Maalarien viesti 2, 1908
Kirj. Eemil Elo.
Aamunkoitosta iltamyöhään
aherti maalari ahkeraan,
siveli siroksi rumat jäljet,
laitteli näköhön parempaan.
Kiipeili vaarankin uhalla sinne
minne vain rikas pääs' katseillaan
ruman peitteli, kauniiksi laittoi,
harmajan - värihin loistavaan.
Värejä tuhlasi toisten nähdä,
koteja laitteli viehkeiksi.
- Värejä kauniita laittaissa muille
kotinsa jäipi vain harmaiksi.
Punasta laitteli rikkaiden nähdä
- omansa kalpeni poskipäät.
Nuorteus loisteli työstänsä soma
- kasvonsa vaan oli kelvekkäät.
Tulokset työstänsä nauttivat toiset
hänelle jättivät rippehet;
palkkion siitä kun ryösteli loiset
osaksi hälle jäi puuttehet.
Napisi tuosta - tyytyipä taaskin
luojan kun säätämäks' sanottiin
- Voimaton viel' oli, kahleissa loisten
pyrkimään oloihin parempiin.
II
"Tää ei oikein", kuiskein kuuli,
"työ kun puutteell' palkitaan."
- Jutuks' joutavaksi luuli:
"Näin on luotu olemaan."
Kuuli auttokeinot oivat,
jopa alkoi tuumimaan:
"Nehän ehkä auttaa voivat
työni arvoon parempaan."
"Liity yhteen, poista loiset,
jotka riistää osaas' sun'!"
- Tuon hän kuuli, kuuli toiset,
alottivat taistelun
Syntyi tuosta yhteisliitto,
perustettiin yhdistys,
alkoi kylvö, sadon niitto,
moni tehtiin yritys.
Arkaeltiin ensi vuodet,
harkittiin ja tuumittiin;
päässä pyöri mestaruudet,
herrain vihaa pelättiin.
Pokkuroitiin, kumarreltiin,
leipää lisää anottiin
kun ei tullut apua niin
vaatimus ja sanottiin.
Kaksikymmentä on vuotta
yhdessä näin ryntäilty,
ettei tuo o'o tehty suotta
näyttää aika eletty.
III
Aamusta varhain iltaan myöhään
maalari rumuutta peittelee,
puute on palkkana vieläkin työstään,
nälkä ja kylmä ahdistelee.
Loiset ne alati voimia riistää,
rasitus kasvoja kalvettaa
-mutt' toivo nyt ajasta paremmasta
poskille punaa jo nostattaa.
Ja kerran se nousee, nuorteus palaa
yhteisvoimilla ponnistain.
Elämä aartehiaan ei salaa,
jos voimme ne omiksi vallata vain.
Sitkeyttä, voimien kestävyyttä,
ja loiset ne lopulta putoaa;
kalpeus katoo, harmaja, kylmä
työnsä kun oikean arvonsa saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti