17.10.14

Valokuvauksesta.

Luonnon ystävä 6-8, 1903

V. J. Laine.

I.
Eräs muinaisranskalainen satu kertoo ihmemaasta, jossa asukkaat, tahtoessaan kuvaa itsestään tai jostain esineestä, antoivat kuvattavan heijastua hopeamaljassa olevan veden pinnasta, kun vesi sitten jäädytettiin jäi kuva siihen jälelle. Tuskinpa sadun sommittelijat aavistivatkaan, että toive, joka siinä kajastaa, kerran vielä toteutui heidän omassa isänmaassaan. Jos sata vuotta sitten olisi sanonut, että kohta tulee aika jolloin tehdään kuvia ilman värien ja piirtimien apua, ainoastaan valon vaikutuksella, niin olisi sanojaa ilman muuta pidetty mielipuolena tai ainakin hupsuna haaveilijana. Niinpä kävikin sille miehelle, jota etupäässä pidetään valokuvauksen keksijänä nim. Louis Jacques Daguerrelle, sillä kun hän kokeili tuollaista päämäärää saavuttaakseen, tahtoivat hänen omaisensa, arvellen miehen olevan päästään vialla, panna hänet holhouksen alaiseksi. Tälle miehelle onnistui kuitenkin yhdessä maanmiehensä Nicéphore Niepcen kanssa saada v. 1839 kokeet onnistumaan ja niin oli valokuvaus keksitty.

* Pelkistymisellä ymmärretään kemiassa ilmiötä, jossa suolasta joko muodostuu uusia suoloja, missä on suhteellisesti vähemmän metallia kuin alkuperäisessä, tahi pääsee metalli kokonaan vapaaksi.Daguerren menettely n. s. daguerrotypia perustui kuten suurimmaksi osaksi nykyinenkin valokuvaus määrättyjen hopeasuolojen valonarkuuteen. Tämä seikka oli jo tunnettuna v. 1566 aikain, sillä Fabricius kertoo huomanneensa valon mustuttavan hopeakloriidia. Ilmiötä tutkivat sitten laajemmin hallelainen lääkäri Schulze ja ruotsalainen kemisti Scheele 18 vuosisadan kuluessa. Daguerre-tyyppikuva totettiin vaskilevylle, joka oli peitetty hopeakloriidin ja -jodiidin seoksella, "cameraobreurassa" s. o. valonpitävässä laatikossa; sen etusivussa oli linssi, jonka avulla esineestä tuleva valo muodosti kuvan takaseinälle asetetulle jo mainitulle levylle. Annettaessa valon vaikuttaa levyyn eli kuten sanotaan: valotettaessa, joka saattoi kestää 20:kin minuuttia, pelkistyivät* hopeasuolat ja kun levy sitten pantiin joksikin aikaa elohopeahöyryjen vaikutuksen alaiseksi, yhtyi elohopea vapaaksi tulleeseen hopeaan metalliseokseksi. Sitten kiinnitettiin eli fiksattiin kuva rikkialahapokkeisessa natrooniliuvoksessa, joka liuvottaa pois sen osan hopeakloriidia, mihin valo ei ollut vaikuttanut. Nuo elohopeaa saaneet kohdat, joihin valo oli vaikuttanut, näyttivät tummalla levyllä valkoisilta ja muut kohdat tummilta. Kuva oli luonnonmukainen eli kuten sanotaan: positiivinen. Sellaista kuvaa, jossa luonnossa valoisat paikat näyttävät vastaavissa kohdissaan kuvassa tummilta ja päinvastoin, sanotaan taas negatiiviseksi.

Näin saadut valokuvat olivat hyvin lyhytikäisiä, sillä elohopea pyrki haihtumaan kuvasta; sitä koetettiin estää panemalla kuva lasin alle. Monista vaillinaisuuksistaan huolimatta herätti keksintö kuitenkin ansaittua huomiota ja Ranskan valtio osti sen Daguerreltä antamalla hänelle elinkautisen eläkkeen.

Valtion valistuneen toimenpiteen kautta oli kaikilla oikeus ruveta kokeilemaan tällä uudella alalla ja seurauksena siitä olikin se nopea kehitys, jonka alaiseksi valokuvaus nyt tuli. Ranskalainen tiedemies Fizeau saattoi kuvat kestävämmiksi siten, että kuva pantiin kultakloriidiliuvokseen, jolloin elohopea yhtyi kultakloriidissa löytyvään klooriin ja kulta jäi vapaaksi, muodostaen kestävämmän kuvakerroksen. Pitkä valotusaika lyhennettiin ottamalla käytäntöön valonvaikutukselle herkempi hopeabroniidi v. 1840.

Samoihin aikoihin kokeiltiin valokuvauksen alalla toisellakin suunnalla. V. 1841 julkaisi nim. englantilainen Fox Talbot uuden menettelytavan, jota hän kutsui kalotypiaksi. Hän otti kameralla kuvia hopeajodiidi-paperille ja koska kuva ei siinäkään ollut kohta näkyvissä, kehitti hän sen näkyviin erityisellä liuvoksella ja kiinnitti samaan tapaan kuin daguerre-tyyppikuvatkin. Näin saadut negatiiviset kuvat saattoi hän läpinäkyviksi voitelemalla ne vahalla. Sitten jäljennettiin ne valon avulla hopeakloriidipaperille. Se tapahtui siten että negatiivisen kuvan alle pantiin hopeakloriidipaperi ja valon annettiin sitten vaikuttaa kuvan läpi paperiin, jolloin positiivinen jäljennös syntyi. Tällaisia jäljennöksiä voitiin ottaa kuinka paljon tahansa ja oli siinä suhteessa daguerrotypiaa etuisampi.

Mitä jäljennöspaperiin tulee oli Talbotilla siinä suhteessa jo ollut edeltäjänsä, sillä jo v. 1803 olivat Wedgewood ja Davy valmistaneet esineiden varjokuvia eräälle hopeasuolapaperille. Kuitenkin on tässäkin Talbotilla ansionsa, sillä hänen paperinvalmistustapansa oli edellisten tapaa parempi. Hän pani nim. natrium-kloriidiin eli keittosuolaan kastetun paperin hopeanitraattiliuvokseen, jolloin paperille syntyi tasaisesti hienojakoinen hopeakloriidi-kerros. Samaan tapaan valmisti hän hopeajodiidipaperinsakin: ero siinä oli vaan se, että keittosuolan asemasta käytettiin kaliumjodiidia.

Kalotypiassa esiintyvät jo nykyaikaisen valokuvauksen pääperusteet, joiden keksimisestä Talbotille on kunnia annettava, nim. negatiivisen kuvan otto läpinäkyvälle aineelle ja näin saadun kuvan muuttaminen jäljennysmenettelyn kautta positiiviseksi.

Näin saaduissa kuvissa näkyivät kuitenkin paperin epätasaisuudet ja muut virheet, joten ruvettiin ajattelemaan negatiivisen kuvan alustaksi soveliaampaa ainetta kuin paperi. Huomio kääntyi silloin luonnollisestikin lasiin, mutta käyttökelpoiseksi tullakseen oli sen pinta saatava sellaiseksi, että valonarka suola siinä pysyisi ja saataisiin tasan jakaantumaan. Tämän tarkoitusperän saavutti Niepce de Sant Victor, joka sitä varten päällysti lasilevyn hopeajodiidi-munanvalkuaisella eli albumiinilla v. 1848.

Kestävämmän ja läpinäkyvämmän negatiivin päällystyksen keksivät englantilaiset Archev ja Fry v. 1851 nim. kollodiumin — väkiviinaan ja eetteriin liuvotettu pumpuliruuti — joka sisälsi sekä hopeajodiidia että bromiidia. Sekä albumiini- että kollodiumilevyjen tuli olla kuvaa ottaissa märkiä, sillä kuivina ei niiden valonarkuus enää ollut tarpeeksi suuri. Valokuvaajan täytyi itsensä valmistaa ne vähää ennen käyttämistä ja tämä vaati suurta taitavuutta ja tottumusta. Nämä seikat saivat aikaan sen, että valokuvaus rajoittuikin melkeinpä yksinomaan valokuvien ottamiseen huoneessa: siis muotokuva valokuvaukseen. Vielä tarvittiin suoranaista päivänvaloa, ennenkuin valokuvien otto tuli kysymykseenkään, pilvisellä ilmalla ja talvella oli valokuvien ottaminen tuskallisen pitkän valotuksen takia hyvin vaikea, miltei mahdotonta. Monessa muussakin suhteessa oli märillä levyillä saaduissa kuvissa toivomisen varaa.

Nämä syyt olivat kyllin painavia kehoittamaan uusiin ponnistuksiin, ja suurella mielihyvällä tervehdittiinkin valokuvauksen alalla työskentelevien piireissä kuivien eli kestävien levyjen keksintöä. V. 1871 huomasi nim. englantilainen Maddox, että hopeabromiidigelatiinilla päällystetyt valokuvauslevyt kestävät pitemmän aikaa pilaantumatta ja ovat kuivinakin käyttökelpoisia sekä olivat sitäpaitsi arempia valonvaikutukselle. Vasta tämän jälkeen voi valokuvaus saavuttaa sen merkityksen, mikä sillä nykyään on.

Pian kehittyi kuivien levyjen valmistustapa niin korkealle kannalle, että ne hinnanhalpuudessakin kykenivät kilpailemaan märkien levyjen kanssa. Jo v. 1880 tienoissa käytettiin sangen yleisesti kuivia levyjä. Kuivien levyjen valmistus on, kuten arvatakin sopii, vielä vaikeampi kuin märkien levyjen, joten ainoastaan tehtaat varta vasten rakennettuine koneineen pystyivät niitä valmistamaan. Englanti, Saksa ja Ranska ovat ne maat, joissa enimmät tehtaat ovat.

Kuivien levyjen valmistustapa on pääpiirteissään seuraava: gelatiinin joukkoon pannaan liuvos kaliumbromiidia ja hopeanitraattia, jolloin syntyy hopeabromiidia sisältävä sekotus. Tämän sekotuksen valonarkuutta voidaan lisätä, englantilaisen Bennetin menettelytavan mukaan, kuumentamalla sekotusta tahi vain käsittelemällä sitä ammoniakilla. Täten voi valonarkuus kasvaa satakin kertaa alkuperäistä suuremmaksi. Jäähtyneenä Kuvotetaan liika kaliumbromiidi ja hopeanitraatti vedellä pois. Sitten lämmitetään seos ja valetaan valukoneiden avulla laseille. Lopuksi leikataan levyt ja pakataan laatikoihin. Kaikki työ käy pimeissä, ainoastaan heikosti punaisella valolla valaistuissa huoneissa.

Paitsi lasia käytetään negatiivikuvia varten filmejä, jotka ovat hienoja joko selluloidista tahi kollodiumista tehtyjä hopeabromiidigelatiinilla päällystettyjä liuskoja. Ne ovat saavuttaneet laajan käytännön lasilevyjen rinnalla suuren keveytensä takia. Niiden valmistus on sama kuin levyjenkin.

Daguerrotypian aatekin elää vielä osaksi eräässä valokuvauslajissa, jota vieläkin laajasti käytetään. Tarkoitamme ferrotypiaa eli "amerikkalaista pikavalokuvausta", jota varsinkin kiertävät valokuvaajat harjoittavat. Kuvat otetaan siinä ruskeaksi lakeeratuille rautalevyille, jotka ennen valottamista tehdään valonaroiksi kuten kollodiumilevyt ja valotetaan markina, kehitetään, kiinnitetään ja vernissataan, jolloin ne ovat valmiit. Valmistuksen nopeus onkin todeila "amerikkalaista", silla tottunut kuvaaja voi valmistaa kuvan 10:ssä minuutissa ja erityisissä valokuvausautomaateissa on aika saatu lyhenemään 4-5:een minuuttiin. Kuten daguerrotyyppikuvatkin näyttävät nämäkin tumman pohjansa vuoksi positiivisilta. Ne kestävät sentään verrattain vähän aikaa eivätkä muutenkaan ole muiden valokuvien veroisia. Jäljentäminen ei luonnollisesti käy laatuun, vaan on useampia kuvia tahdottaissa otettava uudestaan tahi on koneessa käytettävä useampia linssejä.

Märkien levyjen aikakautena käytettiin jäljennöspaperina melkein yksinomaan hopeakloriidi-albumiinipaperia, n. s. albumiinipaperia. Talbotin paperissa, jossa ei ollut mitään päällystystä, vajosi kuva karheassa paperipinnassa olevien kuitujen väliin ja kuva tuli epäselväksi, siitä syystä ruvettiin tästä lähtien aina päällystämään paperikin tätä epäkohtaa estävällä aineella. Sellainen oli albumiinipaperissa munavalkuainen eli albumiini.

Tällainen paperi pilaantui helposti, ja kun kuivat levyt keksittiin, oltiin pakotetut parantamaan paperiakin samassa suhteessa. V. 1880 tienoissa tulikin käytäntöön hopeakloriidi-kollodium eli selloidiinipaperi. Tämän ohessa käytetään nykyjään suuressa määrässä myös hopeakloriidigelatiini eli aristopaperia. Molemmat nämä lajit ovat niin kestäviä, että niitä voi säilyttää kuukausimääriäkin pilaantumatta. Kaupassa löytyy kumpaakin pääasiassa kahta lajia: kiiltävää ja himmeää, varsinkin viimemainittu laji on hienon ulkonäkönsä vuoksi viimeaikoina saavuttanut laajan käytännön.

Pimeänä vuodenaikana ja varsinkin suurennuksissa käytetään suuren valonarkuutensa takia hopeabromiidigelatiinipaperia, jolle voidaan jäljentää petroolilampunkin valossa.

On olemassa muitakin valonarkoja suoloja ja yhdistyksiä paitsi hopeasuolat. Niitäkin käytetään suuressa määrässä j suuri jäljennöspaperin valmistamisessa. Useimmat näistä lajeista ovat huomattavat varsinkin siitä syystä, että ne antavat kauvimmin kestävät valokuvat, mitä tunnetaan.

Vanhin niistä on pigmentti- eli hiilipaperi joka johtaa alkunsa märkien levyjen alkuajoilta saakka. Tästä huolimatta on se monien etujensa tähden yhä vieläkin käytännössä. Se on päällystetty kaliumdikromaattigelatiinilla, johon on pantu eri väriaineita, joiden kautta gelatiinikerros eli pigmentti saa erivärejä. Jäljennettäessä tällaiselle paperille tulevat valoa saaneet kohdat veteen liukenemattomiksi ja jos paperi sitten pannaan kuumaan veteen, irtautuu pigmentti, sisältäen ainoastaan nuo valopaikat, koska muut osat ovat liuenneet veteen. Kun pigmentti sitten siirretään toiselle eriväriselle paperille, saadaan kaksivärisiä kuvia. Niinpä esim. tumma pigmentti punaiselle pohjalle pantuna antaa huoneen sisustasta otetulle kuvalle lamppu- tai uuniloisteen tuottaman ulkonäön. Viheriä pigmentti sopivalle pohjalle pantuna tekee metsämaiseman kuvan luonnolliseksi j. n. e.

Useimmat lienevät nähneet sinipaperille jäljennettyjä valokuvia tahi piirustuksia. Sellaisessa paperissa on eräs rautasuola valonarkana suolana ja paitsi sitä on paperissa punaista verisuolaa. Jos paperi jäljentämisen jälkeen pannaan veteen, yhtyy valon muuttama rautasuola verisuotaan erääksi veteen liukenemattomaksi siniseksi väriaineeksi, berliinisineksi, jota vastoin muu suola liukenee pois jättäen paperin paljaaksi.

Aivan viimeaikaisten jäljentämistapojen joukkoon kuuluu platinapaperille tapahtuva sellainen. Siinäkin on erään rautasuolan valonarkuutta hyväksi käytetty. Paitsi tuota rautasuolaa on paperissa vielä muuatta platinasuolaa. Kun paperi jäljentämisen jälkeen pannaan kaliumoksalaattiliuvokseen, vaikuttaa valon muuttama rautasuola pelkistäväsi platinasuolaan ja kuva muodostuu hienoista mustanharmaista platinahiukkasista. Hienon taiteellisen ulkonäkönsä ja suuren kestävyytensä vuoksi on platinakuvilla huomattava sija valokuvauksessa.

Esitämme tässä vielä kaikkein uusimman jäljentämismenettelyn, jolla vielä voi olla suurikin tulevaisuus. V. 1902 esittivät Ostwald ja Gros jäsennystapansa, jota he kutsuivat katatypiaksi. Se on merkillinen siitä, että valonapua ei ollenkaan tarvita. Hienojakoisella hopealla, josta tiedämme negatiivisen kuvan levyllä olevan kokoonpannun, on kyky suuressa määrässä jouduttaa määrättyjä kemiallisia ilmiöitä — samanlainen vaikutus on myös hienojakoisella platinalla, - sillä on n. s. katalyyttinen vaikutus. Jos vetysuperoksiidia — voimakkaasti hapettava aine, jonka kokoonpano on muuten sama kuin veden paitsi että siinä on yksi atoomi enempi happea — eetteriliuvoksessa kaadetaan negatiivin kalvopuolelle, alkaa edellinen hopean katalyyttisestä vaikutuksesta hajota veteen ja happeen. Tätä seikkaa voidaan käyttää hyväksi jäljentämisessä monella tavalla. Mainitsemme niistä vaan tavallisimman. Kun yllämainittu hajaantuminen on jonkun aikaa ollut käynnissä, pannaan rautasulfaattiliuvoksella sivelty paperi levyä vastaan, jolloin niissä paikoin missä vetysuperoksiidi vielä oli jotensakin hajaumatta syntyy veteen liukenematon yhdistys. Tämä ei sitten seuraavassa vedessä liuvottamisessa lähde pois, vaikka rautasulfaatti lähtee. Gallushappoliuvoksessa muutetaan vielä näin saatu yhdistys gallushappoiseksi raudaksi, jonka liuvos kirjoitusmustekin on. Kuva on yksinkertaisesti siis kirjoitusmustetta. Näin on saatu hyvinkin onnistuneita kuvia ja on meidänkin maassamme jo kokeiltu tällä alalla.

Paitsi paperille jäljennetään valokuvia vielä levyillekin, jolloin saadaan diapositiivcja eli lanternkuvia. Viimemainittu nimi johtuu siitä, että näin saatuja läpinäkyviä kuvia käytetään taikalyhdyssä. Kinematograafia varten kopioidaan kuvat filmeille. Vieläpä vaatteelle ja himmeälle porsliinillekin jäljennetään.

Olemme nyt lyhyen historiallisen katsauksen yhteydessä luoneet silmäyksen eri menettelytapoihin valokuvauksessa. Siinä on jätetty tekemättä tarkemmin selvää valon vaikutuksesta levyissä ja paperissa oleviin hopeasuoloihin ja muista tämän kanssa yhteydessä olevista seikoista. Samoin on sivuutettu ainoastaan muutamilla viittauksilla valokuvien valmistus valoittamisen jälkeen. Tämä on tehty siitä syystä, että olemme näiden seikkojen tärkeyteen nähden pitäneet tarpeellisena varata niiden käsittelylle erityinen osasto kirjoituksessamme.

Otamme ensin puheeksi valon vaikutuksen, jota erityinen kemian haara, fotokemia, käsittelee. Tiedämme kaikki, että valkea valo on kokoon pantu eri värisistä valonsäteistä, joka seikka parhaiten näkyy siitä, että se käytyään lasiprisman läpi jakautuu järjestyksessä lueteltuna etusijassa punaisiin, punakeltaisiin, keltaisiin, viheriäisiin, sinisiin, tummansinisiin ja sinipunaisiin säteihin. Näistä on sinisillä säteillä suurin kemiallinen vaikutus valokuvauslevyissä ja papereissa löytyviin hopeasuoloihin. Se vähenee punaiseen päin, kunnes se keltaisilla, punakeltaisilla ja punaisilla säteillä on tuskin huomattava. Juuri tästä riippuu se seikka, että valokuvaaja työskentelee pimeässä kammiossa levyjä käsitellessään punaisessa tahi keltaisessa valossa. Sinisestä sinipunaiseen päin vaikutusvoima taas heikkenee, kunnes sinipunaisen ulkopuolelta varsinkin auringon valossa taas löytyy silmälle näkymättömiä siteitä, joiden kemiallinen vaikutus on lähes yhtä suuri kuin sinistenkin säteiden. Tällaisia viimemainittujen säteiden kaltaisia ovat yllämainittujen ominaisuuksien puolesta myöskin Röntgen-säteet, vaikka ne monessa muussa suhteessa ovatkin niistä eroavia. Onhan yleisesti tunnettua, että Röntgen-säteillä myös voidaan saada valokuvia, vaikka ne eivät suinkaan ole tavallisten valokuvien kaltaisia.

Valonsäteiden erilainen kemiallinen vaikutuskyky saa aikaan sen, että eriväriset esineet eivät valokuvatessa kuvaudu kirkkautensa mukaisessa suhteessa; niinpä esim. siniset kukat näyttävät valokuvassa valkoisilta ja viheriä metsä melkein mustalta. Tämän epäkohdan poistamista varten keksi saksalainen Vogel iso- eli ortokrotnaattlset levyt, joissa määrätyt kalvossa olevat väriaineetvastaan ottavatkemiallisesti vähemmänkin vaikuttavia säteitä, vieläpä punaisiakin ja kohottavat siten niiden vaikutusta. On selvää, että tällaisilla levyillä täytyy työskennellä kokonaan pimeässä.

Mainitsemistamme seikoista riippuu myös se, että valokuvaus luonnistuu ainoastaan sellaisessa valossa, jossa tarpeellinen määrä kemiallisesti vaikuttavia säteitä on olemassa. Sellainen valo on etupäässä auringon valo, vaikka kohta sekään ei aina ole sellaisista säteistä yhtä rikas, puhumattakaan siitä, että sen valon silmään tuntuva vaikutuskin eri vuoden- ja vuorokauden aikoina on erilainen. Auringon valon kemiallinen vaikutus on suurin kesällä, jolloin aika klo 9e. p.p.— klo 3 j. p.p. on valokuvaukseen sopivin ja pienin talvella, jolloin viimemainittu aika on klo 10 e. p.p.— klo 2j. p.p.

Tulee sitten vastattavaksi kysymys: miten selitetään valon kemiallinen vaikutus? Tiedämme, että valo on aaltoliikettä eräässä aineessa, jota kaikkialla löytyy, nim. eetterissä. Kun valo kohtaa hopeasuoloja, siirtyy liike suolojen yksinkertaisimpiin osasiin eli atoomeihin, siis esim. hopeabromiidissa hopea- ja bromiatoomiin. Tämän kautta häiriytyy entinen kemiallinen tasapainotila hopeabromiidihiukkasessa eli molekyylissä ja uusia oloja vastaava yhdistys hopeasta ja bromista syntyy tahi ne kokonaan eroavat toisistaan. Nämä muutokset tapahtuvat herkimmin hopeabromiidissa ja hitaimmin hopeakloriidissa. Molempien näiden suolojen välimailta on tässä suhteessa hopeajodiidi, jota ennen käytettiin valokuvauksessa. Kaikkiin näihin suoloihin vaikuttaa valo pelkistävästi, koska kerran puhdasta hopeaa tahi hopeasta rikkaampia n. s. ala- eli subyhdistyksiä syntyy. Tämä käy nopeammin, jos mukana on määrättyjä aineita, joita kutsutaan sensibilatooreiksi. Sellaisia ovat esim. useat elimelliset aineet. Nykyaikaisessa valokuvauksessa toimii sellaisena etusijassa gelatiini. Märissä levyissä oli taas albumiini, jota valmistettaissa niihin aina vähän jätettiin, tässä asemassa. Hopeasubkloriidi on väriltään ruskeaa, hopeasubbromiidi ei taas paljoakaan eroa hopeabromiidista, joten hopeakloriidia sisältävässä jäljennöspaperissa kuva kohta tulee näkyviin, vaan hopeabromiidia sisältävissä levyissä ja papereissa vasta erityisen käsittelyn kautta, jota kutsutaan kehittämiseksi.

* Niitten varalta, jotka yksityiskohdittain tahtovat saada selkoa käytännöllisistä seikoista valokuvauksessa, merkitsemme tähän muutamia niitä käsitteleviä teoksia:
Ainoa suomenkielinen on:
K. E. Ståhlberg, Valokuvauksen harrastaja, lyhyt oppikirja valokuvauksessa. Neuvoja vasta-alkaville löytyy kuitenkin Daniel Nyblinin ja Suomen Valokuvaus- Kauppa- ja Tehdas-Osakeyhtiön hintaluetteloissa.
Saksankielisistä lienevät soveliaimmat:
L. David ja M. Scolik, Anleitung zum Photographieren.
H. Kessler, Die Photographie — Sammlung Göschen N:o 94.
M. Vogel, Lehrbuch der Photographie.
Näin olemme tulleet ensimaiseen siitä käsittelysarjasta eli n. s.
negatiivikäsittelystä, jonka alaiseksi negatiivi valoituksen jälkeen joutuu.

Kehittämisen tarkoituksena on pelkistää hopeasubbromiidista hopea. Se saavutetaan siten, että levy pannaan kehitysnesteeseen, jossa se saa olla siksi kun hopea pieninä mustina hiukkasina on valoa saaneisiin paikkoihin muodostanut tarpeeksi tiheän kerroksen; mitä taas levyä läpikatsomalla arvostellaan.

Pelkistävänä aineksena käytetään siinä monenlaisia aineita kuten: gallushappo, rautasulfaatti, hydrokinooni, amidooli, metooli j. n. e. Tarkoitus niillä aineilla, joita jonkun tällaisen aineen mukaan kehitykseen pannaan, on taas etusijassa tehdä liuvos happameksi tahi emäksiseksi, riippuen siitä minkälaisessa liuvoksessa kellittävä aine pelkistää.

Liuvoksena esiintyvän kehityksen keksijä on Fox Talbot, joka gallushappoliuvoksessa kehitti paperinegatiivinsa. Siitä saakka on tällainen kehitystapa kuulunut kaikkiin negatiivimenettelyihin.

Kehitysaine poistetaan sitten tarkoin pesemällä negatiivi vedessä ja siitä päästyä asetetaan se hajaantumattoman hopeabromiidin poistamiseksi kiinnitys- eli fiksausliuvokseen, joka sisältää rikkialahapokkeista natronia. Tällä suolalla on nim. kyky, ollessaan vesiliuoksena, liuottaa hopeabromiidia.

Englantilainen astronoomi John Herschel keksi jo v. 1819 viimemainitun omaisuuden tälle suolalle ja aina valokuvauksen alkuajoista saakka on sitä käytetty kiinnitystarkoituksiin.

Näihin asti on valokuvaajan täytynyt työskennellä pimeässä kammiossaan punaisessa tahi keltaisessa valossa ja vasta nyt voidaan levy haitatta tuoda päivän valoon. Kuitenkin on levyn oleminen vielä noin kahden tunnin aika usein muutetussa vedessä tullakseen puhtaaksi kiinnityssuolasta. Kiireellisissä tapauksissa on tämä pitkä pesuaika esteeksi ja siksi onkin sen lyhentämiseksi käytännössä eri laatuisia kemiallisia laitteita m. m. eräs anthion niminen, joka virutusveden sekaan pantuna vähentää ajan neljänteen osaan ja vähempäänkin. Lopuksi asetetaan kuva kuivumaan; jos sitäkin tahtoo joututtaa on paras valaa kuva ensin alkohoolilla.

Valotusaikaa kuvaa otettaissa on vaikea oikein määrätä, ja se vaatii suurta tottumusta, tämä kun riippuu valon voimakkuudesta, kuvattavan esineen laadusta, levylajista ja koneesta. Tämän määräämiseksi on valmistettu valonmittareita ja valotustauluja, vaan näistä huolimatta on erehtymismahdollisuus tottuneellekin valokuvaajalle koko suuri, varsinkin kun kehitysajankin määräämisessä on vaikeuksia syystä, että negatiivin tummuus kiinnityksessä menee koko joukon takaisin. Näin ollen tapahtuu usein, että levystä tulee heikko, jolloin sen tummat kohdat ovat liian vaaleita, tahi ylen vahva, tummat kohdat ylenmäärin läpinäkymättömiä ja tältaiset kuvat eivät anna hyviä jäljennöksiä. Edellisessä tapauksessa täytyy negatiivia vahvistaa, jälkimmäisessä heikontaa. Varsinkin ensimainittu tulee usein kysymykseen.

Vahvistamisessa käytetään eniten joko uraani- tahi elohopeavahvistajaa. Edellinen sisältää uraani-nitraattia ja punaista verisuolaa ja sen vaikutus riippuu siitä, että levy tällaisessa liuvoksessa värjääntyy ruskeanpunaiseksi, jollaisena se jäljentäissä sulkee pois suuressa määrässä kemiallisesti vaikuttavia säteitä niin, että jäljentyminen tapahtuu hitaammin. Parempi on kuitenkin jälkimmäinen kaksiosainen vahvistaja. Edellinen osa sisältää elohopeakloriidia eli sublimaattia. Levyssä oleva hopea pelkistää sublimaatin elohopearikkaammaksi kalomeliksi, joka valkoisena kerroksena asettuu niihin kohtiin, mitkä ennen olivat tummat hopeasta. Negatiivi pestään välillä vedessä ja kalomeli muutetaan toisessa liuvoksessa, joka sisältää natriumsulfiittia tahi ammoniakkia, mustaksi, voimakkaasti peittäväksi elohopea-yhdistykseksi.

Jos heikontamista tarvitaan, tapahtuu se tavallisesti liuvoksessa, joka sisältää punaista verisuolaa ja kiinnityssuolaa. Verisuota muodostaa hopean kanssa yhdistyksen, jonka kiinnityssuola liuottaa. On selvää, että levyt ovat sekä vahvistamisen että heikontamisen jälkeen pestävät. Kun jotain negatiivia tahdotaan kauvemmin säilyttää, päällystetään sen kalvopuoli suojaavalla vernissalla.

Negatiivikuvan tultua näin valmiiksi, seuraa jäljentäminen, jossa positiivinen kuva saadaan. Tästä syystä kutsutaankin jäljentämistä ja sitä seuraavia käsittelyjä yhteisellä nimellä positiivikäsittelyksi. Kuten jo ennen olemme huomauttanut, tapahtuu se tavallisimmin selloidiini- tahi aristopaperille, joita koskevaa positiivimenettelyä tässä tarkastamme .

Negatiivi pannaan erityiseen laitokseen n. s. jäljennysraamiin ja sen kalvopuolelle jäljennöspaperi, jota erityinen vietereillä varustettu kansi pitää painettuna negatiivia vastaan. Raami pannaan sitten kirkkaaseen paikkaan — ei suoranaiseen auringonpaisteeseen, koska kuvat siinä eivät tule hyviä — ja kun jäljennös paperissa on saanut jonkun verran tummemman värin — kuva vaalenee nim. liuvoksissa, joissa kuvan sitten on käytävä — otetaan paperi pois raamista, pannaan se veteen pehmenemään ja sitten kultausliuvokseen.

Pääaineksena siinä on kultakloriidi, josta kulta eroaa, laskeutuu valoasaaneille paikoille ja kloori yhtyy paperissa valonvaikutuksest apelkistyneeseen nopeaan hopeakloriidiksi. Muiden liuoksessa olevien aineiden asiana on etusijassa auttaa eroittumista. Kuva saa liuoksessa kauniin ruskean, sitten sinertävän sinipunaisen ja lopuksi mustan värin, riippuen liuoksen ja paperin laadusta. Kuvan muodostava kultakerros on sentään niin perin hieno, että esim. tavallista käyntikortti-kokoa olevassa kuvassa on noin 1/2000 gr. kultaa, puhdasta hopeaa on vielä jäljellä noin 3/2000 gr. — Jo Daguerro typiasta puhuessamme mainitsimme kuinka Fizeau saattoi kultauksen valokuvaukseen.

Tämän jälkeen kuva pestään ja muuttumaton hopeakloriidi poistetaan kiinnitysliuoksessa, joka on hiukan miedompaa kuin levyille käytettiin. Kiinnyssuola liuottaa näet hopeakloriidiakin. Kuvat pestään sitten vähintään kahden tunnin ajan vedessä ja lopuksi kuivataan.

Positiivikuvien valmistamisessa käytetään myös paljo liuosta, jossa kultaus- ja kiinnityssuolat ovat yhdessä. Yksinkertaisemman käytäntönsä vuoksi on se varsin sopiva valokuvauksen harrastajille.

Kaiken tämän jälkeen on kuva valmis leikattavaksi sopivaan muotoon ja liisteröitäväksi pahvipohjukkeelle. Jos vielä lisäämme, että ammattivalokuvaaja varsinkin muotokuvia ottaissaan on jo negatiivikuvassa väriaineilla täyttänyt kalvossa olevat reijat ja kaunistanut kasvoja poistamalla lyijykynällä rypyt ja näppylät y. m. rumentavat kohdat, sekä vielä positiivikuvassa maalilla korjaillut eri kohtia, luulemme mainimneemme kaikki mitä tarvitaan käsityksen saamiseen valokuvaajan varsinaisesta työstä. Valokuvaajan työhuoneen eli atelieerin lasikattoineen ja seinineen lienevät useimmat arvoisista lukijoistamme nähneet, joten voinemme jättää sen selittämisen.

Ennenkuin siirrymme pois valokuvauksen kemiallisen puolen käsittelystä on vielä otettava puheeksi valokuvaaminen luonnollisissa väreissä, kysymys, joka vieläkin odottaa lopullista ratkaisuaan, vaikka monet aina valokuvauksen keksimisestä saakka sillä ovat päätänsä vaivanneet. Koko kauniisiin tuloksiin siinäkin sentään on tultu, niin että ne kyllä ansaitsevat mainitsemista.

Siinä on olemassa pääasiassa kolmeen eri periaatteeseen nojautuvaa menettelytapaa. Niinpä perustuu yksi niistä tavoista siihen seikkaan, että hopeakloriidi erivärisessä valossa saa määrättyjä värivivahduksia. Asettamalla erivärisiä laseja eli n. s. värisiivilöitä valotettaissa perätysten linssin eteen, voidaan kloorihopealevylle saatu kuva jotensakin luonnollisissa väreissä. Tällaisiä kuvia voidaan katsella vain hämärässä, sillä mitään kiinnitystapaa niille ei ole keksitty. Huomattavin tämän suunnan edustajista on ranskalainen Bequerel. Toisen tavan keksi ranskalainen Lippmann. Se on kovin monimutkainen ja vaatisi sen ymmärtäminen laajempia fysikallisia tietoja, joten tyydymme vain mainitsemaan, että hän käyttämällä hyväkseen n. s. interferenssi-ilmiötä sai aika hyvin onnistuneita värivalokuvia.

Molemmissa nyt mainituissa menettelytavoissa oli se yhteinen vika, ettei niitä voitu monistaa. Onnellisempi tässä suhteessa on se tapa, johon nykyjään kuvien painamisessa paljo käytetty kolmiväripaino perustuu. Kuvattavasta esineestä otetaan kolme eri negatiivia isokromaattisille levyille värisiivilöiden läpi, jolloin yhteen negatiiviin vaikuttavat vaan punaiset, toiseen keltaiset ja kolmanteen siniset säteet. Erityisten menettelyjen kautta voidaan näistä saada painokuntoiset laatat, joilla sitten, käyttämällä yllämainittuja värejä, päälletysten painetaan painokoneella kuvat. Nämä kuvat lankeevat osaksi päälletysten ja koska mainitut värit ovat päävärejä s. o. kaikki muut värit voidaan niistä muodostaa, syntyy niihin kohtiin, missä ne lankeevat päälletysten luontoa vastaavat värit. Niinpä syntyvät valkeat kohdat kuvassa, kun kaikki kolme väriä lankee päälletysten. Kuta puhtaampia värit ovat, sitä luonnollisempi on kuva. — Myöskin jäljentämällä noista negatiiveista väritettyjä diapositiiveja ja panemalla ne päällekkäin, saadaan kauniita taikalyhtykuvia. — Amerikalainen lines on valmistanut stereoskoopimaisen kromoskoopi-nimisen koneen, jossa värittömiä sanotulla tavalla saatuja diapositiiveja katsotaan punaisen, viheriän ja sinisen lasin läpi. Näillä kuulutaan saatavan aikaan erittäin luonnonomainen tunnelma ja pitäisi tämän olla parasta, mitä värillisten valokuvien alalla näihin asti on saavutettu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti