Minkä vuoksi väriopetuksessa olisi käytettävä puhdasta päävärilautaa?

Kansakoulun lehti 1, 1922

Kirj. Toivo Salervo.

Meidän aikamme piirustuksenopetus pyrkii kohdistamaan huomionsa silmin havaittavaan todellisuuteen kokonaisuudessaan sekä sen muotoihin että väreihin. Mitä erityisesti väreihin tulee, jotka koulupiirustuksessa ovat tulleet käytäntöön verraten myöhään, pyritään niiden avulla kehittämään lapsen taitavuutta värihavaintojen tekoon ja samalla kohottamaan väriaistia.

Väriaistia ei voitane opettamalla kohottaa, niinkuin ei värisointuoppiakaan voida opettaa siten, että sen teoriojen pohjalla voitaisiin käytännöllisessä työssä ilman muuta saada tyydyttäviä soinnutuksia. Soinnutusten tavoittelun täytyy jäädä väriaistin varaan, ja väriaistin kehittymisen pääasiallisesti ahkeran värien käyttelyn tulokseksi.

Toiseltapuolen on kuitenkin selvää, että kehittyneen väriaistin edellytyksenä on herkkä värisilmä, joka helposti havaitsee hienojakin värieroja. Mitä kehittyneempi silmä tässä mielessä on, sitä suotuisammat ovat väriaistin kouluutumisen edellytykset. Tällä ei kuitenkaan ole tahdottu sanoa sitä, että jokaisella, jolla on herkkä värisilmä, olisi myöskin luotettava väriaisti. Jos niin olisi, voitaisiin väriaistia todella suoranaisella opetuksella istuttaa, sillä värisilmää voidaan johdonmukaisella opetuksella huomattavasti kehittää. Väriaisti on kuitenkin nähtävästi suuremmassa määrin kuin värisilmä myötäsyntynyt avu, jonka kehittymismahdollisuudet ovat toisella paljon suuremmat kuin toisella. Mutta olivatpa perinnäiset tai muuten synnynnäiset mahdollisuudet tässä suhteessa miten suuret tahansa, ei tuloksia voida saavuttaa, ellei silmä ole kehittynyt väriherkäksi; ilman sitä ei synnynnäinenkään väriaisti pääse oikeuksiinsa. Senpä vuoksi tulee semmoinen väriopetus, joka ennen kaikkea pyrkii kehittämään silmää herkäksi havaitsemaan hienoimpiakin värieroja, tehoisimmin edistäneeksi myöskin väriaistin kohoamista.

Jotta oppilas saataisiin erilaisia värivivahteita herkästi havaitsemaan, on häntä ennen kaikkea totutettava analysoimaan sekoitusvärejä niiden alkuperäisiin tekijöihin ja määrittelemään näiden voimasuhteita eri värisekoituksissa. Tätä varten täytyy hänen tulla omakohtaisen värisekoittelun kautta kokemaan, että kaikki värit, mitä ne lienevätkin, ovat lähtöisin kolmesta pääväristä, punaisesta, sinisestä ja keltaisesta. Muuta ainesta niissä ei voi olla. Vain näistä väreistä tulee oppilaan — käsitykseni mukaan — sekoitella kaikki värinsä sekä kansakoulu- että keskikouluasteella. Hänellä ei näinmuodoin saisi olla värilaudallaan muita kuin päävärejä varsinaisia väritystehtäviä varten. Varjokuvausta varten hän tosin tarvitsee mustaa, mutta sen käyttämisestä muiden värien ohella tai sekoittamisesta muihin väreihin varoittaa jo lyhytaikaisinkin kokemus, sillä se osoittaa, että musta semmoisenaan käytettynä muiden värien rinnalla poikkeaa tunteettoman kalseutensa kautta muista väreistä niin ratkaisevasti, että se rikkoo värityksen eheyden, ja muihin väreihin sekoitettuna se tekee tottumattoman värinkäyttäj än työn auttamattomasti samean likaiseksi. Taitavalle voi musta väri tehdä tärkeitäkin palveluksia, mutta koulupiirustuksessa se on haitaksi, lukuunottamatta sen käyttöä jo mainituissa siluetti maalaustehtävissä.

Valkea, valon edustaja, saadaan paperista. Onhan selvää, että värintapaamisharjoitukset ovat alettavat valkeaa pohjaa käyttäen. Mutta myöhemminkin, kun vesivärityö toisinaan suoritetaan värilliselle pohjalle, olisi valkean värin käyttämistä ehdottomasti kartettava, osaksi samasta syystä kuin mustan värin. Sekin poikkeaa luonteensa vuoksi niin ratkaisevasti muusta värityksestä; onhan se pintaa peittävää, muiden ollessa pintaa värittäviä.

Jotta oppilas tulisi tuntemaan värien kokonaisjärjestelmän ja tulisi oman kokemuksensa kautta huomaamaan, että hän saa kaikki värit ja värivivahdukset — yksinpä mustankin — pääväreistä sekoittelemalla, ja jotta hän kaiken tämän lisäksi oppisi tarkkaamaan pääväriainesten voimasuhteita värisekoituksissa, ovat väriopetuksen ensi askeleet otettavat harvakseen ja harkitusti.

Ensin olisi kuvattava esineitä, jotka kukin edustavat vain yhtä pääväriä, mikä punaista, mikä sinistä, mikä keltaista. Kun sitten siirrytään välivärien, vihreän, violetin ja oranssin tapailuun, ja kukin näistä väreistä on valmistettu alkutekijöistään, vihreä sinisestä ja keltaisesta j.n.e., ryhdytään vertailemaan eri oppilaiden väriseoksia keskenään. Varsin suurella varmuudella oppilaat tällöin vastaavat, missä seoksessa on enemmän keltaista siniseen verraten, missä vähemmän. Ja jos seoksessa on toinen pääväreistä voimakkaammin edustettuna toiseen pääväriin verraten kuin siinä mallissa, jonka väriä oli tavoiteltava, huomataan se ja tiedetään, miten virhe on korjattava. On opittu tarkkaamaan kahden päävärin voimasuhteita väriseoksissa.

Mutta sittenkin, kun on siirrytty varsinaisiin sekoitusväreihin, joiden muodostamisessa kukin pääväri saa antaa osansa, niinkuin on laita erilaisten harmaiden, ruskeiden ja murrettujen vihreäin värien, vastaavat oppilaat eri seoksia toisiinsa verrattaessa aivan ihmeteltävällä varmuudella, mikä pääväri toisessa seoksessa on enemmän voitolla kuin toisessa, kun he ovat itse väriseoksensa panneet pääväreistä kokoon. Ja jos tarkataan, mikä pääväri mallissa on voimakkaammin edustettuna muihin pääväreihin verraten kuin seoksessa, huomataan sekin, ja tiedetään, mitä pääväriä seokseen on lisättävä. Tai jos seoksessa on joku pääväri suhteettoman voimakas, tiedetään, että kahta muuta pääväriä on seokseen lisättävä, jotta päästäisiin mallin väriin; jos ruskea on väriseoksessa punaisempi kuin mallissa, on seokseen lisättävä sinistä ja keltaista, jotta punaisen ylivoima voitettaisiin.

Näin menetellen saadaan oppilaat vaivattomasti erinomaisen varmasti havaitsemaan päävärien voimasuhteita seoksissa. Heille on selvinnyt värimaailman kokonaisjärjestelmän tavaton yksinkertaisuus, ja heidän väritysintonsa on saanut voimakkaan kannustimen siitä, että he ovat oppineet tietoisesti sekoittelemaan värejä.

Taiteilijalle tuottaa valmiiden sekoitusvärien käyttö huomattavan ajan säästön. Hän käyttää useita värejä jo siitäkin syystä, että eri väreillä on erilainen luonne, jonka hän tuntee. Hänen ei silloin tarvitse sitä etsiä, ehkäpä usein toivottomastikin; sillä vaikka hän tapaisikin täsmälleen saman värin, ei hän saisi sille sitä syvää hehkua tai mahdollisesti jäätävääkylmyyttä, mikä on kyseenalaiselle valmiille sekoitusvärille ominainen.

Nämä samat syyt ovat kaiketi johtaneet siihen, että monet taiteilijaopettajat määräävät aivan aikavienkin oppilaiden ostettavaksi useita erilaisia sekoitusvärejä, lähinnä vihreä ja poltettua siennaa, ehkäpä sepiaakin, jotka tekevät taiteilijalle tärkeitä palveluksia. Mutta heillä on myöskin yhä ja alituisesti aihetta valittaa, että he eivät saa oppilaitaan nostetuksi värisekoituksessa avuttoman kokeilun kannalta tukevammalle pohjalle, tietoiseen värien sekoitteluun — ja näin vain sen vuoksi, että he eivtä ole lähteneet puhtaasti päävärien pohjalta.

Mutta päävärilaudalla on vieläkin eräs varsin tärkeä etu laajempaan värilautaan verraten. Jos oppilaalla on värilaudallaan valmis vihreä väri ja mallina on vihreä esine, tai hänellä on ruskea väri ja ruskea malli, tai musta väri (josta vaalentaen saa harmaata) ja harmaa malliesine, niin ei hänelle tule mieleenkään, ennenkuin varsin myöhäisellä asteella, että hänen tulisi sitä muuntaa, vaikka valmis väri ei olisikaan aivan samanlaista kuin mallissa. Oppilas ei joudu edes pyrkimään täsmälliseen väritykseen, ja opetus joutuu sivuuttamaan tämän puolen oppilaan kehittämisestä paljon suuremmassa määrin kuin päävärilautaa käyttämällä. Sitä käyttäen oppilas pakostakin joutuu sekoittelemaan ja tavoittelemaan mallin väriä ja tarkkaamaan eri värivivahteita herkemmin kuin muuten. Senpävuoksi kehittyykin hänen kykynsä havaita erilaisia värivivahteita niin paljon nopeammin pelkkien päävärien varassa kuin sekoitusvärejä käyttäen.

Sopivan päävärilaudan valintaa vaikeuttaa erittäin huomattavasti kuitenkin se seikka, että ei voida määritellä absoluuttisia päävärejä. Senpävuoksi täytyy, vaikka aluksi käytettäisiinkin vain kirkasta karmiinipunaista, kirkasta kadmium- (tai kromi-) keltaista ja Preussinsinistä, värilauta pian täydentää ultramariinisinisellä ja tummalla sinooperipunaisella. Mutta silloinpa se onkin jo niin täydellinen, ettei se välttämättömästi enää täydennystä kaipaa. Seminaarissa, jossa oppilaiden on valmistauduttava ohjaamaan tulevia oppilaitaan päävärilaudan käytössä, olisikin mielestäni pysähdyttävä tähän. On kuitenkin myönnettävä, että värisilmän kehittämiselle on eduksi tottua sekoitusvärejäkin käyttämään, mutta vasta sitten, kun sekoittelu päävärien pohjalla on ehdottomasti varman tietoista. Niinpä voitaisiin värilautaan keskikoulun ylimmällä asteella jo lisätä poltettu sienna (josta muuten voi olla hyötyä teollisien piirustusten värittämisessäkin), mahdollisesti joku vihreä väri sekä keltainen okra; myöhemmin ehkä vielä sepiaruskea, Intianpunainen, indigosininen j.n.e.