Keltaisen värin psykologiaa.

Helsingin Kaiku 46, 17.11.1906

Havelock Ellisin mukaan.

Punaisen värin merkitys voimakkaana sielunelämän kiihoittimena on silmiinpistävä ja melkein samanlainen kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikilla sivistysasteilla. Keltaisen värin tunnesävyä ei ole laisinkaan niin helppo määrätä. Se vaihtelee hyvin suuressa määrin historian eri aikakausien ja eri seutujen mukaan, jopa iän mukaan samassa yksilössäkin. Ei ole yhtään väriä, jota välistä on pidetty niin korkeassa, välistä taas niin huonossa arvossa. Keltaisen värin psykologia tarjoo sen vuoksi arvoituksia, joita on hyvin vaikea ratkaista.

Kehitykseltään alkuperäisten kansojen keskuudessa näyttää jotensakin yleisesti pidettävän erityisesti
keltaisesta väristä. Punainen on villien lempiväri, mutta keltainen on järjestyksessä numero 2, jopa se välistä asetetaan yhtä korkealle kuin punainen. Niin on asianlaita esim. Tyynen valtameren saarilla asuvien villien keskuudessa, samoin käyttivät jo alkuperäiset germanilaisnaiset kelta- ja punamultaa koristaakseen kasvojaan ja ruumistaan.

Pienet lapset, jotka monessa suhteessa ovat samalla kannalla kuin villit, ovat näiden kanssa yhtäpitäviä siinäkin suhteessa, että he rakastavat keltaista ja tavallisesti pitävät sitä parempana kuin punaista, vaikka muutamat kirjailijat, niinkuin esim. raamatussa, ovat taipuvaisia selittämään sen keltaisen värin suuremman loistavuuden aiheuttamaksi, mikä osiksi epäilemättä pitääkin paikkansa. Että lapset, olivatpa mitä kansaa tahansa, yksimielisesti pitävät keltaista väriä kaikista parhaana, siitä ei voi olla juuri epäilystä. Ja se onkin kokeilla monta kertaa toteen näytetty. Preyerin lapsi iloitsi keltaisesta väristä ja osasi erottaa sen muista, Miss Shinn huomasi keltaisen olevan lapsenlapsensa lempivärin, sillä lapsi piti 27 kuukauden vanhana erittäin paljon pääsiäisliljoista ja keltaisesta hameesta. Mrs Moore huomasi, että hänen lapsensa 15 viikon vanhana piti keltaista palloa parempana kuin punaista ja valitsi 44 viikon iässä 6 kertaa 10:stä keltaisen pallon, kun hänelle tarjottiin molempia, mutta kokeissa on samalla huomattu, että iän varttuessa vähenee lasten ihastus keltaiseen; 4-7 vuoden iässä oli keltainen vielä poikien lempivärejä, vaikka se oli alkanut jo alentua tyttöjen suosiossa.

Tutkimukset eri maiden ylioppilasnuorison keskuudessa ovat melkein aina osottaneet, että keltainen
kuuluu vähimmän suosittuihin väreihin. Ja täysikasvuisten ihmisten piirissä ovat keltainen ja oranssinkeltainen ylipäänsä sangen harvoin lempivärejä. Merkitessään 4,500 miehen ja naisen väriualinnan Chicagon maailmannäyttelyssä, huomasi Jastrow, että keltainen ja oranssinvärinen olivat harvinaisimpia värejä, vaikka naiset täälläkin näyttivät useammin pitävän keltaisesta kuin miehet.

Mutta koko ihmiskunnan suhteen eivät nämä tulokset, vaikka niilä tuskin voidaan vastustaa, kumminkaan pidä paikkaansa. On laaja ja tärkeä osa maailmaa - eikä suinkaan kokonaisuudessaan mikään sivistymätön -  missä keltaista väriä päinvastoin pidetään korkeimmassa kunniassa, melkein yli Aasian, sekä vanhan että uuden - Assyriassa, Intiassa ja Ceylonilla, koko Kiinassa ja Malakkan niemellä - on keltainen yleensä arvokkain ja pyhin väri. Intiassa ja Ceylonilla pidetään enimmän keltaisista kukista sekä puvuista. Buddhalaisten pyhä kukka on keltainen, ja persialaisten lempiväri keltainen, samoinkuin se oli vanhojen hebrealaistenkin;  "korkeassa veisussa" esim. verrataan morsianta sahramiin. Kiinassa on keltainen onnen väri ja malaijilaisissa valtioissa pyhimpänä värinä ainoastaan kuninkaille kuuluna. Läntisimmässä Aasiassa ja oanhassa Egyptissä pidettiin keltaista suuressa arvossa, vaihkei se siellä ollut kaikista korkein väri.

Yksinpä vanhanajan Europassakin, siihen aikaan kun se oli korkeimmalla sivistysasteellaan, suosittiin keltaista väriä elämän ja ilon värinä, vaikkei kuitenkaan samassa määrin kuin Aasiassa. Sekä Kreikassa että Roomassa oli keltainen väri, vaikka punainen olikin kaikista pyhin, määrätty naisten ja lasten juhlapukuihin; varsinkin, sanoo Plinius, täytyi naisten olla keltaisiin puettuina, kun he menivät naimisiin. Keltaista väriä käyttivät myös Kybelen papit. Punainen ja keltainen väri oli (Pliniuksen mukaan) yleisimmin vallitsevana vanhoissa maalauksissa. Keltainen oli punaisen rinnalla myös Homeroksen mieliväri, ja latinankielisessä runoudessa on sangen monta nimitystä keltaiselle.

Miten on nyt selitettävissä se tunnoissa tapahtunut mullistus, että nykyinen europpalainen maailma on joutunut seisomaan toisella kannalla kuin vanha klassillinen maailma ja Aasia? Ei olla aivan selvillä siitä, miksi me olisimme lakanneet iloitsemasta väristä, jota toisen ajan ja toisen mantereen ihmiset ovat pitäneet niin suuressa arvossa, auringon, kullan ja jyvien, hunajan ja meripihkan värinä.  Olemmehan me yhä sen värin kanssa läheisesti tekemisissä, onhan sitä auringon valossa sekä keinotekoisessa valossa, eikä se vaikuta lainkaan väsyttävästi silmiimme, ellei se ole kovin vahvaa, päinvastoin vaikuttavat sopusointuiset keltaisen vivahdukset asuinhuoneessa hyvin miellyttävästi moniin, ehkäpä useimpiin ihmisiin. Emmekä voi väittää, että vastenmielisyytemme keltaista väriä kohtaan osattaisi hienostuneempaa kauneus-herkkyyttä kuin vanhanajan ihmisillä oli; sillä maalarit eivät laisinkaan tunne sitä vastenmielisyyttä. Sellainen suuri maalari kuin Rembrandt hurmaantui, lähestyessään hitaasti taiteensa korkeinta kehitystä, yhä enemmän ja enemmän keltaiseen väriin, kunnes hänen maalauksensa, jopa hänen muotokuvansakin, kokonaan ikäänkuin peittyivät vanhan kullan kimallukseen.

Nähtävästi toi kristinoppi tullessaan keltaiseen väriin katsoen uuden tuntematavan, joka johti siihen, että kansojen mieleen teroitettiin suurempi kiintymys tummasävyisiin väreihin. Jos asiata katsotaan hyvin suuressa laajuudessaan, oli tämä epäilemättä vain eräs ilmaus kristinuskon vihamielisestä suhteesta klassilliseen maailmaan ja siitä taipumuksesta, että se hylkäsi kaikki, mitä käsitettiin ilon ja ylpeyden merkiksi. Punainen ja keltainen oli ollut vanhan maailman lempivärejä. Keltainen muuttui pian kateuden väriksi.

Kuitenkaan ei tämä tunne liene ollut niin suuressa määrin vastavaikutusta kuin luonnollisen kehityksen jatkoa. Klassillinen maailma oli alkanut, niinkuin villit ylipäänsä, ihailemalla melkein yksinomaan punaista väriä, heidän mielestään tuskin oli muita värejä olemassakaan; Homeros samoinkuin arabialaiset piti sateenkaarta pääasiasiassa punaisena. Sitten oli keltainen tullut lisäksi miellyttävien värien joukkoon; mutta hyvin hitaasti ovat muut päävärit jaksaneet kiinnittää huomion puoleensa. Kristinuskon tulo kiiruhti tätä väriasteikkoon tutustumista senkautta, että kristityt vaistomaisesti joutuivat kammoamaan loistavia värejä, jotka olivat liittyneet pakanallisiin uskonmenoihin ja tapoihin. Siitä johtui, että ei punaisesta eikä keltaisesta, vaan sinisestä, taivaan väristä, tuli neitsyt Marian puvun perinnäinen väri. Pappissääty ei ole koskaan pitänyt keltaista väriä suuressa arvossa, vaan joko kokonaan sivuuttanut sen tai kohdellut sitä välinpitämättömästi. Eikä tämä vastenmielisyys ole vähentynyt vuosisatojen kuluessa; v. 1855 kiellettiin käyttämästä keltaista väriä pappien puvuissa, eikä sitä protestanttisessa kirkossa ylipäänsä ole koskaan suosittu.

Keltaisesta tuli mustasukkaisuuden, kateuden, petollisuuden väri. Judas esitettiin keltaisessa asussa, ja muutamissa maissa pakoitettiin juutalaiset käyttämään keltaista pukua. -  On olemassa eräs varsinainen syy, minkä vuoksi kristinusko luultavasfi alkoi katsoa keltaista väriä epäluuloisesti. Se oli ollut myöhempinä aikoina Kreikassa, ja vielä laajemmassa määrin Roomassa, haureellisen rakkauden väri. Kreikan hetairat ja heidän jälkeläisensä Roomassa kulkivat sahramin-värisiin hameihin puettuina ja värjäsinät tukkansa keltaiseksi. Tämä ammattia kuvaava tapa värjätä hiuksensa on jossain määrin kestänyt yli 2,000 vuotta, läpi koko keskiajan meidän päiviimme asti, ja Aleksanterin kielto (jonka mainitsee Klemens Aleksandrialainen): "yksikään siveä nainen ei saa värjätä hiuksiansa keltaisiksi" on alinomaa toistunut kirkkoisien kirjoituksissa. Oli kuin heijastus keltaisen värin kehityksestä tähän suuntaan, että se muuttui kevytmielisyyden ja haureuden vertauskuvalliseksi väriksi.

Keltaisen värin historia näinä 2000 vuotena osottaa, minkälaisten vaihtelujen alaisia ovat olleet ne tunteet, joita se ihmismielissä herättää. Toiselta puolen on keltaisen värin yleinen tunnesävy useimpien kansojen keskuudessa hitaasti muuttunut joko negatiivisesti yhdentekeväksi tahi positiivisesti  vastenmieliseksi. Mutta tämän värin alkuperäinen ja klassillinen ihailu ei ole kokonaan kuollut. Se on ainoastaan keskittynyt sanan "kultainen" ympärille. Tämä kaksinaisuus kuvastuu runoilijoissakin. He käyttävät hyvin säästeliäästi sanaa "keltainen", verrattuna "punaiseen", mutta "kulta" ja "kultainen"  esiintyvät yhtämittaa, ilmaisten aina kauneuden ja loiston ja riemun tunnearvoja. Ensi aikoina antoi väri yhtä suuressa määrin kuin kalleuskin arvoa kullalle, mutta nykyaikaisten runoilijoin tuotteissa on "kultainen" alkanut hyvin tuntuvasti kääntyä merkitsemään sitä, mikä on kaunista tai iloista, väriin hyvin vähän tai tuskin ollenkaan katsomatta. Esim. englannin kielessä on "kultainen" (golden) alkanut merkitä ei keltaista eikä muuta väriviuahdusta, vaan kaunista ja aruokasta yleensä. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla alkoi ainakin Englannissa herätä uudelleen vanhan ajan ihastus keltaiseen väriin. Se näkyy esim. runoilija Stuinburnen kiintymyksestä tähän väriin.

Vanhoista ajoista meidän päiviimme asti on tämän rinnalla ollut toinen tunnesuunta, pyrkimys osottaa "keltaisella" muutakin paitsi kauniita ja suotavia asioita. Keltainen on nimittäin sekä sapen että  keltatautisen ihon väri. Ja primitiioisten kansojen mielestä johtuoat useimmat ihmisen pahat intohimot ja taipumukset juuri sapesta ja maksasta. Sillä tavoin on "keltainen" joutunut kateuden ja  synkkämielisyyden väriksi. Shakespeare esim. puhuu "mustasukkaisuuden väristä" (oranssin keltaisesta) ja "viheriästä ja keltaisesta melankoliasta" ja englantilainen runoilija Pope "keltatautisesta silmästä, josta kaikki näyttää keltaiselta", mahdollisesti perustuu juuri tällaisiin vastenmielisiin ajatusyhtymiin se epämieluisuuden tunne, jota kristinusko aikoinaan osaltaan lisäsi europpalaisissa kansoissa keltaista väriä kohtaan.

Joka tapauksessa tarjoo keltaisen värin omituinen ja monivaiheinen historia ei ainoastaan suurta  mielenkiintoa, vaan se asettaa myäs eteemme suuren kysymyksen, jota sielullisten ilmiöiden tutkija ei voi ratkaista suinkaan vain yhtä näkökohtaa silmällä pitäen: nim. missä määrin nämä vaihtelevat ilmiöt ovat toiselta puolen luettavat psyykillisen elimistön synnynnäisten ominaisuuksien vaikuttamiksi ja missä määrin ne toiselta puolen ovat tuloksia ajallisista muutoksista ja hitaasti vaihtuvan ympäristön vaikutuksista tuntoihin.