William Morrisin esitys taidevärjäyksestä.

Kotitaide 2, 1903

Hyvin vanha on värjäystaide; vanhojen  kulttuurien vanhimmista ajoista saakka melkein n. 40 vuotta takaperin meidän aikaamme ei siinä ole tapahtunut minkäänlaista olennaista muutosta, eikä sen suurempaa missään suhteessa. Aina vuoteen 1810:een saakka, jolloin preussinsinisellä värjääminen keksittin (pigmenttinä se oli tunnettu 30 tahi 40 vuotta aikaisemmin), oli ainoat muutokset taiteessa seurauksena ameriikkalaisen hyönteisvärin (koshenillin), joka yleisesti syrjäytti eurooppalaisen kermesvärin sekä ameriikkalaisten väripuiden, jotka nyt tunnetaan Campeche- ja Brasilianpuun nimillä, käytäntöön ottaminen. Viimemainittu eroaa hyvin vähän aasialaisista ja afriikkalaisista "Red Sounders“ ja muista punaisista väripuista; ensimainittu on musta-värjäyksen halventanut ja huonontanut sikäli kuin se on indigon asemasta tullut käytäntöön Ameriikkalainen kversitroona on myös sangen hyödyllinen keltainen lisäväri. Kumminkin mullistivat nämät muutokset ynnä pari muuta taidetta sangen vähän; tämä mullistus on meidän päiviemme, ja se tapahtui kun keksittiin aniliinivärit kivihiilitervasta. On tarpeeksi kun sanomme että näiden värien keksiminen, joskin se on kunnioitettavin todistus abstraktisen tieteen, kemian merkityksestä, ja joskin se kapitalisteille on näiden hyöty ajojahdissa suurimman palveluksen tehnyt, on värjäystaitoa äärettämästi vahingoittanut ja vienyt tältä taiteellisen merkityksen melkein kokonaan. Tästä hetkestä lähtien on olemassa täydellinen ero koneellisen ja taiteellisen värjäyksen välillä. Ken tahtoo saada värjätyitä kudoksia, joissa olisi hiukankin taiteellisuutta, hänen on hyljättävä nykyaikaiset kaupitut värjäystavat kokonaan, ja käytettävä vähintään Pliniuksen aikaisia menettelytapoja, joka niistä lausuu että ne olivat jo hänen aikanaan vanhoja.

Värjäyksessä me käytämme neljää alkuväriä sinistä, punaista, keltaista ja ruskeaa; vihreä, purppura, musta ja kaikki välivärit voidaan saada näitä värejä sekoittamalla.

Sininen saadaan indigo- ja morsinko- (isatis tinctoria) kasveista, niistä saadut väriaineet eivät yhtään toisistaan eroa, sillä niiden kemiallisuus on sama.

Huomattava on, että aina preussinsinisen keksimiseen, siis vuoteen 1810, ei ollut muuta sinistä kuin tämä indigo.

Punaista saadaan kerme-, lakka- ja koshenilli- nimisistä hyönteisväreistä ja krappi-nimisestä kasviväristä. Näistä on kermes kuningas; kiiltävämpää kun se on kuin krappi ja samalla kestävämpää ja kauniimpaa kuin koshenilli. Viimemainittu antaa alunansukuisella emäksellä kylmähkön syvän punasen, tinaemäksellä jotenkin tulisen punasen. Krapp villakankaalla näyttää syvästi veripunaiselta vivahtaen tiili-ja helakkapunaseen. Karttunalle ja liinakankaalle saadaan kaikki ajateltavat puna-värit, riippuen eri menettelytavoista. Ei ole juuri tavallista värjätä silkkiä, koska tämä helposti tulee "sokeaksi“, s. o. sen kiilto häviää.

Lakkaväristä saadaan tulinen mutta epämiellyttävä helakkapuna. Ranskalaisten sotilaiden housut ovat tahi olivat, sivumennen sanoen, krapilla värjätyt, jonka takia näitä sotilaita kutsuttiin "krapinkantajiksi“. Paitsi näitä kestäviä punasia värejä on myös muita puista saatuja, joita keskiajalla yleisesti kutsuttiin "Brasilian“-puiksi; tämä nimi johtuu siitä että valloittajat tapasivat niin paljon tällaisia väripuita mainitussa Ameriikan valtiossa. Muutamat näistä puuväreistä ovat sangen kauniita; mutta paha kyllä niistä ei mikään ole pitävä, kuten esim. nähdään niistä kauniista kudoksista 13- ja 14-sataluvulta, joita Englannissa on South Kensington museossa; niissä tuskin huomaa minkäänlaista punasta, vaan sen sijaan hallavia värejä, jotka olivat n. 500 vuotta sitten puupunaisella värjättyjä ja ovat sitten haalistuneita.

Jos näistä käännytään tarkastamaan goottilaisia mattoja ja katsomme punaisia värejä niissä, niin huomataan mikä relatiivinen kestäväisyyssuhde vallitsee kermes- ja brasiliavärien kesken, kun nim. kaikissa kermesväreillä värjätyissä matoissa punanen on yhä edelleen säilynyt.

Keltaisia värejä saadaan pääasiallisesti "vau“-kukasta (jota toisinaan kutsutaan villiresedaksi), tammenkuoresta ja vanhasta ameriikkalaisesta keltapuusta. Näistä on vau kauneinta ja erikoinen keltaväri silkille, vaikka se kyllä villakankaidenkin värjäämiseen kelpasi. Mutta keltaset värit ovat tavallisimpia luonnossa tavattavia, niitähän ovat niittymme, kenttämme täynnä ja niitähän esivanhempamme käyttivät värjätessään siniset villapukunsa vihreiksi; heillä ei ollut, eteviä väriaistiltaan kun olivat, erikoista makua keltaisiin villakankaisiin. Värikinsteri (genista), rusokki, poppelin, pajun, koivun oksat, kanerva, kaikki nämät ynnä monet muut antavat enemmän tai vähemmän pitävää keltaväriä.

Yleensä ovat keltaset värit vähimmin pitäviä, kuten nähdään jos taaskin tarkastetaan vanhoja mattoja, joista vihreä väri on enemmän hävinnyt kuin punanen tahi sininen; kumminkin kadottavat parhaimmat keltavärit vain kirkkaamman kiiltonsa, sitruunavärin, ja säilyttävät ruskeahkon keltasen, mikä vielä sinisellä muodostaa jonkinlaisen vihreän.

Ruskeata saadaan parhaista pähkinäpuunjuurista, tahi niiden puutteessa vihreistä pähkinäkuorista. Samoin saatiin paras ja pysyvin musta tästä väriaineesta; kankaat pistettiin ensiksi indigo- tahi morsinkoammeeseen niin kauvaksi aikaa kunnes ne olivat aivan tummansinisiä, jonka jälkeen ne pähkinäpuujuuriruskealla mustennettiin. Kateekusta, erään kasvin paksuksi keitetystä nesteestä, mitä Indiasta tuodaan, saadaan myös monenväristä pysyvää ruskeata.

Vihreätä saadaan värjäämällä ensin tarpeeksi siniseksi indigo-ammeessa ja senjälkeen jollakin hyvällä keltasella, samassa lisäämällä jotakin tarpeellista väriä (esim. krappia), maun mukaan.

Purppura-väri saadaan kun langat värjätään ensin indigoammeessa ja senjälkeen  koshenilli-, kermes- tahi krappi-kylvysssä; kaikki välivärit Claret, Murrey ja ruskeanpunanen saadaan näillä lisäyksillä sekä ruskealla.

Mustaa saadaan parhaiden värjäämällä tummansininen villa ruskealla; ruskeasta on pähkinäruskea parempaa kuin rautaruskea, koska tämä viimemainittu tekee langat lahoiksi niinkuin eräistä vanhoista seinäverhokappaleista tahi vanhoista persialaisista matoista nähdään, missä musta on kokonaan pois kulunut tahi matossa vain riippuu solmunsa avulla.

Kaikki eri värivivahdukset voidaan tehdä kuten ennen on mainittu, sekoittamalla näitä päävärejä, tahi käyttämällä heikkoja kylpyjä. Esimerkiksi kaikki lihanvärit saadaan käyttämällä heikkoja krappi- ja pähkinäkylpyjä; kun krappia tahi koshenillia sekoitetaan vaun kanssa saadaan oranssia ja lisäämällä pähkinäruskeata eri vivahdukset keltasen ja punasen välillä. Goottilaisten mattojen kirpeä punanen lienee saatu värjäämällä ensin vaalean sinisellä ja sitte kermesvärillä, koska kirpeän punanen väriaine koshenilli ei vielä silloin ollut Eurooppaan tullut.

Mainittakoon tässä vielä pari aivan epätieteellistä) sanaa tässä taidevärjäys-menettelyssä tapahtuvista prosesseista.

Ensin tulee kaikkien värien olla liukenevia, eroten tässä n. k. pigmenteistä eli maalariväreistä; näistä ovat useimmat liukenemattomia ja ovat toisistaan terävästi eroavia kuten esim. ultramariini, umbra, terraverte.

Sitte värit voidaan jaottaa sellaisiin, jotka tarvitsevat peittää ja sellaisiin jotka sitä eivät kaipaa; tahi, kuten vanha kemisti Bancroft sangen sattuvasti ilmaisee, adjektiivisiin ja substantiivisiin väreihin.

Intigo on tärkein substantiiviväri: se on pelkistettävä ja siten tehtävä liukenevaksi, tässä tilassa se kadottaa sinistä väriään sikäli kuin se on liuvonnut; värjättävät aineet kastetaan tähän liuvokseen ja käsitellään "kahden veden välissä", kuten sanotaan. Kun ne senjälkeen asetetaan ilman vaikutuksen alaisiksi, oksideerautuu niissä oleva indigo sangen nopeasti ja tulee uudelleen liukenemattomaksi. Tämä menettely uudistetaan siksi kunnes on saatu tarvittava värivivahdus. Kaikki sinivärit voidaan näin saada, vaaleimmasta lähtien siihen siniseen  saakka, jota ranskalaiset värjärit 18:lla vuosisadalla kutsuivat "Bleu d’Enfer“-väriksi.  Merensininen on sen värin siivompi nimitys. Lisättäköön että sinikylvyn valmistaminen, niin helpolta kun se näyttääkin, on pulmallinen työ, mikä vaatii enemmän vaivaa kuin mikään muu värjäysmenettely.

Ruskeat värit, pähkinästä ja catechusta, eivät tarvitse syövykettä ja ovat substantiivivärejä; samaten voidaan saada muutamia keltaisia ilman syövykettä. Punaset värit, kermes ja krapp, ja  useimmat keltaset ovat erityisesti peitto- eli adjektiivivärejä: ne muodostuvat kaikki alunansukuisella emäksellä. Menettelytapa on seuraava: värjättävät tavarat pannaan alunaliuvokseen (mihin on hiukan jotakin happoa lisätty), ja kun ne ovat päivän pari tässä olleet, asetetaan ne liuvotetusta väriaineesta tehtyyn kylpyyn.

Näin muodostuu syihin väriseos, mikä useimmissa tapauksissa on sangen pysyvä. Tämän syitten peitaamisen vaikutukset nähdään parhaiten punavärillä painetuista karttuunikankaista, jotka ensin painetaan eri vahvoilla alunasyövykkeillä (tahi raudalla jos mustaa halutaan, tahi raudalla ja alunalla, jos purppuraa tahdotaan), ja senjälkeen värjätään krappi-ammeessa; seuraus on se että syövytetyt kohdat tulevat erivärisiksi punasiksi j. n. e., vastaten syövykkeen eri vahvuuksia tahi kokoonpanoa kun taas syövyttämättömät kohdat jäävät likaisiksi, mitkä sitten ovat valkaistavat saippuoimisella ja panemalla ne ilman ja auringon vaikutuksen alaisiksi. Tämän menettelyn kautta tulevat värjätyt osat kirkkaiksi ja fikseeratuiksi.

Plinius huomasi näin Egyptissä tehtävän, ja hän joutui sangen ymmälleen kun eräällä värillä värjätty esine oli valmiina aivan toisenvärinen.

Vanhojen kalaväri oli substantiivinen ja suhtaantui kuin indigo. Se oli sangen pitävä. Väri oli täydellistä purppuraa s. o. punasen ja sinisen välistä. Oikeista bysanttilaisista kirjoista, jotka ovat kirjoitetut purppurapergamentille saadaan pieni käsitys näistä väreistä.

Värjäystäkö on vaikeata ja sen harjoittajan tulee olla taitava ja kokenut työssään.

Taiteelliseen arvoonsa nähden kaikki nämät väriaineet, joista useimmat ynnä tarvittava alunasyövyke ovat keksityt sangen aikaisin (historiallisen ajan alkuajoilla) antavat yksinkertaisimmassa muodossaan kauniita värejä; ne eivät vaadi minkäänlaisia valmistuksia ollakseen taiteellisesti käyttökelpoisia, jos tahdotaan kirkkaita värejä (kuten toivottavasti ylipäänsä tehdään), ja niitä voidaan muunnella ja "tuunata“.

Ijankaiken ne eivät kestä; aurinko niitä kuluttaa, samalla kun se niitä kirkastaa ja kaunistaa. Nämät värit ovat vaalettuaankin kauniita eivätkä koskaan häviä tai muutu lyijynkarvaisiksi kuten nykyiset kaupitut värit.

Lopuksi huomattakoon että millään sinisellä tahi vihreällä kankaalla, joka on muulla värjätty kuin indigolla, ei kynttilän valossa ole kaunista väriä: monet kirkkaan vihreät näyttävät paksun harmailta. Muotisininen, mistä indigo puuttuu, näyttää kynttiiänvalossa harmahtavalta purppuralta; eipä edes preussin sininenkään tällöin edukseen esiinny.