Tietoja Amerikan maalarien järjestöstä.

Maalarien viesti 4, 1.12.1911

(Kans.-välisessä kongressissa esitetyn kertomuksen mukaan.)

Maalarien järjestäytyminen Amerikassa alkoi v. 1841, jolloin laivatelakkojen maalarit alkoivat järjestäytyä. Heidän onnistui jo v. 1858 lakon avulla saavuttaa 9-tuntinen työpäivä.

Kansalaissota 60-luvulla hävitti taasen melkein kaikki järjestöt ja maalarien järjestöstä jäi ainoastaan joitakin jäännöksiä jälelle sellaisiin suuriin kaupunkeihin kuin New-York'iin, Filadelfiaan ja Boston'iin.

Mutta vähitellen ne alkoivat taasen nousta, johon vaikuttivat etupäässä saksalaiset työntekijät.

Minkälainen henki silloin näissä järjestöissä vallitsi, sitä kuvaa esim. se että saksalainen maalarien järjestö New-York'issa v. 1871 otti osaa voittojuhlaan saksalaisranskalaisen sodan päättyessä.

Sittemmin alkoi nousukausi. Maalarit valloittivat itselleen 8-tuntisen työpäivän sekä 4 ½-5 dollarin päiväpalkan. Lyhyt liikepula v. 1878 hävitti taasen paljon siitä mitä järjestöt olivat onnistuneet voittamaan. V. 1879 ja 80 vaikutti Euroopasta alkanut siirtolaisuus taasen sen että järjestöjen toiminta alkoi virkistyä.

Samoihin aikoihin syntyi myös uusi järjestö nimeltä "Työn Ritarit" johon yhtyivät englantilaiset ja irlantilaiset maalarit. Tämän järjestön tarkoituksena oli vastustaa niitä vangitsemis- y. m. kiristystoimenpiteitä joita harjoitettiin lakkoon osaaottaneita kaivostyöläisiä vastaan. Tässä järjestössä alkoi kuitenkin kehittyä rotuviha ja alkoivat englantilaiset sekä irlantilaiset käydä katkeraa taistelua saksalaisia vastaan, ahdistaen näitä pois työstä. Täten heikentyi yhteistoiminta suuressa määrin ja kun rakennustyöläiset Yhdysvalloissa v. 1886 ryhtyivät taisteluun 8-tuntisen työpäivän puolesta niin olivat maalarit niin hajallaan ja erimielisiä että esim. New-York'issa tekivät englantilaiset ainekset sopimuksen jossa määrättiin 9-tuntinen työpäivä ja 3½ dollarin päiväpalkka. Saksalaisten täytyi nyt asettua tuntipalkan kannalle säilyttääkseen 8-tuntisen työpäivän. V. 1887 saivat englantilaisetkin sen taas uudelleen. Tämä hajoittava veljesriita kesti noin 6 vuotta ja vaikutti että esim. New-York'issa olevan saksalaisen osaston jäsenluku laski 1,400 123:een. Se johtui siitä että kukaan ei saanut olla työssä, kellä ei ollut näyttää kontrollikorttia varustettuna Rakennustyölaisten kansallisjärjestön merkillä, ja kontrolli oli englantilaisten käsissä jotka eivät ottaneet järjestöön ketään "vieraita", tai jos ottivatkin niin vaativat näiltä niin tavattoman suuren sisäänkirjoitusmaksun että oli mahdotonta yhtyä.

Järjestö oli jakaantunut kahtia, itäiseen ja läntiseen, edellistä osaa johdettiin New-Yorkista, jälkimäistä Chicagosta. Itäinen osa oli muukalaisvihollinen. Kansallisjärjestön presidentin Samuel Compers'in ehdotuksesta yhtyivät nämät vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvat läntiseen järjestöön, joka otti heitä jäsenikseen ja antoi heille kontrollikortteja.

Senjälkeen on lehti kääntynyt. Yleinen rakennustyöläisten sulku joka oli v. 1903-04 ja joka päättyi 10 viikkoa kestettyään työsopimukseen, saattoi myöskin työntekijäin keskuudessa yksimielisyyttä aikaan, ja nykyään käsittää maalarien järjestö Pohjois-Amerikassa, Canadassa ja Portoricossa 1,080 osastoa joihin yhteensä kuuluu 76,000 jäsentä. Vieläkin se on hyvin sekalainen seurakunta. Etelässä, missä ei aikaisemmin otettu mustaihoisia ollenkaan järjestöön, vallitsee vielä nykyäänkin rotueroitus, siten että mustilla ja valkoisilla on eri osastonsa. Saksalaisia osastoja on 13; Chicagossa on Skandinavialainen osasto jossa on 1,900 jäsentä, ja sitäpaitsi on puolalaisia sekä juutalaisia  osastoja.

Työaika on 44 tuntia viikossa ja alin palkka 3½ dollaria päivässä.

Kuinka paljon maalareita Amerikassa kaikkiaan löytyy, sitä ei voida tarkkaan tietää, sillä tiiasto on varsin puutteellinen.

Sisäinen järjestys "Amerikan Maalarien, koristelijain ja tapiseeraajain veljesliitossa" ("Brotherhood of Painters, Dekorators and Paperhangers of America") on vielä varsin vanhoillista laatua. Jäseneksi otettavan on annettava tarkat tiedot itsestään, ja jos hän on naimisissa, myös vaimostaan, ja pitää hänen käsi sydämellä vannoa että antamansa tiedot ovat oikeat. Jäseneksi ottaminen on osaston asia, johon liitolla ei ole mitään sanomista. Avustuslaitoksien takia ovat sisäänkirjoitusmaksut varsin korkeat - muutamin paikoin 50-75 dollaria. Alin jäsenmaksu on 60 senttiä (noin 3 mk. 15 p.) kuukaudessa. Yli 60 vuotta vanhoja työntekijöitä ei oteta jäseneksi.

Cincinatissa pidetyn kongressin päätöksen mukaan maksavat muista maista saapuvat järjestyneet toverit yhden vuoden jäsenmaksut etukäteen ja 2 dollaria sisäänkirjoitusmaksua jos he voivat todistaa kuuluneensa järjestöön vähintään 2 vuotta ja heidän jäsenkirjansa on kunnossa. Tätä noudatetaan kaikkialla ja mikään osasto ei saa vaatia enempää.

Jäsenyydessä pysymisehdot ovat hyvin ankarat. Jos jäsenellä on rästiä 3 kuukautta, menettää hän jäsenoikeutensa. Kun se tapahtuu ensi kerran ja rästi suoritetaan seuraavan 3 kuukauden kuluessa, saa jäsen uudelleen oikeutensa, kuitenkin on hänen maksettava 1 dollari sisäänkirjoitusmaksua. Joka ei mainitun 3 kuukauden kuluessa täysin suorita rästejään on eroitettu liitosta ja voi päästä siihen uudelleen suorittamalla täyden sisäänkirjoitusmaksun. Jos osastolla on 2 kuukautta maksamatta veroja päärahastoon annetaan sille muistutus, vaan jos se ei siitä huolimatta 21 päivän kuluessa suorita maksujaan, menettävät sen jäsenet oikeutensa, mutta voivat he ilmoittautua toiseen osastoon, jolloin saavat jäsenoikeutensa pitää, jos ilmoittautuminen on tapahtunut 30 päivän kuluessa.

Poistumisilmoitusten suhteen ollaan myös ankaroita. Jokaisen joka matkustaa on lunastettava poistumisilmoituskortti, joka maksaa 10 senttiä. Tätä korttia on hätien näytettävä saavuttuaan toiselle paikkakunnalle, ilman ei häntä katsota jäseneksi. Jos hän ei ilmoittaudu toiseen osastoon 30 päivän kuluessa tulee hän eroitetuksi. Jokaisen työnetsijän on näytettävä korttinsa paikallisosastossa, jos hän lyö sen laimin saa hän sakkoa aina 10 dollariin asti tai tulee eroitetuksi. Mitään muistutuksia jäsenmaksujen suorittamisesta ei anneta, jokaisen jäsenen oma asia on huolehtia jäsenoikeuksistaan.

Liitto ei maksa lakko- eikä matka-avustusta. Viimemainittua sentakia että työnhaku on tuntematonta Amerikassa (?). Lakkoavustuksesta saavat huolehtia paikallisrahastot, ja jos avustusta tarvitaan suuremmassa määrässä lähetetään puolustusrahastosta joku summa kerta kaikkiaan. Mainitussa rahastossa on nykyään varoja 3,162 dollaria.

Avustus kuolemantapauksien ja tapaturmien johdosta on pääkeinona liitolla jäsenien pysyttämiseksi liitossa. Jos jäseneltä kuolee vaimo, maksetaan avustusta 25-50 dollaria sen mukaan kuinka kauvan on ollut jäsenenä. Jäsenen kuollessa maksetaan 50-300 dollaria, viimemainittu summa siinä tapauksessa että jäsen on 10 vuotta kuulunut liittoon. Tapaturman sattuessa maksetaan 25-75 dollaria 1-3 vuoden jäsenenä olon mukaan. Myöskin mestarit voivat olla jäseninä liitossa.

Taistelukeinona käytetään etupäässä boikoteerausta. Liikkeet jotka eivät noudata sopimuksia julistetaan boikoteeraustilaan ("unfair"). Jäsenien, jotka antautuvat rikkureiksi on suoritettava sakkoa 100 dollaria ja 25 dollaria sisäänkirjoitusmaksua, päästäkseen takaisin liittoon.

Maalarinliikkeenharjoittajilla ei ole mitään järjestöä Amerikassa.

Liiton äänenkannattaja ilmestyy kuukausittain, jonka kustannukset saadaan pääasiassa ilmoituksista, joita antavat m. m. lyijyvalkea- ja öljytrustit.

Järjestön asioita hoitaa hallinto, jolla ei kutenkaan ole mitään suurempaa päätösvaltaa. Melkein kaikista tärkeämmistä asioista on toimitettava yleisäänestys. Täten työskentelee koko koneisto varsin raskaasti. Esimerkkinä mainittakoon että hallinto ei voinut myöntää varoja edustajan lähettämiseen kansainväliseen kongressiin ilman yleisäänestystä. Sen johdosta otti New-York'in saksalainen osasto suorittaakseen mainitut edustuskustannukset.

Työolot eivät ole enää niin hyvät kuin aikaisemmin, varsinkaan sellaisissa suurissa kaupungeissa kuin New-York'issa ja Chicagossa. Erittäinkin New-Yorkissa näyttelevät juutalaiset pääosaa ja on heillä käsissään koko rakennustoiminta, arkkitehdeistä rahamiehiin asti. Nämät antavat halukkaasti töitään myös juutalaisille maalarimestareille, jotka eivät milloinkaan ole tehneet maalarintöitä, mutta jotka maalaavat ja tapiseeraavat huoneen 1 - 1 3/4 dollarista! Nämät värväävät taasen työntekijänsä kuljeksivien juutalaisten joukosta jommoisia "maalareita" New-Yorkissa nykyään on noin 7,000.  Nämät ovat oikeita palkkojen polkijoita; ne ottavat mielellään ainoastaan puoli päiväpalkkaa paperipussissa ja vannovat että he saivat koko palkan.

Suurissa "pilvenpiirtäjissä" ei nykyään enää ole maalaustyötä juuri ollenkaan. Puuovien sijasta käytetään nyt rautaovia, jotka tuodaan valmiina tehtaasta. Mitä näissä rakennuksissa vielä maalataan, se tehdään suuressa määrin "fuskaamalla". Suurilla rakennustrusteilla ja hotelleilla on enimmäkseen omat työntekijänsä.

Työntekijäin suojelusta ei tunneta. Kaikki ulkopuolityö "pilvenpiirtäjissä" suoritetaan riippuvilta telineiltä. Saksalainen osasto on vaatinut ja saanut näille telineille jonkinlaisen suojeluslaitteen, selkälaudan, joka estää putoamista. Eräs  suojelus kuitenkin on, nimittäin että palkka on taattu sopimuksessa. Työntekijät voivat asettaa työn takavarikkoon jos ei palkkaa makseta.

Paremmat ovat olot lännen pikkukaupungeissa, missä puurakennukset vielä ovat yleisiä ja jotka maalataan 2-3 vuoden kuluttua öljyvärillä. Näissä paikoissa voivat työntekijät saada työtä 7 kuukautta vuodessa ja ansaita 4-5 dollaria päivässä.

Toivottavaa olisi että Amerikaan matkustavat toverit hankkisivat tarkat tiedot järjestöltä olosuhteista, sillä se on hyödyksi  heille itselleen.