Kutomateollisuus ja sen työntekijät

Viikon Kuvat 18, 5.5.1906

(Jatkoa n:oon 17).

Jo ammoisina aikoina tuotettiin Volgaa pitkin kirjavaksi värjättyjä kankaita itämailta. Venäläinen talonpoika viehättyi jäljittelemään näitä ja onnistuikin, saksalaisilta oppimansa länsieuroppalaisen tekniikan avulla, valmistamaan kankaita, jotka huokeahintaisuudessa, kestävyydessä ja värikomeudessa voittivat itämaiset kilpailijansa. Tämän johdosta osat vaihtuivat: aasialaisen tuonnin sijaan tuli vienti sinne. Värjäämöjen virkeä kehitys tarvitsi suurempia kangasmääriä ja värjäämöt rupesivat sentähden kankurien kustantajiksi suuremmilla ja suuremmilla aloilla. Talonpoikaiskankurit joutuivat siten riippuvaisiksi värjäämöistä, heistä tuli näiden palkkatyöntekijöitä, jonka ohessa lisääntyvä konetekniikan tarve pakotti keskittämään ensin värjäämöt ja kirjauslaitokset, sittemmin kutomotkin tehtaiksi. Näissä valmistetut tavarat olivat laadultaan parempia ja niissä maksettiin suurempia palkkoja kuin kotiteollisuudessa. Värjäämöt ja kirjauslaitokset siis ensiksi siirtyivät tehdasmaiseen liiketapaan aluksi nojautuen kotikudontaan ja ulkoa tuotuihin lankoihin. Sitte noudattivat kutomot samaa kehitystä ja vasta viimeiseksi tulivat venäläisten kehräämöjen valmisteet ulkoa tuotettujen sijaan. Kun kehityksen johtajina olivat värjäämöt, seurasi tästä myös siirtyminen puuvillaan, jota käy värjääminen paljoa helpommin kuin pellavaa, jota paitsi sillä huokeahintaisuutensa vuoksi oli suurempi mahdollisuus tunkeutua kansan syviin riveihin. Yksin ajoin tämän kehityksen kanssa, jonka saanee katsoa päättyneen 1860-luvulla, kutomateollisuuden keskusta siirtyi lähemmäksi Moskovaa.

Jos kohta värjäämöt olivat pakottaneet kutomojen noudattamaan ensinmainituille edullisinta kehitystä, kohtasivat nyt värjäämöt vuorostaan mahtavampansa: europpalaisten lankojen ja amerikkalaisen puuvillan maahan tuottajat. Varemmin käytetty aasialainen puuvilla oli istutettu ja hoidettu vanhaa tapaa noudattaen, siihen sekotettiin niin paljon vieraita aineksia,että 50 % tavarasta oli kelvotonta. Amerikkalaisen puuvillan tuottajat saivat helposti anastetuksi markkinat haltuunsa ja pääsivät, ollen varustettuja etevämmillä kaupallisilla ja teknillisillä tiedoilla sekä liikesuhteissa Länsi-Europan kauppahuoneitten kanssa, vallitsemaan Venäjän kutomateollisuutta. Tämän uuden suunnan etevin edustaja Venäjän teollisuudessa on vapaaherra Ludvig Knoop, syntynyt Bremenissä 1821, joka perusti kokonaista 122 puuvillakehräämöä.

Europan rajan takaa tuotetaan raakapuuvillaa etupäässä Pohjois-Amerikasta, Egyptistä ja Persiasta. Näistä maista tuotettiin vuosina 1897-1901 keskimäärin ja tasaisin tuhatkiloluvuin:
Pohjois-Amerikasta 93,791 tuhatta kg
Egyptistä 37,768 "-"
Persiasta 14,187 "-"

Aasian rajan takaa tuotetaan vuosittain noin 15 miljoonaa kg raakapuuvillaa.

Jotta Venäjän kutomateollisuus saataisiin riippumattomaksi puuvillan tuonnista on puuvillaistutuksia perustettu Venäjän keskiaasialaisiin alusmaihin. Vuonna 1883 ei näiden istutusten ala ollut kuin 500 ha, mutta kahtatoista vuotta myöhemmin,1895, oli puuvillaistutuksia noin 220,000 ha. Vastaisia puuvillaistutuksia varten kastelujärjestelmällä varustettu ala on noin 1,650,000 ha. Amerikkalaisista siemenistä kasvatettu Keski-Aasian puuvilla lähenee ominaisuuksiensa puolelta tavallista amerikkalaista puuvillaa; se on hiukan karkeampaa kuin amerikkalainen, mutta toiselta puolen sen kuidut ovat lujemmat. Niissä Venäjän tehtaissa, missä aasialaista puuvillaa käytellään, kehrätään siitä tavallisesti loimilankaa, johon amerikkalaisesta puuvillasta kehrättyä lankaa käytetään kuteeksi.

Venäjällä vallitsevan suojelustullijärjestelmän mukaisesti kannetaan maahan tuotetusta puuvillasta sangen korkea tulli, 19 ruplaa 22 kopekkaa eli 76 mk. 88 p:niä 100 kilolta, ollen tällä tarkoituksena kehottaa kotimaista puuvillanviljelystä. Tästä tullipolitiikasta ovatkin olleet seurauksena edellämainitut suuret puuvillan istutustyöt Venäjän aasialaisissa alusmaissa. Näistä tuotanee Venäjän kehräämöihin vuosittain noin 100 miljoonaa kg raakapuuvillaa.

IKuten edellä olevasta esityksestä jo näkyy, on Venäjän kutomateollisuus tavattomasti kehittynyt. Kotimainen teollisuus ei kuitenkaan kykene tyydyttämään kutomatavarain koko tarvetta, jonka tähden näitä tavaroita tuotetaan melkoiset määrät ulkoa.

Venäläiset kutomateokset eivät ylipäätään ole pystyneet kilpailemaan Länsi-Europan markkinoilla, josta syystä niiden vienti onkin etupäässä kääntynyt Venäjän itäisiin ja kaakkoisiin naapurimaihin: Kiinaan, Persiaan y. m. Tehdasteollisuutena on Venäjän kutomateollisuus ainoastaan muutaman kymmenen vuotta vanha. Siinä näkyykin monessa suhteessa jälkiä tästä, mitä niin hyvin sen järjestysmuotoon kuin sen työntekijäinkeskuudessa vallitseviin olosuhteihin tulee.

Niinpä vallitsee valmistuksessa vielä suurta hajanaisuutta eri tavaralajeihin nähden. Erikoisennus, joka on seurauksena suurteollisuuden pitemmälle ehtineestä kehityksestä, ei vielä ole sanottavasti edistynyt Venäjän kutomateollisuudessa. Useimmat tehtaat valmistavat edelleen sangen erilaatuisia tuotteita. Mutta ei siinä kaikki; varsinaiseen kutomatavarain valmistukseen on vielä yhdistettynä useita tästä syrjässä olevia valmistuslajeja. Niinpä on useimmilla tehtailla oma konepajansa korjaustöitä varten, ja samassa johdossa on sitäpaitsi usein varsinaisesta tehdastoiminnasta niinkin erillään olevia laitoksia kuin leipomoja, teurastamoja, kauppapuoteja, kylpylaitoksia, isoja vuokrakasarmeja y. m., mikä riippuu osaksi maaantieteellisistä olosuhteista ja osaksi myös venäläisen teollisuustyöntekijän kulkulaisluonteesta. Semmoisesta pääoman hajoittamisesta ei voi olla muuta kuin haittaa varsinaiselle tehdastoimelle.

Toinen samaan epäedulliseen suuntaan vaikuttava asianhaara kuin edellämainittu on liikkuvan pääoman kalleus Venäjällä. Jotta saataisiin mahdollisimman suurta hyötyä koneihin sijoitetusta pääomasta, käyvät niin hyvin kehrät kuin kangaspuut Venäjällä verrattain vinhasti sekä usein yötä päivää. Siitä huolimatta on olemassa sangen suuri ero venäläisten koneitten teoreettisen ja todellisen tuotannon välillä, mikä johtuu niin hyvin raakatavaran laadusta kuin työntekijäin puutteellisesta kehityksestä. Sikäläisissä kutomoissa on tämä häviö aivioitu jopa 40 %:ksi teoreettisesta tuotannosta, jota vastoin se Englannissa arvioidaan 10%:ksi ja Saksassa 20 %:ksi. Sitä paitsi luetaan sangen suuri työntekijämäärä kutakin konetta kohti, jonka ohessa on tarpeen joukko päällysmiehiä valvomaan työntekijäin työntekoa. Tästä kaikesta yhteensä on seurauksena että, alhaisista työpalkoista huolimatta, työtuotteen hinta Venäjällä ei ole huokeampi kuin Länsi-Europassa. Kaikissa näissä suhteissa on kuitenkin huomattavana melkoinen ero Moskovan seudun ja Puolan tehtaitten välillä. Jälkimäiset työskentelevät enemmän länsieuroppalaiseen suuntaan kehittyneissä olosuhteissa. Työntekijäin palkat ovat siellä melkoista suuremmat, mutta työkin on voimaperäisempää, erikoisennus pitemmälle kehittynyt, luottosuhteet edullisemmat j. n. e.

Venäjän kutomatyöntekijäin palkkaoloista on ainoastaan hajallisia tietoja olemassa. Kuukautisen keskipalkan ilmoitetaan Moskovan ja Vladimirin kuvernementeissä olevan:
aikuisella miehellä 14-15 ruplaa;
aikuisella naisella 10 ruplaa;
miespuolisilla 15-17 vuotiailla henkilöillä 7½ ruplaa;
naispuolisilla 15-17 vuotiailla henkilöillä 6½ruplaa;
lapsilla sukupuoleen katsomatta 4-5 ruplaa.

Eri luokkiin kuuluvien työntekijäin palkkojen keskinäisen suhteen ilmoitetaan olevan semmoinen, että aikuinen nainen ansaitsee likimain 2/3 siitä mitä aikuinen mies saa; 15-17 vuotias työntekijä ansaitsee ainoastaan puolet ja lapset kolmanneksen aikuisen miehen palkasta. Valtakunnan länsirajaa lähetessä palkat kasvamistaan kasvavat, niin että ne Puolan teollisuusalueella, Lodzissa, Varsovassa, samaten kuin myös Itämeren maakunnissa ja Pietarissa ovat lähes 50% korkeammat kuin keskisellä teollisuusalueella. Sama, vaikka hiukan vähemmässä määrässä, on laita eteläisillä alueilla. Itäisissä kuvernementeissä sitä vastoin palkat pienenevät ja Europan Venäjän itäisimmässä osassa ne ovat 20% alemmat kuin keskisellä alueella.

Schischnarieffin tiedonannon mukaan on konekankurilla Vladimirissa palkkaa 9½ ruplaa kuukaudessa. Vuonna 1893 maksettiin Schulze-Gävernitzin mukaan eräälle kehrääjälle Ramenjen tehtaassa Moskovan
likellä kuukausipalkkaa 24-25 ruplaa, minkä hän olettaa maksimipalkaksi.

Nämä eri tiedot pitävät kutakuinkin yhtä, ja näyttää niiden nojalla voivan tehdä sen johtopäätöksen, että venäläisellä kutomatyöntekijällä on palkkaa noin neljännes siitä mitä amerikkalainen tai englantilainen kutomatyöntekijä ansaitsee. On kuitenkin huomattava, että venäläisen työntekijän todellista ansiota on ylen vaikea arvioida. Useinkin saa hän osan palkkaansa luonnontuotteissa, useimmiten vähennetään palkasta sangen suuria määriä sakkojen sekä tehtaan myymälän myöntämän velan suoritukseksi. Paikkamäärään vaikuttaa sekin asianlaita, ettei työntekijän koko perhe oleskele tehtaalla; itse on hän ainoastaan tilapäinen vieras siellä ja on sentähden jättänyt perheensä jäsenet, vanhukset ja ja lapset, kotiin, missä he elättävät itsensä maanviljelyksellä. Janschull mainitsee niinikään, ettei monessakaan tehtaassanoudateta määräaikaa palkkojen maksamisessa, vaan riippuu työnantajan mielivallasta, saako työntekijä pyynnöstä palkkaansa. Tämän johdosta täytyy työntekijän käyttää suuressa määrässä luottoansa, mikä varmimmin käy päinsä tehtaan omassa myymälässä. Ellei semmoista ole, neuvotaan hänelle toinen myymälä, joka puolestaan vastalahjaksi palkitsee työnantajaa tästä. Tällä tavoin voipi sattua sanoo Janschull, ettei työntekijä milloinkaan saa kopekkaakaan palkastaan käteisenä rahana. Tämmöisten epäkohtien ehkäisemiseksi on tehtaanmyymälät asetettu ammatintarkastajan valvonnan alaisiksi, mutta tämä t toimenpide ei liene näyttäynyt sanottavan tehokkaaksi.

Venäjän teollisuudelle omituisena piirteenä on mainittava, että monien pyhäpäivien vuoksi työpäiviä on vuodessa vähän. Tässä suhteessa on kuitenkin sangen suuri ero olemassa eri kuvermenteissä, niin että työpäiväin luku on läntisissä kuvernementeissä tuntuvasti suurempi kuin maan keskiosissa ja näissä taas suurempi kuinitäisissä kuvernementeissä. Puolan alueella, Itämerenmaakunnissa ja Pietarissa on työpäiviä vuodessa tavallisesti 290, joskus 295, mutta keskisillä alueilla harvoin enempää kuin 285 ja tavallisesti 280. Itäisillä alueilla taas työpäiviä tavallisesti ei ole enempää kuin 270. Tätä työpäivien luvun erilaisuutta johonkin määrin tasoittaa eripitkä työaika, lännessä kun on lyhempi ja idässä pitempi työpäivä.

Mainittujen alhaisten palkkojen ohessa on päivittäinen työaika sangen pitkä. Vladimirin kutomoissa työskennellään päivittäin 12-15 Moskovan värjäämöissä huomasi Janschull kiireisinä aikoinakäytettävän 16 tuntista ja pitempääkin työaikaa. Työolojen valaisemiseksi mainittakoon seuraava tapaus, jonka Janschull havaitsi eräässä Moskovan niinimattotehtaassa: "Työaika alkaa sunnuntai-illoin k:lo 9; mies, vaimo ja kaksi lasta työskentelevät taukoomatta k:lo 4:ään aamulla. Mies kutoo, vaimo on tämän aputöissä ja lapset puolaavat niiniä. K:lo 4 menee mies levolle, mutta muut työskentelevät k:lo 7:ään aamulla; silloin mies nousee ylös ja vaimo paneutuu levolle nukkuen k:lo 9:ään; silloin menee toinen lapsista levolle ja nukkuu k:lo 1:een. Tällä välin tekevät aikuiset työtä yhtä mittaa; toinen lapsista nukkuu sitte k:lo 4:ään i. p. K:lo 4:stä i. p. k:lo 2:een yöllä ovat kaikki yhtämittaa työssä ja nukkuvat sitte 2 tai 3 tuntia k:lo 4:ään tai 5:een aamulla j. n. e. Puolet työntekijöistä on lapsia, joista usea ei vielä ole täyttänyt 10 vuotta, ja näkeepä 3 vuotiaitakin lapsia työssä. Erään tehtaanomistajan lausunnon mukaan ovat työntekijät pääsiäisen aikaan, jolloin työ lopetetaan, niin voimattomia, että tuulenhenki voi heidät puhaltaa kumoon".