25.1.18

Kiihoittavia värejä.

Punkalaitumen Sanomat 26, 30.6.1922

Naisten puvussa niin ilmeisen voimakkaina esiintyvät värit vaativat jokapäiväisessä elämässä kiinnittämään värin, psykologiseen arvoon suurempaa huomiota kuin tähän saakka on tapahtunut. Seikka, että värit aiheuttavat voimakkaita tunneaistimuksia, on vanha kokemus, josta varsinkin Goethe on uudelleen huomauttanut "Väriopissaan”. Mutta nykyaikainen ihminen ei kiinnitä kyllin suurta huomiota tähän värien ärsyttävään ominaisuuteen, ja senvuoksi on seuraelämässä jo sattunut monenlaisia onnettomuuksia, ja selkkauksia, kuten Elisabeth Hatt Woolf mainitsee eräässä kirjoituksessaan "Miehet eivät usein tiedä, mikä heidät äkkiä tekee niin hermostuneiksi ja levottomiksi”, kirjoittaa hän. "Mutta se on naisen puvun värin vaikutusta. Asianomainen voi näyttää yhtä miellyttävältä kuin tavallisesti, mutta hän herättää kuitenkin miehessä vastenmielisyyttä ja hermostunutta ärsytystä, koska hänen pukunsa väri saattaa miehen levottomaksi. Kerrotaan, että punainen hattu olisi ollut ensimäisenä syynä erääseen kuuluisaan erojuttuun. Puvun väri voi sopia naiselle varsin hyvin; mutta siitä riippumatta, miltä hän näyttää, herättää nainen ympäristössään levottomuutta ja kiihtymystä. Naisen tulisi muistaa tämä, eikä saattaa ympäristöään pois sielullisesta tasapainosta liian voimakkailla värivaikutuksilla. Lapsien suosion voi melkein aina saavuttaa väreillä. Samalla kun useimmiten pelkäävät mustaa väriä, herättävät kirjavat värit niissä ihastusta. Se on alkuperäisten ja vielä hermostumattomien ihmisten käsityskantaa. Kevään kirkkaat, hienot värit herättävät tunteissa iloisuutta ja keveyttä. Räikeitä, raskaita värejä, jotka muistuttavat syksyisen luonnon väri loistoa, tulisi ainoastaan kypsyneessä iässä olevien naisten käyttää, kun taas elämän talvessa ollessa voimakkaat värit herättävät sopimattoman vastakohdan tunteen. Kuinka tärkeä osa värillä on ravintoaineissa, lienee yleisesti tunnettua. Eräs kuuluisa lääkäri, joka äskettäin on tehnyt värin vaikutusta koskevia kokeita, väittää että punainen väri virkistää ymmärryksen toimintaa; esim. matemaattisten töiden tulokset paranevat, jos työ suoritetaan punaisessa valossa. Malarian sanotaan aiheutuvan sinisen ja vihreän yhdistyksestä, influenssan punaisen ja vihreän yhdistyksestä ja kaatuvataudin ruusunpunaisesta ja oranssiväristä.


23.1.18

Coccionella.

MDS (Album - a candidatis pharmaciæ consociatis editum), 1912

Nykyaikainen, korkealle kehittynyt kemia, on tehnyt ja tekee tieteelle ja käytännölliselle elämälle suuria palveluksia. Useat luonnosta saadut teknilliset tuotteet ovat saaneet väistyä keinotekoisten tieltä ja kun nämät keinotekoiset ovat paljoa halvempia kuin luonnolliset, niin eipä ole ihmeteltävä jos jälkimmäisten alkuperä joutuu melkein unholaan. Coccionellaa ei nyt tosin ole keinotekoisesti tehty, mutta aniliini-teollisuus on sen kuitenkin jo apteekkien laatikoista karkoittanut vinnien tahi kellarien komeroihin.

Coccionella-hyönteinen tavataan hyvin monenlaisina muunnoksina Meksikossa, mutta "viljellään" sitä Keski-Ameriikassa, Brasiliassa, Perussa, Algierissa ja Länsi-Indian saarilla. Urospuoliset hyönteiset ovat pieniä, väriltään punaisia, naaraat ovat suurempia, selkäpuolelta harmahtavia, mutta muutoin tummanpunaisia. Koiraat elävät vain yhden kuukauden ja lentävät vasta muutamia päiviä aikaisemmin kuolemaansa. Naaraat, jotka eivät osaa lentää ja joita on noin 200 kertaa enemmän kuin urospuolisia, elävät kaksi kuukautta ja kuolevat heti synnytettyään lukemattomat jälkeläisensä. Värin mukaan eroitetaan monta erilaista kauppatuotetta. Löytyy hopeanharmaita, mustia, punertavia ja ruskeita Coccionellia. Mutta kun hopeanharmaita alettiin väärentää, niin ei näitä markkinoilla juuri mielellään kaupata. Huomattava on että ainoastaan naaraat ovat käyttö-arvoisia. Honduras-naaras on kaikista arvokkain ja luonnollisesti kalliimpikin. Väärennykset saadaan muun muassa selville siten, että Coccionellit keitetään vedessä jolloin, jos tavara on väärentämätöntä, hyönteiset paisuvat noin kolme kertaa suuremmiksi ja eri ruumiinosat voi silloin hyvin helposti nähdä. Hager kertoo kerran löytäneensä Coccionellain joukosta pieniä hiekanpalasia, joita oli kasteltu luultavasti talkkiin ja johonkin punertavaan väriaineeseen.






Coccionella elää kaktuskasvin lehdillä, joihin se upottaa pistin- ja imuelimensä, imee täten ravintoa mehevästä lehdestä. Kun hyönteinen on lehdellä syöntihommissa, niin on kaktuksen lehti ikäänkuin pienien paisumien peitossa. Kun nyt eläin on aikansa elänyt, niin on sen ruumis täynnä munia, joista jonkun ajan kuluttua kehittyy poikasia. Vuodessa ennättää kehittyä noin 5-6 sukupolvea. Syyskuussa kerätään tavallisesti ensimmäinen sato, jolloin naaraat ovat jo kuolleita. Tämä sato on vähempiarvoinen, sillä silloin on niissä hyvin vähän väriainetta, jonka takia niitä kerätään. Toinen sato saadaan tammi- tai helmikuussa, jolloin naaraat ovat nuoria ja täysikasvuisia. Ne tukehdutetaan heti kun ovat munineet noin puolet koko munamäärästä ja tämä sato on jo parempaa kuin edellinen. Kaikista parhainta tavaraa saadaan kuitenkin huhtikuun sadosta, jolloinka ne eivät vielä ole munineet, ja näitä kutsutaan kuivattuna "grana"ksi. Tukehduttaminen tehdään joko kuumalla vesihöyryllä tai uunissa lämpimien rautalevyjen päällä. Sitten levitetään ne auringon paisteeseen, jolloin niistä haihtuu noin 2/3 osaa niiden märkyydestä. Aivan kuivaa tavaraa on melkein mahdotonta saada, sillä Coccionellit sisältävät myöskin rasvaa aika lailla, jonka tähden niistä on hyvin vaikea valmistaa pulvis subtilissimusta. Hienontamalla alunan tahi sokerin kanssa saadaan kuitenkin jo aika hienoa pulveria.

Kuten edellisestä näemme, niin viljellään Coccinellaa järkiperäisesti. Monet sadat köyhät edellämainituissa maissa saavat elatuksensa tällaisilla farmeilla, kokoamalla Coccionellihyönteisiä. Elää se myös villinäkin, mutta kokoaminen on hyvin vaivaloista eikä laatukaan ole kehuttavaa.

Coccionellit sisältävät väriainetta, karmiini-happoa, karmiinia. Kaupassa esiintyvä karmiini ei ole ollenkaan puhdasta karmiini-happoa. Sitä valmistetaan siten, että Coccionellakeitos filtreerataan, lisätään alunaa ja annetaan sakan laskeutua pohjalle, joka sitten kuivataan 30° lämmössä.

Tähän liittyvässä kuvassa nähdään hyönteisten kokoojia työssään.




X.

21.1.18

12. Miten ulkomaalaus on suoritettawa.

Maakansa 82, 9.4.1927
Karjalan Ääni 40, 9.4.1927

Lauantaiveistelmiä. Haasteli Lauri Kuoppamäki.

Ensin asetetaan isokokoiseen pataan noin 2 tal 3 kiloa raakaa alunaa eli vihtrilliä ja hämmennetään sitä veden  seassa, kunnes se sulaa. Kun sitten vesi on alkanut kiehua, hämmennetään siihen ruisjauhoja niin paljon, että siitä  tulee tavallista ruisjauhovelliä. Kun se on kiehunut tulella vähintään tunnin ajan, sekoitetaan siihen sitä variä, jolla aijotaan maalata. Koko seoksen annetaan sitten kiehua 2 tai 3 tuntia, sitä parempi mitä kauemmin sitä kiehutetaan, sillä sitä kestävämpää tulee väri. Kun se on tarpeeksi kiehunut ja sitten jäähtynyt, voidaan sillä alkaa siveleminen. Sellaisenaan sillä ei kuitenkaan käy maalaaminen, sillä se on jäähdyttyä liian paksua. Sen takia olisi tarpeen olla jotakin suolaista lientä, jolla variä voidaan ohentaa, esim. sillin suolavettä t. m. s. Kiehutetulla vedellä se tietysti myös käy päinsä, vaan se heikontaa jonkun verran värin kestävyyttä. Väriin voidaan myös keitettäessä sekoittaa joku määrä vernissaa, jolloin se tulee kestavämpää.

Hyväksi havaittu "resepti" on myös seuraava:
10 litraa vettä
2 kg. ruisjauhoja
3/4 kg. suolaa
1/4 kg. alunaa (vihtrilliä).
Ruisjauhot sekoitetaan veteen ja keitetään velliksi, mihin sittemmin lisätään suola. Kun kaikki ovat täysin sulaneet sekoitetaan punamultaa kohtuullisen värivahvuutten asti. Punamultaa sekoitettaessa on varottava, ettei maali kuohu ylitse.

Kun väriä on tarpeeksi ohennettu, voi sillä maalata ken hyvänsä ilman mitään harjoittelemista, sillä sitä voidaan sivellä pitkin ja poikin, miten vaan parhain sopii, pääasia vaan, että ei jää paljaita paikkoja.

Vesiväriä on hyvä maalata sateisella ilmalla, jos ei juuri sada niin rankasti, että se viruttaa värin heti pois seinältä. Sadeilmalla ei nimittäin puu ime niin paljon väriä kuin kuivalla poutailmalla, ja maalauskin tulee tasaisempaa. Kun poutasää sen taasen kuivattaa, niin se ei vähennä värin kestävyyttä, vaikka tämä onkin kostealla ilmalla sivelty.

Nykyjään on kaupoissa myös n, s. mineralivärejä ulkopuolimaalausta varten. Näitä tarvitsee vaan sekoittaa veteen ja  maali on valmista. Niistä voi sitäpaitsi sekoittaa erilaisia värejä, aivan luin öljy- ja liimaväreista, mutta se vaara on suuri saada näillä väreillä joko liian laimeita tai ärsyttäviä väriasteita. Kestävyydessä ne kyllä yleensä vetävät vertoja keitetylle vesivärile mutta kalliimmaksi niiden käyttäminen kyllä tulee.

19.1.18

Colors and Their Meaning.

The Continental Monthly 2, elokuu 1864

In order to a due understanding of the signification of colors, it is necessary we should  commence at the foundation. Accordingly I shall begin by saying that colors are primary, secondary, and tertiary.

Primary colors are three: red, yellow, and blue.

Red is the color of greatest heat.

Yellow is the color of greatest light.

Blue is the color of chemical change.

In accordance with this philosophical truth, we should naturally expect to find a preponderance of blue rays from the sun in the spring time, and so it is.

These rays preponderate at the time of ploughing, sowing, and germination.

In the summer time, after the plant has started from the ground, and requires vigorous leaves to bring it to perfection ere the cold winter rolls around once more, we have the yellow rays. 'Light, more light,' is then the cry of nature, and as not even length of days affords this element in sufficient completeness, the sun darts his brightest beams in 'the leafy month of June.'

Later still in the year, after germination is past and growth perfected, comes the necessity of heat rays to ripen fruit, vegetables, and grain, and nature's behests are obeyed in the then preponderance of the red rays. Much of this effect may be due to the media through which the sun's rays pass. A sensitized photographic paper is not colored as much at an altitude of three miles in half an hour as is a similar paper upon the earth's surface in one moment. At any season of the year, gardeners can either stimulate or retard germination as they place a blue or yellow glass over the nursling. That the growth of plants is not due alone to the rays of the sun we can, without experiment, convince ourselves, as even ordinary observers are well aware that upon some days plants shoot up so rapidly as to grow almost visibly under their eyes, and in other conditions of the atmosphere seemingly remain dormant for days.

The germinating influence, let it be due either to peculiar rays alone, or to atmospheric state, does not contain much coloring matter. The first spring flowers are of a pale color; as summer advances we have brighter hues, but not until the approach of fall do we see Flora in all her gorgeousness of coloring. The paleness of mountain and arctic flowers, and the brilliancy of those of the tropics, point to the same cause which gives the temperate zones their brightest flowers when heat rays preponderate.

As depth of color seems connected with the red or heat rays; so perfume belongs rightfully to the summer blossoms; when light is the strongest, then we have our pinks, and roses, and lilies.

There are also in the spectrum four secondary colors: orange, green, indigo, and violet. The secondary colors are alternate with the primary in the spectrum, and are formed by a mixture of the two primary nearest them—as orange, formed by a union of red and yellow; green, by a mixture of yellow and blue; indigo and violet, of blue and red. Thus:

Red,
Orange,
Yellow,
Green,
Blue,
Indigo,
Violet.

Tertiary colors are many more than both primary and secondary. They are hues not found in the spectrum. They are nature's stepchildren rather than children, and many of them might not inappropriately be called children of art; yet although most of them are of inventions that man has sought out, they are at best but shades, and must all look back to the spectrum as their common parent.

Each of the primary colors forms a simple contrast to the other two; thus blue is contrasted by yellow and by red, either of which forms a simple contrast to it; but as it is a law of color that compound contrasts are more effective than simple in the proportion of two to one, it follows that a mixture of either two of the primitive colors is the most powerful contrast possible with the other.

Red and yellow form orange, the greatest and the most harmonious contrast to blue; red and blue form violet or purple, so much admired in contrast with yellow in the pansy; yellow and blue form green, the contrast to red, and the color needed to restore the tone of the optic nerve when strained or fatigued by undue attention to red. This is the most common and admirable contrast in the vegetable kingdom; the brilliant red blossom or fruit, with green leaves, as instance the fiery tulip, the crimson rose, the scarlet verbena, the burning dahlia, the cherry and apple trees, the tomato or loveapple of my childhood, and the scarlet maple and sumach of our American October.

There are two distinct harmonies of color: the harmony of contrast, and the harmony of shading. The former is the harmony of striking diversities found in nature, and the other a mellowing of colors, or blending of similar hues, attributable to art.

From this little synopsis of the effects and uses of the prismatic colors, we shall be enabled the better to understand both the ancient and modern popular ideas as to colors as representatives and correspondences. Colors have a mental, moral, and physical significance—a good and a bad import. The one to which I shall first direct your attention is that which most readily strikes the eye.


Red.

Which Thoreau called the 'color of colors,' in the Hebrew signified to have dominion, and in early art was symbolical or emblematic of Divine love, creative power, etc. The word Adam, we have been taught, signifies red man; it does mean 'the blood,' which, of course, originated 'to be red,' as a secondary signification. Lanci, the great interpreter of Sacred Philology at the Vatican, deems 'The Blusher,' to be the true meaning of the word Adam. God created man, male and female created He them, and called their name Adam. A blush, so becoming on the countenance of feminine beauty, is generally deemed a sign of weakness when visible upon a man's face. But if the above interpretation be correct, a blush is a man's birthright, which no sense of false shame should prevent him from modestly claiming. Red, as signifying perfection, dominion, fruition, was appropriately the name of our first parents, whether we regard the account of the creation to be literally understood, as the old theologians believe, or spiritually and typically, as the modern ones insist.

Red is the color of what is intense, be it love or hatred, kindness or cruelty. It denotes the fulness of strong emotions; alike the glowing of conscious love or the blazing of fierce anger, the fiery ardor of daring and valor, or the fierce cruelty of hatred and revenge. Of our own star-spangled banner, we sing:

'The red is the blood of the brave.'
The red garments of cardinals, and especially their red hats, are supposed to betoken their readiness to spill their blood for Jesus Christ.

Red is the color of undeveloped ideas. It is the hue which most quickly attracts the attention of children and savages. All barbarous nations admire red; many savages paint their faces vermilion before entering battle, to which they look forward as the means of attaining enviable position in their tribe; for with barbarians physical prowess is the only superiority.

Some animals are excited to madness by the sight of this color. The bull and the turkey take it as a signal of defiance, which they rush to meet. 'Come, if you dare,' they read it, and impetuously hasten to the onset.

When the bloody Jeffreys was in his bloodiest humor, he wore into court a red cap, which was the sure death warrant of those about to be tried.

The death garment of Charlotte Corday was a red chemise—fit emblem of the ungovernable instincts, the wild rioting in blood of that reign of terror.

Christ was crucified in a scarlet robe, and in that color of love and perfection, perfected his offering of love for mankind.


Yellow

Anciently symbolized the sun, the goodness of God, marriage, faith, and fruitfulness. Old paintings of St. Peter represent him in a yellow mantle. The Venuses were clothed in saffron-colored tunics; Roman brides of an early day wore a veil of an orange tinge, called the flameum, a flame—a flame which, kindled at Hymen's torch, it is to be hoped was ever burning, never consuming. As every good has its antipodal evil, so every color has its bad sense, which is contrary or opposite to its first or good signification.

In a bad sense, yellow means inconstancy, and the æsthetic Greeks, fully carrying out this meaning, compelled their public courtesans to distinguish themselves by mantles of saffron color. The radical sense of saffron is to fail, to be hollow, to be exhausted. In tracing customs, it is easy to see the bias unknowingly received from natural significations, significations which take their rise in the spiritual world. The San Benito or auto-da-fe dress of the Spanish Inquisition was yellow, blazoned with a flaming cross; and, as a mark of contempt for the race, the Jews of Catholic Spain were condemned to wear a yellow cap. Distinguishing colors in dress have ever been one of the most common methods of expressing distinction of class and differences of faith, until thence has arisen the imperative adage: 'Show your colors;' and he who refuses to do so is despised as a hypocrite or changeling.

Yellow, as a color, finds but few admirers among modern enlightened nations; it is recognized as the color of shams; but in China, that country of contrarities, where printing, fish breeding, gas burning, and artesian wells have been known and stationary for centuries, where almond-shaped eyes, club feet, and long cues are types of beauty, where old men laughingly fly kites, and little boys look gravely on, where white is mourning, and everything is different from elsewhere—there yellow is the most admired of colors, restricted to the use of royalty alone under penalty of death.

Yellow is the most searching of colors, as indeed it should be from its correspondence with light. It is gaudy, and does not inspire respect, for it brings into view every imperfection. Every defect in form or manner is rendered conspicuous by it, and we involuntarily scan the whole person of the unfortunate and tasteless wearer of it.


Blue
In early art, represented truth, honor, and fidelity, and even at this day we associate blue and truthfulness. Christ and the Virgin were formerly painted with blue mantles, and blue is especially recognized as the Virgin's color. We can never turn our eyes upward without seeing truth's emblematical color. How appropriate that the heavens should be blue! Of truthfulness and faithfulness it should be our constant reminder.

Primary blue enters as a compound into three other colors of the spectrum: green, indigo, and violet. As a primary color, it is much more rarely seen in nature than either red or yellow. We have few blue birds, few blue flowers, few blue fruits. As one of a compound, it is oftener found than red. The grass, the leaves, everywhere proclaim the marriage of good, as yellow anciently represented, and truth, as blue symbolized. There is a deep significance in the change that has come over mankind's view of the meaning of the first of these colors. With the loss of faith, the tearing apart of truth and goodness, has come a change of correspondence. Men have everywhere turned away from the light, though still professing to strive for truth.

Each color possesses a character of its own, which proclaims to the close observer the peculiar qualities of that to which it belongs. The horticulturist reads the peculiarities of the fruit as readily by its color as the phrenologist reads his by his 'bumps.' The red one, he will tell you, is sour, the white one sweet, the pale one flat, and the green one alkaline; that one is a good table apple, this one a superior cider apple; and if you further ask the characteristics of a good cider apple, he will tell you again it is known by its color, not only of the skin, but also of the pulp, and that it can be foretold whether cider will be weak, thin, and colorless, or possess strength, or richness, or color.

The botanist, too, regards color as indicative of quality, the yellow flower having a bitter taste and a fixed, unfading hue, the black, a poisonous, destructive property, etc., etc.

Truth, of which we have seen blue was the correspondent, is never superficial, and, although apparent truths lie upon the surface, yet a common adage locates truth at the bottom of a well. Seamen acknowledge deep indigo blue of water to be indicative of profound depth. Of the three or primitive colors, the red or heat color, which has been termed light felt, the yellow or light color, which has been called heat seen, and the blue, a color of chemical change, which is the color of growth, these correspond in an unknown degree to the love, wisdom, and truth of the Supreme One; heat to love, for love is heat; light to wisdom, for wisdom is light; and germination and growth to truth, for by truth souls grow into wisdom and love. The more we explore the arcana of nature the more we will be enabled to discover the correspondence of the natural with the spiritual world.


White

Is the emblem of light, every white ray of light containing all the prismatic colors; and as it symbolizes innocence and purity, it is the color must appropriate for clothing infants, brides, and the dead. We think of the angels as clothed in white. At the transfiguration of our Lord and Master, his raiment became shining, exceeding white as snow, as no fuller on earth can white them; and in one of the Evangelists his raiment is described as at that time as white as the light, and so our highest comparison of whiteness is 'as white as the light.'


Black
Formed by a combination in equal proportions of the three primitive colors in equal intensity, is the color of despair. As mourning, it is only suitable for those who despair of the future of their friends; but it is preëminently unsuitable to be worn for those who die in Christian faith with a Christian hope. Despite its gloomy hue, it has almost become a sacred color among Christian nations, being worn as the dress of the priest in his ministerial office, and doubly hallowed from its association with the dead.

Black, as an ornamental color, should be below all others, for artistic effect. An artistic dressmaker places the dark or black plaids or stripes beneath the others. This natural correspondence is almost universally recognized among enlightened nations in clothing for the feet. They not only look smaller and more tasteful in black shoes than in colored, but economy also sanctions them as more useful. The universal tendency of the nineteenth century is to utilitarianism; the one question asked is: What is the use? and in use is beauty ever found.

Ethnological investigation shows that black or dark-colored races have invariably preceded settlement by the whites. This is in accordance with the law of color above laid down, viz., that, artistically, black is below the other colors (and now, in order that I may not be misunderstood, I explicitly say that because, artistically, black is the lowest color, it by no means follows that I deem black or olive or yellow races subjects for slavery, or unworthy of social and political rights). In accordance with the above axiom, savage and half-civilized races are found to be at the present day black haired and black eyed. I will also venture the assertion that nine tenths of all the people in the world have black hair.

The Hindoo legend of the eighth incarnation of Vishnu under the name of Crishna, makes him then of a bluish-black color, which the name Crishna signifies. His supposititious father, Wanda, said:

'When I named him Crishna, on account of his color, the priest told me he must be the god who had taken different bodies, red, white, yellow, and black, in his various incarnations, and now he had assumed a black color again, since in black all colors are absorbed.'

Although among Caucasian nations, and especially in cosmopolitan America, we do not adduce intellectual superiority from the shades or degrees of whiteness, yet it is said of the Moors that the more the color approaches the black, the handsomer and of more decisive character are the men.

It is a physiological fact brought to light partially through the census, that black-eyed races and black-eyed people are more subject to blindness than others. It has also been shown that black-eyed men are not as good marksmen as blue-eyed or light-eyed men.

Not only are different races of men subject to different diseases, but statistics prove that among Caucasian nations, complexion and disease are in some way connected, as for instance, consumption is more rife among dark-haired and dark-eyed people than others, and more rapid with those dark-haired and dark-eyed people who have very fair complexion. As the difference between golden and black hair lies in that there is in the one case an excess of sulphur and oxygen with a deficiency of carbon, and in the other an excess of carbon and a deficiency of sulphur and oxygen, it can easily be seen why such deficiency or excess, if arising from idiosyncrasy of the system, should predispose to dissimilar diseases. But here a wide field yet lies open for experimental and physiological research.


Green.
There is scarcely a color but has been or is held sacred by some nation or religion. With Mahommedans green is the sacred hue. The prophet originally wore a turban of that dye, and the sultan shows due preference for that color.

The tomb of David, which is in possession of the Mahommedans, and which was at great hazard visited by a lady within the past few years, is covered by a green satin tapestry, and over it hangs a satin canopy of red, blue, yellow, and green stripes, the three primitive and the sacred, compound color.

Green also seems to have been the sacred color in ancient Peru, virgins of the sun wearing robes of that hue. The ancient Mexican priests also, in the performance of their functions, wore crowns of green and yellow feathers, and at their ears hung green jewels. Precious stones of a green color were held in higher estimation by the Aztecs than any other. When the Spaniards were first admitted to an audience with Montezuma, he wore no other ornament on his head than a panache of plumes of royal green.

Green comes in the class of secondary colors, being a compound of yellow and blue, and signifies pale, new, fresh, growing, flourishing (like a green bay tree); and also unripe, when applied to either fruits or men, which, as far as the human is concerned, is a term of reproach. A person without experience, either in position, behavior, or use of anything, is termed green, and laughed at. They are fresh, new, and, instead of the admiring exclamation, How green it is! as applied to a plant, is the reproachful one, How green he is!

At different seasons of the year, different colors are appropriate in dress. Light green is the color of freshness, youth, and spring, and more suitable to be worn in the spring of the year and by young persons, than later in the season or by mature women. Dark green, like crimson and orange, is a warmer, more intensified color, with less of liveliness and freshness.


Purple.
Is the type of monarchical enlightenment. With Caucasian nations it has been the symbolic color of royalty, until 'invest with the purple,' in the course of ages, comes to mean kingdom, government, power, to rule. Purple is formed by the union of blue and red, truth and valor. Happy the people who are truly governed by truth and valor! The Tyrian purple was famous in Homer's days, and our dreams of Tyre and its splendor are all colored by this most gorgeous of dyes, the manufacture of which from a species of shell fish gave this ancient city a celebrity which all its other arts combined could not equal. This was one of the symbolic colors with which the high priest's robe was wrought in figures of pomegranates upon its skirt; and when Solomon sent to Hiram, king of Tyre, for a cunning workman to assist in building the temple, he did not fail to require he should be skilled in purple. During the time of the Roman emperors, the Tyrian purple was valued so highly that a pound of cloth twice dipped was sold for about one hundred and fifty dollars. Even a purple border about a robe was a mark of dignity.


Violet.
Is a color that has often been worn by martyrs; formed of a union of red and blue, it signifies love and truth, and their passion and suffering. It is the court mourning color all over Europe, with the exception of England. It is the softest of the prismatic colors, and its very name carries us in thought to the modest sweet flower which is Flora's emblem of humility.


Of one of the colors of the spectrum I have failed to speak, because there was so little to say. Orange is a bright, warm color, not quite as intense as red, still one which the eye does not readily seek. Its suitableness in dress is confined mainly to children. Upon them our eye naturally seeks for bright, warm colors, and rests with a kind of pleasure upon rich hues. There is nothing upon which the public taste requires more education than upon the arrangement and modification of colors. Gardeners need it in setting their plants and putting in their seeds; florists, in the arrangement of their bouquets; furnishers, in the decoration of apartments; and especially the fashion leaders, who decide what colors or shades must or must not be worn together. Sometimes hues are conjoined by them, that, no matter how loudly proclaimed au fait, the height of style, or à la mode, are never artistic, and no dicta can make them so. A fashion framer should needs be a natural philosopher, and hold the rudiments of all science in her grasp. Botany, mineralogy, conchology should walk as handmaidens to philosophy; optics should steer the rudder of color's bark when launched upon the sea of taste.


If, when dressed, the aim is to present a light and graceful toilet, light and delicate shades of color must be worn; no crimson, dark green, purple, or indigo, but rose, light green, azure, or lavender, with a due admixture of white, must be the hues chosen. White serves as an admirable break, and prevents the appearance of violent transition. It is none the less requisite in bouquets, where no two shades of the same color should be allowed without either white or green as a separator. Very handsome self-colored bouquets can be arranged by giving a finish of the complementary shade. One of the most beautiful I ever remember to have seen was scarlet verbenas with a base of rose-geranium leaves, the whole set in a small antique green-and-gold vase.

Although the mature fall of the year clothes itself in gay colors, it is deemed an evidence of immaturity for women in the fall time of life to sport crimson and scarlet and orange. Sober grays (which mean old, mature), quiet brown, and even sombre blacks, are rather what are looked for. To dress young when people are old, deceives no one. There is a beauty of age as well as a beauty of youth. Those who live to be old have had their share of the former: why should they seek to deprive themselves of the latter? Aside from the appropriateness of color as to age, there are yet others as to size and complexion. Light-haired men should always wear very dark cravats, in order to give tone and expression to the face. Large women should wear warm colors, if they wish to create a pleasant impression. They cannot attain grace by any aid of color, while they will lose the dignity they might naturally claim if they confined themselves to warm, grave shades.

An unartistic arrangement of light or drapery in an apartment will totally destroy the harmony of the most carefully prepared toilet. Rooms can be toned warm or cold, but, unless some especial object is sought, neutral tints should predominate, and violent contrasts should be avoided.

Who has failed to notice the fantastic tricks played at times upon some body of worshippers, where light to the church is admitted through stained glass windows? A lambent red flame lighting up the hair of a man's head, while at the same moment his beard is blue and luminous. Over the shoulders of another, the purple mantle of royalty seems about falling, investing him for a moment with regal splendors, while perhaps the cadaverous hue of his next neighbor's face well fits him to be some imagined victim of his new majesty's anger.

Color ranks as one of the earliest arts. No nation is so low but it makes some attempt at decorative color, and we may be well assured it was one of the earliest, if not the earliest method employed in transmitting intelligence. When this country was first discovered, the Peruvians were making use of small knotted cords of various colors, termed quippu, as mediums of records and messages. Our own North American savages employed wampum, made from various colored shells, for a similar purpose. Color played its part in ancient Egyptian hieroglyphics. It speaks to the eye sooner than form. A black flag hoisted upon the battle field proclaims louder than words the demoniac cruelty that reigns, while a white signifies that submission has been decided upon. Joseph's coat of many colors proclaimed the father's favoritism to his brothers, and worked a mighty change in the history of the race to which he belonged. This very instance, if we possessed no other, would prove to us the high estimation in which color was held, and its symbolic meaning, in the most ancient times.

The ermine is an animal of such spotless purity it will tolerate no stain on its fur, and by this symbolic name we designate the judge, who should be stainless, unbiassed, and incorruptible.

The highest art of the florist is put forth to procure change of color. Self tulips are valueless beside sports, and to induce this breaking various methods are put in requisition, as there is no sporting of colors from natural causes among flowers. A green rose, a blue verbena, are hailed as triumphs, and secure the propagator an enviable name either as an amateur or professional florist.

Perhaps the most curious thing connected with color is that some stars give colored light; and in one instance, in a northern constellation, a double star gives forth blue rays from one and red from the other. How our fancy might be permitted to soar away beyond the stars themselves in wondering fancies as to the meaning of this—truth and love united in a star, not as a compound color, but each retaining its own hue of blue and red! What a happy abode of truthful, loving spirits we can imagine this the dwelling place! And may there not here be a symbol of such a union?

The art of color is yet in its infancy, and although Tyrian purple was magnificent and famous, and the highly prized Turkey red unfading, yet modern chemical discovery has opened a wide variety of hues unknown to the ancients.

Colors obtained from vegetable substances have been the most numerous, those from the animal kingdom the most brilliant, and from the mineral the greatest variety from the same substance. A buff, a blue, and a black, and again a red, a blue, a purple, and a violet, are produced from the same metal.

The recent discovery of aniline colors, to be extracted from coal refuse, has given art new, beautiful, and durable shades of red, blue, purple, and violet. We know but by description what the lauded Tyrian purple was, for monopoly caused the art to be lost; but for softness, richness, and beauty of purple we have none to approach that extracted from this refuse. Nature means nothing to be lost, and waste arises from ignorance. She is a royal mistress when royally represented.

To the mineral kingdom we are indebted for most of the mordants which fix the hues derived from other sources. That in union is strength is taught by the most common art.

Much is yet to be learned in regard to color. Men have understood its correspondence sufficiently to associate red and cruelty as its lowest expression, so that the men of the bloody French Revolution received an undying name from the red cap of the Carmagnole costume—and yellow with shame, for a ruff of this color on the neck of a woman hanged drove this fashion out of England—and white with purity, as the ermine of the judge shows; although, thousands of years ago, the men of Tartary and Thibet prized the wool of the Crimean sheep stained of a peculiar gray by its feeding upon the centarina myriocephala, and although modern gardeners deepen the hues of plants by feeding them judiciously, yet few attach the requisite importance to color as history. Writers for the most part pass silently by this great aid to a correct understanding of past events. Color in costume is no less essential to a true description or representation than form; in some instances it is more so.

The color of the silken sails of Cleopatra's vessel, as she sailed down the Cydnus, proclaimed her royalty as no other could have done.

A fairy could not be depicted without her green robe, or young Aurora unless tinted with the hues of morn.

Here lies the great fault of all sun pictures. The distinctive hues of complexion, hair, and eyes are not preserved. The flaxen, the auburn, the brown hair alike take black. Light eyes and dark are undistinguishable; the clearest complexion becomes muddy[Pg 207] and full of lines if the color of the dress is such as to throw the shade upon it.

A mixture of colors in dress in which either two of the primitives predominate, is a token of barbarism, even if occurring among so-called enlightened people.

Color is an exponent of the degree of civilization.

Red finds its fitness among savage races, and with undeveloped natures.

Yellow indicates transition from barbarism to civilization.

Green, advanced civilization.

Purple, monarchical enlightenment, which is will individualized in but one.

Modification and harmony are only with people free to follow taste and select for themselves. Among the most enlightened nations these five states are all found. The highest type, shown by culture, discovery, art, literature, science, equity, and government, exists with but a few. The mass are civilized, and continue 'the mass.' It is the natural tendency of enlightenment to individualize. In proportion to genius, culture, and perseverance, is one set apart, becomes a leader of the masses, and should be a teacher of the harmony and correspondence of color, both by precept and example.

Strong contrasts are admissible in what is designed to illustrate particular things, and especially if to be viewed from a distance. To me no sight is ever more beautiful than the American flag, red, white, and blue, as the breeze opens every fold and waves it abroad for the gaze of men; the blue signifying a league and covenant against oppression, to be maintained in truth, by valor and purity; the very color proclaiming to despots and tyrannized man that in one land on the broad face of the earth liberty of conscience prevails, and freedom of speech exists. We shall not want to change it when this war is over. It is the symbol of an idea which has never yet found its full utterance. When Liberty and Union become one and indivisible, it will be the harmonious exponent of those grand ideas rooted, budded, blossomed, and bearing fruit forevermore.

18.1.18

Miten postikorteille voi kirjoittaa kahteen kerraan.

Keski-Uusimaa 33, 5.5.1920

On tunnettu asia, että katsoessa viheriäistä esinettä punasen lasin lävitse, näyttää tämä esine miltei mustalta, kun taas punanen esine katsottuna punasen lasin lävitse, joka väri on kutakuinkin samallainen kuin esineen väri, esiintyy hyvin valkeana ja jos vielä tausta on valkoinen tulee tuo punainen esine melkein näkymättömäksi. Päinvastoin näyttää punanen esine viheriäisen lävitse katsottuna melkein mustalta, kun taas viheriä väri valkealla taustalla viheriän lasin lävitse näyttää melkeen kadonneen.

Tästä ilmiöstä johtuu, että voidaan kirjoittaa kahteen kertaan kirjoituksen tulematta epäselväksi.

Kirjoitetaan ensin punaisella musteella ja kun se on kuivunut, niin sitten viheriällä musteella punaisesta kirjoituksesta välittämättä. Tällöin käy sivullisten vaikeaksi ilman muuta lukea kirjoitusta. Kun nyt kirjoitusta katsoo viheriäisellä lasilla, näkyy ainoastaan punainen kirjoitus, punaisella lasilla taas voidaan lukea viheriäinen kirjoitus.

15.1.18

Värit ovat oikein käytettyinä oivallisia mykkiä myyjiä.

Ilmarinen 3-4, 1916

Värien oikea ryhmittely on ikkuna- ja myymälä)ärjestelyn tärkeimpiä ja arimpia kohtia. Näyteikkunat, joissa ei joku väärin harkittu vastakohta ja sommittelu loukkaisi silmää, ovat meillä samoin kuin muuallakin vielä harvinaisuuksia, ja ellei kauppias sitä huomaisikaan omasta ikkunastaan ja omista hyllyistään, näkee hän sen kuitenkin tarkastamalla kilpailijansa töitä. Mutta vaikka onkin verrattain helppoa huomata, että tuossa ja tässä on joku vika, ei samanlaisen ja vielä pahemmankin virheen välttäminen kuitenkaan ole ollenkaan yhtä helppoa. — Tavaroiden väriominaisuudet esitetään asettamalla niitä vierekkäin päivänvalossa, keinotekoisessa valossa ja värillisin lampuin. Mutta näitä ominaisuuksia ymmärretään vielä kovin vähän. Tästä ei kenenkään tarvitse erikoisesti loukkaantua, näin on asianlaita melkein kaikkialla. — Unohtavatpa kauppiaat ja myyjät usein heille niin tärkeän peruslainkin värien käytössä, sen nimittäin, että moni väri, joka yksinään on hyvin kaunis, saattaa menettää makunsa kun se asetetaan toisten värien rinnalle. — Seuraavassa on erään jo pienestä pitäin ikkunäyttelyjen ja myymäläsisustuksen alalla työskennelleen ammattimiehen neuvoja ja ohjeita värien oikeasta ryhmittelystä, niiden tekemisestä "mykiksi myyjiksi".


Punainen ja vihreä ovat kaikkein kansanomaisimmat värit.

Punainen on kansanomaisin väri. Se on jokaisen kehittymättömän ja villin raakalaiskansan ensimäinen väri. Jo silloin kuin ihminen alkuasteellaan raapi karvojaan ruumiistaan, maalasi hän paljaat paikat punavärillä. Kenellä vain oli runsaimmin punaisia paikkoja, hän oli komein. Punainen väri kiihottaa eläimiäkin.

Jos annat lapselle värilaatikon, käyttää se ehdottoman varmasti eniten punaista väriä. — Vihreä, kun se ei ole räikeätä, vaan hiukan kellertävää, siten kuin se esiintyy luonnossa, on rauhallinen väri. Punaisen jälkeen on se kansanomaisin. Mutta peruspunaisen ja perusvihreän yhdistely esittää kaksi tavattoman voimakasta ja kiihottavaa väriä. Ne ovat toistensa komplementtivärejä, ja kun ne asetetaan rinnakkain näkyy kumpikin tehokkaimmassa loistossaan. Tällöin punainen näyttää punaisemmalta ja vihreä vireämmältä.


Naiset ovat väriherkempiä kuin miehet.

Kun naiset kiinnittävät enemmän huomiota väreihin, joita he pitävät itse ja joilla he koristavat kodin, ovat he myöskin kehittyneet herkemmiksi kuin miehet. Jokainen myymälänikkuna, jokainen myymälä itsessään, osa siitä, tarjoo kauppiaalle tilaisuuden käyttää hyväkseen tätä väriherkkyyttä. Kun sitä oikein käytetään, on väri mitä oivallisin mykkä myyjä.

Sivistymättömillä on väriaisti alkuperäinen ja räikeä. Sivistys ja kasvatus tuovat mukanaan hienostumisen tässäkin suhteessa. Tavallinen maalaistyttö luulee olevansa kovasti hieno ja aistikas pukiessaan päälleen punaisen liivin ja vihreän paidan, kumpikin väri myrkyllisimmässä ja alkuperäisimmässä loistossaan. Ja kun näillä väreillä on aivan yhtä suuri vetovoima sivistyneeseen naiseen, käyttää hänkin niitä, mutta toisella tapaa. Vihreän hän muuttaa hyvin tummaksi, melkein mustaksi, ja tähän hän yhdistää punaista vain hiukkasen, esim. vain yhden ainoan ruusun.


Luonto käyttää vain säästelien puhtaita perusvärejä.

Luonnossa on vihreätä suuret määrät, vaikkakin vain harvoin tämän värin räikehnmässä puhtaudessa. Keväällä, jolloin luonto leikkii vain muutamin värein, esiintyy vihreä ruohossa ja lehdissä kirkkaimmillaan, mutta kun muut värit tulevat, muuttuu vihreä tummemmaksi ja harmaammaksi, muodostaen vain taustan muille väreille. Punaista ei luonto koskaan tarjoo suurin joukoin, vain kukkasissa, muutamissa lintulajeissa ja eräissä perhosissa. Lapsi täyttää mielelläään kummankin kätensä punaisilla ruusuilla. Nainen, jonka makuaisti on kehittynyt, tyytyy yhteen ainoaan parin vihreän lehden ympäröimään ruusuun. Tämä tosio on myyntitaidon värinkäytön avain. Väärin on käyttää niitä värejä, joita luontokin käyttää vain säästellen, suurin joukoin. Hienous vaatii noudattamaan suuren oppi-isän: luonnon, valintaa.

Punainen liivi ja vihreä paita ovat aivan barbaarisen maun todistus. Valinta on kyllä luonnollinen, mutta sangen alkuperäinen, vailla sitä hienostumista, jota luonto itse osottaa. Tumman vihreä puku, jota punainen ruusu koristaa, on hienon maun osotus samoja värejä käyttämällä: siten kuin luontokin.


Älköön myyjä näyttäkö samaa väriä liian kauan.

Näitten yleisten perusteiden mukaisesti ymmärtänee myyjä, että on epäviisasta näyttää ostajalle useita samanvärisiä esineitä, taikka jättää hänelle näyttämättä jonkun tavaran komplementti väristä tavaraa.


Tavaroitten järjestelymyymälän pöydille ja hyllyille.

Muistaen, että värillä on eri loisto asetettuna jonkun toisen värin viereen ja että se menettää puhtautensa kun se esiintyy ilman komplementtiväriään, on ravymälää sisustettaessa mitä tarkimmin noudatettava tätä sääntöä. Tekstissä olevat väritaulukot osottavat eri yhdistelyjen vaikutuksen ja seuraava erikoisesimerkki selittää niiden sovelluttamisen käytäntöön.

Otaksukaamme, että tämän kevään väri on purppura.

Muuan kauppias järjestää tämän värin muitten tummien esineitten joukkoon, joitten vallitseva väri on joko sininen tai punainen. Kun ostajan silmä siirtyy hyllyiltä, joilla on sinisiä tavaroita, takaisin violettiin, niin violetti näyttää punertavammalta tai enemmän purppuralta. Jos silmä siirtyy hyllyiltä, joilla on tummia punertavan-ruskeita kankaita, takaisin violettiin, näyttää tämä väri sinisemmältä, ja tämä sininen on hiukan vihertävää. Tällainen järjestely saattaa ostajan epäilemään saako hän ollenkaan haluamaansa väriä.

Mutta kauppias, joka ymmärtää värien sopusoinnun lakeja, sijottaa violettinsa hyllyille, joilla on myöskin keltaisen-valkeita kankaita, ja viereisille hyllyille asettaa hän vaaleankeltaisia kankaita. Ellei tällainen järjestely käy päinsä, asettaa hän kuitenkin johonkin lähelle violettia, keltaisia kankaita tai saattaa ostajan silmän muuten kiintymään keltaiseen.

Otaksukaamme taas, että muotiväri on violetti, joka on enemmän punaista kuin sinistä. Tuntien värien lait asettaa kauppias tämän värin sinisten kankaitten viereen, jolloin punainen värituntu esiintyy voimakkaammin.


Ikkunanäyttelyn tausta.

Paitsi pysyvässä näyttelyssä, jossa sillä on määrätty osa värisuunnitelmasta, ei tausta koskaan saa olla kirkkaaksi kiillotettua puuta, olkoon minkä väristä hyvänsä. Jollakin tavoin värjättyä puuta käytettäköön vain taustana tavaroille, joita käytetään vain samanlaisten ehtojen vallitessa. Esim. miesten päällysvaatteiden ulkoasu ei kärsi siitä, että ne ripustetaan konttorien ja virastojen kiillotettuja paneeliseiniä vasten, mutta jos näyteikkunan pohja on kauttaaltaan raskaan värinen, niin eivät värilliset kankaat ja puvut, joitten väri ei ole taustan komplementtiväri, esiinny edukseen.

Jos kiillotettua puuta käytetään naisten kankaita esittävän ikkunan taustana, on tämän värin oltava esim. hopean-harmaa ja väritunnun hyvin vaalea. Vaalean harmaa kangas tai joko hiukan sinertäväksi taikka kellertäväksi maalattu pohjaväri on paras ikkunalle tai huoneelle, jossa näyteltäviä esineitä usein vaihdellaan.

On yleensä tunnettua, että tumma tausta vastakohdan lain mukaan aina tekee esineet vaaleammaksi; ja päinvastoin. Tumma tausta antaa ikkunalasille peilin heijastavat ominaisuudet. Vaalea tausta poistaa nämä ominaisuudet.


Tapa ja traditsio ikkunanäyttelyssä.

Monet meidän päätelmistämme ja teoistamme johtuvat tavasta ja traditsiosta. Näin myöskin ikkunanäyttelyjen järjestelyissä. Jonkun esikaupungin kauppias panee ikkunaansa esim. vihreällä kankaalla päällystettyjä punaisia huonekaluja tai päinvastoin, koska niin on siellä tapana ollut jo pitkiä aikoja; kun taas valtakadun kauppias panee ikkunaansa tummanvihreitä esineitä, jonkun tummaksi värjätyn tammisen kirjakaapin, jonka hyllyiltä näkyy pari kolme punaisiin tai vihreisiin kansiin sidottuja kirjoja. Ensimainittu ikkunajärjestely on alkuperäistä ja kehittymätöntä makua varten; jälkimäinen hienoa ja kehittynyttä makua silmällä pitäen valittu. Nämä kaksi esimerkkiä sopivat aivan yhtä hyvin vaatetusliikkeille. Kummassakin tapauksessa on samoilla väreillä, vihreällä ja punaisella, tahdottu kiinnittää ohikulkijan huomiota.


Värien yhdistelyn selitystä.
Lait, jotka vallitsevat toisen värin vaikutusta toiseen ja kaikkien vaikutusta silm ään, ovat käsiteltävät sen mukaan kuinka ne vaikuttavat tavalliseen maallikkoon, eikä niiden vaikutusten mukaisesti erikoisesti taiteilijoihin. Täten jaamme spektrin kolmeen primääriväriin, punaiseen, keltaiseen ja siniseen, ja kolmeen sekundääriväriin, oranssiin (punaisen ja keltaisen sekotukseen), vihreään (keltaisen ja sinisen sekotukseen) ja violettiin (sinisen ja punaisen sekotukseen). Kun näissä sekotuksissa käytetään toista väriä enemmän kuin toista, syntyy uusia vivahduksia. Siten esim. käyttämällä punaista enemmän kuin sinistä muuttuu violetti purppuraksi jne. Kolme primääriväriä oikein määrin käytettynä antaa tulokseksi mustan, ottamalla niitä ohuesti eikä täydessä loistossaan saadaan harmaata. Jos tässä viimeksimainitussa sekotuksessa käytetään enemmän yhtä väriä kuin muita, saa harmaa tämän värin vivahduksen, sinisen-harmaan, keltaisen-harmaan jne.


Minkä tähden värit muuttuvat himmeiksi ja menettävät puhtautensa.

Musta tekee väriseoksen tummemmaksi, valkoinen vaaleammaksi. Lisäämällä valkoista keltaiseen saadaan oljenväristä; musta lisättynä punaisen ja sinisen sekotukseen muuttaa tämän indigoksi. Samassa määrin kuin pigmentit, joita me nimitämme väreiksi, heijastavat muutamia säteitä ja pidättävät toiset, me menetämme sinisen ja keltaisen puuaisista esineistä ja näemme vain punaiset säteet. Me menetämme punaiset säteet vihreistä esineistä ja näemme siniset ja keltaiset säteet, jotka yhtyneinä ovat vihreitä.

Jotta voisimme nähdä jonkin värin täysin puhtaana täytyy silmähermojen saada vaikutteita kaikista värillisistä säteistä, jotka silloin muodostavat valkoisen. Samaten tiedämme, että jonkun värin komplementti on se väri tai ne värit, joita kysessäolevassa värissä ei ole. Vihreä on punaisen komplementti ja punainen vihreän. Kun kauppatavaroita asetetaan näytteille ilman komplementti väriä, vaikuttaa tämä komplementtiväri asteettain kuin filmi silmiin ja näyttää olevan se kotettu alkuperäiseen. Täten katsellessamme punaista me asteettain menetämme sen puhtauden ja näemme sen vihreään vivahtavana. Mutta nähdessämme vihreätä yhdessä punaisen kanssa vihreät säteet keskittyvät tähän esineeseen ja kumpikin väri näkyy puhtaimpana. Viitaten taulukkoomme vastakohtien sopusoinnusta, muistutamme, että vaikkakin puhtaat spetraaliväritovat kaiken tieteellisen väri-johtopäätöksen tekemisen pohja ja peruste, ne kuitenkin ovat liian voimakkaita ja raakoja yleensä käytettäviksi, ne sopivat vain pienin määrin.

Samaten kuin kauppias vain harvoin esittää täysin intensiivistä väriä, on näyttelyn järjestelyssä mitä tarkin huomio kohdistettava kunkin värin laatuun. Esim. jos näytteille pannut esineet ovat harmaita, jotka lähettävät silmään vain vähän puhdasta väriä, näyttää joku yksityinen vastakkainen spektraaliväri sangen eloisalta ja huomiota kiinnittävältä.


Johtajan huoneen oikeat värit.

Johtajan huone taikka virasto, jota käytetään keskitettyä harkintaa vaativiin neuvotteluihin, on järjestettävä "mataloitten" värien, kuten oliivin, ruskean, punertavan-ruskean tai harmaan sopusointuun. Jos pöydät, kaapit ja tuolit ovat tammessa tavallisesti käytetyn kiillotetun ruskean väriset, on maton oltava oliivin-vihreä, suunnilleen saman asteista kuin kalustonkin. Nämä kaksi väriä - ruskea ja oliivi - voivat olla joko tummia tai vaaleita, huone on kummassakin tapauksessa hyvin rauhallinen. Jos huone on sisustettu vain yhtä ainoata väriä käyttämällä, kuten esim. oliivin-ruskeata, sinisen-harmaata, punaisen-harmaata tai hopean-harmaata, ei siinä voi pitkää yhtämittaa oleskella hermojen; väsymättä. Vaaleat harmaan-vihreät värit ovat sangen rauhalliset silmille, mutta jokaisessa konttorissa ja virastossa, jossa työskennellään kauan yhtä mittaa, täytyy olla myöskin joku näitten värien komplementtiväri silmien virvokkeeksi. Luonnollisestikaan ei riitä, että tämä väri esiintyy yksityisin loistavin kohdin, niinkuin esim. vihkosena punaisia ruusuja oliivin-vihreässä huoneessa, taikka keltaisia krysanteemeja sinisen harmaassa huoneessa, sillä tällainen räikeä polttopiste vetää silmää liiaksi puoleensa ja häiritsee ajatusta.

Selitykseksi esimerkki:

Kuvitelkaamme miestä, jolla on oliivin-ruskea puku ja hattu, ruskea päällystakki, ruskeat kengät, punaisen-ruskea , kravatti ja kravatissa smaragdi. Kuvitelkaamme edelleen, että hän astuu konttoriin, joka on järjestetty kauttaaltaan ruskeaksi, ja panee hattunsa ja takkinsa paikkaan, josta ne näkyvät hänen silmiinsä, mutta ei sen, jonka kanssa hän keskustelee. Tällöin hänellä on jo suuri etu "vastustajansa" rinnalla. Jos hän tuntee tarkoin kauppaamansa tavaran ja kykenee selvästi esittämään sen ominaisuudet, on hän kuin kilpajuoksija, joka on saanut etumatkaa toisesta. Samalla kuin hänen takkinsa ja hattunsa oliivinväri lepuuttaa ja rauhottaa hänen omia silmähermojaan, kiinnittää smaragdi, joka hänen vastustajalleen on ainoa huoneen värin komplementtiväri, tämän huomion puoleensa ja vähentää vastaväitteitä, joista hänen on selvittävä,


Hintalaput ja kortit.

Hintalapun ja jokaisen muun tavaraan kiinnitetyn kortin tulee olla tavaran värin komplementtivärin mukainen. Se ei koskaan saa olla niin suuri eikä uiin voimakasvärinen, että se näyttää rumalta ja heikontaa itse tavaran värin. Valkeat tavarat on saatava näyttämään puhtailta tai sinertävän-valkoisilta vaalealla, oranssiin vivahtavalla kortilla; jos ne halutaan näyttämään kellertäviltä, "crem"-värisiltä, käytetään vaalean sinistä korttia. Joka tapauksessa ovat painetut sanat painettavat samalla värillä kuin kortitkin, tietysti vain tummemmalla, taikka oransilla kellertävälle kortille ja sinisellä valkoiselle kortille. Samaa perustetta seuraten on oranssinväristä korttia käytettävä sinisissä tavaroissa, keltaista violeteissa, vihertävän-keltaista purppuranvärisissä, vihreitä punaisissa, sinistä oranssinvärisissä, violettia keltaisissa, purppuraa vihertävän-keltaisissa ja punaista vihreissä.

Jos tavaroitten väri on vaalea, käytettäköön vaaleata korttia, sanat painetut tummemmalla samalla värillä. Jos tavarat ovat tummia, olkoon korttikin tumma, painatus mustaa punaisella, keltaisella ja vihreällä, sekä valkoista sinisellä, violetilla ja purppuralla. Koska kortti on pienempi kuin tavara, on sen värin myöskin oltava intensiivisempi.



----------------------


Myyntitaidon värinkäytön ymmärtämisen helpottamiseksi jakakaamme spektri kolmeen primäärejä kolmeen väriin; värisekotukset tarkottavat väriaineita eikä värillisiä valoja.

Primäärivärit.
Punainen, keltainen ja sininen

Sekundäärivärit
Oranssi (punaisen ja keltaisen yhdistys)
Vihreä (keltaisen ja sinisen yhdistys)
Violetti (sinisen ja punaisen yhdistys)

Harmaat värit
Keltaisen-harmaa (oranssin ja vihreän yhdistys)
Punaisen-harmaa(oranssin ja violetin yhdistys)
Sinisen-harmaa (violetin ja vihreän yhdistys)

Muist.: Kaikki yllämainitut värit voidaan tummentaa lisäämällä mustaa väriä ja vaalentaa lisäämällä valkoista. Kahden tai kolmen primäärivärin sekotus, joko lisäämällä tai lisäämättä valkeata tahi mustaa, hävittää sekotuksessa vallitsevan värien "huutavuuden". Värejä käytettäessä kaupan palvelukseen on noudatettava ylläesitettyjä lakeja ja johtopäätöksiä.

Joka värillä on komplementtivärinsä, ja kun nämäkaksi väriä pannaan rinnakkain niin näkyy kumpikin kauneimmassa loistossaan. Spektrin yksinkertaisin jako osottaa seuraavat kolme komplementtiväri=paria:
Punainen ja vihreä
Keltainen ja violetti
Sininen ja oranssi

Laajempi jako osottaa seuraavat viisi paria:
Punainen ja sinertävänvihreä
Oranssi ja sininen
Keltainen ja violetinsininen
Vihertävänkeltainen ja violetti
Vihreä ja punertavan-violetti

Monta muutakin paria voidaan muodostella. Punaisen ja oranssin välisten värien komplementtivärit ovat etsittävät sinertävänvihreän ja sinisen väliltä. Oranssin ja keltaisen välisten värien komplementtivärit taas sinisen ja violetin sinisen väliltä jne.


Ellei seuraavia värejä eroteta mustalla tai valkealla loukkaavat ne pahasti toisiaan ja näyttävät tummemmilta tai vaaleammilta:
Tummemmilta:
Punainen
Oranssinpunainen
Oranssi
Oranssinkeltainen
Kellertävän^vihreä
Vihreä
Vihreänsininen
Sininen
Punaisensininen
Violetti
Purppura

Vaaleammilta:
Oranssinpunainen
Oranssi
Oranssinkeltainen
Keltainen
Vihertävänkeltainen
Kellertävän=vihreä
Vihreä
Vihreänsininen
Sininen
Purppura
Punainen

Värit, jotka eivät hyvin sovellu toisiinsa, saadaan sopu sointuisammiksi erottamalla ne toisistaan mustalla, valkoisella tai harmaalla. Musta vastakohtana panee kaikki värit näyttämään valoisammilta, kun valkoinen taas tummentaa ne. Harmaa neutralisoi kaikki keski-väritunnut, vaikuttaa samoin kuin valkoinen väri tummissa väreissä ja mustan tavoin vaaleissa väreissä. Mustaan, valkoiseen ja harmaaseen vat eri värivasiakohdat seuraavasti:


Mustan tekee
keltainen ja oranssi siniseksi; punainen muuttaa mustan viheriämmäksi; vihreä, sininen ja violetti tekevät sen himmeäksi ja likaiseksi.

Musta on aina varsin sopiva käytettäväksi kahden loistavan värin kera ja parempi kuin valkoinen seuraavissa yhdistelmissä:
Punainen ja oranssi
Punainen ja keltainen
Oranssi ja keltainen
Oranssi ja vihreä
Keltainen ja vihreä.


Valkoinen muuttuu seuraavasti:
Punaisen vieressä vihertäväksi; oranssin vieressä sinertäväksi: keltaisen vieressä sinertäväksi ja kirkkaamman valkoiseksi; violetti muuttaa sen kellertäväksi, vihreä punertavaksi.

Valkoinen lisää kaikkien värien intensiivisyyttä ja sitä on mieluummin kuin mustaa käytettävä seuraavissa väriyhdistelmissä:
Punainen ja sininen
Punainen ja violetti
Oranssi ja sininen
Oranssi ja violetti
Keltainen ja sininen
Vihreä ja sininen
Vihreä ja violetti.


Harmaaseen vaikuttavat värit
samoin kuin valkoiseen, kuitenkin sillä poikkeuksella, että se näyttää selvemmältä sinisen ja violetin vieressä.

Harmaata on käytettävä mustan asemesta seuraavissa yhdistelmissä:
Oranssi ja violetti
Vihreä ja sininen
Vihreä ja violetti.


Jonkun yksityisen värin vaaleat ja tummat väritunnut sopivat aina hyvin yhteen. Mutta saman värin eri värivivahdukset, kuten punettavan-keltainen ja vihertävänkeltainen, kellertävän-punainen ja sinertävän-punainen, punertavan-sininen ja vihertävämsininen, eivät muodosta kaunista värisointua, eikä niitä koskaan saa panna vierekkäin.


Vierekkäin asetettuina eivät tummat värit ainoastaan tee vaaleita värejä vaaleammiksi ja vaaleat värit tummia tummemmiksi, vaan komplementtivärit vaikuttavat aina vastaväriin päin. Jos komplementtivärit ovat vastakkaisia värejä, ovat värivastakohdat sopusointuisat; ellei, niin näkyy vaikutus seuraavasta taulukosta:
Punainen, jonka
vastavärinä on oranssi, näyttää purppurammalta
» » keltainen » »
» » vihreä » helottavammalta
» » sininen » oranssimmalta
» » violetti » »
» » purppura » »

Oranssi, jonka
vastavärinä on punainen näyttää keltaisemmalta
» » keltainen » punaisemmalta
» » vihreä » »
» » sininen » helottavammalta
» » violetti » keltaisemmalta
» » purppura » »

Keltainen, jonka
vastavärinä on punainen näyttää vihreämmältä
» » oranssi » »
» » vihreä » oranssimmalta
» » sininen » helottavammalta
» » violetti » »
» j> purppura » vihreämmältä

Vihreä, jonka
vastavärinä on punainen näyttää helottavammalta
» » oranssi » sinisemmältä
» » keltainen » »
» » sininen » keltaisemmalta
» » violetti » »
» » purppura » helottavammalta

Sininen, jonka
vastavärinä on punainen näyttää vihreämmältä
» » oranssi » helottavammalta
» » keltainen » »
» » vihreä » violetimmalta
» » violetti » vihreämmältä
» » purppura » »

Violetti, jonka
vastavärinä on punainen näyttää sinisemmältä
» » oranssi » »
» » keltainen » helottavammalta
» » vihreä » purppurammalta
» » sininen » »
» » purppura » sinisemmältä

Purppura, jonka
vastavärinä on punainen näyttää sinisemmältä
» » oranssi » »
» » keltainen » punaisemmalta
» » vihreä » helottavammalta
» » sininen » punaisemmalta
» » violetti » »

Ikkunanäyttelyssä, jossa on paljon tummia esineitä, on mitä edullisinta käyttää joitakin hohtavan-kirkkaita värejä. Koristajan persoonallisuus on tässä niin tärkeä tekijä, että on mahdotonta laatia tarkkaa sääntöä värien ryhmittämisestä, mutta sivuilla 76-77 oleva taulukko on kuitenkin hyvä "ojennusnuora":


Värivastakohtien vaikutuksia:

Erinomainen:
Normaali-punainen ja sininen
Oranssinpunainen ja sininen
Oranssinkeltainen ja violetti
Keltainen ja violetti
Vihertävänkeltainen ja violetti

Hyvä:
Tulipunainen ja turkoosi
» ja sininen
Oranssinpunainen ja violetti
» » ja turkoosi
Oranssi ja violetti
» ja turkoosi
» ja sinisenvihreä
Oranssinkeltainen ja purppura
» ja sininen
Keltainen ja purppura
Vihertävänkeltainen ja purppura
» » ja normaalUsininen
Kellertävänvihreä ja sininen
Sinisenvihreä ja violetti

Hyvä, mutta voimakas:
Normaali-punainen ja sinisenvihreä
» » ja vihreä
Oranssi ja sininen
Kellertävän-vihreä ja normaali-vihreä

Soma:
Normaali-punainen ja vihreänkeltainen
Tulipunainen ja vihreä
Oranssinpunainen ja keltaisenvihreä
Oranssinpunainen ja purppura
Oranssi ja vihreä
Oranssinkeltainen ja turkoosi
Vihertävänkeltainen ja oranssinpunainen
Sinisenvihreä ja purppura

Voimakas ja kova:
Vihertävän-keltainen ja tulipunainen
Normaali-vihreä ja purppura
» » ja oranssinpunainen

Köyhänmakuinen:
Normaali-punainen ja keltainen
Tulipunainen ja keltainen
Oranssinpunainen ja sinisenvihreä
Oranssinkeltainen ja sinisenvihreä
Keltainen ja normaalupunainen
Keltainen ja turkoosi
Keltaisenvihreä ja purppura
Nermaali-vihreä ja tulipunainen

Huono:
NormaalUpunainen ja violetti
Tulipunainen ja violetti
Oranssi ja purppura
Oranssinkeltainen ja vihreä
Keltainen ja sinisenvihreä
» ja vihreä
Vihertävänkeltainen ja turkoosi
Normaali-vihreä ja turkoosi
Sinisenvihreä ja sininen
» » ja vihreä
» » ja kellertävänvihreä
» » ja turkoosi


Muutamia väriyhdistelmiä, jotka eivät noudata sopusoinnun ja vastakohdan sääntöjä:
Punainen ja keltainen on parempi kuin punainen ja oranssi.
Punainen ja sininen on parempi kuin punainen ja violetti.
Keltainen ja punainen on parempi kuin keltainen ja oranssi.
Keltainen ja sininen on parempi kuin keltainen ja vihreä.
Sininen ja punainen on parempi kuin sininen ja violetti.
Sininen ja keltainen on parempi kuin sininen ja vihreä.
Punainen ja violetti on parempi kuin sininen ja violetti.
Keltainen ja oranssi on parempi kuin punainen ja oranssi.
Keltainen ja vihreä on parempi kuin sininen ja vihreä.


Jos silmä pitkän aikaa näkee samaa väriä väsyy se ja näkee tämän värin komplementtivärin, joka silloin näyttää sekaantuneelta alkuperäiseen väriin tehden sen harmahtavaksi ja likaiseksi. Kun silmä siirtyy toisesta värivastakohdasta toiseen, näyttää jälkimäinen väri muuttuvan seuraavasti:

Jos silmä ensin näkee: | ja sen jälkeen | näyttää jälkimäinen
punaista oranssia keltaiselta
» keltaista vihertävänkeltaiselta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä vihertävänsiniseltä
» violettia sinertävän vihreältä
oranssia punaista punertavanvioletilta
» keltaista vihertävänkeltaiselta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä violettiinvivahtavalta
» violettia sinertävänvioletilta
keltaista punaista punertavanvioletilta
» oranssia punertavan=oranssilta
» vihreää sinertävänvihreältä
» sinistä violetinsiniseltä
» violettia sinertävänvioletilta
vihreää punaista violettiinvivahtavalta
» oranssia punertavanoranssilta
» keltaista oranssinkeltaista
» sinistä violetinsiniseltä
» violettia punertavan-violetilta
sinistä punaista oranssinpunaiselta
» oranssia keltaisemmalta
» keltaista oranssin=keltaiselta
» vihreää kellertävän^viheriältä
» violettia punertavanvioletilta
violettia punaista oranssinpunaiselta
» keltaista hiukan vihertävältä
» oranssia kellertävänoranssilta
» vihreää kellertävänvihreältä
» sinistä vihertävänsiniseltä

Edelläolevien tosioiden tuntemisen tärkeydestä niitä sovelluttaessa myyntitaitoon saa käytännöllisen kokemuksen tarkastamalla vaikutusta, joka on seurauksena, kun annetaan ostajan ensin katsoa täysin primääriväriä ja sen jälkeen aistikasta värisointua, jossa on vähemmän alkuperäistä väriä kuin sitä komplementtiväriä, joka muodostuu ostajan silmiin. Hyvin vaalea sinertävän harmaa nähtynä vihreän jälkeen näyttää likaisen punertavan-harmaalta. Sommitellessa alkuperäisen värin komplementtiväriä on aina pidettävä silmät normaalina, muuten komplementti näyttäytyy seuraavassa värissä.


Kaupassa tulevat värit siis nähtäviksi neljässä eri valaistuksessa: välittömässä auringonvalossa, himmennetyssä päivänvalossa, keinotekoisessa valossa ja värillisessä valossa. Kaupan olevaa tavaraa voidaan vain harvoin näyttää välittömässä auringonpaisteessa, koska se riistää voimaa väreiltä ja saattaa ne näyttämään raskailta ja harmailta. Epäsuora päivänvalo, varsinkin pohjoisesta päin, on ihanteellinen näyttämään värit oikeissa arvoissaan. Keinotekoinen valaistus kellertää eli lämmittää kaikkia värejä ja se on varsin vaikuttava pantaessa näytteille tavaroita, joita pidetään tai käytetään samanlaisten olosuhteitten vallitessa. Värillinen valaistus muuttaa värit siten kuin allaoleva taulukko osottaa.

Värillisen valaistuksen vaikutukset:

Punaiset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään purppuranmustalta
» valkoisen » punaiselta
» punaisen » punaisemmalta
» oranssin » punaisemmalta
» keltaisen » oranssimmalta
» vaalean-vihreän » punertavan-harmaalta
» tummanvihreän » punaisenmustalta
» sinisen-violetin » » violetilta
» violetin » purppuralta

Oranssi-valonsäteet
saattavat mustan näyttämään kastanjanväriseltä
» valkoisen » oranssilta
» oranssin » eloisammalta
» keltaisen » oranssinkeltaiselta
» punaisen » tulipunaiselta
» vaaleanvihreät! » keltaisen-vihreältä
» syvän vihreän » sameanvihreältä
» vaaleansinisen » oranssin-harmaalta
» syvän sinisen » vähemmän oranssi-pitoiselta harmaalta
» indigon » oranssin-ruskeahtavalta
» violetin » punaisen-ruskeahtavalta

Keltaiset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään oliivinkeltaiselta
» valkoisen » keltaiselta
» keltaisen » eloisammalta, yleensä oranssinkeltaiselta
» punaisen » oranssilta
» oranssin » keltaisemmalta
» vihreän » keltaisen-vihreältä
» vaalean=sinisen » vihreänkeltaiselta
» syvän sinisen » vihreä-viiruiselta
» syvän indigon » oranssinkeltaiselta
» violetin » keltaisenruskeahtavalta

Vihreät valonsäteet
saattavat mustan näyttämään vihreän ruskealta
» valkoisen » vihreältä
» vihreän » intensiivisemmältä ja kirkkaammalta
» punaisen » ruskealta
» oranssin » heikon vihertävän=keltaiselta
» keltaisen » kirkkaan keltaisenvihreältä
» sinisen » vihertävän-siniseltä
» tumman indigon » himmeän vihreältä
» violetin » sinertävän-vihreän-ruskealta

Siniset valonsäteet
saattavat mustan näyttämään sinisenmustalta, tehden mustan kauniimmaksi
» valkoisen » siniseltä
» sinisen » eloisammalta
» punaisen » violetilta
» oranssin » violetin-ruskealta
» keltaisen » keltaisenvihreältä
» vihreän » sinisen-vihreältä
» syvän indigon » sinisen-indigolta
» violetin » sinisen-violetilta

Violetti valonsäteet
saattavat mustan näyttämään violetin-mustalta
» valkoisen » violetilta
» violetin » syvemmän violetilta
» punaisen » punaisen-violetin-purppuralta

Violetti valonsäteet
saattavat oranssin näyttämään vaaleanpunaiselta
» keltaisen » punaisen-ruskealta
» vihreän » vaaleanpurppuralta
» sinisen » violetinsiniseltä
» syvän indigon » syvän violetinsiniseltä


Onnistunut ikkunanäyttely näyttää myytävänä olevien esineitten sopusoinnun siten järjestettynä, että kaikki esiintyvät värit ovat tehdyt selvemmiksi ja kauniimmiksi. Tähän tulokseen päästään yhdistämällä sen värin tai niiden värien, jotka ovat määrätyt pohjaväreiksi, eri vivahdukset ja asteet; yhdistämällä kolme tai useampia värejä ja lisäämällä niihin mustaa, valkoista, harmaata, taikka kultaa, tai hopeata, tahi kaikkia näitä; yhdistämällä kaksi komplementtiväriä tai niiden vivahduksia: yhdistelmällä, jossa yksi väri on vallitsevana ja muut värit tai muu väri on lievennytty tai vain taustana. Mitä miellyttävimpiä värivaikutuksia aikaansaadaan kokoomalla yhden värin vivahdukset ja asteet vastakohdaksi sen komplementtivärille. Värit, joissa on punaisen, keltaisen ja keltaisen-vihreän lämpimät tunnut, sopivat erinomaisesti pohjoiseen päin oleviin ikkunoihin. Värit, joissa on sinisen, violetin ja sinisen-harmaan kylmät tunnut, kuuluvat kadun aurinkoiselle puolelle.


Päivällispöytä.
Valkoisesta puhtaaseen primääriväriin vaihteleva keltainen sopusointu, jonka vastakohdaksi pannaan joku yksityinen purppuran*sininen vaikute: valkoinen pöytäliina, kiinalaista ja kultakoristeisia laseja, keltainen keskiesine, kynttilöitä ja krysanteemeja, keltaisenruskeita manteleja, tumman purppuraisia rypäleitä.

Miesten hattuja.
Vaalean harmaa tausta, tummemman harmaita pehmeitä hattuja heikon harmailla pystykannattimilla, mustia silkkihattuja helakanpunaisilla kannaitimilla.

Vaatetustavaroita.
Hienon tai sinisen vivahteisia tuotteita luunvalkoista taustaa vasten, johon on pantu sinne tänne kullan tai kultaisen oranssin vivahduksia.

Tumman sinisiä tuotteita, esim. indigon värisiä, vasten joko sinisen harmaata taustaa, johon on pantu ruskean-oranssin tai vanhan kullan tai punaisen vivahduksia.

Tuotteita, joitten väri vaihtelee ruskean vivahduksista keltaisesta punaisen kautta mustaan harmaan-vihreätä taustaa vasten, jossa on hiukan vihreän eri vivahduksia vastakohdan lakien mukaisesti.

Tuotteita, jotka ovat kellertävän-valkoisen vivahduksen värisiä vaalealla sinisen-harmaalla tai valkoisella pohjalla, jossa on hiukan violettia.


Muotiliike.
Kylmää harmaan-vihreätä taustaa vasten hattuja, joitten väri on keltaisen, ketoneilikan ja sinisen vivahduksia. Näitten joukkoon pannaan suuri musta hattu mustine töyhtöineen ja kaksi valkoista hattua. Keltaiset hatut on pantava lähelle mustaa hattua ja neilikanväriset ja siniset lähelle valkoista.

Miesten vaatetusliike.
Himmeätä taustaa vasten pannaan keltaisen-ruskeita, punaisen-ruskeita, vihreän-sinisiä ja mustia tavaroita, kolme viimeksimainittua väliä yhdessä, ensimäisen muodostaessa liitosvävin taustaan. Vihreän-sininen on välttämätön väri ruskean kauniiksi tekemiseksi.

Huonekalumyymälä.
Pankaa näytteille vaiti yhtä ainoata puulajia ja yhtä ainoata väriä yhtenä ajanjaksona. Valitkaa taustan väriksi näytteillä olevien esineitten matala komplementtiväri ja käyttäkää jotakin yksityistä komplementtiväristä esinettä, esim. kukkia tai kirjoja eloisamman vaikutuksen aikaansaamiseksi ja yksitoikkoisuuden välttämiseksi.

Säilykekauppa.
Valitkaa joka neljäs vihreä- ja joka neljäs valkeakansinen rasia. Vihreän lähelle pankaa muutamia punaisia, jatkakaa tästä väristä ketoneilikan väriin asti ja lähelle tätä väriä pankaa vaalean sinistä. Tämän jälkeen käyttäkää mustaa, tumman keltaista, kultaa ja purppuraa valkoisen kera.

Tapettimyymälä.
Älkää panko kirkkaaseen päivänvaloon tapetteja, jotka ovat tarkotetut keinotekoisessa valossa käytettäviksi. Käyttäkää kirkkaita loistavia värejä, jotka vaikuttavat ulkona, kuten esim. luonnollisia kukkia ja lehtiä esittäviä.


Tutkikaa tarkoin näitä väritaulukkoja. Taiturillakin on niissä jotakin oppimista; alottelija säästää niiden avulla monta päänvaivaa; viisas käyttää hyväkseen niitä kokemuksia, joita kokeneet hänelle tarjoovat.

14.1.18

Cochineal.

Scientific American 51, 8.9.1849

This beautiful dye drug, is an insect, the Coccus Cacti of Linæus. When first introduced into Europe, it was thought to be a vegetable seed. It lived upon the cactus, and the greatest quantity of it used to be raised in Mexico. Two kinds of it are gathered, the one wild the other cultivated; the wild is inferior to the cultivated kind. The males of the insect have wings and are seldom found in the cochineal of commerce. The female insect has no wings; she is of a reddish brown color, with a hemispherical wrinkled back. The species of cactus on which the cochineal insect attains to the greatest perfection is named the cactus cochenillifer. It has red and crimson colored fruits. When the Spaniards arrived in Mexico, the yfound the natives well acquainted with the use of cochineal as a coloring drug. In 1759, John Ellis, F. R. S., of London, received from Dr. A. Garden, of Charleston, S. C., some joints of the cactus with the nests of the insects upon it, which were laid before the royal society, and along with the plant and insects, Dr. Garden sent a very minute description of his investigations into the habits and form of the insect. There are two varieties of the true nopal cacti in Mexico, on which the insect is raised, but the wild kind when cultivated and raised upon the special kind (Castilian Nopal), becomes about half as good as the other. The nopals or cacti on which the cochineal insects are raised, are not covered with hard thorns like most of the cacti or prickly pear - the name by which it is generally known, - the thorns at least are quite soft, rendering tem accessible to collect the cochineal.

There is one male for about 3000 females, it is supposed; great care is taken to destroy those that are to be used as a drug, at the time they are about to bring forth their young. The insects are stripped from the plants by laying down cloths and drawing the dull blade of a knife between the under surface of a branch of the nopal and the clusters of the insects on it. They are then killed by steaming them in the cloth, or dipped in scalding water, and then spread out to dry in the sun. To preserve the stock of cochineal insects, they are secured on the plant from wind and rain in the wet seasons, by covering them up with matting; but the wild insects need no such care, and they propagate quicker, giving six crops in one year, while the cultivated superior gives only three. Where the wild and cultivated are raised on one plantation, the two kinds are kept separate, so that the one kind may bot amalgamate with the other. The delicate superior cochineal has attained to its present perfection by long care, through many generations, both by the INdians and Spaniards. It is generally allowed that the color of the cactus has nothing to do with the color of the insect, as it feeds not on the red fruit, but upon the branches. There has always been a very great demand for cochineal, yet from 1790 to 1835, the increase of importations by Europe only amounted to 18,320 lbs. In 1791, 400,000 pounds were imported, and in 1835, 418,320. The cochineal sold in London is often adulterated with what is called the East India cochineal, a worthless insect; but we are not troubled with such adulterations in the United States, although a great deal of very inferior stuff is sold. The best cochineal is a full and plump insect of a crimson brown color, having a whitish cilor in the wrinkles on its back, wich run across the same and are intersected with a central longitudinal furrow.

In Clavigero's History of Mexico it is stated that the ancient inhabitants of Mexico obtained a purple color from cochineal. This was doubted for a long time in Europe, but with a mordaunt of alum and a small portion of iron, it can produce a purple; this, however, is not the common way to produce this color, cochineal is used to dye the most brilliant of all colors, the scarlet on silk and wool. It is used to impart athe ruby blush to the cheek of the vain one, who dreams not, while she flaunts her borrowed beauty, that she is indebted for it to an humble insect. Red can be dyed on silk and woold with ground cochineal, by first impregnating the fabric with a solution of alum. A more brilliant color is produced by a mordaunt of the chloride of tin and cream of tartar. The beautiful pigment, carmine, is made from cochineal, and a very chaste pink is dyed upon cotton, but first impregnating the cotton with a solution of sugar of lead. Owing to the hight price of cochineal another drug named lac is much used as a substitute for it. It is imported from India and is much cheaper, althouh far inferior in point of brilliancy of color. Were it possible, and we think it is, to raise cochineal for one dollar per pound, we would not depend upon India for her lac as a dye drug. The cultivation of cochineal is something which should arrest the attention of our people, especially, since we have recently extended our sway over some territory, which, no doubt, can yield it in perfection. As far back as 1793, the sale of it, exported from the Spanish colonies to Europe, amounted to $3,000,000. It may be said that every pound of it that could be raised, would add $1,25 at least, to the wealth of our country. This subject, then, is certainly worthy of much attention.

13.1.18

Edward Bancroft: Experimental Researches concerning the Philosophy of permanent Colours...

The Quaterly Review
April & July, 1814
London printed.
New-York: Reprinted by Eastburn, Kirk & co.
Printed by Abraham Paul.


Art. XIV. Experimental Researches concerning the Philosophy of permanent Colours, and the best Means of producing them by Dyeing, Calico Printing, &c. By Edward Bancroft, M.D. F.R.S. 2 vols. 8vo. pp.1124. London. 1813.

'The art of dyeing is one of the most useful and the most wonderful of all known arts; and,' according to Mr. Chaptal, whom Dr. Bancroft quotes, 'if any art can inspire mankind with a noble pride, it is this art, which not only imitates, but even exceeds nature, in the richness, splendour, and permanency, of the colours that it affords.' We are bound to suppose that there is some foundation for the opinion thus enounced by a philosopher so respectable as Mr. Berthollet: but we should find ourselves a little at a loss to demonstrate, with mathematical precision, what other utility the art of dyeing possesses, than that of affording employment and emolument to a great number of individuals, whose business it is to render it subservient to the innocent gratification of the taste and luxury of others, without any direct advantage of such a kind as can properly be denominated 'utility; at least in the same sense that the production and preparation of food are understood to possess utility. We recollect, however, but one instance, in the history of all ages and all nations, of an individual who carried his ideas of the propriety of pursuing utility only, to the exclusion of the mere gratification of the eye, so far as to refuse to use or wear any article of furniture or clothing which had ever been submitted to the dyer's art: his coat was white, his hat "was drab, and his shoes were brown, as nature had left the raw materials; but he found no followers, even among the sectaries whose principles he had in this manner practically caricatured; and the consent of m'ankind, so universally and unequivocally expressed, must be allowed to be imperative, in rendering a compliance with custom and taste, in these respects, almost as indespensable as a submission to the irresistible dictates of hunger, thirst, and cold.

The first volume of Dr. Bancroft's elaborate and valuable work was published in 1794; but- it now appears with so many alterations and additions, as to possess a considerable share of novelty and interest. In the introduction, the author defines the sense in which he applies the terms characteristic of the different kinds of colouring substances; substantive colours being such as afford a permanent tint by simple application without mixture, and adjective such as require a mixture with some other substance to fix them; this substance, serving as a bond of union, is called a mordant, though it is sometimes difficult to ascertain which of two substances that are mixed is the more properly considered as the colour, and which as the mordant. If the substances thus employed are mixed before their application to the materials to be dyed, the compound is called by Dr. Bancroft a prosubstantive colour; but it happens more commonly, that the colours are more effectually fixed, by applying the substances concerned in succession, as if the particles wedged each other in, after their penetration into the pores of the materials. There is, hewever, a complete fallacy in Dr. Bancroft's reasoning on the effect of heat in opening the pores, so that the colouring particles may be compressed when they cool again (p. 90); since these particles are at least as much contracted by the effect of cold as the substances which they they penetrate, and often much more. That the colouring particles are only partially distributed in or upon the surface of the substance coloured, is evident from the mixture of two tints, when the materials producing them are applied in succession; and a fugitive colour, constituting one of those tints, is not found to be in any degree fixed by applying a more permanent colour upon it; so that a compound green thus constituted will generally fade into a blue. In many cases it might be supposed that the absorption of oxygen contributed to wedge the particles more firmly into their situations; but it sometimes happens, on the other hand, that oxygen appears rather to be extricated than absorbed, while the colour is acquiring its lustre by exposure to the light, as Dr. Bancroft has found with respect to the Tyrian purple.

Of the mordants employed for fixing colours, one of the most extensively useful, and the most unequivocally entitled to the denomination, is alum, which is attracted by the fibres of many animal and vegetable substances, and, remaining attached to them, serves to unite them to the colouring matter, by leaving its earth as a common bond of union. The name alumen is found in Pliny, and Beckman suspects that it may be of Egyptian origin; it is true that, according to Kircher's vocabulary, the Egyptian word, synonymous with alum, is oben, but we find alom signifying cheese, which may possibly have had some connexion with the coagulating power of this highly astringent substance. Dr. Bancroft observes, that alum, and its use in dyeing, must have been known to the ancients long before the time of Pliny, since they never employed tin, and either alum or tin is absolutely necessary for obtaining a scarlet from kermes.

Dr. Bancroft proceeds to trace the art of dyeing from the ancients, whom he proves to have been acquainted with many of the most important processes, through the middle ages, when it w«s but imperfectly preserved in Italy, to the latest improvements, as described in the works of Macquer, Keir, Henry, Berthollet, Chaptal, Vitalis, Scheffer, Poerner, and Dambourney, as well as to those which he has himself introduced, both in theory and in practice. He divides the body of his work into four parts; the first, after some general discussions respecting colour, and substances to be coloured, is devoted to the subject of substantive colours, whether animal, as the Tyrian purple, vegetable, as indigo, or mineral, as iron; the second to the adjective colours of animal origin, as kermes and cochineal, lac, and Prussian blue; the third to vegetable adjective colours, as weld, quercitron, madder, Brazil wood and logwood: and the fourth to compound colours of various kinds, and particularly the mixtures whieh produce black dyes, and inks of all descriptions.

It has been a common opinion, that the general cause of the destruction of colour, by exposure to the air, is the combination of the colouring substance with oxygen; but Dr. Bancroft observes, that the nitric acid imparts oxygen much more readily than the oxymuriatic, though it has incomparably less effect on colours, and that the action of either of these acids is no direct test of the effect of exposure to the air. Thus a red dyed with madder, on an aluminous basis, was much more rapidly destroyed by the oxymuriatic acid, than a purple obtained from logwood and tin, though the sun and air would have acted on these colours in a manner totally different. A black dye also, which was little affected by the oxymuriatic acid, was totally destroyed by the nitrous, although this acid had incomparably less effect than the former on a Turkey red. The colouring matter of the buccinum was exposed in its recent state to the sun's rays (p.. 151), immersed in oxymuriatic acid; and became purple more rapidly than when simply moistened with water; although afterwards, when placed in the dark, the acid had completely bleached the coloured substance in a few hours. Dr. Bancroft is of opinion that this singular substance, which is found in several testaceous animals, and has at first the appearance of a limpid mucilage, emits some phosphoric acid together with oxygen, while it acquires its colours, and that this is the cause of the offensive smell, which has always been observed to accompany the change.

The colour of indigo is also dependent on the different degrees of its oxygenization: the recent juice is nearly colourless; the absorption of a small portion of oxygen renders it green, and that of a larger blue; in the latter state it is insoluble in water, and with the assistance of agitation, collects into flocculi, the separation being commonly promoted by the addition of lime water, or some other alkali, as a precipitant. It is found not only in the indigoferae, but also in the isatis, or woad, and in some other vegetables: it is capable of distillation or sublimation by a moderate heat, and affords, when burnt, a fine purple smoke. This smoke is noticed by Pliny as observable in an Indian colour, which is thus identified with indigo. In its blue state it is incapable of attaching itself to animal or vegetable fibres; and the process of fermentation in the dyer's vat serves to restore its green colour and its solubility, apparently, as Dr. Bancroft has shown, by the abstraction of oxygen. The materials employed for this purpose are generally a decoction of woad, madder, and bran, to which lime and indigo are added. When the fermentation has been continued a sufficient time, the internal parts of the liquor are green and the surface only blue. Sometimes bran and madder only are used with indigo, a little potash being added to promote mote the solution. Another mode of deoxygenizing the indigo is to mix it with the green sulfate of iron, or the nitrate or muriate of tin: one part of indigo is rendered slowly soluble in warm water by the addition of two of the sulfate of iron and two of lime; part of the lime setting the protoxyd of iron at liberty to deoxygenize the indigo, which is then dissolved, with the assistance of the remainder of the lime, to which a little potash is sometimes added. In calico printing, the indigo is ground with the sulfate of iron and applied to the calico, together with a proper thickening of starch or gum, by means of blocks formed according to the pattern required; the calico is then immersed alternately in lime water and in a solution of the sulfate of iron, until the indigo is become sufficiently dissolved to afford a fixed colour. In this topical application of indigo, red orpiment is sometimes substituted for the sulfate of iron; and Dr. Bancroft has found that tugar is capable of producing a similar effect.

It is well known that indigo may be dissolved in the sulfuric acid without changing its colour; the blues dyed with this solution are called Saxon blues; they are less permanent than those which are derived from the green liquor; and the indigo is deprived of the property of burning with a purple smoke.

The gardenia genipa is mentioned as a plant affording a very permanent bluish black, which might be advantageously employed either for dyeing or as an ink, in countries which allow it to be obtained in a recent state.

'The fine rose colours of safflower, extracted by crystallized soda, and precipitated by citric acid, and then slowly dried in the shade, being afterwards finely ground with the purest talc, produces the beautiful paint by which ladies give to their cheeks the bloom of youth and health, and which the French distinguish from carmine by the name of rouge vegetale.'

The colouring matter thus derived from the carthamus possesses but little durability; it affords a striking illustration of the Newtonian doctrine of transmitted and reflected colours in the form in which it is sold as a pink dye spread out on saucers. The 'talc' employed for making rouge is generally that which is now called French chalk, but which will not, like the true French chalk, extract spots of grease.

The finest substantive purples are obtained from lichens. Many species of this genus are employed, after maceration with animal substances containing ammonia, for violet, purple, and crimson dyes: the lichen roccella, or orchil, is the principal; the lichen tartareus is also used in this country, under the name cudbear, given it by Dr. Cuthbert Gordon, who introduced it. After fermentation the substance is kept moist in casks for a year or two two before it comes to perfection: the colours which it affords are however unfortunately fugitive.

The purple obtained from gold, by means of tin, is found to depend on the deoxygenization of the gold by the solution of tin; a similar effect may be obtained by impregnating silk or cotton with glue, eggs, or other animal substances, together with sugar or orpiment, and applying to them the solution of gold. The nitromuriate of platina affords, in combination with a muriatic solution of tin, a fixed colour like that of arterial blood.

'Respecting the antiquity of calico printing,' Dr. Bancroft observes, (p. 346) 'that Pliny describes the Egyptians as practising a species of topical dying, or calico printing, which, as far as can be discovered from his general terms, appears to have been similar to that which, many ages after, was found to exist in Hindostan, and other parts of India, and was from thence introduced into this and other countries of Europe. He says the Egyptians began by painting or drawing on white cloths, (doubtless linen or cotton,) with certain drugs, which in themselves possessed no colour, but had the property of attracting or absorbing colouring matters. After which these cloths were immersed in a heated dying liquor, and though they were colourless before, and though this dying liquor was of one uniform colour, yet when taken out of it soon after, they were found to be wonderfully tinged of different colours, according to the different natures of the several drugs which had been applied to their different parts;' and ' that these colours, so wonderfully produced from a tincture of only one colour, could not afterwards be discharged by washing.'

The art of calico printing has been much improved and simplified in modern times, especially by the mixture of the acetate of 'lead with the aluminous mordant, forming an acetate of alumine. A still more economical method, lately invented, is to employ the acetic acid in the form of the pyrolignic, obtained by the destructive distillation of wood, and to substitute lime for lead. The acetate of iron is also now generally prepared from the pyrolignic acid. MM. Thenard and Roard found that the acetate of alumine, when exposed to a warm atmosphere, lost some of its acid, leaving an excess of alumine; but alum, tartar, and the salts of tin, are attached to the fibres of the cloths impregnated with them in their entire state, and may be recovered by repeated washings, until they are decomposed by the operation of the colouring substances. The method of employing some of these substances may be understood from the following description of the processes.

'When pieces of calico have been printed with iron liquor, whether it be applied to those which either have received, or are intended to receive, the aluminous mordant also, they are to be thoroughly dried by a stove heat, and afterwards passed through the mixture of cow dung and warm water/ which is supposed not only to cleanse them more effectually, but possibly to communicate to them some animal impregnation subservient to the durability of the colours; they are afterwards, in the language of the calico printers, to be streamed, or extended in running water, and beat, to remove all the loose or uncombined particles of the mordant, and thus fit them to be dyed with either madder, sumach, weld, or quercitron bark; these being the principal and almost the only adjective colouring matters so employed by calico printers, and sufficient (excepting the blue from indigo) to produce, with the aluminous and ferruginous mordants, all the various colours seen and admired on pointed calico.'

'Ex. gr. If pieces of calico, to which these mordants have been applied, both separately and mixed, be put into a dying vessel, with water scarcely blood warm, and in which three, four, or five pounds of madder in powder for each piece have been previously mixed, and they be turned, as usual, through the liquor by the winch, gradually, but slowly, raising the heat, so that it may only reach the boiling point at the time when the calicoes will have been sufficiently dyed, the several pieces will be found to have imbibed colour in every part. The figures or places to which the unmixed iron liquor was applied will have been dyed black, and those on which the aluminous mordant was printed will be red, of different shades, if the mordants had been used at different degrees of concentration; and, if both mordants were mixed and applied in different proportions, such applications will have produced various shades of purple, violet, chocolate, and lilac colours, whilst the parts, or grounds, intended to be ultimately left white, will manifest a considerable brownish red discolouration; but as the madder colour producing it is not [there] united to the calico, by the affinity or attraction of any intermediate basis, it will not be able, as in other parts, to resist the action of exterior agents, and may therefore (as is usually done) be removed, and the grounds made white by boiling the pieces in water soured by fermented bran, and by afterwards spreading them for some days (according to the season) upon the grass, where, with the well-known treatment, the colours dyed upon a basis will become brighter, whilst that without one will completely disappear.

'Calico printed with the same mordants, and dyed with the quercitron bark, (quercus nigra, Linn.) will acquire fixed and bright yellows of different shades, upon the aluminous basis, and various drab colours upon that of iron. A mixture of these bases will produce olive colours. Along with these it is usual to produce black impressions at the same time by previously applying to the calico a mordant composed of iron liquor and gall, by which figures which, without the galls, would only .have manifested a dark drab colour, are made black by dying with the quercitron bark, and if the dying be conducted as 1 shall hereafter direct, the grounds will be so little discoloured, that no exposure upon the grass wiil be required as is necessary with madder and weld, an advantage which has nearly put an end to the use of weld in calico printing.'—p. 377.

The colouring matter of kermes, derived from the coccus ilicis, our author considers as identical with that of cochineal, although combined combined with some of the astringent substances derived from tbe tree. The scarlet afforded by cochineal was unknown in its highest perfection till the year 1630, when the singular power of the oxyd of tin, in exalting its colours, was discovered in Holland: it was soon after communicated to one of the celebrated MM. Gobelins at Paris, and contributed to the perfection of the colours of their tapestries. The nitrate or nitromuriate of tin, commonly used by the dyers, affords a crimson colour, which is converted to scarlet by the tartar employed in the process. Dr. Bancroft has invented an ingenious method of saving this valuable colour, by substituting a yellow dye, in particular the quercitron bark, for the acid substance which changes the colour of the cochineal, and thus forming a compound instead of a simple scarlet. The colour thus obtained is more durable than the common scarlet, but, as it is said, not quite so brilliant by day-light, although somewhat brighter by candle-light. The solution of tin, called spirit by the dyers, is usually made with one pound of aqua fortis, two ounces of sea salt or sal ammoniac, half a pound of water, and two ounces of grained tin, added by degrees. Dr. Bancroft attempted to substitute for it a muriate of tin, but found the corrosive quality of this combination extremely injurious to the cloth: he however succeeded much better with a muriosulfate.

The process employed in dyeing scarlet on wool requires a mixture of all the materials concerned, before their application to the cloth: to apply them in succession, as is either indispensable or highly advantageous in many other cases, would here be impracticable: a fact which renders it necessary to be very cautious in all theoretical reasonings respecting the use of mordants. With silk and cottons, the reverse is true, at least with respect to all dyes except the quercitron.

'Since the preparation or manufacture of Morocco leather has been established in this country, cochineal is employed to communicate the beautiful colour of that, which is called red Morocco; though in Persia, Armenia, Barbary, and the Greek islands, a similar colour was originally produced by the use of either kermes or lac. As a basis for the colouring matter of cochineal, goat skins, deprived of their hair by lime water, and properly cleansed, are impregnated, on that which was the hairy side, with a saturated solution of alum, applied repeatedly and equally by a sponge, and, after an interval of three or four days, a decoction of cochineal, which has been strained, is applied also by a sponge, to the same side or surface, a little, but not much, more than blood warm, lest it should crisp the leather. This application is repeated from time to time, until a colour sufficiently full and equal has been produced. Afterwards the skins are soaked in bran liquor, and then tanned by a decoction of either galls or sumach, or of both mixed together. I have found that by substituting a diluted muriosulfate of tin, for the solution of alum, or by employing a mixture of both upon goat skins in a suitable state of preparation, the colour subsequently produced was considerably improved, at least in vivacity.'—ii. 167.

Dr. Bancroft appears to have bestowed considerable labour and ingenuity on an attempt to obtain the colouring matter of stick lac in a state of purity, and separate from the resin: but it seems to be extremely difficult to exhibit it in an extractive form, without impairing the beauty of the colour. The separation may be partly effected by employing water not hotter than 190°, which dissolves the colouring matter, and leaves the resin, with some other impurities, undissolved; and in this state the colour is as fine as that of cochineal, and somewhat more durable: but it loses its brilliancy in the process of evaporation. The finest parts are also more easily powdered than the rest, and will pass through a sieve, while a great portion of the impurities remains behind.

The peculiar colouring matter of Prussian blue, which Dr. Bancroft cannot readily allow to be an acid, as it has usually been denominated by chemists, affords, with the quercitron bark, a fine green, and as our author first discovered, a good brown with copper. In order to investigate the nature of the green thus obtained, he took a piece of cotton which had been printed in stripes with iron liquor and galls, with iron liquor only, with iron liquor and acetate of alumine, and with this acetate only: he dyed it first with quercitron bark, which made the first stripe black, the second dark drab, the third olive, and the fourth yellow: he then took prussiated potass, acidulated with sulfuric acid, and immersing the cotton in it for a minute, he found the colouring matter of the galls and quercitron bark discharged where the basis of iron had been employed: so that the first stripe was become a dark blue, and the rest paler, as they stood in order: when there was less excess of acid, the colouring matter of the galls remained, and that of the bark only was discharged: when the liquor was perfectly neutral, the colour of the quercitron bark was discharged from the ferruginous basis, but not from the aluminous; so that the second stripe, with iron liquor, had become blue, and the third a fine green, while the yellow remained perfect on the fourth, and the part not printed became white, being freed from the discolouration of the bark. In these cases of change of colour, the displacement of one of the substances by the other is sufficiently proved by the state of the liquor, in which the substance displaced is found dissolved.

Among the vegetable adjective colours, weld, the reseda luteola, holds the first place, as having been the longest in use: besides this, young fustic, the rhus cotinus, sumach, the rhus coriaria, old rustic, the morus tinctoria, and French berries, the rhamnus tinctoria, are the most generally known of the yellow dyes. But all of these these appear to have been in some measure superseded by Dr. Bancroft's discovery of the utility of the quercitron bark: a discovery of which the advantages were secured to him by act of parliament for a term of years, although he failed in his application for an extension of that term in 1798, notwithstanding the advan/tage which the public had derived from the singularly liberal manner in which he had conducted the monopoly. In less than twelve months after that time, the bark rose to three times the price at which he had constantly supplied it, and at which he would have been bound to supply it for another term of seven'years, if the bill had been passed. He has presented us with an immense variety of experiments and of practical directions relating to the use of this substance, and his-communications must be of great value to the intelligent manufacturer.

We cannot altogether agree with the author in the decided preference which he appears to entertain for the process of bleaching by the oxymuriatic acid, (II. 176.) which seems at present to have become almost universal, not a little to the advantage of manufacturers and tailors, and to the prejudice of the public in general. Sir Humphry Davy has found that, even when neutralised by an excess of lime, the muriatic acid, formed during the process of bleaching, is injurious to the fibres of the cloth; (Elem. p. 242.) and whatever precautions it may be possible to employ for avoiding this evil, we are persuaded, from continued experience, that they are not commonly adopted by manufacturers, either in bleaching cotton or paper.

Madder, the rubia tinctorum, is a very well known and important vegetable, much employed for dying red with an aluminous basis, on common woollen cloths. Its effect, in giving a red colour to the bones of animals that feed on it, was first observed by Lemnius in the 16th century, and is now well known to physiologists. Madder does not appear to be capable of affording a prosubstantive colour; and it is absolutely necessary that the basis should be separately applied to the linen or cotton which is to b« dyed with it. Galls are commonly employed by practical dyers as a preparation for the aluminous impregnation, in order to promote the attachment of the alum to the cloth; but they add nothing to the durability of the colour.

The rubia peregrina, or Smyrna madder, is principally used in the complicated process for dyeing the Turkey red on cotton, with the assistance of oil, alum, galls, and some blood, which seems to brighten the colour, besides that of the substances which have passed through the alimentary canal of the sheep, carrying with them some of the gastric fluids, and which, in Dr. Bancroft's opinion, mon, are highly conducive to the stability of the colour, although some former chemists have much underrated their efficacy.

Brasil wood is the heart of the caesalpina echinata; its name is not derived from the country which affords it; the old name of kermes having been gratia di brasife, implying the colour of fire or live coals; and the country of Brazil was afterwards so denominated, from its producing this substance, which affords a dye of the same hue. The rose-colour, which it communicates to water, is destroyed by confinement for a few days with sulfureted hydrogen: but the same effect was not produced by a protoxyd of tin, which would have destroyed the colour of indigo. Acids make the infusion yellow, but alum reconverts it to red, and affords a precipitate, which is employed as an inferior sort of carmine; and the addition of an alkali throws it down in great abundance.

Logwood, the haematoxyton campechianum, is sometimes used for dyeing purple, with a mordant of muriosulfate of tin, tartar, and sulfate of copper; the latter Dr. Bancroft thinks superfluous, since it affords only a fugitive colour; but the most extensive employment of logwood is for dyeing, black.

For browns, the mangrove bark, rhizophora mangle, the mahogany, and several species of walnuts are recommended, principally with bases of iron. Galls give, with an aluminous basis, a tawn, or light cinnamon colour.

In the fourth part of the work, the author gives a few practical directions only respecting the mixture of colours, and proceeds to the subject of black dyes and writing ink. He objects altogether to the chemical distinctions and definitions of the gallic and tannic principles, as contained in astringent vegetables, and is rather disposed to consider the colouring matter as distinct, and as not agreeing in general with the characteristic marks of any particular chemical combination. Thus, the quercitron, mangrove, and mahogany bark are astringent to the taste, precipitate glue, and tan leather, but produce no darker tint than an olive. Catechu tans admirably well, but affords only a snuff-colour with iron: on the other hand, the walnut bark and logwood afford a black ink, but are not astringent to the taste, and do not precipitate glue. Dr. Bancroft imagines that logwood has no claim to the title of an astringent in a medical sense; but we have reason to think that in this respect he is greatly mistaken. We may add the artichoke to the number of vegetables which have no astringent taste, and yet blacken iron: the Jerusalem artichoke, which has a taste nearly similar to that of the common artichoke, does not possess the same property. The gallic acid, so called, blackens the peroxyds of jrap, but Dr. Bancroft is rather disposed to attribute this effect to some accidental mixture of the colouring matter, than to the essential constitution of the substance itself.

Ink may be deprived of its blackness by a stream of sulfureted hydrogen, which can only act by combining with the oxygen: by exposure to the air it recovers its colour, with a fresh supply of oxygen. It is well known that the ink of the ancients was carbonaceous: Indian ink, according to Cuvier, is obtained from some species of sepia. Dr. Bancroft finds the best proportion of galls three times the weight of the sulfate of iron; and if a portion of logwood be employed, half as much of the galls may be omitted: the sulfate of copper, recommended by Chaptal, he thinks useless: it is true that it tends to prevent mouldiness: but we have found inconvenience from its corroding and blunting the penknife, when it happens to touch it. Dr. Bancroft directs twelve ounces of galls to be boiled with six of logwood in five quarts of soft water for two hours, the decoction to be strained, and made up one gallon, to which five ounces of sulfate of iron, five of gum arabic, and two of muscovado sugar are to be added. A simpler mode, lately recommended by a celebrated chemist, is to infuse three ounces of galls, one of logwood, one of sulfate of iron, and one of gum arabic in a quart of cold water for a week, and to add four grains of corrosive sublimate, in order to prevent mouldiness. We may add, that when economy is an object, the soluble parts of the galls may be much more effectually extracted by the repeated affusion of fresh portions of the water, than by steeping them in the whole at once.

The best black woollen cloths are first dyed red with madder, and blue with indigo or woad, since without- this preparation it would be necessary to use so much of the common black dye as would materially injure the texture of their fibres. Sometimes, in coarser cloths, logwood only is employed for the first dye, with a salt of copper: in this manner a black is produced, which inevitably turns in a short time to a brown.

In dyeing silk black, the galls are applied first, being more strongly attracted by the silk than the iron, and they may therefore be considered as the true mordant; after this, alternate immersions in a solution of sulfate of iron, and in a decoction of logwood are frequently repeated, in order to obtain a deep black; but to cotton, the iron is usually applied first. Some of the black vats, with iron and various vegetable substances, are suffered to remain unemptied for centuries, being supposed to have their qualities improved by age. For a prosubstantive topical black, the addition of vinegar and nitric acid to galls and sulfate of iron is found to increase the durability of the dye, without any corrosion of the substance of the calico.

Dr. Bancroft has investigated the whole subject of black dyes and inks with great attention, and has made many elaborate experiments respecting them. Some of these experiments have indeed been productive of no immediate practical improvement; but in these, and in other similar instances, he describes his failures with a degree of candour which' does him no less honour than his success on more fortunate occasions. We sincerely wish that he may be enabled long to continue his favourite pursuits, and that the public may hereafter profit by the 'additions' contingent on 'the prolongation of a life, of which the sixty-ninth year is now passing away.'

In vol. ii. p 325, L 16, by the 'oxide,' we suppose is meant the oxide of tin; and p. 361, l. 10, by 'a little,' probably a little lime.