17.4.18

Kotiwärjäyksestä.

Pellervo.  9, 1909

(Kts. edellisiä wihkoja).

Ruskeita wärejä woi saada:

1). Kuusenkäwyistä. Kuusenkäpyjä kuiwataan, hienonnetaan hiukan sekä keitetään useita tunteja paljossa wedessä eli niin kauan, etta liemi saa woimakkaan wärin. Sen annetaan selkiintyä seuraawaan päiwään saakka, jolloin sakka siiwilöidään pois ja kirkas wäriliemi kaadetaan uudelleen kattilaan, johon langat upotetaan ja keitetään puolituntia tai tunnin ajan. Jäähtyneinä nostetaan langat wäristä, kastetaan tuhkalipeään sekä senjälkeen kylmään weteen ja kuiwataan.

2). Kiwentiuroista eli kiwisammalista. (Lichen saxatilis). Nämä sammaleet kaswawat kaikkialla kiwien päällä. Paras on kerätä niitä sateen jälleen. Wärjäykseen kelpaawat ne sekä tuoreina että kuiwina. Sammalla asetetaan paksulta märjiksi kastettujen lankojen alle, wäliin ja päälle. Wettä lisätään niin paljon, että se hywin peittää sekä wäriaineet että wärjättäwät langat. Sitten annetaan wärjäyksen hiljalleen kiehua 2—3 tuntia sen mukaan, miten tummiksi langat tahdotaan saada. Hämmentämistä ei mitenkään pidä unohtaa. Langat jätetään wäriliemeen jäähtymään seuraawaan päiwään saakka, jolloin ne huuhdotaan ja kuiwataan. Tällä tawalla saadaan harwinaisen kauniita ja kestäwiä sekä waalean- että tummanruskeita wäriwiwahduksta.

3). Lepänkuorista. Kuoret kerätään kewätkesällä, kuiwataan ja hienonnetaan. Niitä käytetään noin puolta pienempi painomäärä kuin lankoja. Kuoret, langat ja wesi pannaan keittoastiaan samalla tawalla kuin edellisessäkin wärjäyksessä. Pata asetetaan tulelle ja keittämistä jatketaan siksi, kunnes langat owat ruskeita. Jäähdyttyä nostetaan ne liemestä ja kuiwataan. Elleiwät ne ole riittäwän tummia, kastellaan ne uudelleen ja keitetään neljänneksen tuntia wäriliemessä. Tällä tawalla saadaan wäri kauniimmaksi, kuin lankoja yhtämittaa wärissä keittämällä.

H. A.

16.4.18

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä...

Pellervo.  9, 1909

Maatalousrakennuksiin käytettäwää hywää ja halpaa wäriä valmistetaan erään ruotsal. lehden mukaan seuraawalla tawalla: Sekotetaan 5 litraa maitoa ja ½ kg sementtiä jotain wäriä, esim. keltamultaa tai mitä kukin haluaa kulloinkin käyttää. Mutta kun sementti yhä pyrkii wajoamaan pohjaan, pitää syntynyttä wärisekotusta tämän tästäkin huolellisesti liikuttaa l. selottaa maalauksen kestäessä, joka tehdään tavallisella kalkkiharjalla tai pensselillä. Noin 6 tuntia siwelemisen perästä on maali jo siksi kuiwunutta, ettei sade sille enään haittaa tee. Kokemus on osottanut, että tämä maalaus, joka ei nouse tawallista kalkilla siwelemistä kalliimmaksi, on yhtä hyvä kuin öljymaalauskin ja että tällä värillä maalatuissa rakennuksissa ei 20-kaan vuoden perästä wielä ole nähtävissä pienintäkään lahoamisen merkkiä. Kuorimaton maito on tähän tarkotukseen parempaa kuin joko kuorittu, tai kirnumaito, ensinmainittu kun tekee sementin sitkeämmäksi ja joustavammaksi. Wesi ei kelpaa maidon sijasta käytettäväksi.

13.4.18

Coal Tar Colors

New International Encyclopedia, Dodd, Mead and Company 1922

Coloring matters artificially prepared from coal tar, chiefly from the hydrocarbons extracted from it. (See COAL TAR.) The first observation of a colored compound of this class was made by Runge in 1834; but the real beginning of the great modern color industry dates from 1856, when W. H. Perkin obtained a violet dyestuff by oxidizing impure aniline with chromic acid, took out a patent for it, and commenced manufacturing it in England. Many other dyes were subsequently obtained from aniline and the substances related to it, by A. W. Hofmann, Gries, Girard, Lauth, and many others. But the most sensational step was the preparation by Graebe and Liebermann (1868) of a natural dyestuff, viz. the coloring principle of madder root, from viz., anthracene of coal tar. In 1880 indigo was first prepared, not from coal-tar products, but by a purely synthetic method, and other natural colors have since been prepared in a similar manner; so that natural dyestuffs reproduced by artificial means need not necessarily originate from coal tar. The artificial indigo and alizarin are not mere substitutes for the natural indigo and madder; they are chemically identical with them and surpass them in purity, and their adaptability to special methods in dyeing and printing makes them even more desirable. The color industry was first developed in England and France, but the more thorough technical instruction at the German universities produced a body of skilled manufacturers and investigators who soon took the lead. At present, in addition to the great factories near Berlin, Frankfurt, Elberfeld, and Mannheim, and a host of smaller ones in various parts of Germany, German capital controls many of the establishments in France, Russia, and other countries. The United States possesses few independent factories, and the list of their products is rather limited; indeed, American dyers appear to call for a smaller range of dyestuffs than those of other countries. A peculiar modern development has been the extension of the methods of the dye industry to the production of artificial drugs, such as antipyrin,, antifebrin, etc., many of which are manufactured in the same establishments which control the dye patents.

Classification. Artificial colors were formerly classified merely according to the sources from which they were obtained. Thus, many of them, including magenta, "aniline blue," "aniline green," "aniline yellow," etc., were grouped together as aniline colors. At present somewhat different systems of classification are used by different authors, but all systems are based exclusively on the chemical constitution of the dyes.

Many attempts have been made to find a general answer to the question, What must be the chemical nature of a carbon compound in order that it may be a dye? An allembracing answer to this question has not yet been found. But experience has shown that the true dyestuffs exhibit peculiar groupings of the constituent atoms. Such "chromophore" groupings produce, however, only a tendency towards color, but not necessarily colors; indeed, many compounds containing them are perfectly colorless, and the majority of true dyes become colorless if deprived of the small amount of oxygen they contain, although their chromophore groups may not be in the least affected. If, however, a chromophore group is combined with certain other atomic groups known as auxochromes, the result is a dye. For example, the socalled are group (—N=N—) is chromophoric; the compound called azobenzene, C6H5—N=N-C6H3 although colored red and evidently containing the azo group, is not a dye; but it becomes one when the socalled amido group (NH2) also is introduced into its molecule, the compound C6H5 — N=N - C6H4NH2, called amidoazobenzene, being a true dye. If, instead of the amido group, a hydroxyl group (OH) is introduced, the result is again a dye (an orange one). Further, the tints of dyes are produced by variation in the "substituting" groups which replace hydrogen in the primitive molecule. Thus, the introduction of the methyl group (CH3) generally increases the violet tendency; the phenyl group (C6H5) produces bluish tints; the naphthyl group (C10H7) a tendency towards brownred; etc. The relative position of the groups likewise plays a large part in the determination of color. But, as we have already observed, a definite and allembracing rule does not exist. Frequently compounds must enter into combination with a base or an acid before they will fix themselves upon the fibre, and then the tints are frequently affected by the different bases or acids to a varying degree. For example, alizarin dyes red with the hydroxide of aluminum, and black with the hydroxide of iron.

For the purpose of the present sketch the coal-tar colors may be grouped in five classes: viz., the azo colors; triphenylearbinol derivatives; quinone derivatives; diphenylarnine derivatives; and indigo dyes.


Azo Colors. The characteristic compound of this class is azobenzene, C6H5N = NC6H5, already mentioned above. We have seen that the introduction of either NH2 or OH in place of a hydrogen atom produces a coloring matter — yellow in the former, orange in the latter instance. Replacing either or both of the phenyl groups (C6H5) by more complex hydrocarbon groups deepens the tone (with a tendency towards the redder tints), increases the affinity for fibres, and diminishes the liability to fade. The earlier dyes of this class, such as "aniline yellow," "Bismanic brown," chrysoidin, etc., were singularly brilliant, but were not fast; whereas the browns and the many reds, ranging from scarlet to purple, which are now produced under the names of ponceaux• or bordeaux, congos, quinoline red, etc., are exceedingly permanent. In manufacturing this class of dyes nitrous acid is allowed to act upon an icecold solution of the salt of any primary base (like aniline), and the "diazo salt" formed is allowed to act on another base or a phenol; an endless variety of combinations is thus possible.


Triphenylcarbinol Derivatives. These represent the first discoveries in the aniline dyes, and some of them are still produced on the largest possible scale. The fundamental compound of the class is triphenylcarbinol (C6H5)3COH, and its derivatives are properly subdivided into rosanilines, rosolic acids, and phthateins.

In the rosaniline group two or three amido groups (NH2) are introduced in place of hydrogen atoms of the phenyls (C6H5). The diamido compounds are green; the triamido compounds are red, violet, or blue. Strictly speaking, the compounds thus obtained are not themselves dyes, but are bases which, must first be combined with suitable acids and thus brought into a soluble form. Their salts are beautifully crystalline bodies in the solid condition, showing colors quite different from those of the solutions and having peculiar lustres like those of beetles' wings. The solutions have very intense colorations and stain animal fibres readily and permanently, although they do not fix themselves easily upon cotton or linen. They are the most brilliant and lively dyes, but are strongly affected by sunlight and are consequently less useful than some dyes of other classes. They are generally manufactured by oxidizing processes at a comparatively high temperature, whereby two or three simpler compounds are welded, as it were, into compounds of complex molecular structure. Thus, in the manufacture of the wellknown magenta dye (a triamido compound) approximately equal quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine are heated from 8 to 10 hours with arsenic oxide to 190°C. in large iron kettles. A very thick mass results, which can be extracted with hot water, and the compound thus obtained is found to be made up of molecular quantities of aniline, orthotoluidine, and paratoluidine, chemically combined.

Rosolic acid and its derivatives are made by the condensation of various phenols, three phenols being condensed into one compound of the rosolic acid group, just as three bases are condensed into one compound of the rosaniline group. The comparatively few dyes of this group give various shades of red. The hydroxyl groups, and hence the acid character of the phenols, remain unchanged in the products of condensation; the latter therefore combine with bases and then they readily go into solution.

The phthaleïns differ from the rosolic acids in so far as one of the three phenyls of the triphenylcarbinol is connected in them with a carboxyl group (COOH), the other two phenyls having one or more hydroxyls apiece, as in the rosolie acids. The phthalelns were discovered by Adolph Baeyer and are chiefly remarkable for the fluorescence of their alkali salts in solution. They are prepared by heating phenols with phthalic anhydride and a little sulphuric acid; when resorcin is taken as the phenol a very wellknown compound is obtained, which has been called fluoresceïn, while its sodium salt is known as uranin. Solutions of the latter are yellow, with a green fluorescence. This fluorescence is so intense that it is distinctly noticeable in extremely dilute solutions • so that this salt has been used to trace subterranean watercourses supposed to connect two neighboring bodies of water, the dye being thrown into one of these and fluorescence being subsequently noticed in the other. The potassium salt of a brominated fluoresceïn is eosin, C20H6O5Br4K2, with a magnificent red and yellow fluorescence. The phenomenon of fluorescence is due to the action of light falling upon the solution. Some of the light rays, being reflected from the surface, carry one color to the eye; some are absorbed; some are emitted in the form of light waves with either a longer or shorter period than those which are absorbed, and thus produce a different color. fluoresceïn and eosin emit shortened light waves.


The Quinone Derivatives. characteristic nucleus -
[KUVA CTC1]
and are almost invariably colored, although they become suitable for dyes only when they also contain several hydroxyl groups. By far the most important substance of this class is alizarin (q.v.), which was already mentioned as identical with the active principle of madder, Anthracene (q.v.), a coal-tar hydrocarbon, is converted into anthraquinone by heating with potassium bichromate and sulphuric acid; the anthraquinone is acted upon by fuming sulphuric acid, and the resulting compound is melted with caustic soda, yielding a sodium salt of alizarin. This is soluble in water with a fine red color, but does not fasten upon any kind of fibre, If, however, cotton is previously impregnated with salts of aluminum, iron, or chromium, the alizarin will form insoluble salts ("lakes") with these metals; and as the precipitation occurs within the pores of the fibre, subsequent washing cannot remove it. Colors of this class of dyes are not suitable for silk and wool, but are very intense and permanent when properly applied to cotton.


The Diphenylamine Derivatives. These include many varieties of dyes, such as the indulins, indophenols, thia,zins etc. Their chemistry is too involved to be disposed of in a few words. It may, however, be. mentioned that their characteristic groups are similar to anthraquinone, excepting that the oxygen of the latter is replaced by sulphur, imido groups, etc. The more important dyes of this class include "methylene blue" and "aniline black."


Indigo Dyes. By far the most important of these is indigo itself, a vegetable dye obtained from a tropical plant cultivated in India since the earliest times. The sap of this plant, when fermented under conditions excluding oxygen, yields indigo white, a soluble material having the formula C16H12N2O2; if the fermentation proceeds in the open air, indigo blue, C16H10N2O2 is produced. This substance is a derivative of the base called indol, C8H7N which occurs ready formed, in small quantities, in many animal and vegetable secretions. It can be prepared artificially from aniline and chloraldehyde. When indigo was found to consist of two indol molecules joined together and oxidized, the clue for the production of artificial indigo was at hand. It has since been found that any benzene derivative having a nitrogenous group and a, twocarbon group in the "ortho" position may give rise to the formation of indigo. The first practical method, devised by Baeyer in 1880, involved the action of potassium hydroxide on orthonitropropiolic acid; but many other methods have been devised since then, ends as the action of melted potassium hydroxide on brosnacetanilid, the action of halogenated acetone on aniline, etc. Indigo is one of the most reliable dyestuffs, both as to brilliancy and permanency in either its natural or its artificial form. The latter, however, gives a brighter shade than the average vegetable dye, being of uniform composition and free from the impurities of the natural indigo. Until recently, the finished compound could, however, only be applied after reduction to the soluble indigo white, and this made its use in dyeing and printing somewhat cumbersome. It was necessary to set up a fermentation vat in which the reducing action was allowed to continue for several days before the solution was in a form suitable for dyeing. At present rapid reduction is brought about by the use of sodium hydrosulphite in an alkaline bath, or the indigo may be purchased already reduced and ready for immediate dyeing in an alkaline solution. Indigo is still called a vat color, and many new dyes of great permanency have been placed on the market recently, which, like indigo, are applied in the modern alkaline hydrosulphite vat and are grouped in this class. See INDIGO.


List of Colors. The following are some of the bestknown commercial coal-tar colors, their molecular formulas, and the principal methods employed in their manufacture.

Aldehyde Green. See Aniline Green below.

Alizarin, C14H8O4 made artificially by successive treatments of anthracene with chromic acid and fuming sulphuric acid, and melting the product with potassium hydroxide. Among the dyes allied to alizarin are: Alizarin Black, C10H6O4.NaHSO3; Alizarin Blue, C17H9NO4; Alizarin Orange, C14H7NO6; and Alizarin Violet, or Galleïn, C20H10O7.

Aniline Black, C30H25N3, made by the oxidation of aniline with mineral salts.

Aniline Blue (triphenylrosaniline hydrochloride), C38H35N3Cl, made by heating rosaniline, benzoic acid, and aniline, and subsequently adding hydrochloric acid.

Aniline Brown, Bismarck Brown, or Phenylene Brown (triamidoazobenzene), C12H13N5, made by the action of nitrous acid on metaphenylenediamine.

Aniline Green, or Aldehyde Green, C22H27N3S2O, made by the action of ordinary aldehyde on an acid solution of rosaniline sulphate and the subsequent addition of sodium hyposulphite.

Aniline Orange. This name is applied to various compounds made by the action of amidoeulphonic acids on phenols. The name is often applied to the socalled Victoria Orange, C7H6N2O5.

Aniline Red. See Fuchsin below.

Aniline Scarlet, C18H15N2O4SNa, made by the action of diazoxylene on naphthosulplionic acid.

Aniline Violet. See Mauvein below.

Aniline Yellow (hydrochloride), C12H12N3Cl, made by the action of nitrous acid on an excess of aniline.

Auramin (hydrochloride), C17H24N3OCl, made by the successive action of phosgene gas (carbon oxychlorkle) and ammonia upon dimethylaniline.

Aurantia (ammonium salt of hexanitrodiphenylamine), C12H5N7O12.NH4, made by the action of nitric acid on methyldiphenylansine.

Aurin, C19H14O2, made by the action of oxalic and sulphuric acids on phenol.

Benzaldehyde Green. See Malachite Green below.

Benzidine Red. See Congo Red below.

Benzopurpurins, dyes of various scarlet shades. They are chemically allied to Congo Red (which see below) and are made by treating salts of toluidine (which is made from nitrotoluene, and is analogous to benzidine) with nitrous acid, and combining the resulting salts with α- and β-naphthylamine sulphuric acids.

Bismarck Brown. See Aniline Brown above.

Blackley Blue. See Indulin below.

Bordeaux. See Ponceaux below.

Chrysoïdin (hydrochloride), C12H18N4Cl, made by the action of diazobenzene chloride on metaphenylene diamine in aqueous solution.

Congo Red, or Benzidine Red, C32H22N6S2O6Na2 made by the action of nitrous acid and then of sodium naphthionate on benzidine hydrochloride.

Eosin, C29H6O5Br4K2 made by the action of bromine on fluoresceïn.

Erythrosin, C20H6O5I4Na2, made by the action of iodine on fluoresceïn.

Fluoresceïn, C20H12O6 made by the action of plithalic acid anhydride on resorcin.

Fuchsin, Rosaniline Hydrochloride, Magenta, or Aniline Red, C20H20N3Cl, made by the oxidation of toluidine and aniline in the presence of acids.

Galleïn. See Alizarin above.

Helianthin. See Methyl Orange below.

Indigo. See text of the article above.

Indulin, or Blackley Blue, C18H15N3, made by heating aniline salts with amidoazobenzene.

Magenta. See Fuchsin above.

Malachite Green, Benzaldehyde Green, or Victoria Green, 3C28H25N2Cl.2ZnCl2 + H2O, made by the condensation of benzaldehyde with dimethylaniline, and the subsequent addition of hydro• ehloric acid and zinc chloride.

Martius' Yellow, C19H5N2O5SNa, made by the action of nitric acid on α-naphthol-monosulphonic acid.

Mauveïn (hydrochloride), or Aniline Violet, C27H25N4Cl, made by the action of chromic acid on aniline containing some toluidine.

Methyl Orange, C13H12N3SO3Na, made by the successive action of nitrous acid and methylaniline upon paraämidobenzene-sulphonic acid; it is the sodium salt of helianthin.

Methyl Violet, C24H25N3Cl, made by oxidizing dimethylaniline with metallic salts.

Methylene Blue, C16H18N3SCl, made by heating amidodimethylaniline with sulphide of iron.

Naphthol Yellow, C38H34N2O8SK, made by the action of nitric acid on α-naphtholtrisulphonie acid.

Night Blue, C38H34N3O (the hydrochloride of this is the commercial dye), made by heating pararosaniline with aniline and benzoic acid.

Nigrosin, C18H15N3, made by heating aniline salts with nitrobenzene.

Pararosaniline (chloride), C19H13N3Cl, made by oxidizing a mixture of paratoluidine and aniline with arsenic acid, or nitrobenzene.

Phenylene Brown, See Aniline Brown above.

Ponceaux, or Bordeaux. Various derivatives of azonaphthalene. "Ponceau 3R,” C19H15N2O7S2Na2 is made by combining diazocumene chloride with β-naphtholdisulphonic acid.

Primulin, C14H12N2S (?), made by the action of sulphuric acid on thiotoluidine.

Resorcin Yellow, or Tropæolin, O, C12H16N2O5S, made by the action of diazobenzenesulphonic acid on resorcin.

Rhodamine (hydrochloride), C28H31N2O3Cl, made by the action of phosphorous trichloride on fluoresceïn, and treatment of the product with diethylamine.

Roccellin, C20H13N2O4SNa, made by the action of β-naphthol on the diazo compound of naphthionic acid.

Rosaniline. See Fuchsin above.

Rose Bengale, C20H4Cl2I2O5K2, made by the successive action of chlorine and iodine upon fluoresceïn.

Rosolic Acid, C20H16O3, closely allied to aurin; neither aurin nor rosolic acid is specially valuable.

Safranin, C21H21N4C1, made by the oxidation of a mixture of toluylenediamine and aniline or toluidine.

Tropæolin. This name is applied to various compounds made by the successive action of
nitrous acid and phenols upon amidobenzene sulphonie acids. See Resorcin Yellow above.

Uranin, C20H10O5Na2, the sodium salt of fluoresceïn (which see above).

Victoria Green, See Malachite Green above.

Victoria Orange. See Aniline Orange above.


Bibliography.
Schultz, Die Chemie des Steinkohlentheers (Brunswick, 1890)
Villon, Traité pratique des matières colorantes artificielles (Paris, 1890)
Cazeneuve, Répertoire analytique des matières colorantes (Lyons, 1893)
Schultz and Julius, Systematic Survey of the Organic Coloring Matters, trans. by Green (New York, 1894)
Hurst., Dictionary of the Coal-Tar Colors (London, 1896)
Lefevre, Traité des matières colorantes organiques artificielles (2 vols., Paris, 1896)
Seyewetz and Sisley, Chimie des matières colorantes artificielles (ib., 1897)
Benedikt, Chemistry of the Coal-Tar Colors, trans. by Knecht (London, 1900)
Nietzki, Chemistry of the Organic Dyestuffs, trans. by Collin and Richardson (ib., 1892; newer German ed., Berlin, 1901)
Fay, Chemistry of Coal-Tar Dyes (New York, 1911)
Weyl, Coal-Tar Colors, with Especial Reference to their injurious Qualities and the Restrictions of their Use, trans. by H. Leffma:n (Philadelphia, 1912)
Hesse, Coal-Tar Colors Used in Food Products, government. publication (Washington, 1912).

A journal devoted to the progress of the coal-tar industry has, since 1877, been published in Berlin by Friedlander, under the title Fortschritte der Theerfarben-Industrie and verwandter Industriezweige. The most important dyestuffs will be found described in some detail under their special names. See also DYEING: TEXTILE PRINTING.

8.4.18

Mustan värjäyksestä suomudalla.

Käsiteollisuus 1, 1919

Käsiteollisuuslehden viime marras—joulukuun numerossa olleesta kehoituksesta, "että kotiteollisuustarkastustoimistoon lähetettäisiin malleja suomudalla värjäämiskokeiluista", on jo yksi näyte saapunut sekä villasta että langasta, jota on suomudalla värjätty. Parhaiten ymmärrettänee värin hyvyys ja kauneus, jos sanotaan, että villa sekä lanka on timanttimustaa väriltään.

Näytteiden lähettäjä, Kotiteollisuusyhdistyksen sihteeri Ester Oksanen Jyväskylästä selittää väriaineiden saannin ja värjäysohjeen seuraavasti: Suomudalla värjääminen on jo yleisesti tunnettu ja pitemmän aikaa käytetty värjäystapa Keski-Suomessa, missä juuri on sellaisia soita, joiden n. k. ruostelähteistä saa värjäykseen sopivaa suomutaa eli "suomustasta", joksi sitä Keski-Suomessa nimitetään. Tällaisia soita tiedetään olevan Laukaassa, Petäjävedellä sekä Petäjäveden ja Jämsän rajoilla.

Värjäysohjeessa ei ole käytetty mitään punnituksia, vaan on väriaineita pantu mielin määrin runsaanlaisesti. — Ensin keitetään, noin 3—4 tunnin ajan, lepänkuoria, jotka yön ovat olleet liossa, niin runsas annos, että saadaan hyvin voimakas vesi. Kuoret siilataan pois ja tähän lepänkuoriveteen pannaan suomutaa, myöskin sitä runsas annos, ja annetaan seoksen kiehua jonkun aikaa. Tähän vellimäiseen aineeseen pannaan kosteat langat kiehumaan ja keitetään siksi, kunnes värjättävät näyttävät mustilta. Suomutaa voi lisätä, jos langat näyttävät harmailta. Sitte voi langat tai villat jättää väriliemeen jäähtymään, jonka jälkeen ne huuhdotaan useassa vedessä, että muta irtaantuu hyvin pois. Väri on kaunis ja kestävä.

Toivottavasti useammalla taholla tutkitaan soita, suomutaa voisi löytyä, jakokeillaan värjäystä punnitsemalla väriaineet sekä värjättävät, että niille sopiva suhde löydettäisiin. Mielenkiintoista olisi saada tietää, onko väri sopivaa myöskin pellavaan ja puuvillaan.

A. H.

7.4.18

Kotiteollisuus. (Samuli Paulaharju: Kuvauksia Hailuodosta.)

Luku kirjasta
Kuvauksia Hailuodosta.
Samuli Paulaharju.
Kansanvalistusseuran toimituksia 167
Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki 1914
Puhettöitä tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään. Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai korjailivat verkkoja, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin. Samoin laitettiin useasti kaikki ajo- ja työkalut, re'et, kärryt ja karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä kinttaat suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysienvalmistus j. n. e.

Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin paittoon. Tehtiin juurisaaviin ohrajuuri ja hapatettiin. Suolaakin pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut, tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli nimenä penkkipaitto. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä nahkarauvassa siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.

Toinen paittomistapa oli alunapaitto. Alunaa liuvotettiin veteen ja siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.

Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen kera taikka ilman päällystä, paljaita turkkeja. Paljaita turkkeja varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin kliitulla. Jos tahdottiinoikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan pinta siniseksi tai joskus pruunehtavaksi.

Nahkojen parkitteminen toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja kalkkia ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi poroa. Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen, joskus koivunkin kuorta. Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". — Sitten oli jälellä räkkääminen, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. Räkkirauvalla ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. — Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. Juuriköyttä valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4—5,  jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso kela ja sen sekä värttänän avulla kelattiin ja kierrettiin 3—4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin vähinsä juuriköyttä valmistelee.

Pajuköyttä tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

Jouhiköysiä kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla — kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin — pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten peräkela, jonka ympärille säikeet pikkukeloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. — Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

Hamppuköyttä tehtiin samalla tavallakuin jouhiköyttä.

Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi jahnaista kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

Taulaa saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

Soopaa keittivät emännät. Laittoivat porosta ja kalkista lipeän, väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan luita sekä roskatalia, "suolten keskustoita " y. m. ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi. Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa:"Häksää kun soopankokki, eikä mittaa saa aikaan". — Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

Maltaat tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan nekyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2—3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään mallasriihen valvojaisia. Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. — Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.

Maltaista laittoivat emännät sahtia ja jouluolutta. Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja lavanteella liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli imellys paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten tappisaavi ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, aluspuut. Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista lyhe, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli maski ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin vierrettä eli pellonmaitua. Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin humalain kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" käyte. Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtusi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:
"aurinko on noussut,
kuu on noussut,
mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"
Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, uuksuumeihin taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta hanasta voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos. — Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

Kynttilöitä valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä kastettiin. Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin talikirnuun, johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin syämiä, neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin, puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, triikuja, joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin lehmänemättimeen, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin lampuksi.

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, kangasta, tehtiin sekä kaksi- että nelivartista, ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan tampattiin kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" veraksi. Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin liinoja, "10- 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin alasprostinaa. Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia villaraanuja, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös — noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti — kutomaan kauniita ruutuisia silmikoita sänkyjenpeitteiksi. Tiuhdoilla kudoskelivat naiset hameiden nostinnauhoja ja sormin nypläilivät sukkarihmoja. Leveitä turkkivöitä ja kaulahuiveja kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen Ukkolan äijä. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen värjäyskin toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

Mustaa värjättiin ojamustalla. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja lepänkuoria keitettiin ja pantiin sekaan kuparröökiä, samoin mustikoilla ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä vareksenmarjoilla ja vareksenmarjan varvuilla, vielä koivunkuorilla ynnä kuusenkuorilla, joita lipeässä keitettiin.

Kellertävää värjättiin aijaksen lupoilla taikka kivenlupoilla eli kiventiiroilla, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin löökinkuorilla taikka koivunleheillä. Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin lipeään, vuoroin kuparröökiveteen siksi, kunnes tuli paraiksi.

Pruunia painettiin priseleillä, joita ostettiin kaupungista, samoin kuin santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä ja punaista. Oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja reet raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

Puuseppiä, uikkareita, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät kiotolaisia huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.

Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.

Ilves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taasniitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pannaakin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia: tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka- ja kangaströijyjä, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut, sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut. — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

Turkkimaakarit, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti, joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.

6.4.18

Entisistä rangaistustavoista: Musta tuoli.

Kappale luvusta Entisistä rangaistustavoista.

Kuvauksia Hailuodosta.
Samuli Paulaharju.
Kansanvalistusseuran toimituksia 167
Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki 1914

---

1) Muuan ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle sijalle.
Roiskimisen [ruoskiminen] jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Alttarin edessä kirkonperällä kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkkokäytävää. Musta tuoli oli "kuin soututuoli", korkeampi vain, jotta istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta, "kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle.1 Siitä heti seurakuntakin
näki,kuinka suuri pahantekijä siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansas!" Niin oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.

5.4.18

Maaseudun talot harmaista wärikkäiksi ja siistityiksi. Ohjeita maalin keittämiseen.

Kainuun Sanomat 49, 6.5.1926

Maamme itsenäistymisen jälkeen tulee esille monta seikkaa, joista ennen joko ei wälitetty tai ei huomattu. Yksi welwollisuus on edistää maahamme suuntautuvaa matkailijaliikennettä, josta sanomalehdissä on paljonkin kirjoitettu ja moitittu matkailija-asuntojen puutteita. Maanteittemme ulkoasu myöskin antaa aihetta muistutuksiin. Wiime aikoina on joissakin lehdissä kiinnitetty laajan maaseutumme rakennusten yleistä rumuutta ja harmautta ja kartanoalueiden epäsiisteyttä sekä tehty ehdotuksia toimenpiteistä tässä suhteessa. Viimeksimainittu ehdotus kannattaisi todella, enemmänkin huomiota, sillä maaseudulla sangen harwoin tapaa wäritettyjä rakennuksia ja kartanoiden ulkonäkökin on suoraan sanoen masentawa. Kun maaseudun asuja saa rakennuksensa walmiiksi, jättää hän sen ainaiseksi siihen kuntoon ajattelemattakaan sitä koskaan sen enempää siistiä tai somistaa. Kunhan lämmin on taattu ja katto suunnilleen pitäwä, se on ainoa ajatus. Toisin on esim. jo Ruotsissa. Siellä maalainenkin odottaa talon walmistumista woidakseen sitten mielityönään ruweta kartanoaan siistimään ja maalaamaan.

Olisi keksittäwä ensin syyt moiseen maaseutumme epäkohtaan. Sitten olisi koetettawa ryhtyä wähitellen asiaa korjaamaan.

Tämän kirjoittaja on saanut sen luulon, että perussyyt rakennusten maalaamatta jättämiseen owat seuraawat:

Tärkein syy on siinä, että talon maalaamista pidetään jonkinlaisena rehentelemisenä, pröystäilemisenä. Talon maalaaminen on siis wanhojen pyhien perinnäistapojen wastaista. Ja ehkä ennen wanhaan talon maalaaminen olikin ollut hiukan epäiltäwää, sillä maalattu talo olisi enemmän pistänyt wainolaisten silmiin. Harmaja wäri on siis suojeluwäri.

Toinen syy on se, että maalaaminen tuottaa, niin luullaan, turhia lisämenoja, sillä ei tunneta sitä, että maalaaminen lujittaa hirren ulkoseinää etenkin jos wesiwärimaaliin sekoitetaan riittäwästi alunaa, mikä aine on wesiwärimaalissa aiwan wälttämätön. Sitäpaitsi ei osata maalaustaitoa eikä siihen ole perehdytty.

Kolmas syy lienee myöskin se, että suomalainen luonne on hidas uudistuksiin. Mutta tämä syy poistuu heti, jos saadaan selwitetyksi maalin lujittama waikutus.

Mutta miten olisi asiaan käytäwä käsiksi, siitä kannattaisi todella ruweta sanomalehdissäkin tekemään ehdotuksia ja wakiinnuttamaan yleistä mielipidettä maaseudun wäestössä. Kysymyksessä on todella kulttuurikysymys.

Parhaimmaksi tawaksi katsoisin, että talojen maalaamisesta maksettaisiin palkinto ja se yhdistettäisiin muihin maatalouskilpailuihin yhdeksi osaksi. Raha se paraiten waikuttaa, ainakin aluksi, kunnes käytäntö wakiintuu ja ajatuskanta muuttuu, maatalousneuwojille ja muille kiertäwille neuwojille olisi tässä kiitollinen ja hauska toimintamuoto. Talon maalaamisesta ja siistimisestä annettaisiin palkinto, mikä suunnilleen wastaisi maaliaineiden hintaa. Warmaa on, että rahalla aluksi on suurin waitutus.

Mutta jokaiseen taloon pitäisi samalla jättää selwä kirjallinen selitys, miten maali tehdään ja mitä otetettawa siinä huomioon. Painettuja ohjeita woitaisiin jakaa muutoinkin. Pitäisi siis saada selwät ja, hywät ohjeet.

Tässä yhteydessä pyydän saada esiintuoda omat kokemukseni asiassa. En woi taata niiden ehdotonta pätewyyttä, mutta esim. noin 15 wuotta sitten esittämälläni tawalla maalatut hirsirakennukset owat näihin saakka säilyttäneet wärinsä erinomaisen hywin. Menetelmä, on seuraawa


Maaliaineen keittäminen.

Edellyttämällä, että muuripata wetää noin sata litraa, walmistetaan maali seuraawasti: Pata täytetään wedellä ja wesi kuumennetaan, kunnes se rupeaa kiehumaan. Senjälkeen sekoitetaan weteen noin 3—5 kiloa kuparöökiä eli wihtrilliä ja weden annetaan kiehua kunnes kuparööki on sulanut. Tällä wälin on wesi muuttunut hywin tummaksi ja sekawaksi eli likaisen ruskeaksi. Kun kuparööki on sulanut pannaan pataan noin 4—6 kiloa walkoista alunaa (jota usein saa esim. nahkureiltakin ostaa). Odotetaan siksi kunnes aluna on sulanut ja silloin huomataan, että alunan waikutuksesta wesi on saanut takaisin kirkkaan wärinsä. Aluna nim. syö pois kuparöökin tummentawan ja maalin kauneutta pilaawan roska-aineen. Tämän jälkeen alkaa keittämisen tärkein osa, nim. maaliaineen tiiwistäminen. Se tapahtuu siten, että pataan wähitellen sekoitetaan hienoja ruisjauhoja ja tapahtuu sekoittaminen siten, että jauhot ensin sekoitetaan kylmään weteen (lämpimään, weteen sekoitettuna jää kokkareita) ja se sekoitetaan pataan. Sitten kiehutetaan wettä hiljalleen niin kauan kuin jauhot owat aiwan kypsiä, kuten ainakin kypsä ruiswelli. Tähän menee aikaa ainakin tunti kowallakin kiehumisella. Ja yleisesti tehdään suuri erehdys, että kun jauhot owat kypsyneet, maali on tarpeeksi kiehutettu niin silloin maali on walmis. Tämä onkin juuri pahin erehdys, mitä olen huomannut yleensä tehtäwän wesimärimaalin walmistuksessa. Asia on nimittäin niin, että wielä senjälkeen kuin jauhoi owat kypsyneet eli siis welli on kypsä sanan tawallisessa merkityksessä pitää welliä kiehuttaa lisää ainakin kaksi tuntia. Tämä sentähden, eitä wellin jauhoaine muuttuu liimamaiseksi ja siten tulee sitowaksi ja estää maalin lähtemisen seinästä. Kun siis welli on kiehunut yhteensä ainakin kolme tuntia (ei ole haitaksi kiehuttaa enemmänkin) katsotaan maaliaine niin walmiiksi, että se woidaan wärittää. Tämä on tehtäwä hywin warowasti, sillä punamulta waikuttaa sen, että pata tahtoo aiwan wäkisinkin kiehua yli laitojen. Punamulta on sekoitettawa wähitellen ja hywin warowasti. Kun punamulta on maa-ainetta, on luonnollista, ettei sitä tarwitse kauan kiehuttaa, ei enempää kuin sen werran, että punamulta täydellisesti sekaantuu welliin. Punamullan määrää tarkistetaan siten, että pataan kastellaan päreen tai puupalasen päätä ja milloin maali täydellisesti peittää puuaineen, on maaliin tullut tarpeellinen määrä punamultaa. Kun maali on walmis, annetaan sen jäähtyä joko itse padassa tai kaadetaan maali tiiwiisiin puuastioihin jäähtymään. On huomattawa, että lämpimällä maalilla ei woida seinää maalata, sillä seinä menee siltä kohdalla eriwäriseksi ja maali tulee huono.

Tällä tawalla tehty punamultamaali on niin hywää, että maalattu seinä ei wuorokauden kuluttua päästä lainkaan maalia, waikka seinää hankaisi esim. walkealla liinalla. Mutta ellei maalia keitetä jauhojen kypsymisen jälkeen paria tuntia, ei maalista tule sitowaa, waan seinät päästäwät aina maalia joka liukenee sadewedenkin waikuuksesta. Keitiämisaika on siis tärkein koko asiassa.

(Jatk.)