainen askel, varjosarjassa ga, ie, le, ng, pi kolmikertainen askel.
Kun määrätylle värille on haettava varjosarja, niin se kyllä saadaan kuvasta 5, mutta vielä yksinkertaisemmin käyttämällä n. s. varjopuikkoa (Schattenschieber) , kahta kirjaimilla a, c, e . . . varustettua kaitonkikaistaletta, joista toisen voi siirtää toista pitkin. Siirretään kunnes annetun värin molemmat kirjaimet ovat vierekkäin; muut kirjainparit ovat silloin varjovärien välimerkit.
Käyttämällä yhtaikaa harmonian erikoissääntöjä saadaan yhdistettyjä harmonioita, joiden luku on rajaton.
§ 13. Tilan ahtauden vuoksi tyydymme yllämainittuun selostukseen. Mutta ennenkuin lopetamme selostuksemme, annamme kuitenkin viittauksen siitä miten värisävyjä fysikaalisesti voidaan tutkia. OSTWALD omistaa tuolle seikalle fysikaalisessa väriopissaan kokonaisen luvun. Pyörivästä värilevystä on jo puhuttu. Voidaan myös käyttää LAMBERTin peiliä (1760), joka yksinkertaisemmassa muodossaan (kuva 8) on läpikuultava tasolevy, asetettuna kohtisuoraan alustaa vastaan. Sekoitettavat värit asetetaan symmetrisesti lasin eteen ja taakse. Toisen värin kuva sattuu silloin toiseen ja syntyy sekoitus. Vaikeuksia tuottaa se seikka, että heijastunut valomäärä on paljon pienempi kuin taittunut valomäärä.
Vielä mukavammin tutkitaan värisävyjä n. s. pomi’lla (Der Pomi), joka perustuu valon kaksoistaittumiseen. Muutamat kristallit, esim. kalkkisälpä, taittavat kuten tunnettua, valon siten että määrätystä esineestä syntyy kaksi kuvaa, jotka sijaitsevat jonkun matkan päässä toisistaan ja joiden säteet ovat polarisoidut kohtisuoraan toisiaan vastaan. Mukavasti saadaan kaksoistaittumista n. s. WOLLASTON-prismoilla.
Kun tuollaisen prisman läpi tarkastetaan väriympyrään kuuluvaa värikorttia, saadaan siis kaksi kuvaa, ja kun viereen pannaan sen vastavärikortti, siitä myös kaksi kuvaa. Helposti voidaan asettaa kortit siten, että vastavärit peittävät toisensa. Värit ovat yhtä puhtaita, jos ne sekoitettuina antavat neutraaliharmaata, muussa tapauksessa vallitsee puhtaampi väri. Mutta se voidaan heikentää käyttämällä n. s. NICOLin prismaa, joka sopivasti kiinnitetään WOLLASTON-prisman yläpuolelle. Siten syntyy koje, jolla voidaan sekoittaa värit mielivaltaisessa suhteessa.
Kuva 9 näyttää pomin yksinkertaisessa muodossaan. Nicoli N voidaan kiertää wollastonprisma W:n suhteen, kierroskulma määrätään asteikolla. Suhde, jossa edellinen heikentää jälkimmäisen synnyttämiä kuvia, riippuu nimittäin molempien kristallien tasojen keskinäisestä asemasta.
On olemassa muitakin väriensekoituskojeita, esim. HELMHOETZin, mutta niiden rakenne jääköön tässä selostamatta.
§ 14. Jälkikatsaus. Eri tutkijain harrastusten mukaisesti on värioppia käsitelty joko enemmän fysikaaliselta tai enemmän fysiologiselta kannalta. Tuollaisia vastakohtia ovat m. m. NEWTON ja GOETHE sekä HELMHOLTZ ja HERING. OSTWALD nojautuu kyllä HERINGin tutkimuksiin, mutta hänen kantansa on siitä huolimatta enemmän fysikaalinen kuin psykofyysillinen. HERING onkin uuden väriopin suhteen pysynyt jonkunverran varovalla kannalla.
On mainittu, että OSTWALD käsittelee värioppiaan monessa kirjassa ja aikakauslehtikirjoituksessa. Kulkien yksinkertaisemmasta vaikeampaan hän puhuu ensin valkoisesta, mustasta ja harmaista väreistä, vasta senjälkeen kirjavista. Elän tuo myös esille normaalivärejä. Kysymys on vain voidaanko ne tarkoin toistaa? Valkeisen ja mustan värin suhteen täytyy otaksua niin olevan, ne saadaan aina uudelleen samalla tarkkuudella. Ja kun kerran päätepisteet on määrätty, tunnetaan myös koko harmaasaija ja siten jokaisen värin valko- ja mustapiteisuus. Vaikeampi tehtävä on kirjavien värien reprodusciminen, on epäilttävä, antaako reseptin tarkka käyttäminen joka tapauksessa täsmälleen saman värisävyn? Tosin on OSTWALD määrännyt väriympyränsä 100 väriä vertaamalla ne spektraaliväreihin, jeieen aaltopituus on tunnettu. Mutta tuota keinoa ei voi käyttää purppuravärien suhteen, ja sen ohella voi epäillä eikö havaitsijan silmäin subjektiiviset ominaisuudet vaikuta tuloksiin. Siinä yksi uuden järjestelmän suurimpia vaikeuksia! Edeltäpäin on vaikeaa sanoa onko se täydellisesti voitettavissa.
Eri arvostelijat huomauttavat OSTWALDin väriopissa eri soikeista. Erinpä on W. KÖNIG (Thys. Zeitschr. 1919) tyytymätön kyllästettyjen värien määritelmään. 3:ssa pykälässä mainitsimme puhuessamme keltaisesta väristä, että värilliset pigmentit heijastavat leveitä spektraalialueita, esim. keltainen pigmentti äärimmäisen punaisen ja sen vihreänsinisen komplementtivärin välillä olevia säteitä. Keltaisella värillä tehdyt kokemukset sovelluttaa OSTWALD muihin väreihin väittäen että kyllästetty väri syntyy kaikkien kahden komplementtivärin välillä olevien aaltopituuksien yhteisvaikutuksesta, määritelmä, joka kyllä tuntuu omituiselta.
Kun aikaisemmin puhuttiin värin intensiteetistä tai valoisuudesta, puhuu OSTWALD sen harmaa- eli valko- ja mustapitoisuudesta. Väri on siis määrätty sävynsä, puhtautensa ja harmaapitoisuutensa kautta.
Ahkeralla työllään on OSTWALD lyhyessä ajassa melkoisesti laajentanut tärkeää värioppia koskevia tietojamme. Hän on saanut paljon kannatusta, mutta hän on muutamien tiedemiesten puolelta kohdannut suoranaista vastustustakin. Niinpä on K. W. FRITZ KOHLRAUSCH väittänyt (katso m. m. Fhysik. Zeitschr. 1920 ja 1922) ettei OSTWALDin värioppi ole tieteellisesti moitteeton sekä että HELMHOLTZin aikaisemmin perustettu värioppi yhtä hyvin sallii värisävyjen tarkkaa määrittelemistä ja merkitsemistä. Kuitenkin myöntää KOHLRAUSCHkin että OSTWALDin värioppi on yksinkertainen ja havainnollinen ja käytännössä riittävän tarkka. Käytännöllinen väritekniikka enkin nojautumalla siihen ottanut suuren askeleen eteenpäin, ennen kaikkea siten että on saatu joukko tarkoin määrättyjä värimalleja, joten ennen vallitseva epämääräisyys on hävinnyt. Standardisoiminenhan on nykyajan tunnussana. Kun OSTWALDin värioppi tulee tunnetuksi eri maissa, tietää tehtailija mitä hänen tulee valmistaa ja ostaja tietää mitä hänen tulee vaatia ja mitkä värit voidaan yheistää harmoniaksi. - Ja kuta enemmän avustajia OSTWALD saa eri maissa, sitä pikemmin tulee hänen oppinsa kehittymään.
Tämän kirjoituksen alussa lueteltiin muutamia OSTWALDin huomattavimpia värioppia koskevia kirjoituksia sekä mainittiin että ne voidaan tilata kustannusosakeyhtiö "UNESMAlta" Leipzigistä. UNESMAlta saa paitsi kirjallisuutta tilata mallivärejä, tusshia, väripapereita, väriliituja y. m. OSTWALD on laatinut värikokoelmia, jotka käyvät nimellä "Die grosse Farborgel A", "Die Pulverorgel B", "Die nasse Orgel C" sekä "Kleinchen". Edelliset ovat suuria ja verrattain kalliita, viimemainittu, kuten jo nimestä voi päättää, pieni.
Värikokoelmain tarpeellisuus seuraa jo siitäkin, että löytyy 8 epäkirjavaa, mutta 672 kirjavaa värimallia (§ 10, 11). On mainittu, että viimemainitut voidaan järjestää joko samavärisävyisten kolmioiden tai samanarvoisten ympyröiden mukaan. Kun siveltykset on järjestetty edellisellä tavalla, saadaan ilman vaikeuksia määrättyä värisävyä vastaava kolmio ja siitä sävyä, jotka sijaitsevat kolmion yhdelle sivulle yhdensuuntaisella suoralla.
Mutta kolmiojärjestys on yleensä epäkäytännöllinen, koska käytetään paljon enemmän erivärisävyisiä kuin samavärisävyisiä harmonioita. On senjehdosta tarkoituksenmukaisempi järjestää samanarvoiset värit (joissa on sama valko- ja mustapitoisuus) ryhmiin. Sitäpaitsi vaatii Kolmiojärjestys paljon enemmän tilaa, ja se on tärkeä seikka, kun on kysymys 672:sta väristä.
OSTWALD järjestää siis värit samanarvoisuuden mukaan. Saadaan 28 ryhmää, joissa jokaisessa on 24 väriä. Noita 24 väriä ei järjestetä ympyrään, vaan suorakaiteeseen siten että saadaan 4 vaakasuoraa riviä ja 6 väriä rivissä, siis seuraavasti:
00 04 08 13 17 21 25 29 33 38 42 46 50 54 58 63 67 71 75 79 83 88 92 96.Jokaisella värisävyllä on kaikissa levyissä sama asema. Levyt merkitään kahdella kirjaimella, jotka ilmaisevat värien valko- ja mustapitoisuuden, esim. ca, ec, ie, j. n. e. Jokainen levy muodostaa "väriurkujen" (Farborgel) "rekisterin".
Kun on määrättyä ne samasävyiset värit, joita tahdotaan käyttää määrätyssä mallissa, niin otetaan uruista kirjaimien määräämä rekisteri ja vastaavista paikoista ne samasävyuset värit, jotka tarvitaan mallia varten.
"Suuret väriurut A" (Fladen-Orgel) sisältävät vesisivellydesiä (Guaschfarben), jotka ympyröidenmuotoisesti peittävät 113 x 160 mm suuruisia pahvilevyjä. Ympyröiden halkaisijat ovat 22 mm. Värillisiä tauluja on kaikkiaan 21, jokainen sisältää samanarvoisen ympyrän 24 värisävyä. Ympyrät ovat ca, ea, ec, ga, gc, ge, ia, ie, ie ig, la, Ic, le, lg, li, na, ne, ne, Ug, ni, nl. Pisaksi tulee epäkirjavia värejä sisältävä taulu. Värejä on kaikkiaan 520.
Mainittu kokoelma on tarkoitettu sekä tieteellisiä tutkimuksia että ennen kaikkea harmoonisesti värjättyjen mallien käytännöllistä valmistamista varten.
"Pulveriurut B" sisältävät pienissä lasipulloissa värijauhetta. Käytettäessä sekoitetaan pulverit juoksevalla liimalla. 21 rasiaa sisältää kaikkiaan 508 kirjavaa väriä. Kokoelma on erittäinkin mallieiipiirtäjiä ja reklaamitaiteilijoita varten.
"Nestemäiset urut C" sisältävät lasipulloissa valmiita väriliuoksia. Ne ovat siis heti käyttökelpoisia ja antavat erittäin sieviä värejä. Myös yksityisiä värisävyjä saa tilata.
"Kleinchen" on vesivärejä (Aquarellfarben) sisältävä rasia, joka mahtuu liivintaskuun. Siinä on 12 loistavaa väriä, jotka ovat niin riittäviä, että niillä OSTWALDin mukaan voi peittää 10 neliömetriä ja enemmänkin.
OSTWALD käyttää kirjoituksissaan paljon ammattitermejä jotkut niistä ovat aivan uusia. Merkitsemme tähän muutamat termit sekä tässä käytetyt suomalaiset vastineet. Numerot viittaavat pykäliin, joissa asiasta on puhuttu.
Dunkelklar (tummankirkas) .... § 9
Farbkörper (värikappale) .... " 11
Farbtongleiches Dreieek (samavärisävyinen kolmio) .... " 10
Gegenfarbe (vastaväri) .... " 8
Grauleiter (harmaasarja) .... " 5
Hellklar (vaaleankirkas) .... " 9
Kress (oranssi) .... " 8
Mathetisch (matemaattis-loogillinen) .... " 2
Pomi (polarisatioväriensekoittaja) .... " 13
Reingleich (yhtä puhdas) .... " 11
Schattenreihe (varjosarja) .... " 10
Schattenschieber (varjopuikko) .... " 12
Sehwarzgleich (yhtä musta) .... " 10
Trüb (himmeä) .... " 10
Ublau (ultramariinisininen) .... " 8
Unbunt (epäkirjava) .... " 3 ,4
Veil (violetti) .... " 8
Weissgleieh (yhtä valkoinen) .... " 10
Wertgleich (samanarvoinen) .... " 11,12.
Helsingissä tammikuussa 1923.
Harald Lunelund.
27.4.18
Colour, in dying.
Encyclopedia Britannica, ensimmäinen painos, 1771
There are, in the art of dying, five colours, called simple, primary, or mother colours, from the mixture of which all other colours are formed: these are blue, yellow, brown, red, and black. Of these colours, variously mixed and combined, they form the following colours, pansy, blue, and red; from the mixture of blue and scarlet are formed amaranth, violet, and pansy; from the same mixture of blue, crimson, and red, are formed the columbine, or dove-colour, purple-crimson, amaranth, pansy, and crimson-violet. See BOTANY, Vol. I. p. 633.
Here it is to be observed, that they give the name crimson to all colours made with cochineal.
There are, in the art of dying, five colours, called simple, primary, or mother colours, from the mixture of which all other colours are formed: these are blue, yellow, brown, red, and black. Of these colours, variously mixed and combined, they form the following colours, pansy, blue, and red; from the mixture of blue and scarlet are formed amaranth, violet, and pansy; from the same mixture of blue, crimson, and red, are formed the columbine, or dove-colour, purple-crimson, amaranth, pansy, and crimson-violet. See BOTANY, Vol. I. p. 633.
Here it is to be observed, that they give the name crimson to all colours made with cochineal.
26.4.18
Eräs satakuntalainen ryijynkutoja.
Pyrkijä 15-16, 1916
Satakunta on kuuluisa ryijyistään. Harva on täällä se talo tai elähtäneempi ja varakkaampi torppakin, jossa ei olisi, tahi ainakin olisi ollut ryijy tai useampiakin sängynpeitteenä tai vaateaitan orrella huolellisesti säilytettävänä olemassa. Onpa sellaisiakin taloja, joissa vanhain emäntäin aikana on ollut kymmenkunta ryijyä, jotka sitte vanhusten kuoltua, perikunnan hajaannuttua ovat perintö-osuuksina tai huutokaupoissa ympäristöön levinneet. Niihin tavallisesti kutoessa tehdyt omistuskirjaimet ja vuosiluku näyttävät, että niiden varsinainen valmistusaika on ollut kahdeksannentoista vuosisadan loppu- ja yhdeksännentoista alkupuolisko. Missä ryijyjä on huolellisesti säilytetty ovat ne vielä yli sadankin vuoden ikäisinä väreillään silmiä hiveleviä, ja ehjiä näyttavat ne ikäänkuin vasta äsken kangaspuista päästetyiltä. Tämä johtuu niiden erinäisen tukevista valmistusaineista ja kestävistä kotiväreistä. Milloin taasen aika on väreihin vaikuttanut, on se ainoastaan niiden kirkkautta pehmentänyt ja siten erivärien sopusointua yhä luontevammin toisiinsa yhdistänyt. Tuo värien rinnattainen sopusointu herättää kansankudosissa aina ihailuamme.
Nuo entisen ajan hauskain ryijyin kutojat ovat jo yleisesti menneet maan poveen, niin että harvoja heistä enää nimeltäänkään tunnetaan. Sitä suurempi syy on meillä esittää jälkipolville niitä muistoja mitä näistä entisen ajan kutojataitureista on vielä saatavissa unhotukseen katoamasta.
Eräs mainehikkaimpia satakuntalaisia ryijynkutojia, jonka nykyinen polvi vielä hyvin muistaa, oli räätälin vaimo, rouva Maria Sohvia Grönman Porin maaseurakunnassa. Hän oli syntynyt Vähä-Salon talossa Siikaisten Otamolla, jonne vanhemmat, käsityöläisperhe, isä puutyöntekijä, äiti ryijynkutoja, olivat Isokyrön pitäjästä muuttaneet. Kolme tyttöä: Kaisa, Maria Sohvia ja Annakreeta saivat sitä myöten kuin kykenivät olla äitinsä apuna ryijynkutomisessa, jonka taidon he näin oppivat jo nuorena äidiltänsä. Kaisa joutui naimisiin karjalaisen kauppiaan Siimonin kanssa Siikaisiin ja Anna-Kreeta puutyöntekijän Södermanin kanssa Merikarvialle. Maria Sohvia joutui nuorena ollessaan palvelukseen kauppaneuvos Vendelinin perheeseen Kristiinassa. Täällä ruotsalaisessa kaupungissa ja perheessä muutamia vuosia oltuaan oppi hän ei ainoastaan ruotsinkieltä, vaan myöskin ulkonaista hienostuneempaa käytöstapaa. Sisarensa luona Merikarvialla käydessään tutustui hän räätäli Tuomas Stefan Grönmanniin ja joutui hänen kanssaan avioliittoon. Merikarvialta muutti Gröamannin perhe naimisensa perästä pitäjän räätälimestariksi Porin maaseurakuntaan ja asettui täällä asumaan Vähäraumankylään Porin lähelle v. 1862. Kaupungin lähellä ollen tuli rouva Grönmannin ryijynkutomistaito laajemmalta tunnetuksi ja sitä alettiin yhä enemmän käyttää, niin että ympäristön varakkaat talot alkoivat kilvan teettää hänellä ryijyjä huoneittensa kaunistukseksi ja tyttäriensä morsiuslahjoiksi, joten ryijyin luku talossa saattoi myöskin ilmaista talon naimaijässä olevain tytärten lukua. On kuitenkin huomattava, että ryijyn kudonta ja käyttö maakunnassa oli jo paljoa aikaisemminkin ollut suosittu. Niinpä tiedetään, että Kokemäellä ja Vampulassa oli 1800-luvun loppupuoliskolla taitavat ryijyinkutojat, joiden nimet ei kirjoittajalla ole tiedossa. Apunaan käytti rouva Grönman ensiaikoinaan sisartensa tyttöjä ja myöhemmin omia lapsiaan sekä tarpeen mukaan muitakin henkilöitä. Kymmenkunta vuotta ompelu- ja kutomatöissä uurastettuaan oli Grönmanin perhe voinut hankkia itselleen oman tonttimaan ja asunnon Vähäraumalla. Pian kuitenkin sen perästä tapahtui perheelle suuri onnettomuus, kun perheen pää, mestari Grönman hukkui Kokemäenjokeen jättäen jälkeensä lesken ja kuusi alaikäistä lasta, vanhin 12, nuorin 3 v. ikäinen.
Edellämainittu tapahtuma ei kuitenkaan lannistanut rouva Grönmannin työtarmoa. Päinvastoin nyt vasta alkaakin hänen ryijynkutomataitonsa tuottelijain aikakausi. Lapset: tyttö Aleksandra Adolfina, pojat Emil Aleksander, August Fabian, Anton Konstantin, Aksel Henrik ja Bruno Stefan saivat nyt sen mukaan kuin kynnelle kykenivät olla äitiään auttamassa, mikä kangaspuiden ääressä, mikä lankaa kerimässä tai nukkapuulle kiertämässä, kuka metsistä väritarpeita kokoamassa. Edellämainitut viisi poikaakin työskentelivät kaikki yhdessä äitinsä kanssa kotona sekä kylässä työskenneltäessä kukin siihen asti, kunnes kykenivät omille ansioilleen kodin ulkopuolella. Viimeisimmäksi jäi kotiin äidin auttajaksi tyttö Aleksandra ja poika Bruno. Ryijyjä kudottiin kotona ei ainoastaan myötäväksi vaan myöskin tilaajain aineista, jolloin työpalkka ilman lankain värjäystä vaihteli tilaajan malleista ja aineista kudottaessa yksinukkaisista 4—6 markkaa neliömetriltä, kaksinukkaisista enemmän. Usein mentiin myöskin tilaajain kotiin etäälle ulkopitäjiinkin tilaajain aineista ryijyjä kutomaan. Silloin oli rouva Grönmannilla tavallisesti koko lapsiperheensä mukanaan, sillä kutomisessa aina tarvittiin useiden henkilöiden apua nukkalankain kiertämisessä, solmiamisessa ja kluvain lyömisessä. Milloin valmistettava ryijy oli tavallista avarampi, silloin kutojan täytyi ottaa mukaansa omat kangaspuut, joita aina seurasi myös rautapiinen kaide. Niiden istuinlaudalle mahtuu tarpeen mukaan kolme ja neljäkin henkeä samalla kertaa rinnatusten istumaan nukkia sitomaan ja kluvia lyömään. Ryijyn loimet olivat joko pellava- tai hamppulankaiset, kuteet useimmin pumpuliset, nukat aina villaiset. Nukkarivit lyötiin kiinni aina kolmella kudelangalla jakluvialyömässä täytyi olla useammatkädet. Kuvioita ryijyyn kudottaessa oli kutojain edessä mallina joko vanha ryijy, kuvio, tai piirustus. Ja jos mallin kuviot olivat monivärivivahteiset, kysyttiin kutojalta tottumusta, tarkkaa väriaistia ja silmää, jotta tehtävä kuvio syntyisi mallinmukainen.
Mitä erittäin ryijyin väreihin tulee, kelpasi villaa luonnolliset värit musta ja valkoinen puhtaaksi pestynä sellaisenaan käytettäväksi, vaan milloin nämä värit eivät riittäneet, tarvittiin lisäksi joukko muita värejä, kuten punaista, sinistä, vihreää, keltaista, ruskeaa, harmaata y.m. Näitä saatiin joko lankoja tai suoraan valkoisia villoja värjäämällä sekä värien erilaisia vivahduksia erivärisiä villoja kartatessa yhteen sekoittamalla tai erivärisiä lankoja yhteen kertaamalla. Rouva Grönman tavallisesti värjäsi itse ryijylankansa käyttämällä väriaineena kotimaisia kasvivärejä sekä tarpeenmukaan ostovärejäkin. Niinpä saatiin kiventieroista ruskeaa, haavankeuhkoista keltaista, sianpuoloista harmaata, liekokasveista vihreää j. n.e. Käytettiin myös värjätessä kuusennaavoja, haavanlehtiä, lepänkuorta y.m.m. kasviainesta. Nokimustaa värjätessä käytettiin vihtrilliä. Tämä synkkä musta väri on satakuntalaisissa ryijyissä liiankin usein esiintyvänä pohjavärinä käytetty. Ja vihtrilli kun tekee villan hauraaksi, näyttää useimmin mustapohjaiset vanhat ryijyt mustilta kohdiltaan hyvin kuluneilta, niin että mustaan pohja-alaan kudotut kestävämmät värilliset koristeet: tulppaanit, kukot, naiset ja ukot, omenapuut, lehtevät, kukkivat, köynnöskasvit, kruunut, santakellot, ehtoolliskalkit, piispanhatut, ristit, pöydät, mutkittelevat laitaviivat, vuosiluvut ja omistusmerkit, ynnä muut sellaiset, mitkä milloinkin, mustassa pohjassa olevat väri-iloa ilmaisevat koristeet ja merkit ovat mustan pois kuluttua jääneet jälelle ikäänkuin lehtevät saaret erämaan keskelle.
Koko pitkän elämänsä yksinomaan ryijynkudonnassa työskennelleen rouva Grönmannin valmistamain ryijyin luku on hyvin suuri. Mallina käytti hän tavallisesti vanhoja ryijyjä ja niiden sovitelmia. Tässä suhteessa käytti hän kuluneen vuosisadan 80-90 luvulla apunaan "Gröneqvistin mamsellia" Porissa. Ja hänen sekä muotikauppansa lukuun on pantava, että Porin läheisiin varakkaimpiin taloihin alettiin rouva Grönmannilta tilata ja kotona kudottaa loistavan komeita ja kalliita vaan suomalaiselle silmälle ja aistille tympäseyän mauttomia brysseliläisten laattiamattojen kuvamallisia ryijyjä, joita nyt nähdään sohvamattoina ja sänkyin peittoina Porin läheisissä kunnissa usein kaksin kolmin samassa talossa. Onneksi ei tämä muotipuuska ollut pitkällinen. Helsingissä syntyi näet viime vuosisadan lopulla kotimaisen käsiteollisuuden harrastajain keskuudessa Käsityön Ystäväin Yhdistys. Se hankki kotimaisten taiteilijain valmistamia piirustuksia myöskin ryijynkutomataidon alalta. Ja kun rouva Grönmannin ryijynkutojamaine oli jo Helsingissäkin tunnettu, tarjottiin hänelle taiteilijain mallien mukaista ryijynkutomistyötä. Mielihyvällä otti hän töitä suorittaakseen. Ja kun työ malleista suoriutui tyydyttävän hyvin, lähetettiin hänelle yhä uusia ryijymalleja Käsityön Ystäväin Yhdistyksen laskuun kudottavaksi. Tämä uusi kotimainen taiteellinen harrastus kiinnitti puoleensa myös rouva Grönmannin mielen ja kädet niin, että brysseliläiset kaavat ja pyyteet jäivät kokonaan syrjään ja niistä pian maakansakin luopui. Vanhat kansalliset ryijyt saivat kansan silmissä yhä suurempaa arvoa sen kautta, että niitä alettiin halukkaasti ostella museoihin ja herrasperheisiin. Ja tätä harrastusta jatkuu yhä.
Rouva Grönman on usein asettanut ryijyjään näytteille, milloin näyttelytilaisuuksia on ollut olemassa, kotimaassa sekä ulkomaillakin ja niitä on aina palkittu, milloin rahapalkinnoilla, milloin mitaleilla. Ruotsin yleisessä teollisuusnäyttelyssä Tukhomassa v. 1866 palkittiin rouva Grönmannin ryijy suurella pronssimetallilla ja Suomen yleisessä teollisuusnäyttelyssä Helsingissä v. 1875 hopeamitallilla. Samoin sai rouva Grönman kudoksistaan palkintomitalin myös Suomen Huoneenhallituksen Seuralta. Satakunnan Maanviljelysseuran kokouksissa palkittiin ryijynäytteitään lukuisia kertoja rahapalkinnoilla. Niinikään palkittiin rouva Grönmannin ryijykudoksia yleisessä maailmannäyttelyssä Pariisissa mitalilla, vaikka ei hän koskaan tuota maailmannäyttelyn mitalia periä saanut enempää kuin ei hänelle näytteille asettamaansa ryijyä ja keinutuolin mattoakaan takaisin palautettu. Sille tielleen jäivät ne palkintoineen ilman mitään vahingonkorvausta saamatta. Tästä kaikesta syytetään Suomen silloista asiamiestä Pariisin näyttelyssä. Samanlainen onnettomuus kohtasi myös rouva Grönmannin suurinta, enimmän työtä, huolta ja kustannuksia vaatinutta monen sadan markan arvoista, koko huoneen laattian peittävää laattiamattoa. Sen oli tilannut kauppias Starck Maarianhaminasta, hänen välityksellään jollekin ruotsalaiselle ylimykselle lähetettäväksi. Matto valmistui ja lähetettiin Starck'ille aikanaan, vaan maksua ei siitä koskaan saapunut, sillä Starck teki pian sen perästä vararikon ja siihen hukkui myös mattokin kaikkineen. Tällaiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan masentaneet työkykyistä, tarmokasta naista. Työtä jatkettiin entiseen tapaan. — Onnellisemmin kävi rouva Grönmannille joku toinen kerta. Hänellä oli varastossaan muutamia huolellisesti valmistettuja kudoksia, joille ei hän sillä kertaa sattunut saamaan ostajaa kotonaan. Silloin päätti hän tehdä matkan Helsinkiin ja otti kudokset mukaansa. Siellä pyrki rouva Grönman päästä Kenraalikuvernöörin rouvan kreivinna Heidenin luokse, vaan vartijat pääsyn jyrkästi kielsivät. Rouva Grönman vakuutti olevan itsellään kreivinnalle tärkeää asiaa. Hän näytti erästä mukaansa ottamaa kudosta, jota sanoi tarjoavansa kreivinnalle. Vihdoinkin laskettiin hänet kreivinnan luokse. Täällä esitti hän ruotsinkieltä taitavalle kreivinnalle asiansa, levitti laattialle kudoksensa, johon kreivinna niin mielistyi, että osti maton. Kun sitte rouva Grönman sanoi majapaikassaan olevan itsellään toisiakin kudoksia mukanaan, pyysi kreivinna saada niitäkin nähdä. Ne tuotiin palatsiin ja kaupat syntyi niistäkin. Tehtiinpä uusiakin tilauksia, joista eräät joutuivat Keisarilliseen hoviin Pietariin. Näin levisi rouva Grönmannin ryijynkutojamaine Keisarilliseen hoviin asti, ja yksi hänen ryijyistään sanotaan joutuneen keisarinnalle. Aleksander III:nen puolisolle.
Kuten jo ennen sanoimme, työskentelivät rouva Grönmannin lapset, viisi poikaa ja tyttö, äitinsä apulaisina ryijynkutomispuuhissa kukin nuorukaisikäänsä asti, siksi, kunnes kukin vuorostaan hajaantuivat muita toimeentulon työaloja etsimään. Viimeisimpänä lapsista työskentelivät kotona poika Bruno ja tyttö Aleksandra, joka pysyi kotona vanhan äitinsä apuna senkin perästä kun hän joutui naimisiin kiertokoulunopettajan Israel Pajun kanssa. Rakkaaksi käynyttä ryijynkutomista yhä jatkettiin entisellä uutteruudella, vaikka vähemmillä työvoimilla ainoastaan äidin ja tyttären kahden yhdessä työskenellessä. Vihdoin kun tytär Aleksandrakin v. 1907 kuoli, herposivat rouva Grönmannin ahkerat kädet vanhuuden heikkouteen, ja hänen ammattialallaan laajalti tunnustusta saavuttanut uuttera elämänsä päättyi syyskuun 19 p:nä 1909 69 vuoden 13 päivän ijässä kotonaan Vähärauman kylässä Porin maaseurakunnassa. Rouva Maria Sohvia Grönmannin nimi elää edelleen kunnioitettuna muistona Satakunnan yleisössä ja hänen käsiensä valmistamat ryijyt kaunistavat täällä lukuisten perheiden koteja.
Samaan tapaan kuin rouva Grönman Porin maaseurakunnassa, harjoittivat myös eläessään ryijynkutomisammattia hänen vanhempi sisarensa Kaisa Siikaisissa ja nuorempi sisarensa Annakreeta Merikarvialla. Heidänkin kutomainsa ryijyin luku on melkoisen suuri. Sisarukset olivat oppineet kutomistaitonsa äidiltään ja jättäneet sen vuorostaan perinnöksi lapsilleen. Grönmannin rouvan ja Kaisan jälkeisissä on ryijynkutomisammatti sammunut, mutta Annakreetan jälkeläisissä on taito elänyt ikäänkuin veriinmenneenä polvi polvesta eteenpäin. Merikarvian kirkon lähistöllä näkee matkustaja maantien varrella erään vähäisen asunnon seinällä ilmoituksen: "Tässä asuu ryijynkutoja." Ilmoittaja on Annakreeta Södermannin tyttären tytär rouva Hill, joka Amerikassa avioliitossa oltuaan on englantilaisen nimen perinyt ja sieltä palattuaan, samoin kuin rouva Grönman aikanaan, ryhtynyt viiden lapsensa kanssa äidiltään oppimaansa ryijynkudontaa kotipitäjässään Merikarvialla harjoittamaan. Lapsista 17 vuoden ikäinen Aini Hill on äitinsä kanssa johtavana henkilönä ammatissa. Hän, piirustustaitoisena ollen, vanhoista malleista yhdistelee, sovittelee ja lisäilee uusia. Myöskin on heille alkanut saapua piirustettuin mallien mukaan tehtäviä ulkoapäin. Niinpä on Hillien kutomossa äskettäin valmistunut tilattu laattiaryijy, jonka pituus on 4, leveys 3 metriä, ja jonka hinta oli valmiina 550 mk. Tämä piirustusten mukaan valmistunut teos osoittaa, että kutomo voi ottaa suorittaakseen melkoisen vaativia töitä.
Toivottavasti alkaa Satakunnassa viimeaikoina lamaannuksissa ollut jalo ryijynkutomistaito ja harrastus Hillien kutomon kehityksen rinnalla myös maakunnassa jälleen uuteen eloon virkistyä.
M. Kauppinen
Satakunta on kuuluisa ryijyistään. Harva on täällä se talo tai elähtäneempi ja varakkaampi torppakin, jossa ei olisi, tahi ainakin olisi ollut ryijy tai useampiakin sängynpeitteenä tai vaateaitan orrella huolellisesti säilytettävänä olemassa. Onpa sellaisiakin taloja, joissa vanhain emäntäin aikana on ollut kymmenkunta ryijyä, jotka sitte vanhusten kuoltua, perikunnan hajaannuttua ovat perintö-osuuksina tai huutokaupoissa ympäristöön levinneet. Niihin tavallisesti kutoessa tehdyt omistuskirjaimet ja vuosiluku näyttävät, että niiden varsinainen valmistusaika on ollut kahdeksannentoista vuosisadan loppu- ja yhdeksännentoista alkupuolisko. Missä ryijyjä on huolellisesti säilytetty ovat ne vielä yli sadankin vuoden ikäisinä väreillään silmiä hiveleviä, ja ehjiä näyttavat ne ikäänkuin vasta äsken kangaspuista päästetyiltä. Tämä johtuu niiden erinäisen tukevista valmistusaineista ja kestävistä kotiväreistä. Milloin taasen aika on väreihin vaikuttanut, on se ainoastaan niiden kirkkautta pehmentänyt ja siten erivärien sopusointua yhä luontevammin toisiinsa yhdistänyt. Tuo värien rinnattainen sopusointu herättää kansankudosissa aina ihailuamme.
Nuo entisen ajan hauskain ryijyin kutojat ovat jo yleisesti menneet maan poveen, niin että harvoja heistä enää nimeltäänkään tunnetaan. Sitä suurempi syy on meillä esittää jälkipolville niitä muistoja mitä näistä entisen ajan kutojataitureista on vielä saatavissa unhotukseen katoamasta.
Eräs mainehikkaimpia satakuntalaisia ryijynkutojia, jonka nykyinen polvi vielä hyvin muistaa, oli räätälin vaimo, rouva Maria Sohvia Grönman Porin maaseurakunnassa. Hän oli syntynyt Vähä-Salon talossa Siikaisten Otamolla, jonne vanhemmat, käsityöläisperhe, isä puutyöntekijä, äiti ryijynkutoja, olivat Isokyrön pitäjästä muuttaneet. Kolme tyttöä: Kaisa, Maria Sohvia ja Annakreeta saivat sitä myöten kuin kykenivät olla äitinsä apuna ryijynkutomisessa, jonka taidon he näin oppivat jo nuorena äidiltänsä. Kaisa joutui naimisiin karjalaisen kauppiaan Siimonin kanssa Siikaisiin ja Anna-Kreeta puutyöntekijän Södermanin kanssa Merikarvialle. Maria Sohvia joutui nuorena ollessaan palvelukseen kauppaneuvos Vendelinin perheeseen Kristiinassa. Täällä ruotsalaisessa kaupungissa ja perheessä muutamia vuosia oltuaan oppi hän ei ainoastaan ruotsinkieltä, vaan myöskin ulkonaista hienostuneempaa käytöstapaa. Sisarensa luona Merikarvialla käydessään tutustui hän räätäli Tuomas Stefan Grönmanniin ja joutui hänen kanssaan avioliittoon. Merikarvialta muutti Gröamannin perhe naimisensa perästä pitäjän räätälimestariksi Porin maaseurakuntaan ja asettui täällä asumaan Vähäraumankylään Porin lähelle v. 1862. Kaupungin lähellä ollen tuli rouva Grönmannin ryijynkutomistaito laajemmalta tunnetuksi ja sitä alettiin yhä enemmän käyttää, niin että ympäristön varakkaat talot alkoivat kilvan teettää hänellä ryijyjä huoneittensa kaunistukseksi ja tyttäriensä morsiuslahjoiksi, joten ryijyin luku talossa saattoi myöskin ilmaista talon naimaijässä olevain tytärten lukua. On kuitenkin huomattava, että ryijyn kudonta ja käyttö maakunnassa oli jo paljoa aikaisemminkin ollut suosittu. Niinpä tiedetään, että Kokemäellä ja Vampulassa oli 1800-luvun loppupuoliskolla taitavat ryijyinkutojat, joiden nimet ei kirjoittajalla ole tiedossa. Apunaan käytti rouva Grönman ensiaikoinaan sisartensa tyttöjä ja myöhemmin omia lapsiaan sekä tarpeen mukaan muitakin henkilöitä. Kymmenkunta vuotta ompelu- ja kutomatöissä uurastettuaan oli Grönmanin perhe voinut hankkia itselleen oman tonttimaan ja asunnon Vähäraumalla. Pian kuitenkin sen perästä tapahtui perheelle suuri onnettomuus, kun perheen pää, mestari Grönman hukkui Kokemäenjokeen jättäen jälkeensä lesken ja kuusi alaikäistä lasta, vanhin 12, nuorin 3 v. ikäinen.
Edellämainittu tapahtuma ei kuitenkaan lannistanut rouva Grönmannin työtarmoa. Päinvastoin nyt vasta alkaakin hänen ryijynkutomataitonsa tuottelijain aikakausi. Lapset: tyttö Aleksandra Adolfina, pojat Emil Aleksander, August Fabian, Anton Konstantin, Aksel Henrik ja Bruno Stefan saivat nyt sen mukaan kuin kynnelle kykenivät olla äitiään auttamassa, mikä kangaspuiden ääressä, mikä lankaa kerimässä tai nukkapuulle kiertämässä, kuka metsistä väritarpeita kokoamassa. Edellämainitut viisi poikaakin työskentelivät kaikki yhdessä äitinsä kanssa kotona sekä kylässä työskenneltäessä kukin siihen asti, kunnes kykenivät omille ansioilleen kodin ulkopuolella. Viimeisimmäksi jäi kotiin äidin auttajaksi tyttö Aleksandra ja poika Bruno. Ryijyjä kudottiin kotona ei ainoastaan myötäväksi vaan myöskin tilaajain aineista, jolloin työpalkka ilman lankain värjäystä vaihteli tilaajan malleista ja aineista kudottaessa yksinukkaisista 4—6 markkaa neliömetriltä, kaksinukkaisista enemmän. Usein mentiin myöskin tilaajain kotiin etäälle ulkopitäjiinkin tilaajain aineista ryijyjä kutomaan. Silloin oli rouva Grönmannilla tavallisesti koko lapsiperheensä mukanaan, sillä kutomisessa aina tarvittiin useiden henkilöiden apua nukkalankain kiertämisessä, solmiamisessa ja kluvain lyömisessä. Milloin valmistettava ryijy oli tavallista avarampi, silloin kutojan täytyi ottaa mukaansa omat kangaspuut, joita aina seurasi myös rautapiinen kaide. Niiden istuinlaudalle mahtuu tarpeen mukaan kolme ja neljäkin henkeä samalla kertaa rinnatusten istumaan nukkia sitomaan ja kluvia lyömään. Ryijyn loimet olivat joko pellava- tai hamppulankaiset, kuteet useimmin pumpuliset, nukat aina villaiset. Nukkarivit lyötiin kiinni aina kolmella kudelangalla jakluvialyömässä täytyi olla useammatkädet. Kuvioita ryijyyn kudottaessa oli kutojain edessä mallina joko vanha ryijy, kuvio, tai piirustus. Ja jos mallin kuviot olivat monivärivivahteiset, kysyttiin kutojalta tottumusta, tarkkaa väriaistia ja silmää, jotta tehtävä kuvio syntyisi mallinmukainen.
Mitä erittäin ryijyin väreihin tulee, kelpasi villaa luonnolliset värit musta ja valkoinen puhtaaksi pestynä sellaisenaan käytettäväksi, vaan milloin nämä värit eivät riittäneet, tarvittiin lisäksi joukko muita värejä, kuten punaista, sinistä, vihreää, keltaista, ruskeaa, harmaata y.m. Näitä saatiin joko lankoja tai suoraan valkoisia villoja värjäämällä sekä värien erilaisia vivahduksia erivärisiä villoja kartatessa yhteen sekoittamalla tai erivärisiä lankoja yhteen kertaamalla. Rouva Grönman tavallisesti värjäsi itse ryijylankansa käyttämällä väriaineena kotimaisia kasvivärejä sekä tarpeenmukaan ostovärejäkin. Niinpä saatiin kiventieroista ruskeaa, haavankeuhkoista keltaista, sianpuoloista harmaata, liekokasveista vihreää j. n.e. Käytettiin myös värjätessä kuusennaavoja, haavanlehtiä, lepänkuorta y.m.m. kasviainesta. Nokimustaa värjätessä käytettiin vihtrilliä. Tämä synkkä musta väri on satakuntalaisissa ryijyissä liiankin usein esiintyvänä pohjavärinä käytetty. Ja vihtrilli kun tekee villan hauraaksi, näyttää useimmin mustapohjaiset vanhat ryijyt mustilta kohdiltaan hyvin kuluneilta, niin että mustaan pohja-alaan kudotut kestävämmät värilliset koristeet: tulppaanit, kukot, naiset ja ukot, omenapuut, lehtevät, kukkivat, köynnöskasvit, kruunut, santakellot, ehtoolliskalkit, piispanhatut, ristit, pöydät, mutkittelevat laitaviivat, vuosiluvut ja omistusmerkit, ynnä muut sellaiset, mitkä milloinkin, mustassa pohjassa olevat väri-iloa ilmaisevat koristeet ja merkit ovat mustan pois kuluttua jääneet jälelle ikäänkuin lehtevät saaret erämaan keskelle.
Koko pitkän elämänsä yksinomaan ryijynkudonnassa työskennelleen rouva Grönmannin valmistamain ryijyin luku on hyvin suuri. Mallina käytti hän tavallisesti vanhoja ryijyjä ja niiden sovitelmia. Tässä suhteessa käytti hän kuluneen vuosisadan 80-90 luvulla apunaan "Gröneqvistin mamsellia" Porissa. Ja hänen sekä muotikauppansa lukuun on pantava, että Porin läheisiin varakkaimpiin taloihin alettiin rouva Grönmannilta tilata ja kotona kudottaa loistavan komeita ja kalliita vaan suomalaiselle silmälle ja aistille tympäseyän mauttomia brysseliläisten laattiamattojen kuvamallisia ryijyjä, joita nyt nähdään sohvamattoina ja sänkyin peittoina Porin läheisissä kunnissa usein kaksin kolmin samassa talossa. Onneksi ei tämä muotipuuska ollut pitkällinen. Helsingissä syntyi näet viime vuosisadan lopulla kotimaisen käsiteollisuuden harrastajain keskuudessa Käsityön Ystäväin Yhdistys. Se hankki kotimaisten taiteilijain valmistamia piirustuksia myöskin ryijynkutomataidon alalta. Ja kun rouva Grönmannin ryijynkutojamaine oli jo Helsingissäkin tunnettu, tarjottiin hänelle taiteilijain mallien mukaista ryijynkutomistyötä. Mielihyvällä otti hän töitä suorittaakseen. Ja kun työ malleista suoriutui tyydyttävän hyvin, lähetettiin hänelle yhä uusia ryijymalleja Käsityön Ystäväin Yhdistyksen laskuun kudottavaksi. Tämä uusi kotimainen taiteellinen harrastus kiinnitti puoleensa myös rouva Grönmannin mielen ja kädet niin, että brysseliläiset kaavat ja pyyteet jäivät kokonaan syrjään ja niistä pian maakansakin luopui. Vanhat kansalliset ryijyt saivat kansan silmissä yhä suurempaa arvoa sen kautta, että niitä alettiin halukkaasti ostella museoihin ja herrasperheisiin. Ja tätä harrastusta jatkuu yhä.
Rouva Grönman on usein asettanut ryijyjään näytteille, milloin näyttelytilaisuuksia on ollut olemassa, kotimaassa sekä ulkomaillakin ja niitä on aina palkittu, milloin rahapalkinnoilla, milloin mitaleilla. Ruotsin yleisessä teollisuusnäyttelyssä Tukhomassa v. 1866 palkittiin rouva Grönmannin ryijy suurella pronssimetallilla ja Suomen yleisessä teollisuusnäyttelyssä Helsingissä v. 1875 hopeamitallilla. Samoin sai rouva Grönman kudoksistaan palkintomitalin myös Suomen Huoneenhallituksen Seuralta. Satakunnan Maanviljelysseuran kokouksissa palkittiin ryijynäytteitään lukuisia kertoja rahapalkinnoilla. Niinikään palkittiin rouva Grönmannin ryijykudoksia yleisessä maailmannäyttelyssä Pariisissa mitalilla, vaikka ei hän koskaan tuota maailmannäyttelyn mitalia periä saanut enempää kuin ei hänelle näytteille asettamaansa ryijyä ja keinutuolin mattoakaan takaisin palautettu. Sille tielleen jäivät ne palkintoineen ilman mitään vahingonkorvausta saamatta. Tästä kaikesta syytetään Suomen silloista asiamiestä Pariisin näyttelyssä. Samanlainen onnettomuus kohtasi myös rouva Grönmannin suurinta, enimmän työtä, huolta ja kustannuksia vaatinutta monen sadan markan arvoista, koko huoneen laattian peittävää laattiamattoa. Sen oli tilannut kauppias Starck Maarianhaminasta, hänen välityksellään jollekin ruotsalaiselle ylimykselle lähetettäväksi. Matto valmistui ja lähetettiin Starck'ille aikanaan, vaan maksua ei siitä koskaan saapunut, sillä Starck teki pian sen perästä vararikon ja siihen hukkui myös mattokin kaikkineen. Tällaiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan masentaneet työkykyistä, tarmokasta naista. Työtä jatkettiin entiseen tapaan. — Onnellisemmin kävi rouva Grönmannille joku toinen kerta. Hänellä oli varastossaan muutamia huolellisesti valmistettuja kudoksia, joille ei hän sillä kertaa sattunut saamaan ostajaa kotonaan. Silloin päätti hän tehdä matkan Helsinkiin ja otti kudokset mukaansa. Siellä pyrki rouva Grönman päästä Kenraalikuvernöörin rouvan kreivinna Heidenin luokse, vaan vartijat pääsyn jyrkästi kielsivät. Rouva Grönman vakuutti olevan itsellään kreivinnalle tärkeää asiaa. Hän näytti erästä mukaansa ottamaa kudosta, jota sanoi tarjoavansa kreivinnalle. Vihdoinkin laskettiin hänet kreivinnan luokse. Täällä esitti hän ruotsinkieltä taitavalle kreivinnalle asiansa, levitti laattialle kudoksensa, johon kreivinna niin mielistyi, että osti maton. Kun sitte rouva Grönman sanoi majapaikassaan olevan itsellään toisiakin kudoksia mukanaan, pyysi kreivinna saada niitäkin nähdä. Ne tuotiin palatsiin ja kaupat syntyi niistäkin. Tehtiinpä uusiakin tilauksia, joista eräät joutuivat Keisarilliseen hoviin Pietariin. Näin levisi rouva Grönmannin ryijynkutojamaine Keisarilliseen hoviin asti, ja yksi hänen ryijyistään sanotaan joutuneen keisarinnalle. Aleksander III:nen puolisolle.
Kuten jo ennen sanoimme, työskentelivät rouva Grönmannin lapset, viisi poikaa ja tyttö, äitinsä apulaisina ryijynkutomispuuhissa kukin nuorukaisikäänsä asti, siksi, kunnes kukin vuorostaan hajaantuivat muita toimeentulon työaloja etsimään. Viimeisimpänä lapsista työskentelivät kotona poika Bruno ja tyttö Aleksandra, joka pysyi kotona vanhan äitinsä apuna senkin perästä kun hän joutui naimisiin kiertokoulunopettajan Israel Pajun kanssa. Rakkaaksi käynyttä ryijynkutomista yhä jatkettiin entisellä uutteruudella, vaikka vähemmillä työvoimilla ainoastaan äidin ja tyttären kahden yhdessä työskenellessä. Vihdoin kun tytär Aleksandrakin v. 1907 kuoli, herposivat rouva Grönmannin ahkerat kädet vanhuuden heikkouteen, ja hänen ammattialallaan laajalti tunnustusta saavuttanut uuttera elämänsä päättyi syyskuun 19 p:nä 1909 69 vuoden 13 päivän ijässä kotonaan Vähärauman kylässä Porin maaseurakunnassa. Rouva Maria Sohvia Grönmannin nimi elää edelleen kunnioitettuna muistona Satakunnan yleisössä ja hänen käsiensä valmistamat ryijyt kaunistavat täällä lukuisten perheiden koteja.
Samaan tapaan kuin rouva Grönman Porin maaseurakunnassa, harjoittivat myös eläessään ryijynkutomisammattia hänen vanhempi sisarensa Kaisa Siikaisissa ja nuorempi sisarensa Annakreeta Merikarvialla. Heidänkin kutomainsa ryijyin luku on melkoisen suuri. Sisarukset olivat oppineet kutomistaitonsa äidiltään ja jättäneet sen vuorostaan perinnöksi lapsilleen. Grönmannin rouvan ja Kaisan jälkeisissä on ryijynkutomisammatti sammunut, mutta Annakreetan jälkeläisissä on taito elänyt ikäänkuin veriinmenneenä polvi polvesta eteenpäin. Merikarvian kirkon lähistöllä näkee matkustaja maantien varrella erään vähäisen asunnon seinällä ilmoituksen: "Tässä asuu ryijynkutoja." Ilmoittaja on Annakreeta Södermannin tyttären tytär rouva Hill, joka Amerikassa avioliitossa oltuaan on englantilaisen nimen perinyt ja sieltä palattuaan, samoin kuin rouva Grönman aikanaan, ryhtynyt viiden lapsensa kanssa äidiltään oppimaansa ryijynkudontaa kotipitäjässään Merikarvialla harjoittamaan. Lapsista 17 vuoden ikäinen Aini Hill on äitinsä kanssa johtavana henkilönä ammatissa. Hän, piirustustaitoisena ollen, vanhoista malleista yhdistelee, sovittelee ja lisäilee uusia. Myöskin on heille alkanut saapua piirustettuin mallien mukaan tehtäviä ulkoapäin. Niinpä on Hillien kutomossa äskettäin valmistunut tilattu laattiaryijy, jonka pituus on 4, leveys 3 metriä, ja jonka hinta oli valmiina 550 mk. Tämä piirustusten mukaan valmistunut teos osoittaa, että kutomo voi ottaa suorittaakseen melkoisen vaativia töitä.
Toivottavasti alkaa Satakunnassa viimeaikoina lamaannuksissa ollut jalo ryijynkutomistaito ja harrastus Hillien kutomon kehityksen rinnalla myös maakunnassa jälleen uuteen eloon virkistyä.
M. Kauppinen
25.4.18
Kansantajuista tiedettä. Sateenkaari.
Rauman Lehti 7, 20.1.1912
Sateenkaari on eräs yleisimpiä waloilmiöitä ilmassa. Jos sadepilwi sattuu sille puolen taiwasta, joka on aurinkoa wastapäätä, näkyy pilwessä enemmän tai wähemmän täydellinen ympyränkaari, jossa esiintymät spektrinwärit ("sateenkaarenwärit"). Edellytys sateenkaaren näkemiseen on, että sade on katsojan etupuolella ja aurinko selkäpuolella. Tuollaisia wärillisiä nauhoja ja ainakin sateenkaaren wärit woi sitäpaitsi nähdä suihkukaiwojen, koskien ja rantaa wastaan kuohuwien aaltojen waahdossa. Sateenkaaren keskipiste on sillä suoralla wiiwalla, joka woidaan ajatella wedetyksi auringon kestuksesta huomiontekijän silmään ja siittä samassa suunnassa jatketuksi, ja on siis useimmiten taiwaanrannan alapuolella. Se osa sateenkaarta, joka tawallisissa oloissa näkyy, on sentähden pienempi kuin puoli ympyränkaaresta, wain auringon laskiessa tai noustessa woi nähdä täyden puoliympyrän. Enemmän kuin puolet ympyrän kaaresta, wieläpä täysiympyrän sateenkaaren woi nähdä, jos katsoja on korkealla maanpinnan yläpuolella, esimerkiksi ilmapallossa tai korkealla wuorenhuipulla. Tawallisen sateenkaaren ulkosiwu on punainen ja sisäsiwu sinipunainen (wioletti). Näiden wälillä woi olla keltasia, wihreitä ja sinisiä juowia.
Ulkopuolella tätä tawallista, "ensinimstä" sateenkaarta nähdään usein toinen, jonka keskipiste on sama kuin ensimäisenkin, ja joiden kaaret siis owat joka kohdassa saman matkan päässä toisistaan. Toinen sateenkaari on paljon heikompi ja sen wärit owat päinwastaisessa järjestyksessä kuin ensimäisen. Sen sisäsyrjä on punainen ja ulkosyrjä sinipunerwa. Se osa sadepilwiä, joka on ensimäisen kaaren sisällä, on jotenkin waalea, mutta molempain kaarten wälinen osa on tumma.
Kaikki sateenkaaret kuitenkaan eiwät ole saman näköisiä. Eri wärijuowien leweys, järjestys ja walowoima woi olla warsin waihtelewa. Joku wäreistä woi olla niin wallalla, että toisia tuskin huomaa. Keskusta woi usein olla waalea, ja tämä walkea juowa on joskus niin wahwa, että toiset wärit tuskin wain heikosti näkywät. Tuollaisen walkean sateenkaaren näkee auringon walaisemassa uswassa, joka on kokoonpantu oikein hienoista sadepisaroista. Paitsi näitä kahta laatua sateenkaaria löytyy wielä muunkinlaisia, n. s. sekundäärisiä kaaria. Nämä owat purppuran tai wiheriänwärisiä juowia, jotka owat joko ensimäisen sateenkaaren alapuolella tai joskus toisen kaaren yläpuolella.
Jos antaa auringonwalon paistaa kiilanmnotoisetsi tai kolmitahkoiseksi hiotun lasin eli niin sanotun prisman läpi, taittuwat walonsäteet, toisin sanoen muuttawat suuntaansa. Tällaisen prisman muodostaa esimertiksi kattokruunuissa koristeinä riippumat n. s. "lasikristallit", joiden awulla woi kokeilla. Walonsäteen suunta, kun se menee prismaan, muodostaa kulman sen suuunan kanssa, joka walonsäteellä on prismasta lähtiessään. Walkoinen auringonwalo heijaantuu tällöin sitäpaitsi lukemattomaan määrään eri märejä, joista silmä woi erottaa seuraawat: punaisen, oranssinwärisen (eli punakellertäwän), keltaisen, wihreän, sinisen, indigonsinisen ja violetin (punasinerwän). Auringonwalo on siis kokoonpantu useista eri wäreistä, ja näillä wäreillä on se ominaisuus, etteiwät ne mennessään läpikuultawan esineen läpi, taitu yhtä paljon. Poikkeus alkuperäisestä säteilysuunnasta ei kaikilla ole siis yhtä suuri, punainen poikkeaa suunnastaan kaikkein wähinnnin, keltainen jonkun werran enemmän ja sinipunerwa eniten. Kaikkia löytywiä wärejä ei ihmissilmä kykene näkemään, mutta walokuwauslewyn kautta on huomattu, että useampia wärejä on.
Ajatelkaamme auringonsäteiden walaisewan pallonmuotoisista sadepisaroista kokoonpantua pilweä. Jokaiseen pisaraan sattuu sädekimppu, jossa pisaraan tunteutuessaan tapahtuu wärienhajaanns, sitten heijastuu osa walosta pisaran takaseinästä takaisin ja mennessään taas ulos pisaran etupuolelta tapahtuu uudestaan walon taittuminen ja wärinhajaannus. - Että walosta osa heijastuu pisaran takapinnasta, on luonnollinen asia, läpinäkywät aineet, esim. lasi ja wesi, eiwät läpäise kaikkea waloa, siksipä weden pinnassa tai ikkunassa näkee auringonkilon.
Taittuessaan wesipisaroissa on walo hajaantunut spektraaliwäreihin (sateenkaariwäreihin), punaiseen, keltaseen j.n.e. aina sinipunerwaan saakka, ja eriwäriset walonsäteet, taittuessaan eri paljon, owat heijastuneet eri suuntiin. Katsojan asemapaikasta riippuen woi jostakin määrätystä pisarata wain yhtä wärilajia waloa sattua katsojan silmään, ja mitä wäriä se on, riippuu pisaran asemasta. Eri korkeudella olewat pisarat heijastawat eri lajia wärejä. Siksipä näkyykin taiwaalla moniwärinen nauha. Kaikilla niillä pisareilla, jotka owat katsojasta saman matkan päässä, on se kulma, jonka muodostaa katsojan silmästä pisaraan menemä wiiwa leikatessaan auringosta pisaraan wedetyksi ajateltua wiiwaa, sama. Näiden pisarain siis täytyy heijastaa yhtä ja samaa wäriä ja se selittää, että sateenkaari on ympyränmuotoinen.
Ensimäisen sateenkaaren muodostawat sellaiset walonsäteet, jotka owat wesipisaeassa heijastuneet wain yhden ainoan kerran, nimittäin heijastuessaan takaisin pisaran takapinnasta suoraan päässeet etupuolelta ulos ilmaan.
Toisen sateenkaaren muodostawat taas ne walonsäteet, jotka owat pisaran seinissä heijastuneet kaksi kertaa, ennenkuin owat päässeet ulos ilmaan matkaansa jatkamaan. Osa nimittäin ensi kerran pisaran takapinnasta heijastuneista säteistä ei pääse toisellakaan kertaa läpi, kaikki ei kolmannellakaan. Kun aina kuitenkin iso menee heijastumatta läpi pisaran seinistä, on toinen sateenkaari paljon heikompi kuin ensimäinen, kolmatta näkee hywin harwoin.
Ranskalainen filosoosi Cartesius (Descartes) esitti jo m. 1637 selitelmän sateenkaaren synnystä, ja tämä selitys on aina wiime aikoihin saakka ollut oppikirjoihin otettuna. Hänen teoriiansa ei woi kuitenkaan selittää sateenkaarien waihtelewaa ulkonäköä, se on oikea wain suurille pisaroille. Wasta englantilainen tähtitieteilijä Airy antoi w. 1837 oikean ja täydellisen selityksen. Hän näytti jotenkin waikean ja mutkikkaan laskelman kautta, että sateenkaarien waihtelewa näkö johtuu wesipisarain suuruudesta. Walkea sateenkaari syntyy, jos pisarten läpimitta on pienempi kuin 5/100 millimetriä. Leweitä punaisia, wihreitä ja violetteja kaaria syntyy, kun pisarat owat suuria, noin 1 ja 2 millimetriä läpimitaten.
Sateenkaari on eräs yleisimpiä waloilmiöitä ilmassa. Jos sadepilwi sattuu sille puolen taiwasta, joka on aurinkoa wastapäätä, näkyy pilwessä enemmän tai wähemmän täydellinen ympyränkaari, jossa esiintymät spektrinwärit ("sateenkaarenwärit"). Edellytys sateenkaaren näkemiseen on, että sade on katsojan etupuolella ja aurinko selkäpuolella. Tuollaisia wärillisiä nauhoja ja ainakin sateenkaaren wärit woi sitäpaitsi nähdä suihkukaiwojen, koskien ja rantaa wastaan kuohuwien aaltojen waahdossa. Sateenkaaren keskipiste on sillä suoralla wiiwalla, joka woidaan ajatella wedetyksi auringon kestuksesta huomiontekijän silmään ja siittä samassa suunnassa jatketuksi, ja on siis useimmiten taiwaanrannan alapuolella. Se osa sateenkaarta, joka tawallisissa oloissa näkyy, on sentähden pienempi kuin puoli ympyränkaaresta, wain auringon laskiessa tai noustessa woi nähdä täyden puoliympyrän. Enemmän kuin puolet ympyrän kaaresta, wieläpä täysiympyrän sateenkaaren woi nähdä, jos katsoja on korkealla maanpinnan yläpuolella, esimerkiksi ilmapallossa tai korkealla wuorenhuipulla. Tawallisen sateenkaaren ulkosiwu on punainen ja sisäsiwu sinipunainen (wioletti). Näiden wälillä woi olla keltasia, wihreitä ja sinisiä juowia.
Ulkopuolella tätä tawallista, "ensinimstä" sateenkaarta nähdään usein toinen, jonka keskipiste on sama kuin ensimäisenkin, ja joiden kaaret siis owat joka kohdassa saman matkan päässä toisistaan. Toinen sateenkaari on paljon heikompi ja sen wärit owat päinwastaisessa järjestyksessä kuin ensimäisen. Sen sisäsyrjä on punainen ja ulkosyrjä sinipunerwa. Se osa sadepilwiä, joka on ensimäisen kaaren sisällä, on jotenkin waalea, mutta molempain kaarten wälinen osa on tumma.
Kaikki sateenkaaret kuitenkaan eiwät ole saman näköisiä. Eri wärijuowien leweys, järjestys ja walowoima woi olla warsin waihtelewa. Joku wäreistä woi olla niin wallalla, että toisia tuskin huomaa. Keskusta woi usein olla waalea, ja tämä walkea juowa on joskus niin wahwa, että toiset wärit tuskin wain heikosti näkywät. Tuollaisen walkean sateenkaaren näkee auringon walaisemassa uswassa, joka on kokoonpantu oikein hienoista sadepisaroista. Paitsi näitä kahta laatua sateenkaaria löytyy wielä muunkinlaisia, n. s. sekundäärisiä kaaria. Nämä owat purppuran tai wiheriänwärisiä juowia, jotka owat joko ensimäisen sateenkaaren alapuolella tai joskus toisen kaaren yläpuolella.
Jos antaa auringonwalon paistaa kiilanmnotoisetsi tai kolmitahkoiseksi hiotun lasin eli niin sanotun prisman läpi, taittuwat walonsäteet, toisin sanoen muuttawat suuntaansa. Tällaisen prisman muodostaa esimertiksi kattokruunuissa koristeinä riippumat n. s. "lasikristallit", joiden awulla woi kokeilla. Walonsäteen suunta, kun se menee prismaan, muodostaa kulman sen suuunan kanssa, joka walonsäteellä on prismasta lähtiessään. Walkoinen auringonwalo heijaantuu tällöin sitäpaitsi lukemattomaan määrään eri märejä, joista silmä woi erottaa seuraawat: punaisen, oranssinwärisen (eli punakellertäwän), keltaisen, wihreän, sinisen, indigonsinisen ja violetin (punasinerwän). Auringonwalo on siis kokoonpantu useista eri wäreistä, ja näillä wäreillä on se ominaisuus, etteiwät ne mennessään läpikuultawan esineen läpi, taitu yhtä paljon. Poikkeus alkuperäisestä säteilysuunnasta ei kaikilla ole siis yhtä suuri, punainen poikkeaa suunnastaan kaikkein wähinnnin, keltainen jonkun werran enemmän ja sinipunerwa eniten. Kaikkia löytywiä wärejä ei ihmissilmä kykene näkemään, mutta walokuwauslewyn kautta on huomattu, että useampia wärejä on.
Ajatelkaamme auringonsäteiden walaisewan pallonmuotoisista sadepisaroista kokoonpantua pilweä. Jokaiseen pisaraan sattuu sädekimppu, jossa pisaraan tunteutuessaan tapahtuu wärienhajaanns, sitten heijastuu osa walosta pisaran takaseinästä takaisin ja mennessään taas ulos pisaran etupuolelta tapahtuu uudestaan walon taittuminen ja wärinhajaannus. - Että walosta osa heijastuu pisaran takapinnasta, on luonnollinen asia, läpinäkywät aineet, esim. lasi ja wesi, eiwät läpäise kaikkea waloa, siksipä weden pinnassa tai ikkunassa näkee auringonkilon.
Taittuessaan wesipisaroissa on walo hajaantunut spektraaliwäreihin (sateenkaariwäreihin), punaiseen, keltaseen j.n.e. aina sinipunerwaan saakka, ja eriwäriset walonsäteet, taittuessaan eri paljon, owat heijastuneet eri suuntiin. Katsojan asemapaikasta riippuen woi jostakin määrätystä pisarata wain yhtä wärilajia waloa sattua katsojan silmään, ja mitä wäriä se on, riippuu pisaran asemasta. Eri korkeudella olewat pisarat heijastawat eri lajia wärejä. Siksipä näkyykin taiwaalla moniwärinen nauha. Kaikilla niillä pisareilla, jotka owat katsojasta saman matkan päässä, on se kulma, jonka muodostaa katsojan silmästä pisaraan menemä wiiwa leikatessaan auringosta pisaraan wedetyksi ajateltua wiiwaa, sama. Näiden pisarain siis täytyy heijastaa yhtä ja samaa wäriä ja se selittää, että sateenkaari on ympyränmuotoinen.
Ensimäisen sateenkaaren muodostawat sellaiset walonsäteet, jotka owat wesipisaeassa heijastuneet wain yhden ainoan kerran, nimittäin heijastuessaan takaisin pisaran takapinnasta suoraan päässeet etupuolelta ulos ilmaan.
Toisen sateenkaaren muodostawat taas ne walonsäteet, jotka owat pisaran seinissä heijastuneet kaksi kertaa, ennenkuin owat päässeet ulos ilmaan matkaansa jatkamaan. Osa nimittäin ensi kerran pisaran takapinnasta heijastuneista säteistä ei pääse toisellakaan kertaa läpi, kaikki ei kolmannellakaan. Kun aina kuitenkin iso menee heijastumatta läpi pisaran seinistä, on toinen sateenkaari paljon heikompi kuin ensimäinen, kolmatta näkee hywin harwoin.
Ranskalainen filosoosi Cartesius (Descartes) esitti jo m. 1637 selitelmän sateenkaaren synnystä, ja tämä selitys on aina wiime aikoihin saakka ollut oppikirjoihin otettuna. Hänen teoriiansa ei woi kuitenkaan selittää sateenkaarien waihtelewaa ulkonäköä, se on oikea wain suurille pisaroille. Wasta englantilainen tähtitieteilijä Airy antoi w. 1837 oikean ja täydellisen selityksen. Hän näytti jotenkin waikean ja mutkikkaan laskelman kautta, että sateenkaarien waihtelewa näkö johtuu wesipisarain suuruudesta. Walkea sateenkaari syntyy, jos pisarten läpimitta on pienempi kuin 5/100 millimetriä. Leweitä punaisia, wihreitä ja violetteja kaaria syntyy, kun pisarat owat suuria, noin 1 ja 2 millimetriä läpimitaten.
24.4.18
Puuvillateollisuus.
Aamulehti 227, 3.10.1914
Työn lisäys Porin puuvillatehtaassa.
Porin puuvillateollisuusosakeyhtiön tehtaalla on muutamaa viikon aikana työskennelty entisestään puolta lyhempiä työviikkoja. Kun tehdas on nyttemmin saanut erään suuremman, tavaratilauksen, jonka valmistaminen kestää noin 2 kuukautta, sekä myöskin raakapuuvillaa ja uusia raakapuuvillalähetyksiä on Mäntyluodon kautta tulossa, aletaan tehtaalla maanantaista alkaen toistaiseksi tehdä säännöllisen pituisia työviikkoja, joten tehtaassa työskentelevän työväestön ansiot tulevat entiselleen. Porin puuvillatehtaalla ei ole alennettu työpalkkoja.
Raakapuuvillan saannissa on suuria vaikeuksia. Tehtaalle on tullut tähän asti noin 500 paalia puuvillaa Kristianian ja Geflen kautta. Kristianian kautta tuodun puuvillan rahti tulee noin 5 kertaa ja Geflen kautta noin 33 prosenttia kalliimmaksi kuin tavallisesti. Tästä huolimatta koettaa tehdas edelleenkin tuottaa raakapuuvillaa voidakseen töitä säännöllisesti jatkaa. Paraillaan onkin matkalla 200 paalia ja suuri määrä on lisäksi ostettu.
Värien saanti tuottaa vieläkin suurempia vaikeuksia. Ennen sotaa tuotiin värit Saksasta, jossa ne olivat halvimpia, mutta liikeyhteyden katkettua tuonti sieltä loppui. Englannista ei myöskään värejä voida saada, sillä sikäiläiset puuvillatehtaat tarvitsevat ne itse. On täytynyt tehdä väritilaukset Sveitsiin, vaikka värien sieltä tuonti on vaikeata, ne kun täytyy ensin lähettää Genuaan ja sieltä laivoilla puolueettomain maiden kautta.
(S. H.)
Työn lisäys Porin puuvillatehtaassa.
Porin puuvillateollisuusosakeyhtiön tehtaalla on muutamaa viikon aikana työskennelty entisestään puolta lyhempiä työviikkoja. Kun tehdas on nyttemmin saanut erään suuremman, tavaratilauksen, jonka valmistaminen kestää noin 2 kuukautta, sekä myöskin raakapuuvillaa ja uusia raakapuuvillalähetyksiä on Mäntyluodon kautta tulossa, aletaan tehtaalla maanantaista alkaen toistaiseksi tehdä säännöllisen pituisia työviikkoja, joten tehtaassa työskentelevän työväestön ansiot tulevat entiselleen. Porin puuvillatehtaalla ei ole alennettu työpalkkoja.
Raakapuuvillan saannissa on suuria vaikeuksia. Tehtaalle on tullut tähän asti noin 500 paalia puuvillaa Kristianian ja Geflen kautta. Kristianian kautta tuodun puuvillan rahti tulee noin 5 kertaa ja Geflen kautta noin 33 prosenttia kalliimmaksi kuin tavallisesti. Tästä huolimatta koettaa tehdas edelleenkin tuottaa raakapuuvillaa voidakseen töitä säännöllisesti jatkaa. Paraillaan onkin matkalla 200 paalia ja suuri määrä on lisäksi ostettu.
Värien saanti tuottaa vieläkin suurempia vaikeuksia. Ennen sotaa tuotiin värit Saksasta, jossa ne olivat halvimpia, mutta liikeyhteyden katkettua tuonti sieltä loppui. Englannista ei myöskään värejä voida saada, sillä sikäiläiset puuvillatehtaat tarvitsevat ne itse. On täytynyt tehdä väritilaukset Sveitsiin, vaikka värien sieltä tuonti on vaikeata, ne kun täytyy ensin lähettää Genuaan ja sieltä laivoilla puolueettomain maiden kautta.
(S. H.)
Poisonous Coloring Matters in Food.
Manufacturer and builder 1, 1882
In France, where more decisive and summary methods of dealing with the adulteration of articles of food and drink are the fashion than here, a very sensible order las lately been issued by the Prefect of Police in Paris, forbidding the use of any of the following substances for coloring sweetmeats, liquors and foods:
Mineral Colors. - The compounds of copper - blue verdigris, moutain blue; compounds of lead - oxides of lead, massicot and minium, oxychloride of lead, Cassel yellow, Turkish yellow, Paris yellow, carbonate of lead, lead white, antimoniate of lead, Naples yellow, sulphate of lead, chromates of lead, chrome yellow, Cologne yellow, chromate of baryta, yellow ultramarine; compounds of arsenic - arsenite of copper, Scheele's green, Schweinfurth green, sulphide of mercury, vermilion.
Organic Colors. - Gamboge and Naples aconite; fuchsine and its sub-products, such as Lyons blue, eosine; nitro-derivates, such as naphthaline yellow and Victoria yellow.
The restriction against the use of these substances in food products extends likewise to the coloring of wrapping papers for containing any kind of food; an manufacturers and dealers will be held responsible for any accidents that may occur through neglect or disobedience of the prohibition.
In France, where more decisive and summary methods of dealing with the adulteration of articles of food and drink are the fashion than here, a very sensible order las lately been issued by the Prefect of Police in Paris, forbidding the use of any of the following substances for coloring sweetmeats, liquors and foods:
Mineral Colors. - The compounds of copper - blue verdigris, moutain blue; compounds of lead - oxides of lead, massicot and minium, oxychloride of lead, Cassel yellow, Turkish yellow, Paris yellow, carbonate of lead, lead white, antimoniate of lead, Naples yellow, sulphate of lead, chromates of lead, chrome yellow, Cologne yellow, chromate of baryta, yellow ultramarine; compounds of arsenic - arsenite of copper, Scheele's green, Schweinfurth green, sulphide of mercury, vermilion.
Organic Colors. - Gamboge and Naples aconite; fuchsine and its sub-products, such as Lyons blue, eosine; nitro-derivates, such as naphthaline yellow and Victoria yellow.
The restriction against the use of these substances in food products extends likewise to the coloring of wrapping papers for containing any kind of food; an manufacturers and dealers will be held responsible for any accidents that may occur through neglect or disobedience of the prohibition.
23.4.18
How to Make Typewriter Ink in One of the Many Colors.
Manufacturer and builder 9, 1894
The following is said to be a good recipe for making ink used with typewriter ribbons. It is from the English Mechanic:
Take petroleum of high melting point, melt it on a water bath, and incorporate, by constantly stirring, as much lampblack or dropblack as it will take up wiuthout becoming granular. If the petroleun remains in excess, the print will be liable to have a greasy outline; if the color is in excess, the print will not be clear. remove from the fire, and, while it is cooling, mix equal parts of petroleum, benzine, and rectified oil of turpentine, and in this dissolve the fatty ink, introduced in small portions under constant stirring. The solvent should be added in such proportions that the finished ink shall be of the consistency of fresh oil paint. Now wind the ribbon on a piece of cardboard, place on a table several layers of newspaper, then unwind the ribbon in such lengths as may be most convenient, and lay them smooth on the paper. Apply the ink by means of a soft brush, like a tooth brush, rubbing it well. Hardly any ink should remain on the surface. For colored inks use P[r]ussian blue, red lead, etc., especially te aniline colors. A specimen formula given is: Aniline black, ½ ounce; alcohol, 15 ounces; glycerine, 15 ounces. Dissolve the aniline in the alcohol, and add the glycerine, inking the ribbon as before.
The following is said to be a good recipe for making ink used with typewriter ribbons. It is from the English Mechanic:
Take petroleum of high melting point, melt it on a water bath, and incorporate, by constantly stirring, as much lampblack or dropblack as it will take up wiuthout becoming granular. If the petroleun remains in excess, the print will be liable to have a greasy outline; if the color is in excess, the print will not be clear. remove from the fire, and, while it is cooling, mix equal parts of petroleum, benzine, and rectified oil of turpentine, and in this dissolve the fatty ink, introduced in small portions under constant stirring. The solvent should be added in such proportions that the finished ink shall be of the consistency of fresh oil paint. Now wind the ribbon on a piece of cardboard, place on a table several layers of newspaper, then unwind the ribbon in such lengths as may be most convenient, and lay them smooth on the paper. Apply the ink by means of a soft brush, like a tooth brush, rubbing it well. Hardly any ink should remain on the surface. For colored inks use P[r]ussian blue, red lead, etc., especially te aniline colors. A specimen formula given is: Aniline black, ½ ounce; alcohol, 15 ounces; glycerine, 15 ounces. Dissolve the aniline in the alcohol, and add the glycerine, inking the ribbon as before.
22.4.18
Färgning av skor och hattar
Astra 9, 1.5.1929
De senaste åren ha beige- och bois-de-rosefärgade skor varit högsta modet, och knappast finns det någon, som inte är i besittning av ett eller flere par dylika. Men som var och en vid dettalaget av sorglig erfarenhet vet, bli de efter några månaders begagnande fläckiga och mindre presentabla, ehuru de knappast äro så utnyttjade alt man medgott samvete kan kassera dem. Ett par gånger kunna de rengöras med benzin eller skocréme, men sedan bli de liksom kantstötta och ärriga och ställas undan för att på sin höjd användas som lands-skor.
Men tatta nytt hopp! Deras saga är inte all! De kunna nämligen färgas och återfå då hela sin forna fräschör.
Man inköperi en färg- och fernisshandel en flaska Wilco Läderfärg i den önskade färgen samt en liten vattenfärgspensel, i fall man inte råkar ha en sådan hemma. Så låter man reparera skorna, halvsula och klacklappa dem om det behövs, och äro de ljusa och skola färgas till någon blott obetydligt mörkare nyans, rengör man dem omsorgsfullt med benzin, Usona-gummi eller skocréme. (Färgas de mörka är detta överflödigt.)
Så spänner man upp skorna på läst eller skospännare, och om man ej är i besittning av sådana, fyller man skorna väl med tidningspapper, så att de får sin rätta fason. Därefter skakas färgen i flaskan ytterst väl så att ej färgämnet lår lägga sig som bottensats i flaskan, och därefter målar man skorna, ej alltför tjockt. De kunna gärna torka några minuter och så målas en gång till. Därefter få de torka några timmar (hälst över en nattj och kunna sedan tagas i bruk. Om färgen pä tårna eller klackarna efter någon tid slites bort, kan det skadade stället ånyo bestrykas med litet färg. Genom färgningen återfå skorna sin goda fason, speciellt om de få torka på läst, och lädret sin glans. Bäst bli de naturligtvis om man färgar dem rått mörka, men även lackrött (för helt unga flickor) kan rekommenderas.
På samma sätt kan man förfara med gamla handväskor, bälten och andra läder föremål. Även urblekta stråhattar kunna behandlas på samma sätt, men för detta ändamål inköper man s.k. halm eller hatt-färg, som fås i nästan alla nyanser. Hattens foder borttages och den fylles väl med papper. (Märk att denna färg är svår att avlägsna från händer och föremål, varför man bör handskas varsamt med den). Hatten övermålastämligen ymnigtmed färgen, men att märka är, att hatten under procedyren krymper 2-3 centimeter samt att den blir tämligen hård och styv. Man måste därför före målningen tillse att man har "krympmån".
- Prudence.
De senaste åren ha beige- och bois-de-rosefärgade skor varit högsta modet, och knappast finns det någon, som inte är i besittning av ett eller flere par dylika. Men som var och en vid dettalaget av sorglig erfarenhet vet, bli de efter några månaders begagnande fläckiga och mindre presentabla, ehuru de knappast äro så utnyttjade alt man medgott samvete kan kassera dem. Ett par gånger kunna de rengöras med benzin eller skocréme, men sedan bli de liksom kantstötta och ärriga och ställas undan för att på sin höjd användas som lands-skor.
Men tatta nytt hopp! Deras saga är inte all! De kunna nämligen färgas och återfå då hela sin forna fräschör.
Man inköperi en färg- och fernisshandel en flaska Wilco Läderfärg i den önskade färgen samt en liten vattenfärgspensel, i fall man inte råkar ha en sådan hemma. Så låter man reparera skorna, halvsula och klacklappa dem om det behövs, och äro de ljusa och skola färgas till någon blott obetydligt mörkare nyans, rengör man dem omsorgsfullt med benzin, Usona-gummi eller skocréme. (Färgas de mörka är detta överflödigt.)
Så spänner man upp skorna på läst eller skospännare, och om man ej är i besittning av sådana, fyller man skorna väl med tidningspapper, så att de får sin rätta fason. Därefter skakas färgen i flaskan ytterst väl så att ej färgämnet lår lägga sig som bottensats i flaskan, och därefter målar man skorna, ej alltför tjockt. De kunna gärna torka några minuter och så målas en gång till. Därefter få de torka några timmar (hälst över en nattj och kunna sedan tagas i bruk. Om färgen pä tårna eller klackarna efter någon tid slites bort, kan det skadade stället ånyo bestrykas med litet färg. Genom färgningen återfå skorna sin goda fason, speciellt om de få torka på läst, och lädret sin glans. Bäst bli de naturligtvis om man färgar dem rått mörka, men även lackrött (för helt unga flickor) kan rekommenderas.
På samma sätt kan man förfara med gamla handväskor, bälten och andra läder föremål. Även urblekta stråhattar kunna behandlas på samma sätt, men för detta ändamål inköper man s.k. halm eller hatt-färg, som fås i nästan alla nyanser. Hattens foder borttages och den fylles väl med papper. (Märk att denna färg är svår att avlägsna från händer och föremål, varför man bör handskas varsamt med den). Hatten övermålastämligen ymnigtmed färgen, men att märka är, att hatten under procedyren krymper 2-3 centimeter samt att den blir tämligen hård och styv. Man måste därför före målningen tillse att man har "krympmån".
- Prudence.
21.4.18
20.4.18
Danska sjömän om den föreslagna gul-röda korsflaggan.
Dagens Press 121, 30.5.1917
"Politikens" enquete om den föreslagna nya finska flaggan har, säger tidningen, väckt intresse, isynnerhet bland sjömän. De ha ju erfarenheter, da känna till möjligheterna för förväxlingar. Dessa möjligheten väcka starka betänkligheter hos flera insändare, alla sjömän, hvilka insändt uttalandten i anledning af enqueten.
En af insaöterna, styrman, fäster uppmärksamheten vid, att kombinationen gult kors på röd botten icke är ny. En sådan flagga existerar redan, namligen den internationella signalflagga, som betyder bakstafven R. och talrika erfarenheter föreligga, att den på afstånd på ett påfallande sätt liknar den danska flaggan, till och med om den gula färgen är nog så äkta, men naturligtvis mer och mer allt efter som färgen bleknar. Insändare n ifråga föreslår därför, att den rödgula korsflaggan i ett af de öfversta fälten skulle förses med det gula finska lejonet. Då kan intet misstag vara möjligt.
En annan insändare, äfven han styrman, betonar, att det blott kan vara en ära för danskarna, om finnarna få en flagga, som liknar den danska. Men han tillägger, att det framför allt gäller att undvika misstag på sjön och håller före, att man därför kunde låta det gula korset inramas af smalare blå strimmor. Sålunda skulle erhållas en flagga, som i någon mån liknade den norska, men dock vore en själfständig flagga.
Af allt framgår, säger "Politiken", att stämningen blanddanska sakkunniga är rätt []ylig gentemot den föreslagna guldröda korsflaggan.
"Politikens" enquete om den föreslagna nya finska flaggan har, säger tidningen, väckt intresse, isynnerhet bland sjömän. De ha ju erfarenheter, da känna till möjligheterna för förväxlingar. Dessa möjligheten väcka starka betänkligheter hos flera insändare, alla sjömän, hvilka insändt uttalandten i anledning af enqueten.
En af insaöterna, styrman, fäster uppmärksamheten vid, att kombinationen gult kors på röd botten icke är ny. En sådan flagga existerar redan, namligen den internationella signalflagga, som betyder bakstafven R. och talrika erfarenheter föreligga, att den på afstånd på ett påfallande sätt liknar den danska flaggan, till och med om den gula färgen är nog så äkta, men naturligtvis mer och mer allt efter som färgen bleknar. Insändare n ifråga föreslår därför, att den rödgula korsflaggan i ett af de öfversta fälten skulle förses med det gula finska lejonet. Då kan intet misstag vara möjligt.
En annan insändare, äfven han styrman, betonar, att det blott kan vara en ära för danskarna, om finnarna få en flagga, som liknar den danska. Men han tillägger, att det framför allt gäller att undvika misstag på sjön och håller före, att man därför kunde låta det gula korset inramas af smalare blå strimmor. Sålunda skulle erhållas en flagga, som i någon mån liknade den norska, men dock vore en själfständig flagga.
Af allt framgår, säger "Politiken", att stämningen blanddanska sakkunniga är rätt []ylig gentemot den föreslagna guldröda korsflaggan.
19.4.18
Color in American Art and Dress.
Scribners monthly 2, 1880
Whatever the future of America - by "America" I mean the United States - whatever her future is to be in art, it is clear that she ought to be first among all nations in color. It only need that the painter shall arise who dares to use color as he sees it before him in the clear air and wonderful skies of our summers and winters - in our sunset clouds and our autumn woods. Say what you please of Turner's "Slave-ship," at least it is true that he has dared to paint a sunset - a thing no other artist has ever done. Is there an American who dares to paint our autumn, who dares to step out the ranks of the copyists of Old-World scenes and say on his canvas that America is the home of color, and warmth, and brilliancy, and paint her as she is? He will find full appreciation when he does it, for the quiet teachings of nature have had their effect upon us. We are freeing ourselves from our traditional English tastes and habits, for women are more sensitive to these subtle influences than men, and are making our homes bright with color and warm with sunshine, instead of making them dark and "cozy" like the English, who, a great part of their year, must depend for brightness upon firelight and candles. In dress, too, our women show their love of color. Justin McCarthy says that nowhere in the world is there to be seen so brilliant a street-scene as an American congregation coming it should be. In their embroideries and in their porcelain-painting, too, women show this, and it is beginning to be felt in some of the arts. Doubtless they are crude in their use of it oftentimes, for we are still new to this country, and not yet fully acclimated - we have not yet gained the full effect of the gorgeous nature about us, and learned, like the Eastern races in their long years of color-breathing, that one rich tint subdues another, and that if there is only depth enough in brilliant colors they must harmonize, while breadth of light will surely harmonize light tints.
But we are growing rapidly in these things, and it is time for some one to come forwards and say boldly: "Our skies and our lights are as brilliant as those of the tropics. We have a right to a school of color as rich, as glowing, as lavish, and profuse as any of the Orientals, though it must be as different as are our countries or our peoples."
H. W. H.
Whatever the future of America - by "America" I mean the United States - whatever her future is to be in art, it is clear that she ought to be first among all nations in color. It only need that the painter shall arise who dares to use color as he sees it before him in the clear air and wonderful skies of our summers and winters - in our sunset clouds and our autumn woods. Say what you please of Turner's "Slave-ship," at least it is true that he has dared to paint a sunset - a thing no other artist has ever done. Is there an American who dares to paint our autumn, who dares to step out the ranks of the copyists of Old-World scenes and say on his canvas that America is the home of color, and warmth, and brilliancy, and paint her as she is? He will find full appreciation when he does it, for the quiet teachings of nature have had their effect upon us. We are freeing ourselves from our traditional English tastes and habits, for women are more sensitive to these subtle influences than men, and are making our homes bright with color and warm with sunshine, instead of making them dark and "cozy" like the English, who, a great part of their year, must depend for brightness upon firelight and candles. In dress, too, our women show their love of color. Justin McCarthy says that nowhere in the world is there to be seen so brilliant a street-scene as an American congregation coming it should be. In their embroideries and in their porcelain-painting, too, women show this, and it is beginning to be felt in some of the arts. Doubtless they are crude in their use of it oftentimes, for we are still new to this country, and not yet fully acclimated - we have not yet gained the full effect of the gorgeous nature about us, and learned, like the Eastern races in their long years of color-breathing, that one rich tint subdues another, and that if there is only depth enough in brilliant colors they must harmonize, while breadth of light will surely harmonize light tints.
But we are growing rapidly in these things, and it is time for some one to come forwards and say boldly: "Our skies and our lights are as brilliant as those of the tropics. We have a right to a school of color as rich, as glowing, as lavish, and profuse as any of the Orientals, though it must be as different as are our countries or our peoples."
H. W. H.
18.4.18
Pohjois-Savon naisen puvut.
Emäntälehti 11, 1927
Emäntälehdelle kirjoitti professori U. T. Sirelius.
(Sulkavan puvun kuva on otettu kirjoittajan toimittamasta vihkosta "Suomen Kansallispukuja" I.)
Pohjois-Savon kansanpuvuille antoi 1830-luvulta lähtien Paavo Ruotsalaisen johtama herännäisyys oman leimansa. Määräävänä periaatteena oli, etfei puku saanut herättää huomiota, sen tuli olla mahdollisimman vaatimaton niin kokoonpanoon kuin väreihinkin katsoen. Ongelma näyttää ratkaistun siten, että 1830-luvun pukumalli pääasiassa säilytettiin ja väreinä suvaittiin vain mustaa, tummansinistä, valkeaa ja harmaata. Koristeet ja loistavat värit tuomittiin maallisen mielialan ilmauksina kokonaan pois uskovaisten piiristä.
Ennen juuri mainittua herännäisyysliikkeen alkuaikaa Pohjois-Savossakin varmaan käytettiin koreita pukuja, mutta niistä on enää vähän todistuskappaleita jäljellä. Huomattavimpana sellaisena on mainittava Sulkavan naisen puku, joka kuuluu 1800-luvun alulle ja jonka uusintakuvan tähän otamme.
Sanomme uusintakuvan, sillä kaikkia tämänkään puvun eri osia ei ole alkuperäisinä säilynyt. Vanhaa perua on varsinaisesti vain puolivillainen olkamushame miellyttävine väreineen: vihreänharmaansinisine, 1700-luvulle ominaisine leveine raitoineen sekä tummansinisine, keltaisine ja ruskeanpunaisine viiruineen. Olkamukset, joihin selkäpuolella liittyy vyötäiskappale, ovat ruusunpunaisen, vihreän, valkean ja vaaleansiniharmaan sekä tummanvihreän kirjavat. Paidassa on leveä, reikäompeleinen ja sepaluksella varustettukaulus, mikä paljinsoljella pannaan kiinni. Tyypillisiä näyttävät Pohjois-Savolle kuitenkin olleen väljällä pääntiellä varustetut sepaluksettomat paidat, jotka hihansuista ja olkapäiden kohdalta poimuttiin. Vyöllä pidettiin n. s. lakkari, irtotasku, joka joskus oli monivärisillä langoilla kirjottu ja messinkikokan kannattama. Vielä vanhempina aikoina näyttävät emännät täällä pitäneen n. s. avainkoukkua, joka usein oli varsin koristeellinen, talon haltijattaren ulkonainen tunnusmerkki.
Ei ole vielä pitkääkään aikaa kulunut siitä, kun tapa vaati, että vaimon oli esiinnyttävä peitetyin ja tytön peittämättömin hiuksin, mikä perustui uskomuksellisiin näkökohtiin. Isovenäläisillä oli sellainen käsitys, että hiusten kuultaminenkin vaimon päähineen läpi taikkapa vain jonkun hiuskiharan näkyminen oli hänelle häpeäksi, voipa se ärsyttää kodin haltiaa, joka saattoi vetää hänet hiuksista välikattoon tai aiheuttaa perheessä tai sen karjassa tauteja. Ymmärrämme, että käsitysten tämmöisinä ollessa vaimot nostivat "kunniansa loukkaamisesta" oikeusjuttuja henkilöitä vastaan, jotka olivat vetäisseet päähineen heidän hiuksiltaan. Etelä-Karjalasta (Kirvu) on 1800-luvun alulta tieto, että vaimo ei kellekään vieraalle uskaltanut näyttäytyä paljain päin. Eräässä kertomuksessa Jääskestä v:lta 1846 sanotaan, että jos hänet joskus vahingossa sattui näkemään hunnutoinna, hän unohti säikähdyksessään kaiken muun paitsi huntunsa, jonka hän "enissä lähetti" päähänsä.
Yhtä jyrkästi pitivät tytöt kiinni käsityksestään, että heidän oli oltava kattamattomin hiuksin. Niin on esim. Pohjois-Savosta v:lta 1772 tieto, että naimattomat naiset "harvoin sitoivat edes kylmimmälläkään pakkasella tai pyryllä huivia päähänsä, jottei heitä luultaisi kehnoiksi ja kivuloisiksi." Tämä ei kuitenkaan estänyt tyttöjä päätänsä koristamasta, missä tarkoituksessa he Pohjois-Savossa, esim. Sulkavalla, käyttivät punaista verka- tai sarkapinteliä.
Vaimojen päähineenä oli Rantasalmen, Leppävirtain ja Kuopion tienoilla 1647 n. s. huuva (ruots. hufva), jolla päähineellä siihen aikaan varmaan tarkoitettiin tanua, liinaista, kurenauhalla varustettua päähinettä, jonka otsalle ja ohimoille tuleva osa tavallisesti koristettiin pitsillä. Myöhemmin, nähtävästi 1700-luvulta lähtien, tämän päähineen juhlapäähineenä syrjäytti tykkimyssy. Tämä usein silkkikankaalla verhottu ja koreaksi kirjottu pitsisyrjäinen päähine, jota aluksi porvaris- ja papinrouvat käyttivät, miellytti myös Savon talonpoikaisvaimoja, siitä huolimatta, että sen pito pukuasetusten mukaan oli heiltä kielletty. Asetuksen rikkominen johti silloin tällöin oikeusjuttuihin, kuten esim. 1725, jolloin siltavouti Lars Hagvinsson ilmiantoi palvelijatar Anna Henrikintyttären Rantasalmelta syystä, että hän ensimäisenä rukous- eli 23 p. huhtikuuta oli vastoin erinäisen ylellisyyden poistamista koskevaa Kunink. Majesteetin asetusta pitänyt kirkossa sinistä silkkimyssyä. Anna esitti puolustukseksensa, ettei hän tiennyt mainitusta asetuksesta pyytäen siksi, ettei häntä rangaistaisi, erittäinkään koska hän ei ollut ostanut myssyä, vaan oli saanut sen Ruotsista entiseltä isännältään, luutnantti Bröijeriltä lahjaksi. Mutta oikeus havaitsi vastaajan rikkoneen mainittua 1720 annettua asetusta vastaan, mistä syystä se harkitsi kohtuulliseksi, että hän oli tuomittava 8 päivän vankeuteen hänen kuitenkaan tarvitsematta "istua vedellä ja leivällä."
Olkamushameiden jäädessä pois käytännöstä ja vyötäröhameiden tullessa muotiin alettiin Pohjois- Savossakin pitää liivejä. Röijyjä oli jo sitä ennen käytetty. Ne olivat körtillisiä, mikä ominaisuus antoi nimen n. s. heränneille, koska nämä vanhoillisen pukupartensa vuoksi käyttivät körttejä vielä silloinkin, kun toiset niistä jo olivat luopuneet.
Lukuunottamatta avainkoukkuja on Pohjois-Savossa käytetty vähän metallikoristeita. Niinpä rintasoljetkin, jotka esim. Etelä-Karjalassa ja Kaakkois- Hämeessä kehittyivät kaunismuotoisiksi, täällä olivat varsin vaatimattomat.
Emäntälehdelle kirjoitti professori U. T. Sirelius.
(Sulkavan puvun kuva on otettu kirjoittajan toimittamasta vihkosta "Suomen Kansallispukuja" I.)
Pohjois-Savon kansanpuvuille antoi 1830-luvulta lähtien Paavo Ruotsalaisen johtama herännäisyys oman leimansa. Määräävänä periaatteena oli, etfei puku saanut herättää huomiota, sen tuli olla mahdollisimman vaatimaton niin kokoonpanoon kuin väreihinkin katsoen. Ongelma näyttää ratkaistun siten, että 1830-luvun pukumalli pääasiassa säilytettiin ja väreinä suvaittiin vain mustaa, tummansinistä, valkeaa ja harmaata. Koristeet ja loistavat värit tuomittiin maallisen mielialan ilmauksina kokonaan pois uskovaisten piiristä.
Ennen juuri mainittua herännäisyysliikkeen alkuaikaa Pohjois-Savossakin varmaan käytettiin koreita pukuja, mutta niistä on enää vähän todistuskappaleita jäljellä. Huomattavimpana sellaisena on mainittava Sulkavan naisen puku, joka kuuluu 1800-luvun alulle ja jonka uusintakuvan tähän otamme.
Sanomme uusintakuvan, sillä kaikkia tämänkään puvun eri osia ei ole alkuperäisinä säilynyt. Vanhaa perua on varsinaisesti vain puolivillainen olkamushame miellyttävine väreineen: vihreänharmaansinisine, 1700-luvulle ominaisine leveine raitoineen sekä tummansinisine, keltaisine ja ruskeanpunaisine viiruineen. Olkamukset, joihin selkäpuolella liittyy vyötäiskappale, ovat ruusunpunaisen, vihreän, valkean ja vaaleansiniharmaan sekä tummanvihreän kirjavat. Paidassa on leveä, reikäompeleinen ja sepaluksella varustettukaulus, mikä paljinsoljella pannaan kiinni. Tyypillisiä näyttävät Pohjois-Savolle kuitenkin olleen väljällä pääntiellä varustetut sepaluksettomat paidat, jotka hihansuista ja olkapäiden kohdalta poimuttiin. Vyöllä pidettiin n. s. lakkari, irtotasku, joka joskus oli monivärisillä langoilla kirjottu ja messinkikokan kannattama. Vielä vanhempina aikoina näyttävät emännät täällä pitäneen n. s. avainkoukkua, joka usein oli varsin koristeellinen, talon haltijattaren ulkonainen tunnusmerkki.
Ei ole vielä pitkääkään aikaa kulunut siitä, kun tapa vaati, että vaimon oli esiinnyttävä peitetyin ja tytön peittämättömin hiuksin, mikä perustui uskomuksellisiin näkökohtiin. Isovenäläisillä oli sellainen käsitys, että hiusten kuultaminenkin vaimon päähineen läpi taikkapa vain jonkun hiuskiharan näkyminen oli hänelle häpeäksi, voipa se ärsyttää kodin haltiaa, joka saattoi vetää hänet hiuksista välikattoon tai aiheuttaa perheessä tai sen karjassa tauteja. Ymmärrämme, että käsitysten tämmöisinä ollessa vaimot nostivat "kunniansa loukkaamisesta" oikeusjuttuja henkilöitä vastaan, jotka olivat vetäisseet päähineen heidän hiuksiltaan. Etelä-Karjalasta (Kirvu) on 1800-luvun alulta tieto, että vaimo ei kellekään vieraalle uskaltanut näyttäytyä paljain päin. Eräässä kertomuksessa Jääskestä v:lta 1846 sanotaan, että jos hänet joskus vahingossa sattui näkemään hunnutoinna, hän unohti säikähdyksessään kaiken muun paitsi huntunsa, jonka hän "enissä lähetti" päähänsä.
Yhtä jyrkästi pitivät tytöt kiinni käsityksestään, että heidän oli oltava kattamattomin hiuksin. Niin on esim. Pohjois-Savosta v:lta 1772 tieto, että naimattomat naiset "harvoin sitoivat edes kylmimmälläkään pakkasella tai pyryllä huivia päähänsä, jottei heitä luultaisi kehnoiksi ja kivuloisiksi." Tämä ei kuitenkaan estänyt tyttöjä päätänsä koristamasta, missä tarkoituksessa he Pohjois-Savossa, esim. Sulkavalla, käyttivät punaista verka- tai sarkapinteliä.
Vaimojen päähineenä oli Rantasalmen, Leppävirtain ja Kuopion tienoilla 1647 n. s. huuva (ruots. hufva), jolla päähineellä siihen aikaan varmaan tarkoitettiin tanua, liinaista, kurenauhalla varustettua päähinettä, jonka otsalle ja ohimoille tuleva osa tavallisesti koristettiin pitsillä. Myöhemmin, nähtävästi 1700-luvulta lähtien, tämän päähineen juhlapäähineenä syrjäytti tykkimyssy. Tämä usein silkkikankaalla verhottu ja koreaksi kirjottu pitsisyrjäinen päähine, jota aluksi porvaris- ja papinrouvat käyttivät, miellytti myös Savon talonpoikaisvaimoja, siitä huolimatta, että sen pito pukuasetusten mukaan oli heiltä kielletty. Asetuksen rikkominen johti silloin tällöin oikeusjuttuihin, kuten esim. 1725, jolloin siltavouti Lars Hagvinsson ilmiantoi palvelijatar Anna Henrikintyttären Rantasalmelta syystä, että hän ensimäisenä rukous- eli 23 p. huhtikuuta oli vastoin erinäisen ylellisyyden poistamista koskevaa Kunink. Majesteetin asetusta pitänyt kirkossa sinistä silkkimyssyä. Anna esitti puolustukseksensa, ettei hän tiennyt mainitusta asetuksesta pyytäen siksi, ettei häntä rangaistaisi, erittäinkään koska hän ei ollut ostanut myssyä, vaan oli saanut sen Ruotsista entiseltä isännältään, luutnantti Bröijeriltä lahjaksi. Mutta oikeus havaitsi vastaajan rikkoneen mainittua 1720 annettua asetusta vastaan, mistä syystä se harkitsi kohtuulliseksi, että hän oli tuomittava 8 päivän vankeuteen hänen kuitenkaan tarvitsematta "istua vedellä ja leivällä."
Olkamushameiden jäädessä pois käytännöstä ja vyötäröhameiden tullessa muotiin alettiin Pohjois- Savossakin pitää liivejä. Röijyjä oli jo sitä ennen käytetty. Ne olivat körtillisiä, mikä ominaisuus antoi nimen n. s. heränneille, koska nämä vanhoillisen pukupartensa vuoksi käyttivät körttejä vielä silloinkin, kun toiset niistä jo olivat luopuneet.
Lukuunottamatta avainkoukkuja on Pohjois-Savossa käytetty vähän metallikoristeita. Niinpä rintasoljetkin, jotka esim. Etelä-Karjalassa ja Kaakkois- Hämeessä kehittyivät kaunismuotoisiksi, täällä olivat varsin vaatimattomat.