24.3.18

Lääkekasveja. Sianpuolukka

Emäntälehti 8, 1916

Sianpuolukka (Arctostaphylus uva ursi Sp.) on alati vihannoiva nuokkuva kasvi, pitkällä suikertelevalla ja haaraisella varrella. Sillä on kapean vastapuikeat pyöreäpäiset, ehytlaitaiset, kankeat, nahkamaiset, tummanvihreät, talvehtivat lehdet. Punertavat tai valkoiset munanmuotoiset kukat, joiden varret ovat lyhyet ja värilliset, muodostavat harvakukkaisia, yksipuolisia terttuja. Hedelmät ovat punaisia, jauhoisia marjoja. Kukkimisaika on tavallisesti touko-kesäkuussa. Sianpuolukkaa ei ole sekoitettava puolukkaan (Vaccinium Vitis Idaea), jonka lehdet ovat pitkulaisia, alaskääntyneillä, hienosti sahalaitaisilla reunoilla ja alapuoleltaan ruostepilkkuisia.

Sianpuolukka kasvaa koko maassa metsäkankailla pääasiallisesti vuoristoseuduissa sekä kuivilla hiekkakankailla ja harjuilla.

Lääketarköituksiin käytetään parkkihappopitoisia, makua kokoonpuristuvia (adstringoivia) lehtiä: Folia uvae ursi. Ne kerätään touko—heinäkuussa, puhdistetaan huolellisesti ja kuivataan ilmavassa, varjoisassa paikassa. Kuivatettaessa menettävät lehdet ¾ painostaan.

Sianpuolukkaa käytetään edullisesti myöskin värjäämiseen, jo saadaan siitä useita erivahvuisia keltaisia, harmaila, ruskeita ja vihreitä värivivahduksia. Värjäämistarkoiluksiin kerätään kasvia, kun se on nupullaan, valmiina puhkeamaan kukkaan, ja käytetään sitä sekä tuoreena että kuivattuna.

Sianpuolukkaa tavataan toisinaan viljellyllä koristekasvina kuivilla, paljailla paikoilla. Viljelykseen voidaan käyttää joko sianpuolukkaturpeita tai myöskin varsilonkeroita, jotka kuitenkin vasta kolmannen vuoden huhtikuussa istutetaan. Sitä voidaan myöskin kasvattaa siemenestä, joka kylvetään heti sen kypsyttyä elo- tai syyskuussa voimakkaaseen ja kuohkeaan, ei kovin kuivaan, hiekansekaiseen maahan, puolivarjokkaaseen paikkaan.

18.3.18

Ihmeellisiä sateita.

Iltalehti 222, 22.9.1928

Joskus kuulee kerrottavan, että johonkin paikkaan on satanut sammakonpoikasia, matoja tahi muita eläviä olentoja, jommoisia ei pilvissä asusta. Homeros antaa verisateiden virrata kreikkalaisten sankarien niskaan, seikka joka selitettiin monelle urhoolliselle miehelle kuolemanenteeksi, ja Plutarchos kertoo kiivaiden, etenkin kimbrien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen ilmaantuneista verisateista. Gregorius Toursilainen kertoo, että v. 582 satoi "verta" Pariisin ylle - "jolloin ihmisten vaatteet saivat siitä niin paljon tahroja, että he kauhistuneina riisuivat ne yltään" - ja maaliskuussa 1181 satoi Ranskassa ja Saksassa "verta" lakkaamatta kolmen vuorokauden ajan, samalla kun taivaalla nähtiin loistava risti. V. 1354 kohtasi Ruotsia sade, mikä jätti vaatteisiin punaisen ristin muotoisia merkkejä.

Tieteellisissä aikakirjoissa kerrotaan, että maaliskuun 17 päivänä 1669 useihin paikkoihin Chatillonin kaupunkiin laskeutui sateena punervaa nestettä, paksua, pahalle tuoksuvaa ja löyhkäävää, veren kaltaista. Nähtiin, kuinka tämä neste valui suurina pisaroina seinille, "mikä teki todennäköiseksi, että tämä sade oli saanut alkunsa paikallaan olevasta mutaisesta vedestä, minkä pyörretuuli on kohottanut jostakin läheisestä lammikosta."

Väriltään punaista sadetta - lausuu Flammarion - on huomattu siksi usein, ettei ilmiön olemassaolosta ole mitään epäilyä, vanhojen erehdys koskee ainoastaan nesteenlaatua, mikä antoi tapahtumalle ihmeen leiman. Beda (anglosaksilainen oppinut, joka eli 673—735), kertoo että "sade, joka oli tavallisia taajempi ja lämpöisempi, voi tulla punaiseksi kuin veri ja johtaa harhaan taitamattomia." Useat keskiajan oppineet, jotka kertovat, että yhdeksännen vuosisadan keskivaiheilla satoi punaista tuhkaa ja ainetta, joka muistutti maksoittunutta verta, olivat järkevän selityksen tiellä. Se mitä jokapäiväisessä kielessä sanotaan verisateeksi, on - sanoo G. Schott -, tavallisesti ainoastaan sinoberin tahi punaliidun värjäämää vettä.

Heinäkuun alussa 1608 kohtasi eräs tällainen luultu verisade Aixin esikaupunkeja Provencessa - ilmiö on esiintynyt paljoa useammin eteläisessä Europassa kuin pohjoisessa - ja eräät papit, jotka joko itse olivat erehtyneet tahi tahtovat käyttää ilmiötä uskonnollisiin tarkoituksiin, selittivät, että paholainen sillä tavalla ilmoitti tulosiansa. Onneksi oli olemassa valistunut Peiresc niminen mies, joka uutterasti tutki tätä ihmettä ja Jopuksi tuli siihen tulokseen, että punainen aine oli perhosten tähteitä.

Maaliskuun 14 p. 1813 kohtasi tällainen merkillinen punainen sade silloista Neapelin kuningaskuntaa, ja eräs Sementiani niminen oppinut antoi tiedeakatemialle siitä näin kuuluvan selityksen:

"Itäinen tuuli oli puhaltanut kaksi päivää, ja senjälkeen Geracan asujaimet näkivät pilven lähenevän mereltä. Kello kaksi iltapäivällä tuuli tyyntyi, mutta pilvi peitti jo läheiset vuoret ja alkoi pimentää auringonvalon. Pilven väri, joka alkujaan oli vaaleanpunainen, tuli sitten tulipunaiseksi. Kaupunki peittyi nyt paksuun pimeään, niin että kynttilät täytyi sytyttää jo kello neljä iltapäivällä. Ihmiset kauhistuneina pimeästä sekä pilven väristä riensivät kirkkoon rukoilemaan. Pimeys lisääntyi lisääntymistään, samalla kun taivas näytti aivan punahehkuiselta raudalta, ukkonen alkoi jyristä. Nyt alkoi maahan laskeutua suurina pisaroina punerva sade, mikä toisista näytti veripisaroilta ja toisista tulipisaroilta. Vihdoin iltapuoleen alkoi ilma kirkastua, ukkonen ja salamat lakkasivat ja ihmiset saivat tavallisen rauhansa."

Tämä sade jätti maahan kanelinpunaisen värin, ja suurennuslasin avulla huomattiin siinä pieniä kovia esineitä. Voimakkaassa kuumuudessa nämä esineet saivat ensiksi ruskean, sitten mustan ja lopuksi punahehkuisen värin. Paljaallakin silmällä voi huomata, sitten kun kuumuus on riittävästi vaikuttanut, loistavia katinkultaliuskoja. Joukossa oli kiisua, albuminia, kalkkia, rautaa ja kromia. Mutta mistä tämä tomu tuli? Selitys saatiin vasta 1846.

Tämän vuoden syksynä raivosi joukko myrskyjä. Sykloonit panivat Atlantin valtameren liikkeelle. Ranskassa nousi ankaroita myrskyjä ja Kiinan merellä raivosivat tyfonit. Myrskyt olivat kyliin ankaria temmatakseen irti maakerrostumia. Ja niinpä etevä saksalainen eläintieteilijä, jolle lähetettiin näyte ranskalaista sadelöytöä, totesi siinä olevan seitsemänkymmenläkolme orgaanista muotoa, joista muutamat kuuluivat yksinomaisesti Etelä-Amerikalle. Tämä tomu oli lähtenyt Amerikasta lokakuun 13 p. ja saapunut Ranskaan saman kuun 17 p., siis neljässä päivässä, liikkuen siis 17,15 m. nopeudella sekunnissa. "Verisateen" siis aiheutti tomu, mikä saattoi tulla varsin pitkien matkojen takaa.

Keltaisesta sateesta taas kertovat aikakirjat m. m., että toukok. 16 p. 1646 kohtasi Kööpenhaminaa erittäin runsas sade, mikä tulvi yli kaupungin ja sisälsi ainetta, mikä väriltään ja hajultaan muistutti rikkiä. Ja Norjassa satoi toukok. 19 p. 1665 kauhistavan myrskyn vallitessa ainetta, mikä oli aivan rikin kaltaista ja tuleen heitettynä antoi aivan rikin hajun sekä tärpättispriihin sekoitettuna muodosti nestettä, minkä haju muistutti rikkipalsamia. Islannin tulivuorten läheisyys selittää tämän ilmiön.

Vanhoissa kronikoissa kerrotaan muistakin ihmeellisistä sateista, jotka ovat liioiteltuja ja eri tavoin tulkittuja, niin että niille ei voi aivan helposti löytää selitystä.

Niinpä kerrotaan maitosateesta, elohopeasateesta, vieläpä lihasateestakin.

V. 270 kerrotaan Roomassa sataneen lihaa taivaasta suurempina tahi pienempinä palasina. Linnut eivät sitä nielleet, se ei levittänyt minkäänlaista hajua eikä myöskään muuttunut millään tavalla. Tämä viimeinen ominaisuus osoittaisi että tässä ei ollut ollenkaan kysymys todellisesta eläimenlihasta, koska liha ehdottomasti mätänee. Todennäköisesti on tapahtunut jonkinlainen laavasade, sillä vuosina 1824 ja 1828 nähtiin Persian seuduilla samanlainen sade niin rankkana, että se peitti maan monen sentin paksuudelta. Se oli jonkinlaista laavaa, mitä lampaat söivät ahneesti ja mikä kelpasi myöskin leivän valmistamiseen.

Kerran anasti pilviveto, mikä oli syntynyt merellä, satoja appelsiineja Pausilippan kärjestä, Napolin läheltä. Hetkistä myöhemmin eräs nuori tyttö, joka oli terassilla melko pitkän matkan päässä siitä, näki appelsiinisateen, mikä levisi hänen ympärillensä - todellakin paljoa miellyttävämpi kuin jokin sammakko - tahi konnasade, mutta paljoa hämmästyttävämpi, koska appelsiini kieltämättä on melkoista painavampi kuin ukkossateessa tavallisesti ilmenevät sammakot, kalat ja toukat.

Yöllä tammikuun 29 ja 30 päivän välillä 1869 raivosi Araehessa Ranskassa lumipyry, joka kesti puoli viidestä iltapäivällä seuraavaan päivään, ja huoneista tultua huomattiin lumella suuri joukko eläviä toukkia. Todettiin näiden kuuluvan Etelä-Ranskasta kotoisin oleviin yöperhoihin.

Vanhoilla on kerrottavinaan useita samanlaisia esimerkkejä. Philarcus kertoo nähneensä sammakkojen ja kalojen pudonneen suurissa määrissä taivaasta ja lisää: "Heraclid Lembus" kirjoittaa, että Jumala antoi sataa sammakoita Poenian ja Dardanian ympärille niin runsaasti, että talot ja seinät olivat niitä täynnä. Ovet suljettiin ja eläimiä surmattiin niin paljon, ettei saattanut astua askeltakaan tallaamatta niitä. Niiden mätäneminen tuotti sellaisen löyhkän, että koko seutu oli jätettävä. Se että pyörrepatsas voi vetää mukanaan sammakoita, konnia ja kaloja, on helposti selitettävissä, koska nämä eläimet eivät kuulu niihin, jotka piiloutuvat rajumyrskyn lähestyessä.

On myöskin kuultu puhuttavan heinäsirkkasateista. Ne tuottavat pahemman tuhon kuin sotajoukot, ja v. 1709 estivät sellaiset parvet Kaarlo XII:nnen paluun Pultavan tappion jälkeen. Armeija luuli joutuneensa raesateen keskelle, mutta silloin laskikin maahan äkkiä heinäsirkkapilvi. Ennen hyönteisten ilmaantumista on käynyt vinkuva tuuli, ja "niiden siipien suhina oli voittanut Mustan meren pauhun". Ne tuhosivat kaiken mikä hedelmää kantoi.

Sadetta voi siis tulla monenlaatuista, kun taivaan akkunat aukenevat ja myrkky mylvii.

11.3.18

Japanilainen lakkateollisuus.

Kotitaide 5,  1916

Japanista oli kerran lähetetty erääseen maailmannäyttelyyn muiden tavaroiden, mukana japanilaisesti lakattu pulpetti; takaisin palautettaessa ajautui laiva, millä tavarat kuljetettiin, rannalle ja tuli vettä täyteen. Kun mainittu pulpetti ongittiin kahdeksan kuukauden perästä merestä, ei lakka ollut lainkaan pilaantunut. Tässä mitä puhuvin todistus japanilaisen lakan erinomaisuudesta. Ja niinpä perustuikin japanilaisten talousesineiden ja huonekalujen kestävyys suurelta osalta japanilaisen lakan erinomaisuuteen.

Japanilainen lakka on lakkapuun (Rhus vernicifera) nestettä, jota saadaan nuoreen puuhun joko sen runkoon tai oksaan tehdystä haavasta, mistä lakka valuu harmaana väriltään ulos. Parhain lakkaneste saadaan puiden ollessa 14—15-vuotisia.

Saatava lakkaneste on kolmenlaista: paras näistä on n. s. ki-urushi, joka tippoina juoksee haavasta, mikä ulottuu ulkokuoren ja jältän väliin; toinen laji on n. s. seshine-urushi, joka saadaan puun oksista ja rungossa olevista oksakohdista; tämä on laadulleen edellistä huonompaa ja kovempaa, jonka vuoksi sitä käytetäänkin vain pohjustamiseen; vieläkin huonompaa on kolmas laji n. s. moku-yshi eli neste puun sisältä, johon sekoitetaan ensimäistä lajia, ennenkuin se lähetetään kauppaan.

Ennen lakkatehtailijan käsiin joutumistaan valmistellaan lakka suodattamalla ensin läpi villakankaan ja sitten hyvin ohuen paperin, jotta kuoripöly ja muut likaisuudet häviäisivät; tämän jälkeen se pannaan suureen puiseen astiaan ja hämmennetään sitä auringonpaisteessa. Tästä lakka saa tummanruskean värin, samalla kun siitä vesi haihtuu osin pois. Mutta jos tätä hämmentämistä jatketaan liiaksi, kuivuu lakkaa myöhemmin sangen vaikeasti.

Tämän jälkeen sekotetaan lakkaan n. s. ye-no-abura-öljyä noin 20%. Tämä öljy saadaan Perilla ocimoides’esta ja käytetään sitä muuten vettä läpäisemättömien kumipukujen valmistukseen. Pakan värittämiseksi otetaan punaväriä, indigoa, rautasuolaa j. n. e.; viimemainittu on joko rautasulfaattia tai rautaruostetta (japaniksi ohaguro).

Suodatettu tuore lakka on harmaa, hyvin sitkeä neste, jolla on oma suloinen hajunsa. Mikroskoopissa tarkastettuna huomaa sen olevan kahdenlaisia jyväsiä, suuremmat vaaleampia ja pienemmät tummempia ja nämät viimemainitut huomattavasti lukuisampia.

Suodatettu lakka, jonka ominaispaino on 1.0379, liuotetaan parhaiten puhtaalla lämmitetyllä alkkoholilla. Jälelle jäätällöin tummanruskea siirappimainen neste, joka on vedessä aivan liukenematon ja jota nimitetään urushiksi, acidlaccain-hapoksi; se sisältää hiiltä, vetyä ja happoa.

Lakassa on seuraavia aineita; laccain-happoa, vettä, kumia, typpimuodostumaa, erästä juoksevaa happoa sekä edellämainittua ye-no-aburaöljyä. Lakan laatu on riippuvainen laccainhapon ja veden määrästä ja on parhaimmassa lakassa enemmän happoa ja vähemmin vettä (80—85% laccain-happoa, 10% vettä). Tämän nojalla voi huonoa lakkaa parantaa hämmentämällä sitä auringonpaahteessa, jotta vesi siitä haihtuisi. Tällä on kumminkin rajansa, sillä lakka, joka ei alunpitäen ole hyvää, tulee tästä kovaksi. Toiselta puolen voi sen tehdä pehmeämmäksi lisäämällä siihen kuivaa öljyä. Hyvän lakan salaisuus on siis, että siinä on mahdollisimman vähän vettä tai öljyä, mutta on siitä huolimatta pehmeätä, s. o. että sillä on juokseva luonteensa.

Lakalla käsitellyt esineet pannaan, kun niille sivelty lakka tahdotaan saada kuivumaan, puulaatikkoon tai suljettuun pimeään huoneeseen, jotta kuivaminen tapahtuisi hyvin verkkaan, ilman ilmanvetoa ja päivänpaistetta. Sensijaan tarvitaan huomattava kosteusmäärä (80 %) ilmassa. Lakkaamistyölle soveliain vuodenaika on tämän vuoksi kevään ja kesän vaihdekausi. Jos ilma on kuiva, niin silloin ripustetaan kostutettu kangas huoneen seinälle sekä asetetaan huoneeseen vesiastioita. Talvikuukausia ei Japanissa käytetä lakkaustöissä juuri lainkaan. Lämpömäärä, joka on yli 36°:een, on vaarallinen lakan kuivumiselle, sopivin lämpömäärä on 20—27 astetta. Tässä muodostavat laccainhappo, typpi ja vesi kovettumiselle tärkeät alkuaineet, jolloin vesi liuottaa typen. Kumi sensijaan auttaa vain erilaisten aineiden yhdistymistä, typpi laccainhapon käymistä. Viimemainittuun ei imeydy lainkaan vettä kovetessa. Kun lakka kovettuu kosteassa hapessa toisen verran nopeammin kun kosteassa ilmassa, on todennäköistä, että lakan kovettuminen on muuan oksideerausmuoto. Edelleen huomattakoon että lakka ei kovetu sellaisessa ilmassa, mistä happi puuttuu, ja sitä voi säilyttää juoksevana 4 päivää hiilihapossa.

Vesi vaikuttaa lakkaan vahingollisesti siten, että se johtaa siinä löytyvän kumin paisumaan, ilmiö mikä on sen selvempi, minkä huonompaa lakka on, koska lajin huonotessa kumimäärä enenee lakassa. Toiselta puolen oksideerautuu lakassa löytyvä kumi vuosien kuluessa, niin että hyvään lakkaan 100 vuoden vanhana, vesi ei lainkaan enää vaikuta.

Lakkaa voidaan parantaa sitenkin, että siinä löytyvää kumi-määrää vähennetään ja laccain-hapon määrää enennetään. Sitä voidaan valmistaa keinotekoisesti, jolloin se sisältää melkein yksinomaan vain oksi-urushiehappoa (ainapa 90 %:iin). Se on läpinäkyvämpää, tasaisempaa ja veteen nähden kuten 100 vuotinen lakka.

Neste, joka nuorista puista saadaan, valmistetaan seuraaviksi lajeiksi, joiden japanilaiset nimet ovat: ro, nuritate, yo-hana, chuhana, ge-hana, naka-nuri ja seshine. Ro, muuan musta lakka, valmistetaan lisäämällä luonnonlakkaan erästä naisten käyttämää hampaiden värittämisainetta (n. s. raguro’a eli nestettä, jota saadaan kastamalla viilajauhoja etikkaan) ja panemalla sen noin kolmeksi päiväksi aurinkoon useasti sitä tällä ajalla hämmentäen. - Nuritate’a saadaan, kun hiomiskiveen käytettyä vettä ynnä hieman tärpättiä sekoitetaan luonnonlakan kanssa. Tätä lakkaa käytetään pohjustamiseen. - Yo-hana valmistetaan sekoittamalla silityskivivettä, tärpättiä ja hieman Ye-kasvista (Perilla ocymoides) saatavaa öljyä luonnonlakkaan, asettamalla tämä sekoitus päivänpaisteeseen ja hämmentämällä tätä kunnes se tulee mustaksi. — Jos öljymäärä otetaan runsaammaksi, saadaan chu-hana ja ge-hana-lakat. - Naka-nuri on luonnonlakkaa, mistä kaikki vesi on poistettu sekä senjälkeen auringonpaisteessa hämmennetty melkein mustaksi. - Seshine on sekoitus luonnonlakasta ja hiillytetystä puusta ynnä funorista, s. o. merilevistä valmistetusta kiilleaineesta (glasuurista). — Jos sekoitetaan seitsemän osaa puhdasta seshine-lakkaa kolmeen osaan eräitä muita aineita, saadaan n. s. makiye’a eli kultalakkaa.

Seshinelakan pääasiallisimmat käyttötavat ovat; 1) Pohjustusta varten pannaan lakka auringon paisteeseen tai tulen ääreen, jotta siitä haihtuisi vesi pois, jonka jälkeen siihen sekoitetaan benigara’a (rautaoksidia), asetetaan uudelleen auringon paisteeseen sekä suodatetaan ohuen paperin läpi. 2) Jos pohjustuksen tulee olla hyvin ohut, lisätään liuokseen hieman kamferia. 3) Paras tapa ensi sivellykseen käytettävän lakan valmistuksessa on sekoittaa ro-lakkaa seshinelakkaan. 4) Koroke- (reljefi-) lakkaukseen käytetään n. s. taka-mäkilakkaa, joka saadaan sekottamalla samat määrät ro- ja nuritate-lakkaa toisiinsa. Toinen puoli sekoituksesta keitetään ja hämmennetään, kun siihen on lisätty kamferia ja jauhoksi jauhettua puuhiiltä; sitten lisätään toinen puoli ja koko sekoitus suodatetaan ahkerasti nobe-lakka saadaan kamferista ja seshinelakasta; 6) None-lakka taas kamferista ja yoshino-lakasta. Kun kamferi pehmentää lakan, niin sitä käytetään parhaisiin taiteellisiin töihin vain hyvin varoten, tuskinpa lainkaan. 7) Sabi-ko-lakkaa käytetään reljefitöihin ja saadaan se seikoittamalla seshinelakkaan sama määrä hienoksijauhettua, poltettua Puari-vuoren savea.

Erilaatuisista lakeeraustyön kehityksen kulun aikana ilmenneistä muodoista mainittakoon:

1) Mitsuta-ye, jota käytetään erikoisemmin kukkajalustoissa ja seuraavasti: puuvillakangas liimataan puulle ja sen päälle vedetään mitsutalakkaa (tämä lakka on erikoinen laji luonnollista puulakkaa); sitten piirretään keltaisella lakalla lintuja, kukkia j. n. e.

2) Shunkei-nuri, keksitty 14-vuosisadalla, on siitä merkille pantava, että puun luonnollinen väri jää näkyväksi. Tekotapa on seuraava: Kun puu on huolellisesti silitetty, hierotaan sille alunakiille-ketto, täyttämään puun huokoset. Senjälkeen se väritetään joko itäintialaisella gamoija- kumillatai punasellarautaoksidilla, mihin onsekotettu taateliöljyä. Tätä hierotaan, kunnes pinta tulee sileäksi. Sitten sivellään kovalla harjalla puhdasta läpikuultavaa lakkaa yhdessä Perillä ocymoides’esta saadun öljyn kanssa.

3) Noshiro-nuri, nimitys siitä, että päävalmistus tapahtui 17-vuosisadalla Yamato’n piiriin kuuluvassa Noshirossa. Lakka on läpikuultavaa, vaaleankeltaista, jonka alta puun syyt näkyvät. Tämä laji on edellisen kanssa Japanin parhaita lakan käyttömuotoja. Alkujansa mentiin kauvas meren selälle kuivattamaan näitä lakkatöitä, jottei pöly pienimmässäkään muodossa olisi päässyt häiritsemään työn hienoutta. Esineet olivat seinäkannattimia, rasioita ja lautasia. Taitavin taiteilija tällä alalla on Ishioka Sho-ju-ro Noshirossa.

4) Wakasa-nuri, nimitys tälläkin valmistuspaikastaan Wakasasta, missä sen alku lasketaan vuodesta 1624. Lakka valmistettiin sekoittamalla punaista, vihreää, sinistä, keltaista ja mustaa - lakkaa toisiinsa; myöskin kultaa ja hopeaa käytettiin. Valmistusmenettely on seuraava; Ensin sivellään halutun värinen pohjalakka jasen vielä tuoreena ollessa puristetaan lehti, kukka j. n. e. mikä koristeeksi aijotaan käyttää, siihen, irroitetaan, jonka jälkeen työn annetaan kuivaa. Sitten levitetään kulta- ja hopealehti kautta koko pinnan ja annetaan uusi sivellys värillisellä lakalla. Sitten hangataan, kunnes kuvio tulee esille. Lopuksi pannaan viimeinen ketto läpinäkyvällä lakalla. Tällä tavalla käsitellään kirjatelineitä, pöytiä ja teerasioita, paperirullia y. m.

5) Zokoku-nuri on Tamakaji Zokoku’n v. 1624 keksimä ja käytetään sitä bambukorien lakkaamiseen punaisella tai mustalla lakalla ynnä niihin tekemällä kukkakoristeluja.

6) Sogan-nuri-lakkauksessa tehdään lintujen, kukkien, eläinten piirrokset kulta- tai hopealangoilla, ja tämän piirroksen päälle tulee musta lakka joka silitetään kunnes yllämainittu piirros tulee näkyviin. Tämä tyyli oli kukoistuksessaan 1804—1818.

7) Haritsu saiku, v. 1700 Haritsun ja hänen oppilaansa Mochizuki Hanzandn keksimä lakkatyö on sellainen, että lakkaan pannaan intarsian tavoin porsliinia, sarvea, tinaa ja norsunluuta.

Japanin lakkateollisuus on ikivanha. Jo keisari Koan’in hallitessa - hän nousi valtaistuimelle v. 392 - oli olemassa keisarillinen lakkateollisuusvirasto. 7-vuosisadalla otettiin lakkaesineitä verokappaleina vastaan. Tähän aikaan keksittiin punaisen lakan valmistus. Kahdeksannen vuosisadan ensi puoliskolla oli jo.viisi erilaista lakkaväriä käytännössä, samoin keksittiin noihin aikoihin perlemon käyttö intarsioissa ja kullan, hopean, kuparin janahkan lakkaaminen. - Lakkateollisuuden loistokausi alkoi kumminkin vuoden 1600 paikkeilla ja kestää yhä.

Hienon lakkatyön vaivaloisuudesta kuvan antaaksemme mainittakoon esimerkkinä, että lakkataiteilija Watanabe Tosen valmisti v. 1881 hallisijattarelleen tupakkarasian, joka oli 10 tuumaa pitkä, 6 syvä ja 8 korkea ja viipyi tässä työssä yhdeksän kuukautta. Hinta tästä oli 300 yen’iä = 1,548 Smk.

Ylläolevat tiedot Japanin lakkateollisuudesta perustuvat engl. "Transactions of the Asiatic Society of Japan" -nimisessä julkaisusarjassa O. Korschelfin ja H. Yoshidahr esittämään kirjoitukseen "The chemistry of Japanese Laccer".

10.3.18

Harmaita taloja maalaamaan! - Miten halpoja värejä valmistetaan.

Kouvolan Sanomat 71, 6.7.1926

Paljon on maassamme vielä "harmaita koteja" ulkonaisestikin. Ja värikkäistäkin löytää aina paikan ja toisen, jossa on korjauksen varaa. Kelirikon aikana saa "tekeväkin" monesti etsiä sopivaa hommaa. Kevät ja kevätkesä aina heinäaikaan asti on muutenkin sopiva aika maalaustöitten suoritukselle. Maalatkaamme harmaus pois kodeistamme! Hiukan vain huolta ja jokunen markka likoon, niin jo tuli lisää kauneutta ja ilon aihetta kotiimme. Mutta maalauksesta on myös hyötyä. Kauemminkin kestävät puiset rakennuksen osat, jos ne on maalilla ajan kammasta vastaan suojettu. Harvemmin syttyy pärekatto kipinöistä, jos sopiva maali estää sen sammaloitumasta. "Ei mikään niin kannata kuin talonkaupat ja punamultatynnörin käyttö" onkin sananpartena.

Höyläämättömän puupinnan maalaus vaatii vähimmän ammattitaitoa. Sehän suoritetaan joko kotona keitetyllä värillä, joka tulee halvimmaksi tai kaupoista saatavilla kivennäisväreillä. Monia keittovärin reseptejä on olemassa, mutta otettakoon tähän vain seuraava. Vedessä liuotetaan 1 kg. liimaa ja toisessa astiassa samoin 2 kg. vihtrilliä. Kahden tunnin liukenemisen jälkeen keitetään ne yhdessä lisäten 5 kg. ruisjauhoja sekä, jonkun aikaa keitettyä, 10 kiloa italianpunasta ja 6 litraa puutervaa. Jos haluaa vaalentaa väriä, voi sekoittaa liitujauhoa. Keitettäessä tehdään seos vettä lisäämällä sopivaksi sivellä. - Keltainen keittofäri tehdään keittämällä 2 kg. vihtrilliä, 2 kg. ruisjauhoja ja 1 litra suoloja sekä lisäämällä jonkun aikaa keitettyä 8 kg. keltamultaa ja liitujauhoa tai punamultaa sen mukaan miten tummaksi tai vaaleaksi väri halutaan. Keittoväri paranee mitä kauemmin sitä keittää. Seuraava keittämätön väri on myös kehuttu: 4 ltr. kuorittua maitoa, ¼ kg. sementtiä, 100 gr. maaliöljyä sekä tarpeen mukaan punamultaa sekoitetaan keskenään. -

Keittoväreistä on kestävin ja peittävin punainen väri. Se onkin kaunis väri luonnon keskellä, joskaan ei yhtä sopiva tiheissä asutusryhmissä. Jos pelätään liikaa punaisuutta sekä katon että seinien ollessa punaiset, niin voidaan pärekatto sivellä tervavedellä tai tervaöljyllä (saadaan 180 kg. tynnöreissä 3:— kg.), jonka sekaan voi sekoittaa keltamultaa, jolloin saadaan kaunis hopeaan vivahtava väri. Seinät voidaan tällöin maalata punaisiksi sekä listat ja nurkkavuorit valkoisiksi. Tai maalataan katto punaiseksi ja seinät keltaiseksi (tai ruskeiksi- keitto- tai tervavärillä.

Hyvin maalattuna on vähäpätöisin töllikin kaunis ja puoleensa vetävän näköinen, jotavastoin hyvästikin rakennettu talo näyttää yksitoikkoiselta ja ilottomalta maalaamattomana. Niinhän tuvan punainen seinä loistaa vihreän kasvillisuuden lomitse kuin kypsä mansikka aholla. Siveltimet siis heilumaan joka talossa ja "nurkat" uuteen uskoon. Iloisemmaksi siitä mielen saa ja elämänhalu kasvaa.

8.3.18

Värjäysohje mustille villalangoille.

Käsiteollisuus 5-8, 1920

1 kgr lankaa
40 litraa vettä
4 kgr lepänkuoria
15 litraa suomutaa.

Lepänkuoret keitetään 2—3 tuntia, siivilöidään ja tähän liemeen pannaan langat (kosteina) kiehumaan 1 tunniksi. Senjälkeen nostetaan langat padasta pois ja lepänkuori liemeen sekoitetaan suomuta, jota keitetään 10 minuuttia. Langat pannaan sitten uudelleen kosteina tähän seokseen ja keitetään 5 tuntia, jonka jälkeen ne pestään ja huuhdotaan monessa vedessä, että muta niistä irtaantuu pois.

Huom! Jos suomutaa säilytetään pitemmän aikaa, niin on se pidettävä lepänkuori vedessä (keitetyssä) ja varottava ettei se pääse jäätymään talvella.

Alli Kansanen.

7.3.18

Luonnonkirja, luku: Pohjoisen-palo eli Rewontulet.

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.

---

* Nykyjään on tullut tapauksia ilmiin, jotka, kerran perillensä tutkitut, lupaawat wahwistaa tässä osoitetun ja jo kauan aawistetun yhteyden elektriciteetin, magnetismin ja pohjoisen-palon wälillä.  - Herkkätuntoisien ja liiatenki wetotautisien ihmisten sanotaan näkewän, pimeässä suojassa, wäkewistä magneettiloista säteilewän likiperin pohjoisen-palon mukaista waloa.
§. 176.

Pohjoisen-paloon, tähän komeaan ilmaukseen, näyttää maan magnetismi paljon waikuttawan, sillä hywin herkät magneettineulat tulewat rauhattomaan heilumiseen, kuin pohjoinen kowin wirkeästi palaa, ja itse rewon-tulet nähdään liehuwan aina maan magneettisen pohjoisnawan suunnalla.*) Tätä waloa on nähty etelänawallaki, mutta erinomattain on kuitenki tätä ilmausta tarkasteltu meitä likemmän pohjoisnawan paremmin tunnetuilla tienoilla.

Suurimmassa komeudessansa näkyy pohjoisenpalo tulisäteisenä kaarena, joka seisoo taiwaanrannan tienoilla niin, että se näyttää, kuin koskisiwat molemmat kaaren päät maahan. Se ihana wärimuutos ja säteiden aiwan sukkela leweneminen ja häwiäminen synnyttäwät tälle ilmaukselle ihmeellisen moninaisuuden. Se walaisee useasti ihan kirkkaiksi polari-maiden wiikkokautiset yöt, ja meidänki paikoilla wälkkyy useasti pohjois-puolesta taiwasta rewontulien kelta-punainen walo jotenki kirkkaana.

Täydessä kauniissa jaloudessansa nähdään rewontulet ainoastaan ylhäisemmissä polari-maissa, ja tämä kuwaus 94, jolla me päätämme physikilliset ilmaukset, kuwailee arwattawasti aiwan huonosti tätä ihanata pohjoisen-paloa.

Luonnonkirja, luku: Wesikaari

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.
§. 148.

Wesikaari on wäriensä ihanuuden kautta niin merkillinen luonon ilmaus, että se enemmän kuin joku muu kehoittaa meitä sitä tarkastelemaan. Waikka kuki tietää, että sade ja päiwä-paiste owat yleiset eli järkiset syyt tähän ilmaukseen, niin ei kuitenkaan ole mahdollista tarkemmin selittää wesikaarta ainoastaan muutamilla sanoilla, siis annamme ainoastaan tärkeintä tietoa tästä ilmauksesta.

Että wesikaari syntyy walon taitteesta ja jakautumisesta, näkyy siitä, että ne särmiöllä eli prismalla esille saatetut wärit owat ihan samannäköiset ja seuraawat samassa järestyksessä kuin wesikaaressaki.

Usein on tilaisuutta nähdä ja tarkastella jotakuta ruohossa eli pensaassa riippuwata kasteen eli sateen pisarata, joka juoksuttaa silmään kirkkaan punaisen walosäteen. Kuin silmämme siaa eli kohtaa muuttelemme aina hiukan kerrallaan, niin wesi-pisareen wäri tästä muuttuu, ja me saamme nähdä saman pisareen ensin keltaisena sitte wiheriänä, sinisenä ja sini-punerwana, elikkä ihan wärittömänä. Tämä toteuttaa, että ne eräässä suunnassa wesi-pisaraan lankeawat säteet pisaralta taitetaan ja jaetaan wäri-säteisiin, joita silmä näkee, kuin se on niiden, ulosjuoksewien säteiden suunnassa. Me woimme siis ajatella tapahtuwaksi, että ne seitsemän särmiöllistä wäriä juoksewat silmäämme yht'aikaa seitsemästä eri pisarasta, kuin silmämme sattuu oleman tähän sopimassa paikassa. Hywin usein tapahtuu tämä weden roiskuessa wesi-puotteissa, höyry-laiwan siiwistä, ruiskukaiwoissa j. m., joissa auringon walo tapaa koko joukon putoawia wesi-pisaroita.

Ennen puolipäiwää näkyy wesikaari aina länteessä ja jälestä puolipäiwän idässä, niin että katsellessa wesikaarta on selkämme käännetty aurinkoa kohden ja edessämme seisoo sateen wesi kuin seinä. Synnyttääksensä wesitaarta, ei saa aurinko kuitenkaan olla kowin korkealla, ei todella 42 pykälätä eli gradia korkeammalla taiwaan rannasta. Sentähden nähdään tämä ilmaus tawallisesti aamulla elikkä iltapuolella päiwää, ja ainoastaan talwella, jolloin aurinko seisoo aiwan alaalla, näkyy se toisinaan myös puoltapäiwää läheisinä hetkinä. Oikeittain näyttää wesikaari erään mahdottoman suuren kehän, josta kuitenki se taiwaan rantaa eli horitsonttia alempana olewa osa ei ole meille näkywä. Toisinaan toki tapahtuu, että laiwan mastosta näkyy umpikehäisiäki wesikaaria. Kuin walosäteitä juoksee meidän silmäämme wesikaaren joka ainoasta kohdasta, niin silmämme on kuin kärki sellaisessa eräässä keilassa, jonka pohjapintana itse wesikaari on ja jonka akseliksi otetaan se suora linea eli wiiwa, joka wesikaaren keskipisteen läpi kulkee meidän silmäämme ja jonka linean pitennys tapaa myös selkämme takana auringon keskipistettä eli keskusta.

Tawallisesti näkyy wesikaaren wieressä wielä toinen niin kutsuttu Siwukaari, jouka wärit owat paljon waaleammat kuin ensimäisen. Tähän on syynä, että kuin ensimäisessä eli siinä oikeassa wesikaaressa walosäteet taitettuansa wiskataan takaisin ainoastaan yhden kerran, niin se toinen eli siwukaari syntyy sillä tawoin, että walosäteet ihan toisissa wesi-pisaroissa wiskauntuwat kahteen eri kertaan takaisin, josta syystä säteiden walo paljon heikkountuu. Myös on merkittäwä, että wiimeksi mainitussa kaaressa wärien juowat owat käännetyt järestänsä wastakkaisiksi pää-kaaren juowia suhteen, jossa aina punainen ou ulkomaisimpana ja suurimpana ja sini punerwa sisimpänä kehänä.

Luonnonkirja, luku: Wärit.

Luonnonkirja,
kotona ja kouluissa luettawa.
l:nen Osa:
Physikki,
Fredrik Schöderiltä.
Suomeksi kääntänyt
J. Innain.
Pränttiin toimittanut
Suomalaisen kirjallisuuden Seura Wiipurissa.
Wiipurissa, 1856.
Painettu C. W. Holmströmin tykönä.
§ 146


Jos pienellä peilillä m (kuwa 84) joku walosäde, ikkunaluukun reiästä o, johdatetaan ihan pimiään suojaan, niin walosäde tekee wastakkaisella seinällä t walkoisen pyöreän pilkan g. Mutta jos reiän eteen pannaan kolmilahkoinen eli -särmeinen lasi, niin kutsuttu prisma eli särmiö, josta p kuwailee poikkileikkaamaa, niin walosäde ei ainoastaan taitu eli poikkea suunnastansa, waan seinällä ilmauntuu myös r:rän ja u:n wälillä pitkäläntä kauniskarwainen walo-kuwaus monella erinäisellä wärillä, joista alimmainen u on sinipunerwa (wiolett), sen perästä tulee mustan-sininen (indigo-sininen), sitte sininen, wiheriä (ruohonpäinen), keltainen, ruskean keltainen eli puna-kellerwa (orange) ja wiimeksi punainen juowa r. Nämät wärit tässä seuraawat toisiansa samassa järjestyksessä kuin wesikaaressa, ja ne kutsutaan sentähden särmiöllisiksi eli wesikaaren wäriksi.


Niinmuodoin auringon walkea walosäde ei ainoastaan taitu prisinassa eli särmiössä, mutta myös hajoaa eli jakautuu seitsemään loistawaan erinäköiseen säteesen. Tästä syystä me sanomme, että walkea säde on yhdistettyä eli sekoitettua waloa, koska se syntyy seitsemästä muusta eri säteestä. Mahdollisuus jakaa waloa tulee yleiseen siitä, että walon alkuperäiset osat owat eri määrässä taittuwaiset. Jos me katselemme wärikuwainta r - u (kuw. 84), niin me näemme, että punainen walo on, sitä walosäteen taittumatta syntynyttä, walkeaa kuwausta g likempänä kuin se sini punerwa. Edellinen on siis wähimmän, jälkinäinen enimmän täittuwa. Mutta tähän epätasaiseen taittumiseen on syy siinä, että eri säteiden walolaineilla on oma eri pituutensa, samate kuin jokaisen tuonin erinäisyys syntyy äänilaineiden eri pituudesta.

Jos ne seitsemän prismasta juoksewaa sädettä kootaan kokoilemalla tinsillä, niin ne taas yhdistywät sen poltekohdassa walkeaksi waloksi. Tämä kokemus woidaan tehdä silläki tawoin, että kiekon eli kiekuran pintaan pannaan yhtä-suuria paperileikkaleita, jotka niin paljo kuin mahdollista owat samawärisiä kuin särmiölliset wärit. Kuin kiekuraa sitte pyöritetään, niin wärien waikutukset silmässä sekautuwat, ja kiekon pinta näyttää walkealle.

Walkeat kappaleet owat siis sellaisia, jotka wiskaawat takaisin kaikki walosäteet alkuperäisessä sekoituksessansa, mutta mustat kappaleet sitä wastaan nielemät ne kaikki. Waan tuskin löytyy yhtäkään kappaletta, joka täydessä mitassa eli täydellisesti wiskaisi takaisin taikka nielisi kaikki sitä tapaamat walosäteet. Sentähden owat walkeat kappaleet oikeittain harmaita eli wähemmässä määrässä walkeoita aina mustaan saakka.

Wielä on sellaisiaki kappaleita, joiden atomit owat niin järjestetyt, että toisien walolaineiden wapajamiset tukkuuaan häwiäwät niiden pintaan, toisien taas wiskataan muuttumattomina takaisin. Punainen kappale esimerkiksi häwittää kaikki muut siihen lankeawan sekoitetun walon wärisäteet, ja ainoastaan se punainen säde wiskautuu takaisin. Samoin selitetään kaiket muutki kappaleiden wärit, niinkuin sininen, wiheriäs, keltainen j. n. e.


§ 147.

Muutamien kappaleiden wärit hawaitaan wasta silloin, kuin niitä katsellaan suuremmassa koossa eli tukussa. Tämä on laita esimerkiksi lasin ja jään kanssa, jotka hienoina eli ohuina lewyinä owat wärittömiä, mutta paksumpina palaisina näytäwät sinisille taikka ruohonpäisille. Koko atmospherin paksuisena läjänä on ilmallaki kaunis sininen wäri. Jos ilmaa ei ollenkaan olisi, niin taiwaan awaruus näkyisi mustalle. Taiwaan awara laki näyttääki todella, katsottuna korkeilta wuorilta, mustansiniselle sentähden, että awaruuden musta pimeys pilkoittaa sen wuoren yli olewan ohuwemman ja myös wähemmän tiheän ilma-kerran läwitse. Lakealla paikalla näyttää ilman sineys musteinmalle meidän päämme päällä kuin taiwaan rannassa siitä syystä, että me taiwaan rantaa katsomme paksumman ilmakerran läwitse, kuin joka meidän päämme yläpuolella on. Kaukaiset wuoret ja kukkulat saamat sineytensä siitä awarasta ilmakerrata joka on niiden ja meidän silmämme wälillä.

Taiwaan punainen ja keltainen wäri, joita sanotaan aamu- ja iltaruskoksi, tulee ilmassa olewasta wesihöyrystä, jolla juuri silloin kuin se sumutilastansa muuttu warsinaiseksi eli ilmalliseksi höyryksi, on omaisuus laskea ainoastaan sen punaisen ja keltaisen walon läwitsensä. Tämmöinen sumun muuttuminen tapahtuu juuri päiwän ilta- ja aamuaikoina.

2.3.18

Henrich Steffens: Om Färgernes betydelse i Naturen. (II)

Mnemosyne 7, 1823

(Slutet från Mnemos. Martii.)

Men de brokiga färgerne försvinna med de metaller, hos hvilka den häftiga striden mellan motsatta rigtningar åger rum, och de visa sig blott som främlingar, framkallade af metallerne, under den herrskande jordens epoch, der den ensidigt herrskande förstelningenråder, och återinfinna sig förstiden ståndigt rörliga liflika luften, och hos de lefvande vexterne och djuren.

Söka vi nu den medelpunct för all materie, i hvilke, alla dessa rigtningar, så väl af det Hvita och Svarta, som af den rörligare och liflikare färgbilden, på ett fullkomligen likgiltigt sått förlora sig, så att de ur denna medelpunct kunna genom lifsfunctionernas yrtre, liftande bestämning än på det ena, än på det andra sättet framkallas, så finna vi den, såsom alla erfaranden enstämmigt ådagalägga, i vattnet. Ty alla dessa oxydationer och hydrogenisationer af mecallerne formedlas genom vattnet, såsom de lärorika försöken af Madam Fulhame, och de allmänt bekanta med den bekräftande galvaniska stapeln bevisa. Och ingen, som med en allmännare och mer omfattande blick öfverskådar den närvarande Physiken, skall tvifla, att Galvanismens form är den som bestämmer den börjande processen. Detta har från så många sidor och så mångfaldigt blifvit bevist, i synnerhet af Ritter, att vi kunna befrias i från dess vidlöftigare utveckling. Alla dessa från det ljusare i det dunklare öfvergående Metalloxyder röja dessa förändringar blott när de äro fuktiga, och ej det saltsyrade och saltpetersyrade silfret allena, utan ock den orangeröda kopparoxyden, den gröngula silfveroxyden, och utanalltvifvel alla på berörda, sätt föränderliga metalloxyder, förblifva oförändrade, då de äro torra. Vid hvarje oxydations- eller hydrogenisations- och neutralisations-process blifver vattnet uttänjt, eller, såsom chemisterne uttrycka sig, sönderdeladt, eller alstradt, och i denna hänsigt är detsamma den likgiltiga, obestämda, oändliga basis för alla färger.

Men vattnet år ock det allmännaste Gråa i naturen. Hafvet visar sig differenseradt och spelande i färger endast der det bryter sig mot stränder och jemna bäddar, och det Gråa i atmosphaeren är, såsom man allmänt känner, detsamma som dess vattenproduction.

I det nu ur det allmänna och oändliga Gråa, som har till sin basis den stela motsatsen mellan hvitt och svart, färgbilden uppkommer, eller fastmera bildar sig i och med denna sin allmänna verld, upptäcka vi tillika deri spåren af det högre lifvet; nämligen i den härskande Tripliciteten, då hos det Hvita och Svarta blott Dupliciteten år rådande. Ty ehuru det Röda och Blåa anses som en lefvande motsats, får man dock ingalunda betrakta det Gula som blotta indifferensen mellan begge. Det Hvita och Svarta äro nemligen mot hvarandra endast genom sin relation, och det Gråa uttrycker ingenting annat, än det likgiltiga af denna relation. Hos färgerne deremot år medelpuncten, och med denna extremireterne, verkligen sjelfstindiga och ha sin grund i sig sjelfr säsom vår van har bevisat. Och denna sjelfstandighet förlorar sig aldrig, utan bibehåller sig, så länge functionerha lefva, också i det skenbaraste minimum af den motsatta blandningen. Men deraf följer nu, att det hela genomtränger sig i hvarje lem, och framkallar just derigenom ett högre, rörligare lif, i det Rödt, Gult och Blått visa sig som lika så många medelpuncter af en oandlig motsats.

Denna motsats är nu, ehuru på ett mer lefvande sätt, densamma, bemärkte som vi i Hvitt och Svart, fastän som en blott skenbart död förstelning. Ty det Röda och Blåa visar oss åter motstriden mellan oxydationen och hydrogenisationen. Till och med hos det försfa grodd till den prismatiska färgbilden, som frambryter ur det i metallernas rad herrskande Gråa, känna vi det Röda på den stela, således mest individualiserade metallens sida, i kopparn, det Blåa på den expanderade, således universella metallens sida, i blyet, och det Gula hos det midtemellanstående ädlare guldet: och just denna färg renast, såsom det likasom i massans medelpunct fixerade ljuset.

Men Herrschels och Ritters; försök stämma alldeles öfverens, ja de utmärka på ett lärorikt sätt detsamma. Ty i det Ritter bevisar, att den röda färgen i den prismatiska bilden icke blott underhåller, utan ock framkallar oxydationen, men att den blåa färgen hydrogeniserar, så är den individuellare contractionhen på den röda färgens sida, men den universellare expansionen på den blåas sida. Men i det allmanna sammanhang mellan alla ting är en kropps contraction (genom oxydationen) omedelbart förknippad med expansionen af omgifningen, hvilket enligt Herschel framkallar företeelsen af värmets uppväckande i den röda färgen. Äfvenså är hvarje expansion hos en kropp förknippad med omgifningens contraction, hvarigenom enligt Herrschel företeelsen at den relativa värmeförminskningen i den blåa färgen alstras. Men att det Herrschelska i akttagandet icke grundar sig i någon irring, det har, oaktadt allt hvad Leslie, Wünsch och andra säga deremot, Ritters grundliga critiska undersökning bevisat.

Af det hittills sagda sluta vi, hvad deraf med nödvändighet måste slutas, öfvertygade, att i akttagandet af den evigt consequenta naturen, allenast vi åro på rätta vägen, icke skall motsäga oss.

Då nämligen Gråa är indifferensen af det Hvita och Svarta, och tillika den universella, obestämda, icke individualiserade företeelsen af alla färger, så är det klart, att der det Hvita och Svarta hållas i beständig spänning mot hvarandra, utan att indifferensera sig i det Gråa, der kan det enas mera lefvande i bildande i det andra förmedlas blott genom färgernes rörligare motsats. Ty färgerne äro ju intet annat, än lifvet af det Gråa, hvilket det Hvita och Svarta, i sin spänning mot hvarandra, likaledes aro. Men alla ljusa färger åro till blott genom det Hvitas magt, alla dunka genom det Svartas. Det som således gäller om det Hvitas och Svartas spänning, gäller ock om de ljusa och mörka i allmänhet. Det är säkert, att dagsljuset är förknippadt med en oxydationsprocess, såsom de anförda hydrogenisationer af metalloxyderne, plantorna, o. s, v. bevisa.

En hydrogenisation i det Mörka måste vi redan derföre antaga, att det är det Ljusa motsatt, om också icke andra påtagliga verksaker, dem vi efteråt skola omnämna, bestyrkte detta. Till och med en konstgjord ljusning genom den skinande lågan hydrogeniserar, såsom Decandolle har bevisat genom sina försök med vexter. Man föreställe sig har intet extrem af oxydationen eller hydrogenisationen, sådant som det groft sinnliga chemiska experimentet är i stånd att fixera; endast den lefvande combinationen är i stånd att tillvinna betraktelsen dessa stilla yttringar.

Kortligen: mellan alla ljusa och mörka kroppar, som beröra hvarandra och ömsesidigt göra hvarandra ett motstånd, måste en färgbild lik lågan frambryta, såsom mellan den hvita talgen och den svarta ljusbranden, utmärkande den lefvande, genom spanningen underhållna motsatsen. Denna färgbild är osynlig om dagen, såsom lågan är i solsken, men visar sig icke i dunklet, emedan dunklet uppbafver spanningen mellan Hvitt och Svart, och jemte denna vilkoret för företeelsen. derför år Prismat för denna mera lefvande motsats, hvad Mikroskopet är för de små eljest osynliga föremålen, en upptäckare, alldeles icke frambringare af densamma. Och man behöfver icke engång ett prisma, för att upptäcka den lefvande, mellan Hvitt och Svart förborgade färgflamman. Man måle endast en djupt svart quadrat, ungefär en half tum lång och bred, på ett hvitt papper: dessutom måle man en fyrkantig svart rand, ungefär en fjerndels tum bred och två tum lång, hvilken på alla sidor omsluter en lång, smal, tre till fyra linier bred hvit yta. Begge betrakre man länge och noga, med nästan tillslutna ögon. Härvid röra sig ögonen af sig sjelfva hastigt blinkande opp och ned. Således i bildas det Hvita i det Svarta, det Svarta i det Hvita, och ur detta i bildande uppkommer i sjelfva fullkomligen efter den Götheska färgfördelningens lagar, vid en nedvänd vinkel af ett prisma, nämligen, vidden svarta ytan på svart grund upptill råd och gul, nedtill blå. Vi hafva rätt tydligt sett dessa färgade ränder, under hundrafaldigt upprepande, ehuru smala. Som det tyckes, lyckas det för en närsynt alldeles icke, eller med svårighet. Med någon uppmärksamhet kan enhvar, som ej år närsynt, anställa försöket.

I en annan hänsigt tråder det förspridande prismat i motsats mot det concentrerande brånnglaset, och den prismatiska färgbilden, som framkallas i den dunkla kammarn, eller genom ett kegelformigt prismas ljusförspridning, åv lågan, kedjad vid motsatsen af det Hvita och Svarta, äfvensom den låga, hvilken genom hvarje förbränning, också genom brånnglaset, framkallas, är den i sig rörligare färgbilden, frambrytande på ett mer lefvande sått ur samma motsats. Der färgbilden visar sig, har motsatsen mellan det Ljusa och Dunkla blifvit frambragt, eller skall den blifva det, och betvingad af denna visar den sig, skild från lågan, blott genom sin rigtning, ingalunda genom sin function.

Att det så förhåller sig, bevisa på tagligen de noggrannare försöken med det hvita saltsyrade silfrer. Vi hafva nämligen hos Hr Dr Seebeck i Jena sett skona, sorgfälligt bibehållna praeparater af detta mot ljusactionen så rörliga salt, hvilka, då de i ett mörkt rum utsattes för den prismatiska bildens inverkan, icke allenast blefvo svarta i den blåa färgen, och hvita i den röda, utan ock på det tydligaste till och med hade erhållit prismats färger, ehuru något mattare, så att det eljest hvita visade sig rödt, det eljest svarta blått, men i midten gult. Dessa med stor sorgfållighet anstålida forsåk, som på mångfaldigt sått åro modificerade, har upptäckaren, tyvärr icke gjort bekanta. Men de synas oss högst vigtiga. Ty är det icke klart, att färgerne har åro identiska med functionerna? att dessa rörligare momenter, liksom den färgade lågan ur de brinnande kropparne, frambryta ur motsatsen af det Ljusa och Mörka, bundna blott vid denna allmanna motsats? Den röda färgen sluter sig i allmänhet till den hvita, såsom den ock, i de bekanta försöken af Göthe, strålar  in i det Hvita, till den blåa och svarta, såsom likaledes i de omnämnda försöken. Men att denna ursprungliga fördelning på mångahanda sått kan modificeras, derpå tvifla vi alldeles icke.

Lagarne för färgernes fördelning vid motsatta dunkla ränder af ljusa kroppar, och ljusa ränder af dunkla, vid en upp eller nedvänd brytande vinkel i prismat, öppna ett oandligt falt för betraktelsen, hvilket Göthe så lyckligen vunnit, och för theorien om ljuset skall blifva af en afgörande vigt, men hår blott kan antydas. Emedlertid fortjenar det väl anmärkas, att någonting denna fördelning liknande yttrar sig till och med vid lågorna, i synnerhet hos de brinnande metaller, i det de ursprungligt contraherade metallerne brinna med rödare, eller brokigare låga, såsom koppar, jern,  o. s. v.; de expanderade med blå, såsom antimonium, arsenik, till och med svafvel och phosphor. Men den högsta intensitet hos lågan synes upphåfva motsatsen, och förvandla den i ett bart, ljust sken, såsom hvitglodningshettan, förbränningen af phosphor i syrgas,  o. s. v.

Äfven de mångahanda modificationer af ljusfunctionerna i den prismatiska bilden, genom prismemes olika skaffenhet, behafva blifvit högst vigtiga genom Ritters skarpsinniga och strängt profvande combinatoriska sammanställning af Herrschels, Englefields, Leslie's och Wünschs försök.

Men vid alla dessa undersökningar skola vi aldrig glömma; att till och med motsatsen af det Ljusa bör betraktas blott som ljusfunction,och attsjelfva ljuset genom denna motsats lika litet trader ur sin enhet, som själen genom växelstriden af egna tänkar uppbafver sitt vasens enhet.

Lågan är således sammantrångningen af ljusets individualiserade verksamhet, hvilken på det mest lefvande sätt frambryter midt ur motsatsen af Ljuset och Dunklet. Och då Hvitt och Svart är en mera individuell framställning af det Ljusa om dagen och det Mörka om natten, så är färgbilden åfer den högre individualiseringen af det Hvita och Svarta, i det den högre tripliciteten frambryter ur den yttre motsatsen; men denna återföres sjelf, genom lågans högsta individualisering, till den ursprungliga lefvande enhet, från hvilken hon hårstammar.

Der ett maximum af förmörkelse framträder, der finnes ingen låga, utan blott en eldig glöd, det yttersta afconcentrationen, hvilket tillbakatränger färgbildens mellanlänkar, för att strax framställa det högsta. Genom den röda glöden frambryter derföre åter det Hvitas förstelning såsom aska. Så se vi på ljuset, der hvarest sotet antyder den högsta spänning af det brännbara, således förmörkelse, på spetsen af ljusbranden, glöden midt ur den rörliga lågan tillkånnagifva öfvergången till den motsatta ytterligheten af det förbrända, och derför betäckt med aska. På samma sätt lysa i mörkret ljusmagneterne, diamanten, den cantonska phosphorn, ruttet tråd, hafsvattnet, och så många andra kroppar, sedan de varit utsatta för solljuset. I ljuset framkallas nämligen en stilla hydrogenisation genom atmosphaerens rådande oxydation. I mörkret utbryter denna, stegrad och spannd genom den herrskande hydrogenisationen, i en stilla förbränning, hvilken genom phosphorescensen uppenbarar sig.

Vi kunna anse det Röda, som i färgbilden framträder i det Violetta, såsom det groende anlaget till en ny motsats, såsom ett Rödt, hvilket på samma sätt frambryter ur ytterligheten af det Blåa, som glöden ur det Svarta i kolet. Den stilla glöden hos ljusmagneterne frambryter likaledes i den blåa färgen i prismat, såsom Wilson för längre tid sedan, sednare Ritter hafva bevisat.

Öfvervåge vi noga hvad framstalldt är, så kunna vi icke tvifla derpå, att alla pigmentet, de metalliska så väl som de vegetabiliska, böra anses som förborgade lågor, fixerade grader af densamma, och det så, att de fixerade functionernas egna beskaffenhet genom färgen låter upptaccka sig. Väl skall det nacppeligen blifva möjligt, att följadessa fnnctiöner åt i alla deras stilla förändringar, emedan inveeklingarne äro nastp.n oändliga, såvida det Ljusa acfvensom det Dunkla genomlöpa alla färgbildens grader, och hvarje färg kan dela alla modiflcationer af det Ljusa och Dunkla. Emedlertid ligga i hvarje färg helt visst alla de andra, och ho, många pigmenter se vi dem framträda på ett märkvärdigt sätt vid det minsta vidrörande.

Så Winter's mineraliska chamaeleon, eller hydrogeniserade brunstensoxyd, hos hvilken hydrogenisationen acr så energisk, att till och med kali i motsats mot detsamma upptrader som syre och neutraliserar sig dermed. När också blott den minsta syra framkallar oxydationens function, så stegrar sig först den allmännare hydrogenisationen och massan förvandlas från dunkelgräsgrön till svartgrön och svart. Utur detta Svarta uppstår nu den blåa färgen, först svartblå, sedan rent blå. Utur denna frambryter det Röda, genom det Violettblåa, Violetta, Violettpurpurfärgade, Purpurfärgade, Purpurröda, Rubinröda, och stannar vid morgonrodnans eldfärg: alldeles som elden af det glödande kolet, hvilken endast genom en lifligare action, med tillbakadrifvande af alla mellangrader, ögonblickligt framkallar det eldigt extremum ur det dystra Svarta.

Hvad som upphåfver den stilla oxydationen, till och med vidrörningen med fingret när mängden är ringa, förstör den röda färgen, och återställer hastigt den gröna.

De hos vexterne fixerade i jusfunctioner genomlöpa dylika grader, såsom Wahlenberg har visat. Så blir den gröna färgen hos extractet genom kali gul, såsom af båren till Rhamnus catharticus och af knopparne till Populus balsamifera. De gula blifva genom kali röda (eller brunröda), såsom af rötterne till Curcuma; de röda blifva genom kali violetta, såsom hos Fernambukträdet; de skarlakanröda blifva genom samma reagens blåa, såsom extract af blombladen till Papaver dubium; de violetta åndtligen blifva derigenom gröna, såsom det af baren till Arctana spicata, och af blombladen till Viola odorata. Den i början gröna färgen blir således småningom af kalt ombytt i gul, röd, blå, och derpå åter i grön. Alla dessa genom kali framkallade färger blifva icke allenast genom syror åter upphäfna, utan många naturliga blifva genom de sednare förändrade, och det i en omvand ordning — således från grön till blå, röd, o. s. v., alldeles som den ofvannämnda chamaeleon.

För att begripa beskaffenheten af denna förvandling, måste vi öfvervaga följande. Kali verkar såsom en uppväckare af hydrogenisationen, hvarpå vi icke kunna tvifla, emedan det dels år de oxyderande syrorna motsatt, dels färgerne ofta förandras i ljuset, hvilket för vexterne är hydrogeniserande, i samma ordning, som genom kali. Så blifva de gulaktiga rödbruna, såsom hos extract af barken till Alnus, den röda Blomkronan af Pulkmonaria blir blå, o. s. v. Detta hydrogeniserande reagens stegrar således först oxydationenr och genomlöper derför alltid den röda färgen, hvilken vanligen också har år ljus, intilldess det Blåa frambryter ut der ljusare Röda. Syran tager en omvänd vag, densamma som chamaeleon.

De stillaste färgspel framträda vid metallemes anlöpning, hvilket händer, sedan retelsen af en ljusare oxydation blifvit tillbakaträngd, mest med de följder af färger, som vår vin benämner monotona och disharmoniska. Dessa hafva ett högre interesse i naturen än i konsten, emedan de hanvisa på sinspelande uppkomst. Så alla regnbågens färger, hvilka framträda i full prakt och bågformigt i spetsglasmalm, mindretydligt i blyglans och jernglans. Mångengång är ett ljusare Blått lätt förbundet med ljusare Grönt och litet rödt och Gult, såsom i Wismuth, brokig kopparmalm, kopparkis: ofta blir der ett dunkelt Brunt, Blått, Grönt och Gult på engång, såsom hos Elbejernglans, och det i synnerhet praktfullt. Alla dessa färger äro nu nog tydligt lätta spel af oxydation och hydrogenisation, frambrytande mellan det Ljusare af en börjande förblekning och den mörkare metallen, och uppväckt genom det atmosphaeriska vattnets lätta rörlighet. Derför går svaflet, som i denne förbindelse förmår synnerligen lätt utvidga vattnet, metallerne framförallt fattliga derföre.

De harmoniska färgerne förekomma väl sällan i naturen, likväl på ett satt, som är ganska märkvärdigt, och påtagligen bekräftar vår vans åsigt — naturligen hos de opaliserande fossilierne. Labradorstenen visar oss dessa företeelser endast orent, emedan förvittringen, mer eller mindre förborgad, hos den framkallar färgvexlingen; men denna är förknippad med den allsmaktiga metamorphos, som älskar de monotons, öfvergångar. Renast och lärorikast företer sig de harmoniska färgernes samvaro, och det sålunda, att de ömsesidigt förhöja hvarandra, och framkalla emellan sig det Universella af hela raden, det Gråa i ogalen. Att opalens harmoniska färgspel framträder ur det allmännare Gråa hos vattnet, tillåter intet tvifvelsmål; ty opalen aflemnar en betydlig mängd vatten, och den döda opalen (hydrophan) upplifvas åter genom neddoppande i vatten, hvarigenom det utslocknade färgspelet åter uppväckes. Här visar sig nu en spänning af sjelfva den lefvande färgbilden, utur hvilken, såsom i lågan, enheten åter framträder i dupliciteten. Men der denna framträder, uppkommer en sann musik; themat genomgås, till dess alla toner upplösa sig i en harmoni. Midt emot det brinnande Röda framter sig det mest glänsande Gröna, försmältande hela raden af färger i en accord. Som en lugn genomgångspunct framter sig det mildrande Gråa, hastigt uppkommande, och försvinner; då frambryter det Gula, och midtemot det, såsom en, ny fullständig accord, det Blåa och Röda i det Violetta. Ännu engång framter sig, i ett hastigt förbiilande moment, det Gråa, och ur detta den tredje allt lösande accorden, det Blåa, med midtemot stående Rödt och Gult som orange. Försyntare, tillbakaträngd, visar sig hos den allmänna opalen endast spelet af ett blekare Blått, med ett till orangen sig närmande Brandgult. Att på ett reflecterande sätt sönderdela det undersamma spelet af vatten utvidgadt genom kiseljord, torde väl vara omöjligt. Men det böre vi uttryckligen anmärka, att färgen hos den starkt opaliserande fossilen, så väl hos den ädla, som allmänna opalen, är alldeles icke, såsom det i beskrifningar heter, hvit, utan verkligen grå.

Vi sluta vår betraktelse med några korta satser och frågor.

Bör morgonrodnaden icke anses som röda sidan af den dagligt sig rörande färgbilden, hvilken kastar sig in i det Ljusa af dagen? middagen som det herrskande Gula? och aftonrodnaden som det Violetta, hvilket förlorar sig in i den mörka natten?

Är icke firgernes djupa betydelse redan deraf tydlig, att vexternes högsta functioner fängslas af färgerne, och tillbakaträda? Så dofta icke vexter med rena glansande färger, och hos de doftande blomstren visa sig färgerne mer blygsamt, förlorasig mer eller mindre i det oändliga, obestämda Gråa. Man jemnföre tulpanerne med nattviolerne! Till och med hos de brokiga nejlikorna äro färgerne grumliga och orena.

Är icke på en högre ståndpunct fåglarnes sång detsamma som blomstrens dofter? Och äfven denna förstummas, så snart glansande, med rena bländande färger prydda fjedrar framträda. Derför finnas sångfåglarne talrikare mot norden, der fjädrarne mindre glänsande, mattare förlora sig i Grått. Man jemnföre våra näktergalar och lärkor med papegojorna!

Uppträder i totalorganismens stora färgmusik det Gröna hos vexterne mot det Röda hos de högre djuren, såsom i opalens harmoniska färgspel?

Hos de högre djuren framträder den prismatiska färgbilden i det arteriella och venösa systemet. Den universella förmörkelsen är tillbakaträngd, söker på sin högd tränga sig fram i portådersystemet af den vegetativa bukhålan; men den hvita färgen har, som en inre allman dag, fri från all vexling, uppgått i nervsystemet. Den allmänna hvita färgen häntyder, i synnerhet hos menniskan, på den lugna dödens förstelning, den röda färgen på en sjuklig, dödande rörlighet. En innerlig försmältning och ordnad temperatur af begge är den högsta helsa och skönhet.

Hvad vi här åstadkommit, är ringa, många problemer äro icke lösta, knappt vidrörda. Månget tvifvelsmål återstår ännu att häfva, och motsägelser skola uppkomma, hvilka vi till en del ana. Emedlertid tro vi om icke helt och hållit hafva förfelas rätta vägen. Några accorder äro anslagna, öch det är hela naturen som återljudar. Men rädda träda vi tillbaka för denna afton- och morgonrodnadens eldiga vexlande glöd, för dessa färger, hvilka såsom en stum hemlighet hvila hos de mångfaldiga blomstren, fasthållas af de idla stenar i jordens förborgade förstelnade massa; för detta oändliga svallande färghaf, hvilket i gåtlika uppsväljningar möter oss ur luft, haf, jord, djur och vexter, och framförallt der som en musik, upplösande alla toner i en gemensam accord, hvarest naturen, på det lifligaste upprörd, i varm förtjusning spelar på alla strängar.

1.3.18

Henrich Steffens: Om Färgernes betydelse i Naturen. (I)

Mnemosyne 3, 1823

Om Färgernes betydelse i Naturen.
Henrich Steffens.

Inledning.

Nästföljande Uppsats beledsagade Runges förträffliga framställning af Färgklotet, och för att inse hvad förhållande den äger till densamma, att nödigt att erinra, att Runge förestålde sig de tre enkla färgerne såsom framträdande i sin största renhet i vinklarne af en triangel; att han genomskar sidorna af denna triangel genom en annan, omvänd, så att den renaste framställningen af en jemn blandning af två och två färger föll på den andra triangelns vinklar; att han vidare benämnde de enkla färgernes öfvergångar i hvarandra monotona, men motsatsen, som äger rum mellan en enkel färg (vid den ena triangelns vinkel) och en sammansatt (vid den gent emot stående vinkeln af den andra triangeln), en harmonisk.

Det kunde synas betänkligt, att låta trycka en uppsats, som grundar sig på den så mycket bestridda Göthiska färg theorien, utan att bemota de många i nkast, som mot denna blifvit gjorda. Då hvarje försök att forsvara Göthe's åsigt mot den rådande, nödvändigt måste misslyckas, om det icke i en lärorik utförlighet med klarhet upptager stridens hufvudpunct, hvilket blott i en egen skrift är möjligt; då hvarje lätt behandling af detta vigtiga ämne endast skulle oka missförstånden, så hafva vi har afsagt att inblanda oss i denna strid. Men under stridiga åsigter synes det oss ej öfverflödigt att välja någon, för att försöka dess användbarhet i en rigtning, på hvilken dess motståndare icke gifvit akt, och sålunda hoppas vi, skall denna uppsats, som utkom tidigare an Göthe's färglara, också ännu icke vara helt och hållet öfverflödig.

---

I färgerne spelar Naturens finaste ande, och i det de framte sig har med lätt hand uppdragna, lätt omvexlande, på mångfaldigt sätt spelande, der fasthållna, likasom förstärkta, visa de, så i lefvande som döda ting, bestämda rigtningar och spel af ett högre lif, hvilket vi väl kunna skåda, men svårligen följa i de snabba vändningar af den flerfaldiga omvexlingen. Hvad som för det gröfre sinnet visar sig såsom något åtskildt, upptages genom färgernes öfverensståmmelsei en högre enhet, och hvad som synes vara Ett, ingår genom färgernes snabba omvexling och intagande öfvergangar, i ett finare lif, lifligt spelande emot sig.

Redan tidigt anade man färgernes innerliga förvandtskap med ljuset, och om vi lärt oss tydligt inse, att jordens skapare- och andeförmåga visst icke framställer sig i tanklösa och förvirrade productioner, så är den åsigt icke för oss främmande, att ljuset renast speglar sig i färgerne, likasom själen i sina tänkar, och att de måtte vara de klaraste och mest andelika yttringar af stora och djupa naturideer. Ty likasom i tonerne en inre verld utvecklar sig, full af öfverensstammelse och lif, i hvilken alla tillvarandets former upplösas och återfödas för det inre sinnet, så synes ock med färgerne för synen opp nas en högre och andelikare åsigt af alla tillvarandets förhållanden. Skillnåden är blott, att tonerne, också då deras bestämda rigtning med språket försvinner, och desamma omvexlande och innerligt ingripande i hvarandra förlora sig i en oandlig melodi, helt och hållet upplösa sig i känsla, och sålunda synas oss innerligt beslägtade i ned vårt innersta, egnaste tillvarande; då skådandet deremot förlorar sig i verldens oändlighet, och msdelpuneten för färgernes harmoni synes uppkomma ur de innersta djupen af hela skapelsen. Sålunda synas oss tonerne väl icke mera begripliga, men dock mera nära, färgerne väl icke mera främmande, men mera aflagsna. Med språket gror en förvirring af mångfaldig art. Språken skilja sig sjelfva emellan sig och i nom sig; begrepp uppkomma, stridande mot andra, och inbördes förstörelse och motsägelse synas för vår blick undandölis den högre enheten af lifvet. Men öfver språket står såsom dess inre anda Musiken, i hvilken tonerne, liksom gladtigare, ungdomligare själar, förena sig j en frisk kamp, krig och fred förmäla sig evigt, en hvar fattar alla de öfriga, upptager, enligt sin natur, det svåraste lätt, bortskänker spelande det heligaste, och återförvårfvar det lekande. Så ock färgerne i naturen. Under det tingen kampande och förstorande upptiada mot hvarandra, synas de i ljusa dansar fira sjelfva förstörelsen. Ej med lifvet ensamt forbinda de sig; ur sjelfva förödelsen, ur upplösningen framträda de skämtande, och ett lätt, brokigt, lefvande färgspel synes ofta vara undergångens muntra grafsång.

Och likval råder i detta färgernes och tonernas fria, lätta lif en sträng lag, såsom öfverallt lagen framträder der, hvarest friheten trifves friskast och gladast.

Att fatta denna lag i dess hufvudmomenter, är Naturforskarns sak. Tyvårr syntes afsigten vara mer att forklara den, an att enkelt kanna den i sin framställning. Och denna olägenhet har hvarje förklaring:, hvilken såsom en håftpunct vid ett yttre, hvarutur juse det som efterforskas enligt sitt väsende skall uppkomma, forhållande sig dertill som en verkan tillsin orsak, upphafvande all lefvande egenhet hos det som förklaras, förvandlar det tillen skugga af något annat, så att den på ett underbart sätt förmår bedraga oss med den torna besittningen af någonting hvilket endast år drömdt. Ehuru naturforskare, såsom alla menniskor, då man angriper föråldrade fordomar, plåga blifva onda — och vid den åsigt, som motsäger den herrskande förklaringenaf färgerne, icke utan skål, såvida de, ledda af en rigtig känsla, synas ana de oberäkneliga föijderne — så skall det likväl alltid för den fördomsfrie blifva tydligt, att New tons förklaring öfver färgernes uppkomst, genom ett blindt antagande och fast tillgifvenhet derför, såsom för en ren, oförfalskad naturhandling, har på vetenskapen yttrat en skadlig i nflytelse. Som bekant år, hafva vi Göthe att tacka för den åsigt, genom hvilken vi i fargerne lårde kanna en lefvande motsats. Det var att förmoda, att de naturforskare, som förstått att i en trång förklaring fjettia färgernes lefvande, fina forhållanden, också skulle förstå att förklara de verksaker, hvilka Göthe uppställde. Ty förklaringen har dat egna hos sig, atr dsn,liksom förståndet öfverhufvud, då detta i lif och handling tror sig kunna reducera allt till samma förhållanden, som det för våra sinnen sig företeende åger, med lått möda, utan aning om ett högre problem, förståtdraga allt i nom sin krets, men deremot genom lätta handgrep sublimera hvad der vore främmande, och sålunda aflagsna detsamma. Vi öfverlemna åt den nya åsigtens stiftare, som säkert ensam genomskådat den i hela dess fullhet, att utföra den vidare och med mera klarhet i alla dess delar,åfvensom att med skarp pröfning vederlägga den, som år den rådande, och vande vår uppmärksamhet till vår vans bemödanden, dem vi åmna beledsaga med några egna betraktelser.

Utan tvifvel känna vi färgernes lag renast i Konsten. Ty i Konstnärens ordnande och skapande sjal måste lagen för färgernes harmoni vara hemmastadd och på ett bestämmande sått framträda. Derför se vi tydligast i konsten hvad som söker och flyr hvartannat, hvad som år oense med och förstår hvartannat, hvad som upphåfver och ömsesidigt understödjer hvartannat. Ty i konsten upptrader färgen med hela sin naturbetydelse, och det djupa intryck, som en lyckligt vald colorit gör på oss, uppkommer deraf, att naturens språk förvandlas i ett kårlekens, utan att naturbetydelse försvinner. Men just derföre,att färgernes högre förhållanden renast framträda i konsten, blifver hon nödvändigt en Lärarinna för naturforskarne, hvilka mest finna sitt nöje vid den renaste framställning af det egna deri, och af denna förnämligast äggas till undersökning. En tänkande konstnärs bemödanden kunna derföre ingalunda vara oss likgiltiga, och de måste förekomma oss af desto större vigt, ju mera han bevarat sig för den rigtning, som i naturvetenskapen är den herrskande, och ju renare och fördomsfriare han hållit sig fast vid den hans konst egna ståndpunct.

Den som i denna mening är naturforskare, skall finna vår vans bemödanden ganska vigtiga icke blott för konsten, utan ock för vetenskapen. Ty just det fördomsfria framställningssättet, som söker förklara intet, utan endast enkelt ordna det, som i ngenstädes går öfver sin grans, men väl forstår att vardera den inre fullheten af det egna, har frambragt en stor klarhet och stränghet i det hela, så att allting ömsesidigt fördrager och understödjer hvartannat. Också skall i ngen kunna bestrida honom egenheter i åsigt och framställning Dessa hafva uppkommit af i ngen bland de kända åsigter af färgerne, och till och med Gothes bidrag, som visserligen genom dem vinna bekräftelse, hafva blott en ringa del i rigtningen af hans betraktelse. Likaså litet skall man ställa hans bemödanden i bredd med Leonardo da Vincis, Schäfers, Schiffermüllers, Lamberts, Meyers, eller Lichtenbergs, eller anse dem öfverflödiga för deras skull. Men märkvärdigt dr det, att vår vans framställning, hvilket vi veta, ehuru obekanta vi äro med Göthes vidare bemödanden, på det nogaste öfverensstammer med dessa. Man må icke tro, att han gifvit allt hvad han formådde gifva. Vi åro sjelfva, dels genom muntliga, dels genom skriftliga meddelanden i besittning af många upplysningar och högre åsigter, hvilka forknippa det, som har enkelt framstalles, med det högsta och djupaste i konsten, och betydelsefullt sluta sig intill hans större och mångsidigare bemödanden.

Men då vi föresatt oss att beledsaga vår vans framställningar med egna betraktelser, så synes det oss tjenligast, att genom en undersökning på vår vag bestyrka hvad han på sitt sätt funnit; och detta skall bli oss sa mycket lättare, som en dylik åsigt, af naturen oss uppenbarad, länge ledde oss, så att hvad vi på alldeles skilda vågar funnit, utatt att omsesides kanna våra bemödanden,i en gemensam medelpunct medgifver samma tydning.

Emedlertid mötte utförandet af vårt förehafvande betydliga svårigheter, och mycket, som aningen tycktes lofva oss, ville den verkliga undersökningen alldeles icke uppfylla. Vi bekänna därfore, att det vi förmå lemna, är endast ringa. Vår afsigt år nämligen att efterleta färgernes betydelse i naturen, deras sammanträffande med egna functioner. Ehuru det, som vi genom ert enkel framställning af facta äro i stånd att gifva, på ett öfverraskande sätt öfverensståmmer med vår vans åsigt, så kunna vi dock ingalunda berömma oss af att ha uttömt ämnet, ja att ha mer an antydt den första säkra grundvalen dertill. Och dettamåste vi har i förhand erinra, på det man ej må beskylla oss att lättsinnigt ha behandlat ett så vigtigt ämne, eller till och med misskannt storheten af detta thema.

Först måste undersökningen vända sig till betraktandet af hvitt och svart, för att, så vidt möjligt, utforska deras betydelse. Ty ehuru begge icke egentligen kunna kallas färger, så visar sig dock denna motsats som en gemensam basis för färgerne ,hvilka på ett lefvande sätt röra sig och äro hvarandra motsatta. Nu är det för en hvar tydligt, att den hvita färgen står i nära gemenskap med allt ljust, den svarta med allt mörkt, och ora man också ej kan betrakta hvitt och ljust, svart och dunkelt för detsamma, så bor skillnaden sökas blott deri, att det ljusa och mörka av mer allmänt, men det hvita och svarta fixeradt vid bestämda kroppar, så att det hvita kan anses som en vid kropparne fixerad dag, det svarta som en på samma sätt fixerad natt.

Men dagen visar sig, vid den allmännaste betraktelsen, såsom något afsöndrande på jorden. Planeten lefver då blott för sig. För betraktelsen — som utgör ett med lifvet — försvinna de allmänna förhållanden till universum, och såsom jorden i sitt hela är afsön drod, så afsöndrar sig ock alle på henne. De särskilda kropparne uppstå, som sådana, emot hvarandra; det lif lika framträder, lefvande i nom sig, mer energiskt. Men natten framgår med allmänna förhållanden, jorden förlorar sig i oändligheten afuniversum, lifvet drager sig i det hela tillbaka,och det allmanna förenande mörkret betaeker de afsändrade kropparna. Dylika forhållanden kunna uppvisas vid hvitt och svart.

Förbränningsprocessen är ett afsöndrande på jorden; men alla brännbara kroppar kunna anses för sådana, som, mera tillhörande det allmänna, antaga söndring. Naturforskarne hafva lärt sig att följa denna söndringsprocess i dess finare yttringar, och vi veta, att chemisternes syre angifver en sådan rigtning hos det kroppsliga, hvilken så helt ech hållet fallit i den afsöndrande verksamhetens våld, att den i företeelsen kan galla för dess princip. På samma grund kan man betrakta det deremot satta vätet som princip för allmangoränder.

Den förändring hos en kropp, genom hvilken den, mer eller mindre energiskt, fattas af syrets rigtning (oxydation), eller den motsatta, genom hvilken den fattas af vätets rigtning (hydrogenisation), kan betraktas på ett universellare sätt såsom blott yttre rtiotsata, likasom dod, och på ett individuellare satt, såsom lefvande. Nu av vårt påstående det, att hvitt, grått och svart gifva de första universella förändringar, rödt, gult och blått de följande mer individuella, så att hvitt och svart förhåller sig till de egentliga färgerne, som den anorganiska naturen till den organiska, och är just derföre deras allmanna basis, hvilket vi först skola  söka bevisa om hvitt och svart.

Hos metallerne, som kunna röras i begge rigtningarne, se vi den gråa färgen vara den rådande; ty äfven der, hvarest färgbilden börjar röra sig i metallernes rad, i det nämligen kopparn, såsom en contraherad och mer afsöndrad metall, visar sig råd, blyet, såsom en expanderad och mer universell, blått, och det midtemellan stående guldet gult, är färgen dock endast hos det sistnämnda fullkomligt ren, och förmår hos de åfriga icke arbeta sig ut ur ett rådande smutsigt grått.

Men så snart matallerne befinna sig i hvilken rigtning som helst af afsöndring eller allmangörande, så se vi dem förlora sig i färger af mångfaldig art, och framförallt på oxydationens sida, emedan denne framträder oftare, mer omvexlande och mer energisk.

Nu år i sjelfva verket svart den rådande färgen hos de metaller, som fallit i den universella rigtningens våld, såsom de galvaniska försöken lära oss. Alla såkallade hydrurer af silfver, bly, koppar, o. s. v. äro, som man vet, svarta. Också svaflet, hvilket såsom metallerne i begge rigtningarne af oxydation och hydrogenisation åv rörligt, visar sig svart, bundet med väte. Hit kunna vi också räkna metallemes svarta nederslag, hvilka åro af hydrogen natur, såsom: det svarta svafvelhaltiga qvicksilfret, eller den mineraliska mohren; den svarta svafvelhaltiga kopparn, som blifvit fälld med svafvelvatehaltigt kali, det likaså svafvelhaltiga jernet, fålldt på samma satt, vidare det svarta svafvelhaltiga blyet och nickeln, åndtligen med stor sannolikhet de svarta svafvelforeningarne af vismut och kobolt, ehuru naturen af dessa föreningar, åfvensom af den gula svafvelhaltiga uranen, den gråna samma grundämne i nnehållande titanen, är mindre bekant.

Men det första allmanna anlaget till oxydation är förenadt med en hvit, eller åtminstone ljus färg, såsom aktgifvelsen lar oss, der det är oss tillåtet att betrakta det. Hos de adla metallerne nämligen, hvilka arbeta emot hvarje rigtning, såvida hos dem bojeisen att bibehålla sig i sin mest egna gestalt är starkast, framträder konstens ansträngning, genom en häftigt förhöjd temperatur, för mycket våldsamt, att det skulle tillåtas oss att fixera den första driften. Men undersöka vi de öfriga metallerne, så finna vi några af den beskaffenhet, att den första driften till oxydation är af hvit eller åtminstone ljus färg, hvilken färg i athmosphaeren förvandlas till en dunklare. Så är kopparns oxydation, den lindrigaste konsten förmår framställa, förenad med en ljus orangefärg, hvilken sedermera forandras i en blågrön eller dunkel. Jernets lindriga drift till oxydation, hvilken röjer sig i den galvaniska stapeln, bevisar, att Chenevix har rätt, då han förmodar, att den hvita färgen år den första, efter hvilken den gröna följer, och slutligen den svarta. När kobolt glödröd utsattes för luftens verkan, blifver den först ljusblå, derefter allt dunklare, slutligen svart; men magnesium, hvilket i luften ganska lätt förändras, blifver först grått, derefter mörkviolett, brunt, och slutligen svart.

Genom förening med syror framkomma hos många metaller rörliga momenter, vid hvilka oxydationens sammanträffande med den hvita färgen år påtaglig, och hvilka äfven ingalunda undfallit naturforskarnes uppmärksamhet; men dessa exempel åro ock i synnerhet upplysande för de ljusa metall, oxydernes förändring. Phosphorsyradt och blåsyradt jern bildar hvita nederslag, som i luften blifva blå; salpeter, syradt silfver är grått och blir i luften svart; saltsyradt silfver (hornsilfver) är hvitt, och nämnda förändring underkastadt. Om det sistnämnda kanna vi, att denna förändring icke under hvarje vilkor inträffar, utan blott då det är ljust. Detsamma gäller säkert om alla metalloxyder som blifva dunklare. Besynnerligt nog hafva naturforskarne icke varit uppmärksamme på denna omständighet vid de öfriga oxyderne; endast den noggrannt aktgifvande Scheele anmärker, att gulgrön silfveroxyd blir i ljuset svart. Men den framkommande svartheten är en hydrogenisation, som ljuset framkallar i alla rörliga kroppar. Så i plantornas blad, i öfversyrad saltsyra, i de mer liflika ljusa metalloxyder och metalliska salter. Dagen motarbetar hvarje oxydation, der den icke öfvergått till stelhet, eller der den icke funnit en egen inre hård — den invärtes uppgångna dagen - såsom i det djuriska lifvet.

Men Buchholz' och Ritters försökbevisa, att denna hydrogenisation och förmörkelse med fortskridande oxydation inträffar i samma kropp. Ty då de utsatte saltpetersyradt eller saltsyradt silfver för solljuset, blef alldeles icke hela massan svart; tvertom, ehuru öfversta ytan blef svart, bibehöll sig den under densamma liggande ytan i grå, eller hvit; ja, då den hos saltsyradt silfver redan var grå, framkallades åter den hvita färgen. Man föreställe sig, hvad här utvertes kan skådas såsom en färgmotsats, gående ånnu oandlig djupare, och man skall inse, huru till och med vid de ofvanföre omnämnde metalloxyder den invertes fortskridande oxydationen kan vara förbunden med en utvertes mot ljuset vänd motsatt function. Emellertid är knappastbevist om någon metalloxid, att den, under det den blef dunklare, tog till i oxidation, brunstensoxiden undantagen. Men denna röjer ock så många heterogena företeelser, en sådan böjelse att reducera sig, ja till och med att träda i en rörlig, högst märkvärdig vidgning af hydrogenisation (chamaeleon), att den i detta hanseende, efter vår åsigt, blifver dubbelt undervisande.

I några fall synes hos metallerne oxidationens första ljusare moment hastigt försvinnande och knappt markbart. Så anlöper qvicksilfret i luften till svart, och erhåller genom skakning nämnda färg. Zink, så märkvärdig för det begär, med hvilket den skyndar mot oxidationens rigtning, blifver likaledes svart, och Vismut anlöper till blå, eller egentligen mångfärgad. Dock äro dessa fall sällsynta, och vi tvifla ej, att man också hos dem, vid nogare aktgifvelse, skall upptäcka det ljusa momentet af en uppkommande oxydation.

Så mycket flere äro de mataller, hvilka fasthålla detta moment. Så anlöper tennet till gråhvitt, blyet blir i luften grått, derefter hvitt; Antimonium, Tellurium och arsenik förflygtigas som hvita oxider. De öfriga metaller, Volfram, Molybden, Uranium och Chromium äro i afseende på sina första, rörligare oxydationsförändringar för mycket okända, att vi skulle kunna nämna något om dem.

Emellan detta hvitt i oxydationen och svart i hydrogenisationen frambryta nu de mer lefvande färger. De metaller, sot, ligga metallitetens medelpunct närmare, söka med sin ursprungliga naturs respectiva intensitet bibehålla sin egna art; derföre när de befara art duka under för oxydationens magt, framkalla de den motsatta rigtningen, och mellan begge spela de mångfaldiga färgeine hos jem, koppar, kobolt, bly, o. s. v. De metaller deremot, som äro aflägsnare från metallitetens medelpunct, och derföre starkare fattas af oxydationens rigtning, blifva antingen hvita, såsom Antimonium, Tellurium, Arsenik, eller bortblekna efter ett kort genom vexlande färger antydt lif. Så är Volframmetallen först svart, derefter ljusgul; Chromium först grön, derefter brun, derefter ljusorangefärgad; Titan först blå, derefter röd, sist hvit; slutligen är Zink först gul, derefter hvit.

Men tydligast kanna vi liken af längst för detta genom stora naturprocesser i jorden dödade metaller, hvilkas metalliska natur är mer an en blott formodan, hvilkas förstelning genom oxydation är intet tvifvel underkastad, och hvilka, som man vet, alla äro hvita.

Man kunde göra oss den invändning, att en mängd kroppar, såsom linne, papper, vax, talg, äro hvita och förbrännliga. Men just dessa skola påtagligast bekräfta och upplysa vår åsigt. Ty först och främst är just hos dessa bekant, att oxydationen sammanträffar med den hvita färgen, hvilken ock genom henne förhöjes (hvarpå blekning med saltsyra beror); och dernäst brinner ju i sjelfva verket hvitt aldrig, ut det motsatta svarta framkallas först, och ur denna motsats, på gränsen mellan hvitt och svart, uppkommer lågan, såsom en lefvande, rörlig färgbild, nertill blå, midtpå gul, och, om lågan är fullständig, i spetsen alltid röd.

En skön och betydande bekräftelse lemna oss bergen. Sedan sammansättningen — af fältspat, glimmer och qvarts — hvilken antyder en inre strid af actioner, af hvad beskaffenhet denna ock må vara, småningom försvunnit, genom granit, kneis och glimmerskiffer, visar sig den enklamassan af förstelning och ensidig oxydation i lerskiffern efter utseendet svart. Men lerskiffern är i sjelfva verket hvit, såsom det hvita sträck, en hvar känner på vara skriftaflor, på ett öfvertygande sätt ådagalägger, Att den blir svart på ytan, är denna märkvärdiga function af ljuset, således början till att blifva brännbar, såsom svartheten hos ljus branden, hos metalloxiden af brinnande papper. Att det verkligen är en athmosphaerisk function, derom öfvertyga oss en allmänt bekant erfarenhet. Ty om endast det hvita sträcket fuktas, blifver det i athmosphaeren svart. Allt som forbrånnlighetsprocessen tilltager i de yngre bergen, upphör småningom det hvita sträcket, har hydrogenisationen trängt sig djupare in i materien; den fortvarande och nu djupare gripande ljusfunctionen har starkare väckt den motsatta rigtningen, framkallat nattens alstrande och af lifvet maktiga princip, och omsider visar sig massan, nu genomträngd af den bestämbara oändligheten, som kolblinde, som stenkol, och lågan frambryter.

Om vi derföre, på grunder, hvilka icke äro okända, bestamma kolamnet som fasta landets element, så är detta ämne ingalunda svart, utan, såsom ett ursprungligen stelnadt, fastmera hvitt, och visar sig svart blott i allmangörandets får detsamma icke ursprungliga rigtning. Vårt påstående understodes af rön; ty det brinnande svarta kolet är, såsom Winter1 och Berthollet hafva bevisat, hydrogeniseradt.

Också i lifvet sammanträffar den universellare afsöndringen med den hvita färgen. De hvita safterne och alla hvita delar hos växterne äro, som man vet, oxiderade, och midt emellan hvitt och det i grönt fördolda genom lifvet mildrade svarta hos kolet, uppkomma de färgade blomstren, såsom lefvande lågor, genom det egna lifvet fasthållna i en färgrigtning. Hos de lägre djuren, som ha afsöndringen universellare, mera förknippad med jordens allmanna lif, såsom redan deras närmande till det indifferenta vattnet, eller, genom det årliga bortdöendet, till omvexlingen af dess vidgningar i athmosphaeren, der lifvet visar sig trögare och mindre rörligt, tillkannager, är derföre blodet hvitt och kalt. Icke blott hos våxterne, också hos vegetationen på djuren (hår, fjädrar), hänvisar den hvita färgen på stelhet (död oxidation). Derföre blekna dessa delar, så snart det verksammare lifvet trader undan. Färgerne hos daggande djur; fåglar, likasom hos blomstren, försvinna mot norden. Åndtligen finna vi i den högsta norden nästan i del hvita djur, såsom hermliner, harar, o. s. v., hvilka, såsom jorden, blifva hvita om vintern, hvita björnar och hela håren af hvitfjädrade fåglar. Också vinterns hvita stela snötäcke förkunnar en allman söndring; ty det år be vist, att fruset vatten, och framförallt snön, är oxiderad.

(Slutet e. a. g.)