Naamioiminen.

Hakkapeliitta 4, 26.1.1929

Maailmansota, joka niin mullistavasti vaikutti sodankäyntitapoihin, kehitti myös joukkojen ja sotakoneitten kätkemisen vihollisen tähystykseltä, naamioinnin, ennenaavistamatloman pitkälle. Tätä naamioimistaidon, "camouflagen”, kehitystä maailmansodassa kuvailee allaolevassa kirjoittajamme, joka on länsirintamalla kokemuksen koulun käynyt ja avoimin silmin asioihin perehtynyt.Hakkapeliitalle kirjoittanut ja kuvittanut luutnantti s. W. BORGMAN

Aina siitä lähtien, kun kauaskantava tykistö on ulottanut murhaavan tulensa toimintapiirin kauas yli ihmissilmän kantaman ja kun tykistön rautaiset ammukset on voitu muutamassa silmänräpäyksessä ohjata tähystyspallosta käsin pelottavalla tarkkuudella jokaiseen pisteeseen laajalla toiminta-alalla, kun lentäjän vaaniva silmä varsinaisen taistelurintaman takana on pystynyt tarkastelemaan vihollistinjojen kulisseja ja pienin sähkökipinöin antamaan merkkeja himokkaina odotteleville kaukotykeille, suunnaten ja ohjaten niiden silmänräpäyksessä esiinkohahtavia ammuksia, tai kun lentäjä tähänkään tyytymättä juuri ratkaisevana hetkenä on ryhtynyt pudottelemaan parabelikaaressa maata kohden lentäviä räsähteleviä pommejansa — aina siitä lähtien on tuo aikoinaan niin täyteensullottu taistelutanner muuttunut tyhjäksi, autioksi.

Minkä kuvan johdankaan muistelmistani mieleeni, kuvan vuosien 15 tai 18 päiviltä, kuvan slanderista, Verdunista, Artoisista tai Champagnesta, kuvan harvoista "idyllisista viikoista" miellyttavilla rintamanosilla, kuvan kuukausiapitkista raivoisista teräsrajuilmoista kranaattikuopissa, kuvan pian päättyneistä reippaista eteenpäinmarsseista niin kuva taistelutantereesta on aina ollut eloton, ihmistyhjä. Kuinka usein valtasikin mielen sama tunnelma kuin seisoessa yksinään lakastuvan luonnon keskellä. Ahdettuna kahden kiintopalloketjun väliin, mitkä   kiintopallot varustettuina mustin ristein tai kirjavin ympyröin kohoavat suurten makkarain tavoin taivaanrannan yläpuolelle, leviää aavemainen seutu, jolta kaikki elämä näyttää tauonneen ja jolle vain kranaattien nostamat tulenleiskat tai ylös ilmoihin singahuttamat maasuihkut ja pitkät kaareliinoja muistuttavat valkoiset myrkkykaasupilvet antavat sitäkin kaameamman leiman. Yksitoikkoisesti surisee ystävän tai vihollislentäjän moottori tämän kuoleman maiseman yläpuolella. Toisinaan liikkuu penikulmia pitkä rintamalinja muutaman kilometrin eteen tai taaksepäin: silloin sukeltautuu metsänreunasta, joenrantamalta tai kylästa ihmisketju esiin, miesrivistö tai ehkä kolonna ihmisiä, eläimiä, tykkejä, vaunuja nopeasti kiiruhtaen johonkin toiseen metsikköön tai rauniokasaan ja sinne jäljettömiin kadoten yhtä pikaisesti kuin oli ilmestynytkin.

Taistelutanner oli siis kuitenkin ihmisten asuttama ja suuremmassa määrin kuin ehkä aikaisemmin. Se kuulostaa paradoksilta ja kuitenkin on se totta: mitä vähemmän ihmisiä saattoi nähdä, sitä enemmän oli heitä piilottautunut maanpinnan alie. Tuhansittain oli heitä kätkeytynyt juoksuhautojen komeroihin ja maanalaisiin asumuksiin, heitä oli patteripesäkkeissä ja yhä uudelleen syntyvissä kranaattikuopissa. Miehiämme piileskeli kylien kellareissa, kylien, jotka jo aikoja sitten olivat muuttuneet savuaviksi raunioläajiksi, heitä oli hiljalleen tulessa silpoutunut metsikön juuriverkon alia, heitä oli jyrkkien vuorenrinteiden pensaikoissa, rotkoissa ja repeytymissä, raunioituneiden kaivojen kansien alia, kuivuneissa kanavain uomissa, rautateiden mustuneiden vallien takana, niin vieläpä hautausmaillakin kuolleitten kivisissä asunnoissa! Siellä he oleskelivat yhdessä muiden aselajiemme kanssa, konekiväärit ja tykistö, kenttäkeittiöt ja räjähdysainevarastot hevosineen ja moottoreineen: kaikki toisinaan ihmeellisenä sekasotkuna. Aina yhteensullottuina ja ahtaissa oloissa. Kuinka kuuluikaan tuo sotilaallinen sääntö, joka yksinkertaisesti ja lakoonisesti ilmaisi meille sen välttämättömyyden, joka sai meidat siirtymaan hymyileviltä aurinkoisilta kentiltä tuohon myyrien ja rottien kosteaan, synkkään elämään? Lyhyessä muodossaanhan se kuului:

Paras turva vihollistulta vastaan on kätkeytyd vihollisen tähystykseltä.

*

Tuon saimme kaikki kokea omassa nahassamme sangen elävästi.

Kolme miestä kiipeää Bois des Corbeaux’n jyrkkää rikkiammuttua rinnettä pitkin. Jumala nähköön mitä heillä on siellä tekemistä näin keskellä valoisaa päivää, vaikka onhan tosin matkaa lähimmälle ranskalaiselle linjalle noin kaksi kilometriä. Ranskalaiset ovat kaivautuneet Les Caurettesin eteläpuolelle näkymättömiin. Miehet ajattelevat varmasti: eipä väliä, meitä muutamaa miespahasta ei varmastikaan aleta tykeillä ampua. Me seuraamme ensimäisestä juoksuhaudasta jännittyneinä heidän kulkuaan, tunnemme uteliaisuutta, ironiaa, huolta, nähdessämme kuinka nuo kolme miestä hypähtelevät kranaattikuopalta toiselle. Pudistamme arvellen päitämme: kunhan kaikki vain kävisi hyvin. Ja kas noin: nyt tärähtelevät jo Chattancourtin yläpuolella väijyntäpatterin kirkkaat metalliset laukaukset, päittemme yläpuolella viheltää kiukkuisesti, kolme, viisi, kymmenen räsähtelevää savupilveä tanssii tuon pienen miesryhmän ympärillä, joka nyt juoksee henkensä edestä epätoivon nopeudella syöksyen yli matalan pensaston, horjahdellen, kompastellen, nousten uudelleen ylös, kiiruhtaen jälleen eteenpäin, jälleen kaatuillen, kunnes se ei enaa kohonnut. Niin, yksityisiakin sotilaita ammutaan siis tykeillä. Eräs meikäläisistä, joka oli erikoisen tarkka laskemaan laukauksia, laski niita 42 tai 43, tarkkaan ei hänkään voinut sitä sanoa, kaikki oli käynyt niin nopeasti. Ja nyt pieni laskuesimerkki: kun 3 miehen kaatamiseen tarvitaan 40 ammusta, niin tuhannella ammuksella voidaan . . . no, niin, lienee parasta jättää loppu lukijan runollisen aritmetiikan varaan.

Ensimäisestä juoksuhautalinjastamme Les Caurettesin rikkirevityillä rinteillä työntyy n. 50 m suoraan eteenpäin eräs ulommaisista kuuntelu- ja tähystysasemistamme, suoraan kohden vihollislinjoja, jotka ovat n. 800 m päässä allamme laaksossa. Tämän ulkonevan aseman kärjessä on parhain konekiväärini, joka täältä käsin hallitsee koko seutua silloin kun niin tarvitaan. Siinä kohden, missä etuasema yhtyy ensimäiseen juoksuhautalinjaamme, on minulla mukava 8 porrasaskelmaa syvä maakolo asuntonani. Silloin ihmettelin suuresti, miten iltapäivisin melkoisen säännöllisesti sain katolleni klo 3 ja 5 välillä muutamia raskaita ammuksia. Nyt en enää ihmettele: miksen älynnyt silloin ripustaa jotain rääsyä mustalle oviaukolle, joka ikäänkuin kirkui jokaiselle vihollislentäjälle: Hei, täällä oleskelevat ”les boches” rotanloukossaan! Ainoastaan vaivaiset 50 m erottivat minut konekivääristäni, mutta sinne oli mahdotonta päiväsaikana päästä. Ei siksi, että laaksossa oleskeleva ranskalainen jalkaväki olisi kivääritulellaan tehnyt tuon matkan kuolemantieksi nuo muurahaiset laaksossa eivät päivisin itsekään voineet päitään kohottaa ilman ettei konekivääri 4 Kuolleen Miehen kukkulalta olisi ryhtynyt heitä paikalla seulomaan vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tuolla kaukana Esnesin luona neliömuotoisessa metsikössä, Marre-selänteen synkillä linnoitetuilla rinteillä, noin 4—5 km. päässä linjoiltamme, olivat kirotut kenttätykistöpatterit väijyksissä, joista eräs oli suorittanut jo aikoja sitten hakuammuntansa juuri ulkonevaan asemaamme. Me olimme saaneet niistä huonoja kokemuksia, tarvittiin tuskin 10 sekuntia, niin jo kumahtelivat niiden laukaukset ja samalla jo levisivät välähtelevät teräksiset savupilvet räjähtelevistä kranaateista, jotka rautaisen harjan tavoin lakaisivat juoksuhaudan pintaa. Iloitsin hengessäni joka kerta, kun varhaisena aamuhetkenä tarkastava esiupseeri halusi ehdottomasti nähdä tärkeän etuasemamme. Varotuksiini sain usein vastaukseksi halveksivan: ”mitä turhia, ei kai se sentään liene niin vaarallista” tai yksinkertaisesti ”pelkäättekö?” Ja säännöllisesti pääsi esiupseeri eteneeteenpäin, maan matkan puolitiehen, kun teras- ja maakappaleet sinkoilivat hanen korvissaan muodostaen paluun hyvinkin kiireiseksi. ”Näytte olevan oikeassa”, sain silloin kuulla hyvästiksi.

Yleensä oli elämä Maas-joen vasemmaila rannalla verrattain vaihtelurikasta. Juuri eilenhän ranskalaiset koettivat vetää meitä nenästä liikuttavalla naivisuudella. 1,500 heikäläistä oli asettautunut pitkään, melko suoraan, hyljättyyn juoksuhautaan. Varovaisina kuten ainakin ihmiset, jotka usein ovat polttaneet kyntensä, olivat he peittäneet päänsä telttakankaalla, minkä alla he makasivat koko päivän aivan liikkumattomina, voidakseen välttää tähystäjiemme vaanivan silmän. Tämä heidän toiveensa kuitenkin petti, sillä eräs konekiväärinjohtajistani havaitsi heidät iltapäivällä. Kun asia ei mitenkään ollut laadultaan kiireellinen, laskimme etäisyyden ja suuntasimme konekiväärimme kaikkien taiteen sääntöjen mukaan niin, että ne pääsivät pyyhkimään juoksuhautaa pituussuunnassa ja odottelimme rauhallisina pimeän tuloa. Kun erään samalla tavoin suunnatun cm. patterin ensimäinen kranaatti suhahti korkeassa kaaressa päittemme yli, aloimme me myös räiskyttää. Noin neljännestunnissa oli tämä pikkusota ohi. Kaytimme siihen n. 2,000 konekiväärilaukausta ja 50 haubitsin kranaattia. Se riitti, sillä seuraavana aamuna oli juoksuhauta tyhjä. Punarististen saniteettiautojen pitkä rivi, joka säännöllisesti klo 9 aamuisin kiemurteli viertotietä pitkin Esnesista, oli kuitenkin tällä kertaa tavallista pitempi.

Niin, turvassa oleminen tähystykseltä merkitsee turvassa olemista tulelta, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä on oikealla tavalla huolehdittu. Miten voikaan vanhoista miehistä kokoonpannun työkomppanian johtaja tehdä sellaisen anteeksiantamattoman erehdyksen, että hän johdatti "veteraaninsa" keskellä kirkkainta päivää Mont Fauconin keilanmuotoisen silhuetin yli, mikä kukkula oli noin 6 à 7 km. omien linjojemme takana? Olimme tuskin ennättäneet havaita tuon tiheissä rivein marssivan komppanian kuvastuvan kirkasta korkeata taivaanrantaa vasten, kun jo pari ranskalaista haubitsia äännähti vihaisesti ja heti sen perästä niiden kranaattien nostattamat mahtavat mustat savupatsaat kohosivat tuon nyt kaikille tahoille hajaantuvan joukon keskeltä. Ja miksen itse antanut Marne-etenemisemme aikana kesakuussa 18 komppaniamme ajopelien, vetaytya avoimelta kadulta vieressa olevaan pensaikkoon ennenkuin kaksi ranskalaista lentokonetta, jotka äkkiä olivat ne havainneet, olivat heittäneet niiden niskaan muutamia pommeja? Muutamissa tilaisuuksissa on todellakin parasta olla varovainen. Voisin luetella tusinoittain tämänkaltaisia esimerkkejä. Ei siis ihme, että pian oli kuin piirrettynä ruumiissamme ja hengessämme: paras turva vihollistulelta on olla näkymättömissä. Mitä hyötyä onkaan kranaatinkestävistä turvapaikoista 4 metrin paksuisine maakattoineen, kun tuolla toisella puolen vihollisen 22” tai 28" patteri tietää, missä ne sijaitsevat? Mitä on linnake nykyisin muuta kuin jättiläismagneetti, joka vetää puoleensa vihollisen tulen useita tuhansia tonneja räjähdysainetta ja terästä siksi, kunnes linnake on lopullisesti tuhottu.

On totta, etten ole varma mitä parhaimmin naamioidussa maakolossanikaan, en näkymättömässä lehtimajassani tiheässä metsikössä tai rotanloukossani, jonka olen kaivanut talon raunioihin. Vihollisen tulijyrä (vihollistykistön ampuma hiljalleen etenevä tuliseinä), sen harhaileva hakutuli, joka ei jätä mitään nurkkausta koskematta, eivät tee minun suhteeni silloinkaan mitään poikkeusta. Mutta ero on kuitenkin huomattava, jos tuo tuli riehuu 3 tai 4 lyhyttä minuuttia minun tai miehieni olopaikan edustalla, tai jos se on suunnattu insernaalisella täsmällisyydellä puolen tunnin ajan turvapaikkoihimme, etenkin jos tällöin erikoisella rakastettavaisuudella on konserttiin sisällytetty viela 15, 19, niin miksei ehkä järeampiäkin kalibereita tai jos jalkaväkihyökkäyksen aikana erikoinen patteri osottaa meille huomaavaisuuttaan.

*

Joukkojen toisistaan eroittaminen ulkonäkönsä puolesta loppui jo sodan alussa. Ainoastaan Ranska ja Belgia marssittivat joukkonsa taistelutantereille kirjavin rauhanaikaisin värein, kun sitävastoin heidän liittolaisensa ja vastustajansa olivat pukeutuneet vähemmän näkyvään khakikeltaiseen tai kenttäharmaaseen. Ero oli kuitenkin vain sodan ensi päivinä huomattavan suuri. Puolueettomalla pensselillä maalasi slanderin lieju ja Ranskan kalkki ja liitu pian ystävän ja vihollisen samalla likasuojelusvärillä. Länsirintamalla oli 1915 kaikki kenttäsinistä, kenttäharmaata, kenttäruskeata ja kenttäkeitaista. Jokainen oli vakuutettu oman värinsä etevämmyydestä. Aseet, vaatteet, tykit, ajopelit, kaikki olivat vain kenttä... Koneita käyttelevälle miehistölle oli annettu yksinkertainen, selvä toimintaohje. Kirves olalle ja lähimpään metsään, mistä tuoduilla pienillä puilla ja oksilla peitettiin tykit, patterit, kolonnat, varastot j.n.e. Sitä, että näiden lehvät lakastuivat jo muutaman viikon kuluttua ja että yhdessä yössä saattoi hyvinhoidetun vihreän pellon keskelle nousta neljä säännöllistä pientä lehdikköä, mitkä kaikki kuuluivat yhteen patteriin, sitä ei silloin vielä tultu ajatelleeksi. Vasta sitten, kun oli enemmän tykkejä ja vähemmän sotilaita, kun oli oltu tarpeeksi kauan tykistötulen kiduttavassa insernossa, josta ehkä olisi voitu päästä, vasta sitten kun tarpeeksi paljon korvaamatonta verta ja ihmishenkiä oh menetetty, silloin vasta kiinnitettiin näihin seikkoihin erikoista huomiota.

Nyt ei kaivettu ainoatakaan juoksuhautaa, maanalaista turvapaikkaa, patteriasemaa tai ammusvarastoa ilman, ettei koko työtä olisi viimeisinä aamutunteina ennen pimeän loppua peitetty huolellisesti verkoilla tai maalla, joka oli tarkalleen samannäköistä kuin ympäristökin. Nyt eivät enää mitkään suljetut pataljoonat marssineet suojattomia teitä ja katuja pitkin, joihin jo kauan sitten oli suunnattu neljä tai kahdeksan himokasta tykkiä, jotka vain odottivat hetkeä syytääkseen kuolemaa ja hävitystä noitten eteenpäin marssivien pahaa aavistamattomien joukkojen keskelle. Nyt eivät mitkään patterit rientäneet urhokkaan komeasti yli avointen kenttien, sillä vaaniva tykistölentäjä voi pienen raketin, savumerkin tai sähkökipinöiden avulla saada pian parin vihollispatterin tulen keskeyttämään sen loistavan kulun, vaan ne etenivät varovaisesti, peitetysti. Jalkaväki, olipa se sitten etulinjoilla tai reservissä, turvautui lapioihinsa ja telttakankaihinsa, silloin kun se ei ollut juuri marssimassa.

Yhä luonnollisemmaksi, erottamattomammaksi ja pettävämmäksi muodostui peittämisen taito tuhoaseiden pikainen kehittyminen kiihotti sitä. Se kuului osana sotilassivistykseen, sitä ryhdyttiin tieteellisesti tutkimaan ja tänä hetkenä se muodostaa jo pienen erikoistieteen, jota kutsutaan camouflageksi, naamioimiseksi, t.s. Se on tiede, jonka avulla voi maastossa tehdä itsensä huomaamattomaksi. Apukeinoista, joita tällöin käytetään, on kaksi uutuutensa puolesta tullut huomattavaksi. Ensimäinen näistä on naamioiminen verkoin ja peittein. Verkot ovat suurin silmukoin varustettuja, niihin kiinnitetään kirjavia juovia, sammalta, oksia y.m., niin että ne muistuttavat ulkonäöltään mahdollisimman paljon ympäröivää seutua. Niillä peitetään sitten salattavat esineet: maanalaisten asumusten aukot, ammus- ja tarveainevarastot, patteriasemat, vieläpä kokonaiset vaunukentät ja kasarmit. Myöskin tärkeät liikennelinjat tulialueella peitetään täten, ei linjojen suojelemiseksi, vaan estääkseen vihollista havaitsemasta siellä tapahtuvaa liikettä. Tällöin asetetaan verkot ja peitetään usein pystysuoraan sivuttain tai suoraan yli kulkuväylien kulissien tavoin.

Toisena apukeinona käytetään salattavien esineiden maalaamista kirjavin värein ja tämä on herättänyt vieläkin enemmän huomiota. Jo muutamien sotaviikkojen kuluttua havaittiin, ettei sotaesineiden varsinainen väri niinkään paljon herättänyt huomiota, kuin niiden pahin ilmiantaja, liikunto, ja senjälkeen niiden muoto. Ei parhainkaan yksivärinen suojelusväri voinut estää, ettei valon ja varjon vaikutuksesta esineen muoto esim. tykin esiintynyt aivan selväpiirteisenä. Nykyisen suojelusvärityksen tehtävänä onkin (suojelusvärityksen, jonka värit ja käyttötapa antavat ensinnä aiheen luulla, että niitä on pikemminkin käytellyt jokin hullu kuin hyvinkoulutettu, tieteellisesti asiaan perehtynyt henkilö) juuri etusijassa piirteiden ja ääriviivojen "katkaiseminen". Kaikki suuremmat pinnat varustetaan tällöin juovilla, kaikki pitkät esineet (tykin putket j.n.e.) pienillä värikkäillä läiskillä. Osat, jotka tavallisuudessa ovat tummia, maalataan kirkkain värein ja päinvastoin. Värien valinnan määrää seutu: joko kirkas, synkkä tai niiden väliltä kaksi tai kolme väriä. Jos väritykseen käytetään liian heikkoja värejä, niin sulavat värit jo pienenkin etäisyyden päästä harmaaksi massaksi, ja esineen petol- Hset ääriviivat, jotka juuri oli salattavat, piirtyvät jäi leen selvinä esiin.

Tässä on siis avain nykyiseen kummalliseen ”sotaväritykseen”, josta itse luontokin esittää niin monta erinomaista esimerkkiä (kyykäärme, ahven, kuikka, ilves ja monta muuta, mutta ennen kaikkea myrmecophaga juhata, muurahaiskarhu). Kehitys sodan aikana kulki luonnollisesti epävarmasti, hapuillen ja etsiskellen eteenpäin. Kokeiltiin varovaisesti pienin väripinnoin, kirjavin pistein ja kapein viivoin. Vielä viimeisenä sotavuotena, kun naamioiminen ja väritys olivat vallan yleisiä, kun konekivääri väritettiin yhtä hyvin kuin tykkikin, rautatievaunu samoin kuin höyrylaivakin, lentokoneet, kasarmit j.n.e. Mitä kirjavimmin värein, saattoi mitä parhaimmin onnistuneen värityksen rinnalla tavata jotain vasta aivan alkuasteella olevaa, epäröivää ja hapuilevaa. Ei myöskään puuttunut tapauksia, joissa mentiin liiallisuuksiin, etenkin kunnostautuivat Yhdysvallat tässä suhteessa. Hevosten värittäminen on sotilaallisesti katsoen leikkiä, muutoin eläinrääkkäystä. Ja miksi rautatievaunut väritettiin, sitä en vielä tänäänkään käsitä.

Camouflage vaatii hyvää havaintokykyä ja ajattelua. Teräskypäri ei ole niinkään arka muotonsa kuin loisteensa puolesta. Jollei sitä onnistuta verustamaan himmeällä värillä, mikä ei heijasta valonsäteitä, niin on varmasti kangaspäällinen paljon parempi kuin muuten parhaimmatkaan värit. Tuskin mikään muu sotatieteen haara lähentelee niin suuressa määrin markkinamaisuutta ja kuitenkin todellisuudessa vaatii niin tavatonta koulutusta kuin camouflage.

Kuten jo edellä on mainittu, ovat suojelusvärit ja -verkot vain vähäinen osa siitä, mikä sisältyy sanaan camouflage. Tulemme myöhemmin lehdessämme antamaan muutamia esimerkkejä muilta aloilta.

Ei kuitenkaan koskaan saa unhoittaa, että naamioiminen on vain apukeino, eikä tarkotusperä. Sotilas ei ole taistelutantereella vain sitä varten, että hän piilottuisi, vaan taistellakseen, käyttääkseen taistelukoneita tai tehdäkseen muuta työtä. Toiselta puolen on muistettava ja etenkin on johtajien otettava se huomioon että taitavalla naamioimisella voidaan suuressa määrin säästää joukkojen verta ja hermovoimaa, voidaanpa ne toisinaan pelastaakin varmasta häviöstä.