Ajatuksia kolmiväritöistä.

Kirjapainotaito 6, 1928

H. K. Y:n Painajaosaston toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa I palkinnon saanut kilpakirjoitus.
Kirjoittanut J. Marks.

Teorian lyhyen määritelmän mukaan, että värejä on vain kolme, nimittäin kolme pääväriä: punainen, keltainen ja sininen, joilla kaikki muut värivivahdukset ja -vahvuudet saadaan aikaan, luulisi, että väritehtaiden on hyvin helppo valmistaa vain kolme yllämainittua väriä, joilla, yksinomaan niillä, koko luonnossa esiintyvä väririkkaus saadaan aikaan jäljentämistarkoituksiin. Luulisi, että kolmella eri tarkoituksenmukaisesti valmistetulla kuvalaatalla ja värillä painamistietä myöskin saataisiin aikaan kaikki alkuperäiskuvassa esiintyvät värivivahdukset viimeistä yksityiskohtaa myöten. Mutta teoria harvoinkulkee käsikädessä käytännön kanssa. Eikä se väriopin ja käytännöllisen kolmivärityönkään välillä ole ehdoton. On tunnettu asia, että määrättyä merkkiä edustavilla kolmiväripainosväreillä saadaan helpommin aikaan kolmivärikuvan jotakin määrättyä värivivahdusta, esimerkiksi vihreätä, kun taas violetti ja oranssi jäävät suhteellisesti epäpuhtaammiksi. Vertailemalla teorian määritelmiä käytännön vaatimuksiin, käsittää helposti ne syyt, miksi kirjapainossa ei riitä vain kolme väripönttöä, joissa yhdessä on punaista, toisessa keltaista ja kolmannessa sinistä väriä ja joista sitten sekoittamalla niitä keskenään saataisiin 'kaikenmaailman' värit aikaan. Teorian mukaan, kahta pääväriä keskenään sekoittamalla, punaista + keltaista, keltaista + sinistä ja sinistä + punaista, saadaan aikaan kaikki puhtaat välivärit: punaoranssia, oranssia, keltaoranssia, keltavihreätä, jne. Käytännössä sekoittamalla punaista ja sinistä keskenään syntyy usein niin voimakkaasti taittunut violetti, että mieli tekisi sanoa sitä ruskeaksi. Jos sekoittaa sellaista punaista jossa on keltaiseen vivahtava luonne (esim. sinober) sekä sellaista keltaista joka vivahtaa punaiseen (esim. kromikeltainen), niin voi onnistua koko hyvinkin saamaan melkein puhtaan oranssin. Vihreätäkin voi saada käyttäen edellistä menetelmää,mutta violetti eitaida koskaan onnistua. Syy on yksinkertaisesti se, että ei löydy niin puhtaita perusvärejä, joilla voisi sekoitustietä saada aikaan puhtaita välivärejä, elleivät ne ole enemmän tai vähemmän taittuneet. Valoteorian mukaan sekoittamalla kolmea
päävaloa (punaista, keltaista ja sinistä, jotka ovat itseasiassa värejä nekin) keskenään, saadaan valkoinen valo. Toisen teorian, nimittäin käytännöllisen värioppiteorian mukaan, saadaan kolme pääväriä oikeassa suhteessa keskenään sekoittamalla mustaa. Käytännössä, jos värit ovat harkiten valikoidut ja sekoittaja taitava, saa kylläkin onnistumaan puolueettoman harmaan. Teorian mukaan on musta pimeys. Käytännössä kolmiväreillä tai valikoiduilla kolmella värillä saa aikaan pimeyttä muistuttavan mustan siten, että painaa keltaisen + punaisen + sinisen päällekkäin. Kuten jo edellä on viitattu, valkoista ei sekoitustietä saa aikaan vaan korvaa sen painajalle valkoinen paperi, joka toisinaan on päällystetty liitukerroksella.

Jotta väritehtaat saisivat tyydytetyksi ihmiskunnan väriaistivaatimuksia, valmistetaan luonnon jäljentämistä ja esteettisiä vaatimuksia varten lukemattomista eri aineista kemiallista tietä maasta kaivamalla, eläin- ja kasvikunnasta otetuista pigmenteistä, niihin sideainetta sekoittamalla, erivivahteisia värejä. Täten luonnosta saadut värit ovat useimmiten sellaisia, että niitä on mahdoton sekoitustietä jäljentää muilla väreillä. Taiteilijat käyttävät
juuri tällaisia, mahdollisimman puhtaita värejä maalauksiinsa ja vartavasten painamistietä jäljennettäviin alkuperäiskuviin. Esim. yleisemmin käytettyjä värejä ovat karmin, sinober, Preussin sininen, kobolt, kraplach, violet, elfenbenmusta, kremservalkoinen ym. ym. kokonaista pari tusinaa. Alkuperäismaalauksiin käytetään usein monia temppuiluja maalaustehon korostamiseksi, kuten vesiväreillä maalatessa hyvin karkean paperin ohella tushia ja lyijykynää, kankaalle maalattaessa paksua väriä, sen himmeyttä tai kiiltoa, pensselin vartta ym. Niin hyvän vaikutuksen kuin miellyttävä taiteellinen akvarellipaperi tai kangas öljymaalauksessa, värileikki, luonnoshahmotteluviivat, jollakinkirkkaalla esille otetut ja tummalla värillä täydennetyt yksityiskohdat, joiden varassa koko alkuperäiskuva on, tekeekin, menettävät ne teknillisistä syistä usein jäljennettynä kolmiväripainatuksena (ja neliväripainatuksenakin) yksityiskohdittain vaikutuksensa.

Näin ollen vaaditaan kolmiväreiltä erittäin suurta monipuolisuutta, joista ensinnäkin on asetettava vaatimukseksi värien (keltaisen, punaisen ja sinisen) keskenäinen sointuisuus, nimittäin se, että värit painoksessa eivät esiinny toinen toisensa kanssa kilpaillen, vaan että ne päällekkäin painettaessa täydellisesti sulautuvat toinen toisiinsa. Täten saadaan mahdollisimman monipuolisia väli- ja taitettuja värivivahduksia joka tekee mahdolliseksi niiden avulla päästä mahdollisimman lähelle vesi- ja öljyvärialkuperäiskuvaa.

Kolmiväripainovärien täydellinen soveltuminen painamistekniikkaan on seikka joka on tärkein juuripainajalle.  Näistä tulkoon mainituksi: kolmivärien peitto-ominaisuus, jotta niillä voi pelkällä värinpidolla myötävaikuttaa kolmivärityön lopputulokseen; niiden hienorakeisuus, etteivät täytä painatuksen kuluessa kuvalaattoja; etteivät ole liian nopeasti tai liian hitaasti kuivuvia tai, että niitä saa sopivilla sekoitusaineilla sopiviksi; niiden kestävyys painoksessa; joustavuus värilaatikossa ja mahdollisimman pieni lämpeneminen teloissa ja sen ohella oheneminen painatuksen kuluessa; paperille ja päällekkäin tarttuvaisuus jne. Toiset väritehtaat ovat onnistuneet enemmän toiset vähemmän täyttämään kolmiväreillänsä niitä vaatimuksia mitä kolmivärityö teknillisesti asettaa.

Tilaajien ja taidemaalarien olisi syytä suuremmalla ymmärtämyksellä suhtautua kolmivärityön lopputulokseen. Ei ole harvinaista se, että heidän mielestänsä koko kolmivärikuva on muuten hyvä, vaan se tai se kuva-alue ei ole aivan yhtä kirkas tai samantuntuinen kuin mitä alkuperiäskuvassa vastaavakuva-alue on. Seikka, johon painajan ja heidän on kiinnitettävä enemmän huomiota on kolmivärikuvan oikea aiheenmukainen vaikutus, jonka painaja saa värinpidolla ja paikkailemalla aikaan. Jos kuviteltaisiin, että taiteilija, kemigrafi ja väritehdas ovat täydellisesti täyttäneet velvollisuutensa kolmivärityön vaatimuksiin nähden, on kuitenkin jälellä suuri määrä seikkoja joista painaja on yksinomaan vastuussa. Tarkastellessa kolmivärityön painajan teknillisiä suorituksia voi useimmiten olla kaikkea muutakuin tyytyväinen niihin. Kohdistusvirheet, epäonnistunut värinpito ja ymmärtämätön kuntoonlaitto paperin laatuun ja painoksen suuruuteen nähden ovat juuri painajan ammattikehittymättömyydestä johtuvia. Ei riitä se, että painaja kaavamaisesti lyö liitusyövytys- ja tasoituspaikkauksen jollekinmäärätylle arkille peitteeseen ja ryhtyy painamaan. Painajan on saatava paikkaukset aivan tarkoituksenmukaisiksi ottamalla huomioon laattojen  kuluvaisuuden eri tummuusvahvuuksien mukaan eri kokoisissa painoksissa. Pienemmän painoksen eri kuva-alueita voi vielä melkein leikitellen paikkailemalla saada tummemmiksi tai vaaleammiksi, mutta suurempaan painokseen pienemmän painoksen paikkaukset eivät ensinkään kelpaa, koska laattojen kuluminen ja paikkauksien teko vaikuttavat ennenpitkään epäedullisesti kolmivärityön lopputulokseen. Jos kohdistus paikkauksien ohella ja värinpito ovat moitteettomia, on painaja tehnyt omalta osaltansa suurimman minkä hän voi tehdä kolmivärikuvan hyväksi.

(Jatkuu)