Koetin viime kirjoituksessani alkusanoiksi vakuuttaa, että pukukuosilla meilläkin on ollut oma kansallinen kehityksensä, mutta, että siinä on vahvasti muukalaisille va'oille vieraannuttu. Kuulostin eikö näin ollen olisi syytä tämä asia ottaa kansallista käsiteollisuuttamme harrastavan yleisön kesken puheiksi, vanhat puku-aitat ja arkut entistä huolellisemman tarkastuksen alaisiksi. Kun ne, joilta "Käsiteollisuuden" toimituksen kautta olen saanut terveisiä, ovat kehoittaneet jatkamaan näitä mietelmiäni, niin siirryn edelleen, toivossa että useammalta taholta saan apua voidakseni asiassa esittää kyllin valaisevia näkökohtia.
Kuosi-vaihtelu on naismaailmassa paljon yleisempi kuin pukimien muotojen muuttelu virasto-kaavamaisuuteen piintyneitten miesten keskuudessa. Meidänkin syrjäisessä maassamme saattavat naiset tuontuostakin esiintyä mitä ihmeellisimmissä ruumiin verhotuksissa, kunhan ne vain osapuilleenkaan jäljittelevät äskettäin Pariisin tai Berliinin hienoston armoihinsa ottamia leikkely-ja kirjailutapoja. Toisinaan ovat nämä uudet pukimet kauttaaltaan - ja usein vallan nerokkaastikin - hetkellisesti keksittyjä, toisinaan taasen on otettu jonkin historiallisen aikakauden hauska ja tyypillinen pukukuosi perusaiheeksi.
Yksilöllisyyttä tukahuttava, nykyajan ajatussuunta on saanut tämän kansainvälisen pukumuodin seuraamisen naisten keskuudessa niin yleiseksi, että huomattavaa siveellistä rohkeutta tarvitaan, jos mieli muotilehtien meneillään olevista määräyksistä poiketa. Kaikkein enimmän oudoksutaan sitä, jos joku omin päinsä ottaa aiheeksi pukuunsa jonkin ennen vanhaan käytetyn kuosin. - Kerrassaan pahennusta pelätään monissa piireissä sen voivan herättää, jos ilman erikoista aihetta ottaisi esiintyäkseen aivan "kansallispuvussa."
Itsenäisempään ja oman kansan aiheiseenkin pukeutumiseen halukkaat naiset eivät meillä ole liittyneet yhteistuumin mekkoaan muuttamaan, joten yhteistä "makua" on ollut yksilöittenkin noudattaminen.
Sillä välin ovat kansan naisetkin yltyneet "herrasmuoteja" seuraamaan. Siten on yhä vähempiin supistunut se omintakeinen maalaiskuosi, jolta oman puolen pukumuodot olisivat luontevimmin kehitettävissä. Ja jos maaseudulla vieläkäytetäänkin niin yksinkertaisen hauskoja löysiä röijyjä (esim. Savossa ja Karjalassa) tai ryntäiltä riippuvia olkahameita (esim. Raja-Karjalassa), niin eivät säätyläisnaisemme ole oivaltaneet tältä, jo olevalta pohjalta lähteä kansallisia pukimia kehittämään.
Se, että on yhtäkkiä siirrytty käyttämään aivan vieraiksi jääneitä vanhoja pukimia, on asettanut monasti tielle kompastuskiviä. Usein on jääty tietämättömiksi vanhojen pukujen alkuperäisen kauniista väreistä ja ompelu-innossa on puvut monasti liian runsaiksi kirjailtu. Enimmän on tässä ehkä syntiä tehty n. k. Aino-puvun suhteen. Tämä hautalöytöinen aihe voi olla hyvinkin arvokasta perua, mutta käytettyjen väriensä räikeyden ja monihelyisyytensä kautta ei se kuitenkaan ole tehnyt kansallispukuaatteelle maassamme hyvää palvelusta.
Kun näitä, monasti aiheettoman kirjavia pukuja on lisäksi etupäässä käytetty vain valiotilaisuuksissa, on siitä aiheutunut teaatterille vaikuttava tunnelma. Se on tympäissyt monia tälle aatteelle muuten myötätuntoisia,
m. m. taiteilijoitamme. Ja varsinkin heitä sekä muitakin kauniita väriyhdistelmiä suosivia ja kansanelämäämme
rakastavia lähimmäisiä tarvitsemme kosolti mukaan, jos mielimme saada kansallispukumme yleisemmin ja oikealla tavalla jälleen käytäntöön.
Tässä esitetyt, alkujaan oivalliset karjalaispuvut ovat semmoisia, joita varsinkin on paljon väärin jäljennetty. Nämäkin tyttöset ovat liiaksi "teaatteria pelaavat", he kun eivät ole tätä kirjoitustani lukeneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti