Muinaissuomalaisten väriaisti.

Kodin kuvasto 11, 12.3.1916

Muutamia päätelmiä vanhojen kansanrunojen ja kansanpukujen perusteella.

Kansojen väriaistin kehittyminen on kulttuurihistorioitsijain mielenkiintoisimpia tutkimusaloja. Senkin nojalla voidaan  näet tehdä monia havaintoja, jotka valaisevat muuten unohduksiin joutuneita oloja ja elämänilmiöitä, siitäkin  saatetaan tehdä johtopäätöksiä, jotka muuten olisivat saavuttamattomissa.

Tärkein perusta, jolle tällainen väriaistin aikaisimpia kehityskausia kosketteleva tutkimus voi nojautua, on kansanrunous. Siinä ilmenevistä värinimityksistä voidaan helposti päätellä, mitä värejä sen syntymisaikana on tunnettu.

Niiden laajaperäisten tutkimusten perusteella, joita tällä alalla on suoritettu, voidaan jo historiallisena tosiseikkana pitää, että alhaisemmilla kehitysasteilla olevien muinaisten kansojen runoudessa ei tavata niin monta väriä mainittuna kuin nykyisten sivistyskansojen henkisissä tuotteissa.

Tämän merkillisen ilmiön ovat eräät tutkijat sovittaneet Darwinin kehitysteoriaan arvellen, että ihmisen silmä ei noilla muinaisilla kansoilla vielä ollut niin kehittynyt kuin nykyajan sivistyneillä. Tämän mielipiteen pääedustajia on ollut englantilainen valtiomies Gladstone, joka siitä on useita teoksia kirjoittanut. Toiset taas ovat selittäneet sen johtuvan muista fysioloogisista seikoista. On arveltu, että ihminen ensiksi on huomannut ne värit, joiden värähdysluku on suurin.

Monet tutkijat ovat taas sitä mieltä, että päätekijänä värien määrittelemisessä on esteettinen aisti. Tämän suunnan etevin edustaja lienee Edm. Weckenstedt.

Kummallakin teorialla on suuri joukko kannattajia eikä tällä alalla ole vielä yksimielisyyteen päästy. Molemmilla mielipiteillä on oikeutettuja perusteita ja kummankin suunnan kannattajat siis tavallaan valaisevat tätä pulmallista kysymystä.

Suurimmassa määrässä on Homeros ollut tällaisen tutkimustyön esineenä. Siinä ilmeneviä värinimityksiä  haettaessa on näet m. m. tultu huomaamaan, että tässä laajassa eepoksessa ei lainkaan mainita vihreää väriä. Eikä sitä ole löydetty muistakaan vanhoista kreikkalaisista rimoista. Gladstone ja hänen kannattajansa lausuvat tämän johdosta, että Homeron aikaiset kreikkalaiset eivät lainkaan vihreää väriä nähneet, ne olivat siis toisin sanoen siinä suhteessa värisokeita. Weckenstedt taas selittää, että Homeron runoissa, vaikka niissä ei suorastaan puhuta vihreästä, kerrotaan kuitenkin sillä tavalla luonnosta, että voi päättää niiden tekijän huomanneen vihreän värin.

Myöskin muitten kansojen vanhassa runoudessa on eräitä värejä hyvin harvoin mainittu. Ranskalaisten "Chanson de Rolandissa" ovat sininen ja vihreä hyvin harvinaisia. Vanhimmassa germaanilaisessa ja skandinaavialaisessa runoudessa mainitaan sinistä ja keltaista vain muutaman kerran. "Niebelungenliedissä" ei näitä viimeksi mainittuja värinimityksiä tavata ainoatakaan kertaa.

Suomalaisten vanhassa kansanrunoudessa on vihreä eli "ruohonpäinen" harvinaisin värinimitys. Tohtori O. Relander, joka yliopistollisessa väitöskirjassaan "Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä kansanrunoudessa" sivumennen koskettelee tätäkin tutkimusalaa, mainitsee tavanneensa vihreä-nimityksen vain kolme kertaa todella vihreistä puhuttaessa. Jokseenkin harvinainen  on myös keltainen väri. Varmaankin on tätäkin väriä hyvin vähän käytetty ja huomattu. Tavallisimmin käytetyt värinimitykset ovat sininen, punainen, valkea ja musta.

Sinisellä värillä tarkoitetaan kansanrunoudessamme harvoin heleää sinistä, ainoastaan muutamissa tapauksissa, kuten puhuttaessa pellavan sinikukasta, sinisistä silmistä ja sinisistä heinistä voidaan sen katsoa määrittelevän kirkasta sinistä. Siniväriä osattiin kyllä valmistaa, mutta lienevät sillä värjätyt vaatteet olleet kuitenkin laimeampaa vivahdusta.

Tavallisimmin määriteltiin sinisellä vanhan, kuoritun puun ja kaukaa nähdyn, "siintävän" metsän väriä. Kuorittu ja veistetty puu muuttuu sateen ja ilman vaikutuksesta ajan pitkään harmaansiniseksi ja senvuoksi puhutaan  kansarunoudessamme useasti sinisestä sillasta, sinisestä seinästä, sinisestä satulasta j. n. e. Sama, luonnon antama väri on välistä myös sinisellä villalla, sinisellä langalla, välistä myös sinisellä vaatteellakin. Metsä taas esiintyy kansan silmissä aina sinisenä. Se on nähty senvärisenä katsottaessa korkeilta vaaroilta ja siten on sininen siirtynyt metsän vakinaiseksi määräsanaksi. Ovatpa metsän hengetkin kuviteltu sinisiksi, puhutaanhan näet sinipiioista. Ja metsän emäntäkin käyttää sinilankaa metsiin eläimiä ohjatessaan. Huomattava seikka on, että taivasta ei koskaan mainita siniseksi. Sen sijaan puhutaan kyllä punaisesta ilta- ja aamutaivaasta ja talvenkarvallisesta taivaasta. Tässä yhteydessä sopii myös huomauttaa, että sinisestä taivaasta ei puhuta myöskään kreikkalaisessa, vanhassa germaanilaisessa eikä arabialaisessakaan runoudessa.

Punainen on hyvin usein käytetty värinimitys. Punainen on ensinnäkin veri ja vuotavaa verta nimitetään punaiseksi lähteeksi tai joeksi. Punaisia ovat myöskin nuoren neidon posket, tuli sekä metsän punaiset marjat ja kukat.  Hevonen mainitaan useasti punaiseksi. Vaatteiden koristeina käytettiin punaisia kutomuksia tai neulomuksia. Punaisesta nahkasta puhuttaessa tarkoittanee keltaisen punaista parkittua nahkaa. Venettä nimitetään tavallisesti punaiseksi, jolla tietysti tarkoitetaan vastatervatun veneen väriä. Punaisia olivat silloisen käsityksen mukaan myöskin saviastiat.

Valkeata väriä käytetään kansanrunoudessamme merkitsemään ensiksikin kaikkea sellaista, mikä on puhdasta ja miellyttävää. Sen esikuvina mainitaan lumi, vaahto ja joutsen. Valkea-nimitystä käytetään usein ylistävässä merkityksessä ihmisten ulkomuodosta puhuttaessa. Yleisesti nimitetään tulta valkeaksi. Sitäpaitsi puhutaan valkeasta maidosta, valkeasta seinästä, valkeista vaatteista, valkeasta hevosesta, valkeasta jäniksestä, valkeasta hanhesta y. m.

Musta taas on murheen, likaisuuden ja kehnouden väri. Ihmisen huolet ovat mustia ja mustaveristä pidetään rumana. Mustakulma on kuitenkin ylistävä määritelmä: mustakulma ja korea. Varjoisat saaret, metsät, joet ja järvet ovat mustia. Mustuuden vertauskuvina käytetään pataa ja kattilaa. Mustia saattavat olla myös parta, silmät, multa, savu, hevonen, koira, lintu, mato, torakka, tupa, kintaat, rukkaset, kengät y. m.

Harmaata mainitaan verrattain harvoin. Sen toisiintonimityksiä ovat halli ja halja. Säännöllisesti merkitsemään jonkun esineen väriä sitä ei käytetä. Puhutaan kyllä harmaasta tukasta, harmaasta kivestä, halliharjasta hevosesta, haljasta haapapuusta, harmaasta hameesta y. m., mutta sittenkin näyttää tämä väri harvoin esiintyneen ihmisten tietoisuudessa.

Ruskea-nimitys mainitaan vain muutaman kerran. Ruskeita saattoivat olla hevonen, koira, repo, ruoho, tuli ynnä muutamat muut.

Keltainen on myös, kuten mainittu, harvinaisimpia värinimityksiä kansanrunoudessamme. Keltainen on taudin väri: "Taitaa olla tauin syömä, kun on keltainen kesällä, talven karva talvellakin". Keltaisiksi mainitaan myös seuraavia:  keltakukka (matara), petäjän ja kuusen kerkät, koivut syksyllä, kana, veden kuohu kovasti soudettaessa, hius, silmät, hame, lanka, kenkä, purjeet y. m.

Vihreä-nimityksen harvinaisuuden selittää tohtori Relander johtuvan seuraavista seikoista. Ensiksikin sitä ei käytännöllisistä syistä ole tarvinnut mainita eikä sitä luultavasti ole myöskään osattu valmistaa. Muutamat muut kansat puhuvat paljonkin luonnon vihreästä väristä. Mutta se kai osoittaa erilaista suhdetta luontoon ja eriävää kansan luonnetta. Onhan Suomen kansa tosin elänyt keskellä suuria metsiä ja monella tavalla ollut läheisessä suhteessa luontoon ja metsään ja löytänyt metsästä vastaavia kuvia monenmoisiin tunnelmiin. Mutta se ei ole itse luontoa hakenut eikä tarkastanut. Luonnon kauneutta esimerkiksi kansa ei ylimalkaan kuvaa. Luonto on ikäänkuin kansan tietämättä siihen vaikuttanut, se on soinnuttanut kansan luonteen itsensä kaltaiseksi. Vielä on huomattava se suomalainen kansanrunouden yleinen ominaisuus, että se ei ole hakenut ulkoapäin aihetta kuvauksilleen, vaan on etusijassa kääntynyt itseensä, kuvannut omaa sielunelämäänsä tai ollut sen ilmoille saattajana. Eikä myöskään refleksiooni ole tätä runoil.ua ohjannut, kansanlaulaja ei ole miettinyt runoiltavaansa, se ei ole tahallisesti koettanut sitä täydentää tai mitenkään sitä punninnut tai arvostellut. Pohjoismaisen luonnon ominaisuuksia sitäpaitsi on, etteivät yksityisseikat siinä suuremmassa määrässä herätä huomiota, vaan voimakkaimmin siinä vaikuttaa yleinen tunnelma. Tästä johtuu, ettei puhuta yksityisten puiden vihreästä väristä, vaan koko metsän, kaukaisen suuren salon siintävästä väristä. Kansa ei ole tarkastanut metsän väriä, vaan on se kokonaisuudessaan ikäänkuin kansan mieleen tunkeutunut. Pohjoinen havumetsä on myös tumma, siinä on vähän heitätä, iloista mehevyyttä.

Muista kansanrunoudessamme tavattavista värinimityksistä mainittakoon vielä seuraavat: puuro, kaaro, paatti, hiirenkarvainen, olkinen, hernevartinen, kurenkarvainen (kaikki nämä hevosista puhuttaessa), sitäpaitsi mullankarvainen, raudankarvainen, maksankarvallinen, termollinen tie, muronnäköinen, talmankarvallinen taivas.

Mitkä seikat muinaisten suomalaisten väriaistin laatua ovat olleet määräämässä, on vaikea ratkaista. Luultavaa kuitenkin on, että sitä ovat kehittäneet ja muodostaneet heidän suhteensa ympäröivään luontoon, käytäntö ja jokapäiväisen elämän tarpeet. Tavallisesti väitetään, että luonto jo sellaisenaan opettaa ihmistä havaitsemaan värejä. Tämä luonnon vaikutus ei kuitenkaan ole niin välitön kuin luullaan. Luonto vaikuttaa tietämättä, suurissa piirteissä, kansan itsensä huomaamatta. Ihmisen huomiokyky teroittuu ja vahvistuu sen sijaan enemmän, melkeinpä pääasiallisesti käytännön ja toiminnan kautta. Mitä ihminen useasti tarvitsee, sille hän nimityksen antaa. Ja siten hän johtuu myöskin värejä määrittelemään.

Tätä todistaa myöskin se havainto, joka on tehty tutkittaessa eräiden []heimojen kieltä samaa näkökohtaa silmälläpitäen. Muutamilla heimoilla näet, jotka pitävät suuria karjalaumoja, on 80:kin värinimitystä ilmaisemassa eri lehmien väriä ja toiset []heimot taas, joilla ei ole ollut tätä värihuomion teroittajaa, saattavat tuskin eroittaa kielensä sanavaroilla kolmea, neljää väriä.

Tietysti on annettava arvoa myöskin muutamille puhtaasti fysioloogisille seikoille. Muutamat värit vaikuttavat kiihkeämmin kuin toiset ja herättävät pikemmin huomiota. Punainen väri on sellainen ja siitä kaikki kansat puhuvat. Vihreä vaikuttaa silmään rauhallisemmin ja ehkäpä senvuoksi muutamat kansat, kuten esim. suomalaiset, vanhassa runoudessaan sitä niin harvoin mainitsevat.

Toinen tärkeä perusta, jolle kansojen väriaistin tutkiminen voi nojautua, on niiden puvusto. Siinä on kuitenkin tutkimukselle suurena esteenä se, että pukuja vanhimmilta ajoilta ei ole säilynyt. Eivätkä historiallisetkaan tiedot kovin pitkälle muinaisuuteen ulotu.

Todistettuna kuitenkin voidaan pitää, että puvuissakin jo verrattain aikaisin käytettiin erilaisia värejä, vanhimpina aikoina puvut luultavasti olivat yksivärisiä. Yleensä olivat sellaiset värit käytännössä, joita osattiin valmistaa. Ilman erikoista värjäystä saatiin tietysti mustia ja harmaita sekä valkeita pukuja valmistamalla samanvärisistä villoista. Värjäystaidon kehittyessä alkoi sitten ilmestyä myöskin muunvärisiä pukuja.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa jolloin ulkomainen vaikutus tällä alalla maassamme oli jo saavuttanut paljon jalansijaa, ruvettiin puvuissakin useampia värejä käyttämään. Maalaiskansan keskuudessa pysyivät yksiväriset pukimet kuitenkin verrattain myöhään käytännössä. Ansiokkaassa teoksessaan "Suomen kansan pukujen  historia" kertoo tohtori U. T. Sirelius, että 1600-luvulla käyttivät naiset Suomessa paljon harmaita ja mustia sarkahameita. Maamme itäosissa koristeltiin mustien hameitten helmat kernaasti eri väreillä. Saman vuosisadan lopulla käytettiin Tyrvään tienoilla sinisiä, valkeita ja punaisia hameita. Kutomataidon kehittyessä tulivat sitten käytäntöön raidalliset pukimet, joissa tavattiin pääasiallisesti punaista, tummansinistä kirkkaankeltaista, vihreää, vaaleansinistä, ruskeaa, mustaa, harmaata ja valkoista väriä.

Tiedot näiltä myöhemmiltä ajoilta menevät oikeastaan jo ulkopuolelle tämän kirjoituksen rajojen, mutta olemme kuitenkin edellä olevat seikat maininneet, koska ne tavallaan todistavat jo osittaista väriaistin kehitystä suomalaisissa.

Suurin arvo muinaisten suomalaisten väriaistia määriteltäessä on tietysti niillä tiedoilla, joita saamme vanhasta kansanrunoudestamme. Että heidän väriasteikkonsa niistä päättäen ei ollut vielä erittäin laaja, lienee edelläolevasta käynyt selville. Neljä pääväriä, sininen, punainen, valkea ja musta esiintyvät varmimpina heidän tietoisuudessaan, vähemmässä määrässä keltainen ja muut edellämainitut värit.

Tämä johtui tietysti etupäässä heidän tapojensa yksinkertaisuudesta, elämänsä rauhallisuudesta ja värittömyydestä suuren luonnon keskellä, missä myöhemmän kultuurin kirjavat vaihtelut eivät olleet heidän havaintokykyään kehittämässä.

Tässä yhteydessä sopinee myös lopuksi huomauttaa, että eiköhän suomalaisten taiteilijain olisi kuvittaessaan vanhaa kansanrunouttamme käytettävä pääasiallisesti sitä väriaisteikkoa, joka siihen olennaisesti sisältyy. Eiköhän noiden edellä mainittujen, kansanrunoudessamme esiintyvien värien avulla voitaisi parhaiten saada esille siinä ilmenevää tunnelmaa. Ainakin olisi taiteilijain otettava tämä seikka harkittavakseen silloin, kun kysymys Kalevalan kuvittamisesta todenteolla astuu päiväjärjestykseen.

Viki Kärkkäinen.