Painoväreistä.

Kirjapainotaito 8, 1925

Aikaisemmin lehdessämme lausutun toivomuksen mukaan saada Suomen toisessa yleisessä graafillisessa kongressissa Imatralla pidetyistä esitelmistä eräitä ammatillisia julkaistuiksi tämän lehden palstoilla, olemme saaneet esitelmät käytettäväksemme ja tällä kertaa julkaisemme kirjanpainaja E. Valtamon värejä käsittelevän esitelmän.

"Graafillisen liikkeen tärkeimpiä, kenties tärkein apuneuvo on väri. Vaikka olisi hyvät kirjaimet jakoneet javieläpä hyvä painajakuntakin ja painettakoonpa sitten paperille, kankaalle, nahalle, läkkilevylle ym., on tulos niin hyvin ammatilliselta kuin rahalliseltakin kannalta laiha ellei ole käytettävänä tarkoituksenmukaisia värejä. Tuntuu siltä kuin ei oikein ymmärrettäisi kuinka tärkeä tekijä ainakin graafillisessa laitoksessa painoväri on. Kun yleisesti on vallalla se käsitys, että graafillisen laitoksen koneosasto on antavana puolena, on itsestään selvää, että myöskin tämän osaston välineet ovat järkiperäisesti hankittavat. En tahdo tällä sanoa, että on ostettava yksinomaan kalliita värejä, vaan sitä, että on hankittava sellaisia värejä, jotka sopivatniihin töihin, joita liikkeissä yleisimmin suoritetaan.

Koska tässä kongressissa on esitysaika rajoitettu ja koska virallisia ja opettavaisia esityksiä on kongressissa ollut runsaasti, koetan ainoastaan yleisemmin tehdä selkoa värien ominaisuuksista janiistä kokemuksistani, mitä olen painaja-aikanani tullut tehneeksi, ja toivon, että tällä vaatimattomalla selostuksellani voin olla arv. kollegoilleni apuna, taistelussa olemassaolon useinkin karulla kamaralla.

Kirjapainossa jaetaan värit tavallisesti seuraaviin luokkiin: kirjatyö-eli värkkiväreihin, tilapäistyö- eli aksidenssiväreihin, kuvapainoväreihin, sanomalehtiväreihin ja värillisiin väreihin. Näiden lisäksi on pakko pitää painon varastossa muita värejä eri tarkoituksia varten, kuten loistopainomustaa, emalji eli peittomustaa, autokromia, himmeää painomustaa jne. On pakko varata myöskin kirjavia värejä, kuten normaalikeltaista, normaalipunaista, sinistä, sinilakkaa, vaalea- ja tummatuntuista vihreää ja tietysti punaista, paitsi loistavan purppuraista, myöskin jonkunverran peittävää punaista. Eipä myöskään saa mistään kirjapainosta, jossa värillisiä töitä suoritetaan,puuttua valkoista väriä ainakaan kremservalkoista ja sekoitusvalkoista, vieläpä niinkin mahdotontakuin kopioväriä pitää löytyä. Tarvitaanpa vielä kromikeltaista, keltaista lakkaa, ohutta ja paksua vernissaa, sekä aineita, joilla värin tehoa niin sulavuuteen kuin painotyön ulkomuotoon tahdotaan kohottaa. Näiden värillisten värien suhteen on oltava tarkka ja säästäväisyyttä noudatettava, siten esim. jos tarvitaan 5 kg ruskeata väriä älkäämme sekoittako sitä painossa löytyvistä normaaliväreistä, sillä siitä tulee silloinkallista merkantiiliväriä, vaan hankkikaamme värikauppavarastoista.

Värienvalmistajalla javäritehtailijalla pitäisi siis olla suufi varasto näitä eri vivahteisia väripigmenttejä, mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, on tiede tehnyt värinvalmistusmenetelmän hyvinkin yksinkertaiseksi. Kaikkien painovärien alkuaineina, olivatpa ne sitten mustia, valkoisia tai kirjavia, on noki ja vernissa, joista siis kaikki niin tummatkuin helakatkin ovat muodostuneet.

Hyvyytensä puolesta keskinkertaisiin mustiin väreihin käytetään lampunnokea. Nokea saadaan polttamalla petroleumia tai muita mineraaliöljyjä. Ensiluokkaisiin väreihin käytetäänkaasunnokea, jotasaadaan siten,että erityisten väripolttolamppujen yläpuolelle ripustetaanrautapeltisiä sylintereitä, mitkä johtavat palamishöyryn säiliöihin, joiden seinät ovat verhotut kankaalla. Nämä seinäverhot kokoovat noen, mutta päästävät höyryn poistumaan. Nokeen jää tämän jälkeen vielä vieraita aineksia, jotka kumminkin eri poltto- ja puhdistusmenetelmillä siitä poistetaan.

Kuten jo mainitsin, valmistetaan kuvapainoväri parhaimmista nokilajeista ja valikoidun hyvästä liinaöljyvernissasta. Kun nykyään käytämme kuvapainotyöhön erityisen sileäksi kiillotettua paperia, on pakko saada paperia vastaava väri. Kuhunkin tarkoitukseen sopivan värin keksiminen on verrattain vaikeaa ja vaatii mitä tarkinta huomiokykyä ja monivuotista kokemusta. Painajamme kykenee kyllä painamaan tarkoitukseen soveltumattomilla väreillä kuvapainoksen esim. 1000 kpl. liidutetulle loistopaperille, mutta mikä aika siihen silloin on mennyt ja onko se tuottanut lopultakaan kirjapainolle edes sen vertaa, että tulisi päivän mittaan käytetty puhdistusaine korvatuksi. Mutta sanokaamme, että painos olisi 10,000kpl. liitupaperille ja esim. pakkasen vaikutuksesta painohuone on kylmä, telat ja kehilö samaten. Silloin tavallisesti otetaan esille kaikki mahdolliset värin ohentajat, vernissat, pastat, natroni, liuokset, häränsapet, happamet maidot ja oluet, jakaikki mitä muistetaan kuulluista neuvoista. Mutta eipä tulos tästä puoskaroimisesta ole kovinkaan kehuttava, sillä painoksen muoto tulee yhä kalseammaksi eikä väriaineesta voi olla puhettakaan, koska teloissa on pääasiallisesti vain rasvaa. Kun katsoo painettua arkkia, sen hetipainokoneesta tultua, on painatus siinä vielä verrattain siedettävä, muttakatsottaessa arkkia seuraavana päivänä, kun nuo lisäkkeet ovatkuivuneet, silloin huomaa, että sen pienen erän väriä, jonka luuli painokseen tarttuvan, voi melkein puhaltaa pois. Voidaan sanoa, että painos on kuin piimällä painettu. Muutoin tietää jokainen ammattimies ainakin varhaisemmilta vuosiltaan, jolloin autotypiallinen kuvapainos alkoi yleisemmin voittaa alaa, mikä tuska ja vaiva oli ensi aikoina saada esim. juuri liidutettuun paperiin sopivaa väriä. Siinä on monet kalliit aineet menneet hukkaan, monta työpäivää samaten, aiheuttaen siten kirjanpainajan kukkaron entistä ohuemmaksi. Kun hankitaan väriä painettaessa liidutetulle paperille, pitää sen olla sellaista, että varsinainen väriaine, pigmentti, kuivuu mieluummin vaikka ennemmin kuin värissä oleva vernissa, silloin ei ole pelkoa värinhaihtumisesta paperista.

Kirja-tilapäistyövärit ovat aineen kokoonpanoltaan ja laatunsakin puolesta kuvapainoväreistä poikkeavia. Kuten jo edellä mainitsin, käytetään aksidenssiväreihin pääasiallisesti petroleumia jahajusta päättäen usein myöskin kivihiilitervaa. Myöskin onuseissa tapauksissa kyseenalaista, onko värissä oleva noki sekoitettu liinaöljyvernissaan, vaiko vain kivihiilitervaan. Kivihiilitervaväri kyllä menettelee, mutta on siitä haittojakin, sillä se vaatii useimmin telojen puhdistamisen, eikä itse asiassa se ole niinkään helppoa, kun meillä benziini, petroleumi, tärpätti ym. on toista vertaa kalliimpaa kuin muualla maailmassa. Edullisinta on siis näinollen käyttää liinaöljyvernissaan valmistettua väriä, kun kaikki vielä tiedämme, että eihän se telojen puhdistaminenkaan tule ilmaiseksi.

Kieltämättä suurin menekki on sanomalehtiväreillä ja on se sanomalehtikirjapainoissa taloudellisessa suhteessa tärkeänä tekijänä. Tiedettyähän on, että suuret jokapäiväiset lehtemmekuluttavat suunnattomia summia väriä, jotkut jopa 15,000 kiloon vuodessa ja laskettakoon hinta esim. 7: 50 mk. kg niin menee vuosittain väriin Smk. 112,500:—, mikä summa ei ole pieni tekijä missään rikkaassakaan liikkeessä. Sanomalehteen käytettävä väri on siis saatava halvalla ja koska sanomalehteä ei juuri kauan säilytetä, voidaankin sen painamiseen käyttää väriä, jonka valmistamiseen ei käytetä niin jalostettuja aineita kuin näissä edellämainituissa kuvapainos- ja aksidenssiväreissä. Näiden värien valmistus tapahtuu syrjäyttämällä liinaöljyvernissan, joka korvataan pihkaöljyillä, asfalttitervoilla jasen tapaisilla aineilla ja kun sen lisäksi itse väriainekaan ei enään ole yksinomaan notkea, vaan jauhettua kivihiiltä, johon on sekoitettu kolitervavernissaa joukkoon, niin tiedämme värin laadun. Tällainen sanomalehtiväri on peittokyvyltään huono, joten sitäkuluu kilomäärältään paljon. Ajateltavissa siis olisi, että väri olisi ainepitoisempaa ja paremmin vernissoitua ja täten siis painokseen menevä värimäärä pienempi, vaikkakin kiloa kohti kalliimpi. Mutta useinkin rotationikoneen värilaitos teloineen sekä melkein heti tapahtuva paperin molemminpuolinen painaminen vaatii toisenlaisia aineita kuin esim. pikapainokoneväri. Painettaessa sanomalehteä pikapainokoneessa ei ole edullista ostaa sanomalehtiväriä. Useinkin samalla koneella suoritetaan myöskin siviilitöitä, mutta kukahan johtaja hyväksyy sennäköistä painotuotetta, jossa kirjain esiintyy valkojuovaisena ja risareunaisena, likaisten narujen, päreitten, tankojen, ym. jälkiä täynnä, kuvapainoksen ollessa aivan ala-arvoisena. Jos sanomalehden painamiseen pikapainokoneessa käytetään värkkiväriä, olen vakuutettu siitä, että jo värimäärän pienempi kulutus korvaa sen kalliimmuuden siinä määrin, että siitä on suoranaista rahallista hyötyä. Jos lisäksi konetta käytetään siviilitöihin ei sen puhdistamisen tarvitse olla niin perinpohjaista ja aikaa viepää kuin huonojen sanomalehtivärien perästä. Pääasiahan on olosuhteita vastaavan värin saaminen ja, kun se on saatu, on myöskin taloudellinen etu saavutettu. Niinollen on johtajan yhdessä konemestarin kanssa harkittava ja kokeiltava useampien eri värinvalmistajain tuotteilla ja kun on saavutettu jollakin värillä tyydyttävä tulos, se hyväksyttäköön. Myöskin on tärkeätä olla selvillä siitä minkälainen telalaitos koneessa on, sillä onhan selvää, että suuremmilla teloilla varustettu kone jättää aivan toista jälkeä kuin pienempitelainen. Samoin useampitelainen kone tarvitsee vähemmän väriä hyvän peittokyvyn saavuttamiseksi kuin esim. ainoastaan 2 kehilötelainen. Luulisi olevan kirjanpainajalle eduksi jo silloin, kun hänen värimenekkinsä jossain vakinaisessa työssä nousee 100kg:aan taikkapa 50 kiloa, lähettää väritehtaalle paperia ja näytteen siitä, mitä paperille painetaan ja miltä toivoisi painotuotteen näyttävän. Olen vakuutettu siitä, ettei kukaan tästä vaivasta ainakaan kärsi vahinkoa, vaan päinvastoin voi siitä olla huomattavaakin hyötyä.

(Jatketaan seuraavassa numerossa)