Eva Anttila (1894 Tampere - 1993 Espoo) on parhaiten tunnettu kuvakudos- tekstiilitaiteilijana.
Käsiteollisuus 5/1925
Kirjoittanut: Eva Anttila.
"Minä niin pidän punaisesta väristä", "sininen on kaikkein kaunein väri", tällaisia lausuntoja kuulee alituiseen, kun värikysymys tulee esille. Tavallisesti on kullakin joku ehdottoman varma kanta jonkun värin suhteen. Esim. punainen on jollekin säätty pääväri kaikessa, missä väriä tarvitaan. Hänen vaatetuksensa, seinänsä, lattiansa, pöytänsä j. n. e. todistavat punaisen värin riemukulkua. Tavallisimmin tämä punainen on hieman ruskeaan vivahtava, voimakas n. s. sinnoberpunainen, kova ja vähän tunteeton värisävy. Ennemmin tai myöhemmin, riippuen henkilön väriherkkyydestä, alkaa tämä ihailtu punainen kuitenkin väsyttää omistajaansa. Jopa hän siihen määrin työlääntyy väriin, että kieltää talostaan koko punaisen olemassaolon kaikissa muodoissa, nostaen jonkun toisen värin samaan valta-asemaan tai ylimalkaan kieltäen kaikilta väreiltä pääsyn alueellensa. Hän kannattaa nyt harmautta, neutraalisuutta. Varsin helposti voi arvata, että myös nämä "värikannat" ovat ohimeneviä.
Suorastaan ihmeellisiä arvoituksia ja yllätyksiä tarjoaa värikysymys. Ihastumme johonkin väriin tai väriyhtymään, ihailemme sitä sokeasti, tavoittelemme sitä itsepintaisesti ja kiivaasti ja sen saavutettuamme usein piankin siihen kyllästymme, ja pettymyksemme ihmetyttää itseämmekin. Päinvastaisessa tapauksessa saattaa joku meille alussa outo ja ehkä vastenmielinenkin värisointu muuttua rakkaaksi hyväätekeväksi silmänruoaksi. Aikojen kuluessa opimme laajentamaan ja syventämään väriasteikkoamme.
Emme ainoastaan ihaile jotakin ainoata tai muutamaa väriä, vaan ulotamme ymmärryksemme ja myötätuntomme yhä laajempiin ja toisilleen vastakkaisiin väriyhtymiin. itse asiassa ovat kaikki värit kauniita. Niiden on vain osuttava oikeaan ympäristöönsä.
Jonakin aikakausina elämästämme on toisilla väreillä suurempi vetovoima meihin kuin toisilla, mutta kokemuksemme sanoo meille, mitkä syyt kulloinkin ovat vaikuttamassa eri värikausien valtaanpääsyyn, ja silloin emme liian kiihkeästi pidä kiinni ajoittaisista mielipiteistämme. Tiedämme kehityksen lain olevan muuttuvaisuuden. Vieraillessamme lähimmäistemme kodeissa, kulkiessamme vieraita maita, toisin sanoin katsellessamme ympärillemme näemme ja hyväksymme yhä uusia värisointuja, luemme niissä kokonaisia kehityskausia, opimme uusia totuuksia. Sisäinen silmämme avartuu tajuamaan meille salattuja arvoja ja opimme tajuamaan musiikkia, jota eivät kaikkien korvat kuule.
Kuinka pintapuolisia ovatkaan jo värinimitykset kielessämme. Sininen, mitä se on? Tiedämme sinisen voivan vivahtaa joskus vihreään, harmaaseen j. n. e. ja luulemme tällä kuitanneemme kaiken, mikä sinistä koskee. Mutta kuinkahan moni on tullut sielunsa silmillä kuvitelleeksi sinisen kaikkia äärettömiä mahdollisuuksia tässä näkyväisessäkin maailmassa.
Taivaan sinisyys ihmetyttää meitä, saattaa hartaan kunnioituksen ja aavistelevaisuuden valtaan. Se hohtaa, häikäisee kirkkaudellaan ja pysyy saavuttamattomissa. Entä tuo vihreänkeltainen sini iltataivaalla mustan metsänrajan takana, eikä siinä ole lämpöä ja rauhaa, kuulakkuutta ja täyteläisyyttä.
Sysimustan tukan sinisyys, jota ihailee kuin harvinaista helmeä, siniharmaa hämärä alkavana iltapäivänä talvella, meren voimakas vihreä sini, jota valkeat vaahtopäät katkovat, nämä mielikuvat herättävät omalaatuisia tunteitansa kussakin.
Jos käytämme väriä mielikuvan herättäjänä, valitsemme luonnollisesti kukin erilaisia, persoonallisia väriyhtymiä. Me luomme täten ympäristömme vaistomaisesti syvimpien taipumustemme mukaisesti. Jos olemme psykoloogeja, voimme sangen tarkastikin päätellä henkilön ominaisuudet hänen lähimmän ympäristönsä mukaan. Jopa tällaisen persoonallisen leiman puute voi myös merkitä samaa henkilössä itsessään. Emme edes täysin tietoisesti esittele tätä kysymystä. Pikemminkin vaistonvaraisesti toteamme väriyhtymistä saamamme mielikuvat. Pieni lapsi huutaa ihastuksissaan nähdessään kirkkaanpunaisen värin. Se on ainoa, minkä hänen tajuntansa voi vastaanottaa. Monet ihmiset tulevat toimeen miltei yksinomaan spektrin pääväreillä sekä lisäksi muutamalla lajilla harmaata ja ruskeata. Useimmilla ihmisillä on kuitenkin vaistomaisesti tajuttu omalaatuinen värielämä. Sen ilmaukset ovat aavistelevaa ja ihmettelevää kokeilua, avutonta haparoimista tässä ihmeitten maailmassa. Vain harvat käyttävät tietoisesti tahtoen värejä apukeinonaan määrättyjen tulosten aikaansaamiseksi. He ovat joko synnynnäisesti herkkiä tajuamaan väriyhtymien kauneusarvoja tai kokemusten avulla kehittäneet taitoaan ilmituoda väreillä määrättyjä mielikuvia. Onpa n. s. värinautiskelijoita, joilla on kyky herättää jollakin värillä voimakas tehostettu tunnelma, joka kehittymättömämpäänkin katselijaan vaikuttaa kuin kulaus voimakasta viiniä.
Kaikenlainen väriyhtymien esittely, tieteellinen jäsentely, luokittelu on verrattain vähän tuottoisaa työtä. Emme voi vangita lintujen laulua, metsän huminaa, koko luonnon suurta sävelaittaa. Yhtä vähän voimme kahlita sopivia värisointuja kuolleisiin kaavoihin. Mikä yhdessä aineessa, ympäristössä, valaistuksessa, mielialassa on kauneinta, ei toisella kertaa enää ole samaa. Emmekä myös voi edeltäpäin sanoa mikä väriyhtymä ehdottomasti saavuttaisi uskollisen kiintymyksemme. Olemme tässä tavanneet maailman, joka on joka kohdassaan arvoituksellista ja yllättävää. Myöskin nuo "värisilmä"-ihmiset saattavat kyllästyttää etsittyine monimutkaisine väriyhdistelmineen. Kuinka kaipaammekaan joskus hillitystä väriharmoniasta, taiteen huippusaavutusten laatimasta ympäristöstä ulos vapaaseen luontoon, missä kaikenkirjavat värit helottavat yltäkylläisesti. Ihmisluonnon omituinen vaihtelemishalu.
Jos haluamme väreillä luoda ympäristömme, on ennen kaikkea tehtävä itsellemme selkoa, minkä leiman haluamme siihen. Viihdymme joko kodikkaan arkisessa, puritaanisen ankarassa, ylhäisen hillityssä, ruusunpunaisen hempeässä tai viileänsinisessä ympäristössä. Emme myös saa antaa vierashuoneellemme samaa leimaa kuin työhuoneellemme tai arkipukuamme teettää samasta kankaasta kuin juhlapukuamme. Koetamme rehellisesti noudattaa niitä lakeja värejä määrätessämme, joita sisimmässämme tunnustamme, ja tulokset ovat ainakin hyvän tahdon arvoisia. Jos väreillä saamme aikaan sen, että asianymmärtäjä huudahtaa: tuo ei ainakaan halua olla enempää kuin mitä on, olemme jo korkealla asteella. itse asiassa emme viihdykään ympäristössä, jossa on meille outoja värisointuja. Useinkin uskottelemme itsellemme ihailevamme jotain esinettä vain siitä syystä, että luulemme sen olevan hienon.
Olemalla luonnollisia ja rehellisiä, voivat ponnistuksemme kuin ihmeen kautta koskettaa sitä nappulaa, joka saattaa värien ihmevaltakunnasta pulpahtamaan esille kokonaisen vyöryn sointuvia, lämpöisiä, raikkaita, hehkuvia väriyhdistelmiä. Muutama tilkku, langanpätkä saattaa luoda iloisen yllätyksen aivan kuin sattumalta.
Kun joku kansa vie ulkomaille tuotteitaan nähtäväksi, luetaan sille ansioksi sen puhtaasti kansallinen, erikoislaatuinen ominaisuus. Samoin hakee jokainen toisen kodista sille ominaista persoonallista suloa, ja silloin on usein kauneutta sekin, jota ei omistaja aina siksi huomaa. Se persoonallinen leima, joka kodin väreissä, sisustuksessa itsetiedottomasti uinuu, on sen suurin viehätysvoima.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti