22.3.17

Färgning med växtämnen.

Dagens Press 94, 28.6.1914

[Huom.! Ainakin värjäyskasveja koskeva osio on ilmestynyt osittain samanlaisena aiemmin myös muissa lehdissä, esim. Färgning med växtamnen. (Östra Nyland 91, 20.11.1912)]
För Dagens Press.

Konsten att färga gam med växter år icke ny i vårt land, ty föricke längre än en mansålder sedan var växtfärgningen allmänt i bruk och ännu torde det finnas en och annan äldre person, som ej lämnat åsido denna nyttiga och vackra gren af hemslöjdskonsten. Denhar blottfallitiglömska, eom så myckfIannat godt från forna tider — de tider, dålitet eller intet stod att köpa och man var hänvisad till sig själf och sm egen konstfärdighet, önskade man signågot vackert i klädväg, var man tvungen att tillverka det själf från början till slut mcd linodling och fårskötsel, däraf man tog materialet till väfnadernas gam, som spanns hemma de långa vinterkvällarna vid brasanssken. När då detta garn skulle färgas, så samlades färgämnena från skog och mark. Endast 1 några särskilda fall t. ex. vid färgning af rödtanvändes utländska färger, men äfven dessa voro växter. Konsten har således varit ursprungligt folklig. Men i samma mån som industrialismen har utträngt hemslöjden har äfven hemfärgningen mcd växter fått vika för fabrikemas lätt tillgängliga, lysande och bjärta anilinfårger. Det var ju så lätt och utan möda att för 15 à 20 penni skaffa sigett pakett af färgen från staden, tömma påsen i färggrytan och få fårgen att lysa tillmedens. Den kemiska färgfabrikationens resultat har visserligen varit glänsande: i fråga om äkthet torde de nu stå lika högt som växtfärgerna, i fråga om låtthandterlighet afgjordt framom dem.

Men jämför man textilier, frambragta med gam, färgadt på kemisk väg ellermed växtfärger, så framträder dock alltid för ett känsligt och konstnärligt öfvadt öga en skillnad. Ty oaktadt alla de fördelar de kejpiska färgerna besitta, gifvn de dock ej det resultat som man ernår vid färgning med växter. Den sköna, mjuka och varma färgtonen som kännetecknar dem skall i hvarje ofördårfvadt omdöme ställas framom de skarpa kemiska färgerna, och deras harmoniska färgverkan har föranledt t. o. m. föreningen Finska handarbetets vänner att öfvergå tillbruket af växtfärgadt gam till sina ry- och andra störreväfnader, sedan densamma under sin första tid äfven användt anilinfärgadt garn, ty för konstnärliga ändamålstå växtfärgerna fortfarande cöfverträffade genom sin milda harmoni, sin fyllighet, som Aldrig blir grumlig, sin styrka, som aldrig blir rå.

Under det senaste årtiondet har öfvertygeisen om de gamla växtfärgernas värde förkonsttextilen och allmogeslöjden vunnit allt större utbredring. Särskildt på landsbygden,där man med lätthet kan insamla växtämnen till färger nr skog och mark, ulan att därför behöfva utbetala en enda penni, bör man ej förgäta, utan söka återupptaga den gamla, goda konsten attmed växter färga det hemspunna garnet till sina väfnader. Det är att höja värdet af sitt eget arbete ock det är hemslöjd i ordets riktiga och vackraste bemärkelse.

Vårt lands flora är rik pä färghaltiga växter, som kunna insamlas och användas till färgning i såväl färskt som torkadt tillstånd. Många af dessa äro talrikt förekommande öfver så godt som hela landet, andra växa mångenstädes sparsamt eller alls icke ivissa landsdelar, många äro starkt färghaltiga, som t. ex. ljungen, andra innehålla litet färgämne, t. ex. styfmorsblomman, och intressant är det att i de gamla allmogeväfnaderna se, huru traktens flora återspeglas i och ger sitt bestämda kynne åt färgernas karaktär.

Växter, som insamlas för vinterbehof, böra torkas väl ock hastigt på luftiga, skuggiga ställen. De få aldrig torka isol. Ej heller börade packas tillsammansförrän de äro riktigt torra, ty de kunna annars mögla och färgämnet däraf taga skada. Sedan de blifvit väl torra, kunna de förvaras i säckar eller lådor på torrt ställe. Bäst är dock att färga med växter i färskt tillstånd, emedan de då innehålla kraftigare färgämne. Hos några växter kan färgämnet itorrt tillstånd öfvergå ihelt olika färgnyajtser ån hos samma växt som frisk och grön. Färgskalan, som kan utvinnas af dessa våra inhemska växter år begränsad till brunt, grått, oliv och framförallt gult af skilda toner och styrkegrader. Af de många olika skiftningarna igult får man olika gröna och blågrönafärger genom att ytterligare koka garnet i indigolösning. Afvenså kan man åstadkommaolika bruna färger genomatt iden gula växtlagentillsätta sandel, kräpp o. s. v. Skulle därför en växt vara svåråtkomligpå någon ort, möterdet icke så särdeles stora svårigheter för en van fårgerska attmed några enkla tillsatser skaffa sig den önskadenyansenaf en på traktenmera vanligväxt.

Af våra inhemska färghaltiga växter kunna vid färgning användas: bark, löf,kottar, laf, mossa och rötter. Af vissa arter begagnas hela växten ofvan jord.

Barken kan tagas af: al (gråal och klibbal) samt brakal; håggbark, björkbark samt barken af äppelträd. De gifva gulgråa utom hägg- och äppelbark som gifva rödgula färger. Den bör tagas tidigt om våren, då safven stiger, och af unga, ickemosslupna grenar. Dock böradessa vara 2 à 3 år, — dess förinnanär färghalten i barken ringa.

Löf: björklöf och al löf innehålla olika slags gulfärg.

Rötter insamlas om våren innan örtennått sin fulla växt. Iallmänhet är insamlingen af dessa mödosam och ansträngningen uppväges ej af resultaten, som lättare kunna nås genom andra växtmedel. Rötterna af guloch hvitmåran, blodrotsörten och tjärblomstret gifva goda rödafärger, men hvilket arbeteår det ej att uppgräfva tillräckliga kvantiteter rötterl Bättre resultat nås vigare och säkrare med kräpp.

Berberis innehåller en mattgul färg. Häraf tages endast de unga topparna förränbusken slårut iblom. Användes endast som färsk.

Ljung tages då den står iknopp färdig att slå ut blom. Den gifver en mycket vacker olivgrönfärg. Genom att till ljunglagen tillsätta olikablandningar af hresilja, kräpp eller något annat färgämne, kunna de underba raste färgskiftningar i grågrönt, mossgröntoch mörkolivgrönterhållas.

Pors kan brukas frisk och torkad. Det är en förträfflig färgväxt och gifver kraftig guldbroncefärg.

Svinlingonriset gifver en gråviolett färg. Hundfloka gul. Dessa tre sistnämnda Böra insamlas såsom ljungen före blomningen.

Jämna bör insamlas om våren strax efter snösmältningen. Färgämnet gult, men örten kan användas äfven för betning af bresiljeblått och rödtmed gulmårans rötter.

Syra (Rumex acetosa) gifver grågrön färg. Blad och stänglar användas friska föreblomningen. Den brukas äfven tillbetning för svart och är som sådan oöfverträfflig.
Nata kan också användas endast som färsk. Gifver ungefär samma färg som jämnan.

Stenmossan, den gamla hederliga, borde ännu vara känd af mången, ty så allmän i denna landsdel har färgningen med denna växtar varit. Den innehåller en vacker och utomordentligt hållbar brun färg — rödbrun om den kokas i järngryta, gulbrun i kopparkittel. Kan användas hela sommaren och lösskrapas lättast från stenarna efter regn.

Nässlan innehåller som färsk gröngul, som torkad en vacker grågul färg. Bör användas förrän den går i knopp.

Björklaf, granlaf och granskägg gifva vackra ljusgula färger.

Hvitmåra. Som ofvani sagts, tagas af denna växt rötterna före blomningen, rengöras ach torkassamt kunna förvaras många år. De innehålla ett kraftigt rödt fårgåmne. Det är den enda inhemska växt som har nämnda färg klar och kraftig.

Ekollon användes vidfärgning af grått.

Granrisgifver en grågul färg.

Grankottar samlas om våren och försommaren, helst sådana som nedfallit föregående år och legat på marken under vintern på fuktiga ställen och ändå bibehållit sig hårda och släta. Då man bryter dem böra de inuti vara mörkbrunröda och saftiga. De innehållaen matt rödgul färg.

Skogsfräken, åkerfräkens. k. "Kråkelgräs" och ångfråken gifva olika grågula och gråröda färger.

Enbär kunna användas både som färska och torkade. De få dock ej torka på busken. Gifva en stark gulbrun eller gråbrun färg oiberoende på olika betningsmetoder.

Lökskal, som kan tillvaratagas småningom under vinterns lopp för hvarjegång man vid matlagning skalar en lök, innehåller ett mycket starkt, vackert och varaktigt gult färgämne.

Hafstång inehåller en vacker rödgul färg.

Daggkåpa. Hela örten användes frisk i förening med järnvitriol till grågröna färger.

Renlaf bör insamlas efter första barfrosten och torkas. Färgämnet kraftigt gult.

Ännu flere af våra egna växter finnas som kunna användas vid färgning, men de ofvannämnda torde dock redan kunna motsvara behofvet vid hemfärgning, vore det än aldrig så stort, öfver hufvud taget kan man med öfning och vana att begagna nyanserande tillsatser frigöra sig från en stor mängd färgväxter och färgrecept, som trots sin omständlighet och tungroddhet stått högt i ropet under den tid, då endast primitiva metoder stodo färgerskan till buds, men som nu utan saknad kunna utgallras ur praktiken.
På grund af den inhemska florans dämpade och enformiga färgskala är man tvungen att också, vid vissa behof, anlita äfven utländska färgväxter. Detges naturligtvisbland dessa både mera och mindre förmånliga arter. Endast de bästa och lättast till gängliga äro här upptagna och kunna fås å apotek, droghandel, i målares färghandel somt ofta i en välförsedd handelsbod. Af dessa torde några ännu vara mycket välkända och säkert ännu mångenstädes begagnas.

Bresilia vid färgning af svart.

Sandel är äfven en mycket bekant växtfärg och gifver vid olika slag af betning olika färger s. s. bronsbrunt, rödbrunt, o. s. v.

Krapp är den torkade och malda roten afen växt Rubia tinctorum, som är inhemsk i Orienten och äfven odlas i södra Europa. Den gifver vid tillsats af större och mindre mängder olika slags vackra röda färger påminnande om kokt kräfta, däraf äfven de gamla gifvit denna färg namnet "krabbrödt". Krapp är oundgänglig och oersättlig för åstadkommande af mättade och dämpade färger i rödt, terrakotta och rödbrunt.

Indigo fås af en växt Indigotera, som odlas i Bengalen, Guatemala, Egypten, m. fl. stållen. Den bengaliska anses vara den bästa. Den gifver en ovanligt vacker och hållbar blå färg och förekommer i handeln i tärningsformiga stycken hvilka böra lösas i rykande eller konsentrerad svafvelsyra. Denna lösning, som man bör handskas varsamtmed, uppblandar man i vatten vid färgningen. Indigon är likasom krapp oumbärlig för växtfärgaren, ty af den får man, utom den bå färgen — samman med gult — de flesta grönafärger.

Gallåppel är äfven en mycket välkänd färgväxt. Det är en utväxt på en i mindre Asien växande eksort Quercus infectoria. Gifver tillsatt med järnvitriol en vacker gråviolett färg. Fäster bra på linne och bomull och användes därför fordom vid bolstervarsväfnader. År dock utmärkt äfven vid färgning af ylle.

Catechu eller "Katicka" användes numera ganska mycket af skärgårdsbor vid färgning af fiskbragder.

Sumach användes till färgning af grått och svart.

Fernambuk (Pernambucoträ) innehåller röd färg.

Gurkmeja och gulspån gifva vackra gula färger, men då de ej äro fullt hållbara äro de ej att rekommendera. Vi kunna ju af våra egna växter erhålla lika vackra och mycket hållbara gula färger. De torde ej häller hafva användts i någon större utsträckning. Likaså Fernambuk och Sumach.

Till alla dessa ofvan uppräknade växter, såväl inhemska som utländska, fordras vid färgningen betningsämnen. Därtill användes följandekemikalier:

Alun, järnvitriol, kopparvitriol, kromsyradt kali, salmiak potaska och vinsten, röd och hvit. Dessa äro de mest vanliga och fås i hvarje handelsbod och droghandel.

För dem, som äro intresserade nog att göra försökmed växtfärgning må meddelas, att en handbok i växtfärgning utgifvitspå Folkupplysningssällskapets förlag af Finska handarbetets vänner. Det lilla häftet, hvars pris ärendast 75 penni, innehåller omkring 160 färgrecept. Med tillhjälp
och ledningaf detta samt med intresse och energi bör man kunna reda sig väl med arbetet utan någon särskild undervisning — förutsatt att man utför det med omsorgoch noggrannhet.

- J. B.

18.3.17

Kansan vanhoja värjäystapoja.

Kotiseutu 11, 15.11.1914

Noin puoli vuosisataa sitten oli kasviaineilla värjääminen vielä yleinen maassamme. Tuo taito on sen jälkeen, kun helposti saatavat ja räikeät aniliinivärit n.s. "pussivärit" ovat tulleet käytäntöön, joutunut unhotukseen. Kokemus on kuitenkin osottanut, että aniliiniväreillä on vaikea varsinkin ryijy- ja kuvakudoksissa saavuttaa tarpeellisia sopusointuisia värivivahduksia. Senpätähden otettiin Norjassa noin 30 v. takaperin jälleen käytäntöön joksikin ajaksi unohdukseen jäänyt kasviaineilla värjääminen. Suomessakin on "Suomen Käsityön Ystävät" yhdistyksen toimesta ruvettu elvyttämään kansan vanhaa värjäystaitoa. Sitä varten mainittu yhdistys toimitti "Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla" nimisen kirjasen, joka ilmestyi v. 1905 Kansanvalistusseuran kustannuksella. Mainitussa kirjassa olevat neuvot perustuvat pääasiassa Norjasta saatuihin tietoihin, koska omasta maasta puuttui tarpeellisia aineksia. Kirjan esipuheessa huomautetaan, että "kasviväreille ominaisia etuja ovat: suurempi kauneus ja pehmeys, suurempi kestäväisyys (langat eivät tule hauraita, kuten usein kemiallisista väreistä), vaarattomuus terveydelle (myrkyttömyys)."

Seuraavassa pyydän esittää joukon tällaisia kansamme vanhoja värjäystapoja. Paljon värjäysneuvoja on ilmestynyt myös eräässä "Koti ja Yhteiskunta" lehteä seuranneessa "Käsitöitä" liitteessä.

*) Kramsyyra on punakeltaista, myrkyllistä suolaa, — luultavasti kromihappoista kalia, joka on kaunista punakeltaista, myrkyllistä suolaa.Pöytyällä on "sammalvihriäistä" värjätty seuraavalla tavalla: Kanervan varret pannaan kokonaisina kiehumaan veteen. Kiehuttua otetaan varret pois ja sitten pannaan langat kiehumaan noin puoleksi tunniksi. Lankojen ollessa kiehumassa pannaan sekaan "gramsyyraa"* ja etikkaa. Värjätään villalankoja.

"Koriaa keltasta." Noukitaan valkoisia katajanmarjoja ja pannaan veteen kiehumaan. Kun marjat ovat vähän aikaa kiehuneet, otetaan ne pois ja liemeen pannaan valkoista alunaa. Alunan annetaan sitten vähän aikaa kiehua, niin että se sulaa ja menee sekaisin. Sitten pannaan langat kiehumaan. Sen jälkeen ne huuhdotaan ja pannaan kuivamaan. (Pöytyä).

"Kullankellasta." Koirankuminan "kukosteet" (= kukoistukset) tai pihkalehdet keitettiin ja valkoista alunaa pantiin sekaan. Langat kiehuivat padassa värin keralla. "Villaista värjättiin kumminkin." (Pöytyä).

"Korian keltaista" värjätään koivun pihkalehdillä. Lehdet pannaan kiehumaan noin puoleksi tunniksi. (Lehdet ovat pussissa kiehumisen aikana). Sitten pannaan langat joukkoon. Sekaan pannaan "gramsyyraa". Langat saavat tunnin verran kiehua. Näin värjättiin villalankoja. Koivun pihkalehdillä värjättiin myös talvella, jos oli kuivattuja lehtiä varattu siksi. (Pöytyä).

Mustaa on Tammelassa värjätty lepänkuorilla. Kuoret saivat "pehkaantua" nipuissa jossain märässä paikassa, "laposa". Sitten ne kuivattiin ja hakattiin petkeleellä pieniksi. Sen jälkeen ne pantiin lankojen keralla kiehumaan. Sekaan pantiin vitrilliä tai sinistä alunaa. Värjättiin villasia ja pumpulisia lankoja.

**) Priksilja. bresilja, prikseli sanain suomenkielinen nimitys on sinilastu. Se on Haematoxylon campecheanum puun palasia.

***) Kuparrööki on vihriäistä suolaa. Nähtävästi se lienee rautavihtrilliä, joka on sinisenvihreää suolaa.

Pöytyällä on mustaa värjätty seuraavalla tavalla. "Krouvia" puunkappaleita ja "prikseliä"** pantiin veteen kiehumaan. Jos värjättiin villalankoja, pantiin sekaan "kramsyyraa". Pohtimisia lankoja värjättäessä pantiin sekaan "kuparröökiä"***. Ensin keitettiin kramsyyra ja sitten pantiin langat vähäksi ajaksi siihen kiehumaan. Sitten pantiin ne kuivamaan. Sen jälkeen keitettiin ne prikselissä. Jotkut panivat prikselin kappaleet pussiin, etteivät takertuisi lankoihin kiinni.

Harmaata värjättiin myös lepänkuorilla. Kuoret pantiin kiehumaan. Sen jälkeen pantiin langat siihen seokseen kiehumaan. Sitten pantiin sekaan kuparröökiä. Langat otettiin pois siksi ajaksi, että kuparrööki ehti sulaa. Jos tahdottiin värjätä langat tummemmiksi, pantiin kuparröökiä enemmän sekaan. Värjättiin sekä villaisia että pumpulisia. (Pöytyä).

Harmaata värjättiin siten, että kuivattua koivunparkkia ja tuoreen pihlajan lastuja pantiin kylmään veteen. Vesi kiehutettiin ja pantiin langat siihen kiehumaan. Sen jälkeen ne virutettiin ja pantiin kuivamaan. Värjättiin villaisia lankoja. (Pöytyä).

"Pläkinharmaata" värjättiin kuivalla "pläkilla", musteella. "Pläkin" kappaleita pantiin veteen kiehumaan ja langat siihen. (Pöytyä).

Tuomenkuorilla värjätään harmaata. Kuoret pannaan kiehumaan. Sitten otetaan ne pois ja pannaan langat siihen. Sekaan pannaan gramsyyraa tai sinistä alunaa, vitrilliä. Myöskin menetellään siten, että pannaan pussiin kuoret ja saavat kiehua lankojen keralla tunnin verran. Värjätään villalankoja ja myöskin "ihosia" eli pellavia. (Pöytyä).

Tummanharmaata värjättiin siten, että ruostuneet raudat pantiin likoamaan juuston heraan. Sekaan pantiin brikseliä ja valkoista alunaa. Langat pantiin seokseen kiehumaan. (Pöytyä).

"Mataranpunaista" värjättiin siten, että mataran juuret pestiin ja keitettiin. Langat pantiin siihen liemeen kiehumaan. (Pöytyä).

"Prikselinpunasta" taas värjättiin siten, että lepänkuoret keitettiin ja pantiin alunaa joukkoon. Langat keitettiin siinä liemessä. (Pöytyä).
"Paattanpunasta" värjättiin paattaman kuorilla. Kuoret hakattiin pieniksi ja keitettiin lankojen keralla. Vitrilliä eli sinistä alunaa pantiin sekaan. Langat virutettiin värjäyksen jälkeen kylmässä vedessä. Siitä tuli "kretliinin" väristä. Otti villaiseen paremmin kiinni. (Tammela).

"Tulipunasta" värjätään siten, että ensin keitetään vesi, johon pannaan sekaan lusikkavettä ja tinaa. Siihen liemeen pannaan langat kiehumaan. Sitten langat huuhdotaan ja pannaan kuivamaan. (Pöytyä).
"Kiventassuilla" eli "kivensammaleilla" värjättiin ruskeata l. "kaneelinpruunia". Tassuja pantiin padan pohjalle ja sitten lankoja ja taas tassuja. Vesi kaadettiin päälle. Sitten annettiin kiehua. Jos pani vitrilliä tai alunaa sekaan, tuli tummempaa. Värjättiin villaisia lankoja. Ei ota pumpuliseen kiinni. (Tammela).

"Koriaa ruskeaa" värjätään "kiventiuralla". Veitsellä raapitaan "kiventiuraa". Se pannaan veteen vähäksi aikaa kiehumaan. Sitten pannaan villaiset langat siihen liemeen kiehumaan. Kun ne ovat tarpeeksi kiehunoet, otetaan ne pois, huuhdotaan ja pannaan kuivamaan. (Pöytyä).

Myöskin Pöytyällä on "kalliosammalilla" (kivissä kiinni olevilla) värjätty ruskeata. Sammalet pantiin veteen kiehumaan vähäksi aikaa. Sitten pantiin langat sekaan ja saivat kiehua noin tunnin ajan. Sen jälkeen pantiin gramsyyraa joukkoon ja saivat kiehua vielä vähän aikaa (gramsyyra teki värin kestävämmäksi). Sitten otettiin langat pois, huuhdottiin ja pantiin kuivumaan. Värjättiin villalankoja.

"Kiventieralla" värjättiin Lempäälässä kellertävän kaunista väriä ("pruunin ja keltaisen sekainen"). "Kiventiera on kiven päällä kasvava punainen sammal." Sammalet raapittiin "lusalla" (puusta veistetty veitsen muotoinen esine). Kiventiera pantiin kiehumaan ja siilattiin pois, jos värjättiin villalankoja, mutta toiset eivät siilanneet jos värjäsivät esim. matonkuteita.
****) "Santerpruuni" nimitys johtunee nähtävästi santelisanasta. Santelia saatiin santelipuusta, jonka hienonnettua ydintä se on. Santeli on väriltään punaisen ruskeaa."Santerpruunia"**** värjättiin siten, että ensin keitettiin vesi. Sitten pantiin sekaan kuparöökiä ja sen jälkeen pantiin langat siihen liemeen kiehumaan. (Pöytyä).

"Mustansinistä" värjättiin mustikoilla. Suolaa pantiin sekaan, jotta tuli kestävä väri. Värjättiin villaista. (Tammela).

Vaaleansinistä värjättiin kissankelloilla. Kukat keitettiin vedessä. Kun vesi tuli värilliseksi, siilattiin kukkaset pois ja sitten pantiin langat kiehumaan liemeen. (Värjättiin esim. matonkuteita.) Värjääntyi luultavasti sekä villainen että pumpulinen. (Lempäälä).

Sinistä väriä myös saatiin siten, että ihoset langat pantiin kiehumaan ja sekaan pantiin kourallinen sinistä alunaa. Sitten kun langat olivat kiehuneet, otettiin ne pois ja pantiin "priksilja" kiehumaan. Sitten pantiin langat uudestaan kiehumaan priksiljaliemeen. Kun langat olivat kuivuneet, olivat ne sinisen värisiä. (Pöytyä).

- E. Vihervaara.

14.3.17

Färgning med växtamnen.

Östra Nyland 91, 20.11.1912

Konsten att färga garn med växter är icke ny i vårt land, ty för icke längre än en mansålder sedan var växtfärgningen allmänt i bruk, och ännu torde det finnas en och annan äldre person, som ej lämnat denna nyttiga och vackra gren af hemslöjdikonsten. Den har blott fallit i glömska, som så mycket annat godt från fordna tider - de tider, då litet eller intet stod att köpas och man var hänvisad till sig själf och sin egen konstfärdighet. Önskade man sig något vackert i klädesväg, var man tvungen att tillverka det själf från början till slut, med linodling och fårskötsel, däraf man tog materialet till väfnadernas garn, tom spanns hemma de långa vinterkvällarna vid brasans sken. När då detta gam skulle färgas, så samlades färgämnena från skog och mark. Endast i några särskilda fall t. ex. vid färgning af rödt användes utländska färger, men äfven dessa voro af växter. Konsten har således varit ursprungligt folklig. Men i samma mån som industrialismen har utträngt hemslöjden har äfven hemfärgningen med växter fått vika för fabrikernas lätt tillgängliga, lysande och bjärta anilinfärger. Det var ju tå lätt och utan möda att för 15 à 20 penni skaffa sig den s. k. påsafärgen från staden, tömma påsen i färggrytan och färgen lyste till "med ens". Men oaktadt alla dessa fördelar hos de kemiska färgerna, gifva de dock ej det resultat, som man ernår vid färgning med växter, ty det är omöjligt att med ord kunna beteckna alla de olika färgnyanser som erhållas vid blandning af olika växtslag i färggrytan. Den sköna, mjuka och varma färgtonen som känneteckna dem skall i hvarje ofördärfvadt omdöme ställa dem framom de skarpa kemiska färgerna, och deras harmoniska färgverkan har föranledt t. o. m. föreningen Finska Handarbetets Vänner att öfvergå till bruket af växtfärgadt garn till sina ry- och andra större väfnader, sedan densamma under sin första tid äfven använd anilinfärgadt garn.

På landsbygden, där man med lätthet kan insamla växtämnen till färger ur skog och mark utan att därför behöfva utbetala en enda penni, bör man ej förgäta, utan söka återupplifva den gamla, goda konsten att med växter färga det hemspunna garnet till sina väfnader. Det är att höja värdet af sitt eget arbete och det är hemslöjd i ordets riktiga bemärkelse.

Det är så mycket i vår egen växtvärld gom kan insamlas och användas till färgning i såväl färskt som torkadt tillstånd. Alla växter insamlas, då de hafva nått sin fulla utveckling och äro saftigast. Växter, som insamlas för vinterbehof, böra torkas väl och hastigt på luftiga, skuggiga ställen. De få aldrig torka i sol. Ej häller böra de packas tillsamman förrän de äro riktigt torra, ty de kunna annari mögla och färgämnet däraf taga skada. Sedan de blifvit val torra kunna de förvaras i säckar eller lådor på torrt ställe. Bäst är dock att färga ined växter i färskt tillstånd, emedan de då innehålla kraftigare färgämne. Hos några växter kan färgämnet i torrt tillstånd öfvergå i helt olika färgnyanser än hos samma växt som färsk och grön.

De flesta af våra inhemska växter gifva gula färger. Af de många olika skiftningarna i gult fås olika gröna och blågröna färger geu om att ytterligare koka garnet i indigolösning. Äfvenså kan man åstadkomma olika bruna färger genom att i den gula växtlagen tillsätta sandel, kräpp, o. s. v.

Af våra inhemska växter kunna vid färgning användas: bark, löf, kottar, laf, mossa och rötter.

Barken kan tagas af: Al (gråal och klibbal) samt brakal; häggbark, björkbark samt barken af äppelträd. De gifva gulgråa utom bägg och äppelbark, som gifva rödgula färger

Löf: björklöf och allöf innehålla olika slags gul färg.

Berberis innehåller eu mattgul färg. Häraf tages endast de unga topparna förrän busken slår ut i blom. Användes endast som färsk.

Ljung tages då den står i knopp färdig att slå ut i blom. Den gifver en mycket vacker olivgrön färg. Genom att till ljunglagen tillsätta olika blandningar af bresilja, kräpp eller något annat färgämne kunna de underbaraste färgskiftningar i grågrönt, mossgrönt och mörkolivgrönt erhållas.

Porsriset gifver en behaglig gulbrun färg.

Svinbarsriset gifver grå färg. Hundloka gul. Dessa tre sistnämnda böra iusamlas såsom ljungen, före blomningen.
Jänma insamlas tidigt om våren vid snösmältningen. Gifver mattgul färg.

Syra användes före blomningen medan den ännu är saftig och grön. Bör alltid vara färsk. Den gifver grågrön färg.

Nata kan också användas endast som färsk. Gifver ungefär samma färg som jänma.

Stenmossa borde ännu vara känd af mången, ty så allmän har färgningen med denna växtart varit. Den innehåller en vacker och mycket hållbar brun färg, rödbrun om den kokas i järngryta, gulbrun i kopparkittel. Kan samlas under hela sommaren och lösskrapas lättast från stenen efter regn.

Nässlan innehåller som färsk gröngul, som torkad en vacker grågul färg. Bör användas förrän den går i knopp.
Björklaf, granlaf och granskägg gifva vackra ljusgula färger.

Hvitmåra. Af denna växt tages rötterna före blomningen, rengöras och torkas samt kunna förvaras många år. De innehålla ett kraftigt, rödt färgämne. Det är den enda inhemska växt som har nämnda färg klar och kraftig.

Ekollon användes vid färgning af grått.

Granris gifver en grågul färg.

Grankottar samlas om våren och sommaren, helst sådana, som nedfallit föregående år och legat på marken under vintern på fuktiga ställen och bibehållit sig hårda och släta. Då man bryter dem böra de inuti vara mörkbrunröda och saftiga. De innehålla en matt rödgul färg.

Skogsfräken, åkerfräken s. k. "kräkelgräs" och ängsfräken gifva olika grågula och gråröda färger. Enbär kunna användas både aom färska och torkade. De få dock ej torka på busken. Gifva en stark, gulbrun färg.

Lökskal, som kan tillvaratagas småningom under vinterns lopp för hvarje gång man vid matlagning skalar en lök, innehåller ett mycket starkt och varaktigt gult färgämne.

Hafstång innehåller en vacker rödgul färg.

Ännu flere af våra egna växter finnas som kunna användas vid färgning, men de ofvannämnda torde dock redan kunna motsvara behofvet vid hemfärgning, vore det än aldrig så stort.

Så hafva vi några utländska växtämnen, som kunna fås å apotek, droghandel och i målares färghandel samt också i en välförsedd handelsboda. Af dessa torde uågra ännu vara mycket välkända och säkert ännu mångenstädes begagnas.

Bresilja vid färgning af svart.

Sandel är äfven en mycket bekant växtfärg och gifver vid olika slag af betning olika färger s. s. bronsbrunt, rödbrunt, o. s. v.

Kochenille ellor koncionell, som den äfven kallas, innehåller ett klart, röd t färgämne. Denna färg gör sig dock en smula besvärlig att åstadkomma därför, att till densamma fordras tennlösuing, d. v. s. en blandning af tenn och skedvatten.

Kräpp är den torkade och finstötta roten af eu växt (Rubia tinctorum.) Den gifver vid tillsatts af större och mindre mängder olika slags vackra, röda färger, påminnande om kokt kräfta, däraf äfven de gamla gifvit denne färg namnet "krabbrödt" af "krabba" eller "grabba."

Galläppel är äfven en mycket välkänd färgväxt. Det är en utväxt på några ekarter. Gifver, tillsatt ined järnvitriol, en vacker gråviolett färg. Fäster bra på linne och bomull och användes därför fordom vid bolstervarsväfnader. Är äfven utmärkt vid färgning af ylle.

Indigo, som fås af en växt indigofera, gifver en ovanligt vacker och mycket varaktig blå färg. Den förekommer i handeln i tärningsformiga stycken hvilka böra lösas i rykande eller koncentrerad svafvelgyra. Denna lösning, som man bör handskas varsamt med, uppblandar man i vatten vid färgning af blått.

Catechu eller "katicka" användes ännu ganska mycket isynnerhet af skärgårdsbor vid färgning af fiskbragder. Fäster bra på linne och bomull, men passar ej rått väl för ylle. Fås i sporthandeln.

Sumack eller "smack" användes till färgning af grått och svart.

Fernambuk innehåller röd färg.

Gurkmeja och Gulspåu gifva vackra gula färger, men då de ej äro hållbara äro de ej att rekommendera. Vi kunna ju af våra egna växter erhålla lika vackra och mycket hållbara gula färger. De torde ej heller hafva användts i någon större utsträckning. Likaså Fernambuk och Sumack.

Till alla dessa ofvanuppräknade växter, såväl inhemska som utländska, fordras vid färgningen betningsämnen. Därtill användes följande kemikalier:

Alun, järnvitriol (blåalun), kromsyradt kali, salmiak, potaska och vinsten, röd och vit. Dessa äro de mest vanliga och fås i hvarje handelsbod och droghandel.

För dem som äro intresserade nog att göra försök med dessa växtfärger må vidare meddelas, att en handbok i växtfärgning utgifvits på Folkupplysningssällskapets förlag af Finska Handarbetets Vänner. Det lilla häftet, hvars pris är endast 75 penni, innehåller omkring 160 färgrecept. Med tillhjälp och ledning af detta samt med intresse och energi bör man kunna reda sig väl med arbetet utan någon annan undervisning, förutsatt att man utför det med omsorg och noggrannhet.

J. B

13.3.17

Muutamia huomioita väreistä.

Maalarilehti 5, 15.11.1919

Voitaisiin sanoa, etenkin jos ollaan taipuvaisia ratsastamaan vanhalla sananlaskulla, joka sanoo, että makuasioista ei voida väitellä, että väreistä ja niiden vaikutuksesta ei voida mitään sääntöjä tehdä. Väreillä saa monenlaista kaunista. Ja yksi pitää yhdestä väristä, toinen toisesta, eikä toinen voi usein silmiensä edessä sietää toisen ihailemia värejä.

Niin voidaan huomauttaa. Mutta toisaalta, jos aiotaan tehdä jokin selostus tämmöisistä kysymyksistä, tarkoittaa se juuri jonkinlaisten yleispätöisten makusääntöjen rakentamista — sillä mitätöntähän olisi ryhtyselostelemaan vain sitä seikkaa, että kysymys ei ole sovitettavissa minkäänlaiseksi opiksi tai järjestelmäksi. Useinhan meidän aikanammekin taidekysymyksiä pohtiessa käytetään tätäkin tapaa, hiljaista peräytymistä ratkaistavien kysymyksien edessä — mutta rohkea säännöstelemisen yritys on kaikkina aikoina tuottanut enemmän hyötyä pieniäkin seikkoja selvittäessään, kuin valitteleva väistyminen. Siksi on meillä oikeus etsiä ja koettaa. Eräs veltto mies istui kerran ravintolassa ja päätti, kun paha omatunto alkoi kolkuttaa, että "jos saan markan pysymään pystyssä, menen pois, jos se kaatuu, jään vielä joksikin hetkeksi istumaan — kas näin, minun tahtoni ei ole pohjaltaan paha, koska tottelen arpaa". Mutta hän valitsi kuitenkin isoimman mahdollisuuden mielihalunsa puolelle, sillä kuka voisi uskoa, että hän olisi saanut markan pysymään pystyssä. Samoin usein sääntöjen ja selvittelyjen väistelijä etenkin taiteen alalla ajattelee mielessään, että kyllä melkein tuntuu, kuin tuolla ja tuolla seikalla olisi lujat rajarajansa, on jotain, joka selvien syiden perustalla on kaunista ja jota ei voi todistaa rumaksi, sekä samoin on rumaa, jota ei voi todistaa kauniiksi — mutta hyvin helposli rumaksi. — "Mutta minun pyyteeni suuntautavat omista syistään tuolle suunnalle", ajattelee semmoinen epäröivä ihminen, — "kas minä astun puolueettomalle polulle ja annan kokeneen sananlaskun ratkaista: makuasioistahan ei voida väitellä".

Niin tämä pitkä johdantomme on tarkoitettu nykyaikaisille taidesuunnille, jotka kieltävät rajojen vetämisen kauneuden ympärille, ja puolustukseksi seuraavalle kokeelle, jossa on tahdottu lajitella eri värien tekemä vaikutus. Käännnymme nyt suoraan asiaamme.

Tarkastamme ensiksi päävärejä, punaista, keltaista ja sinisiä.

Punainen tekee eloisan, huumaavan sekä osaksi tukahduttavan vaikutuksen. Punainen tekee tämän vaikutuksen silloin, kun se on puhdas je kuultava, kuten esim. "saturninpunainen" (tulipunainen), sinooperi ja karmiininpunainen (täysikypsän karpalon värinen).

Voimme jonkun aikaa ihailla kaikkia näitä värejä esim. huoneemme seinäpapereina, mutta pian kutenkin se, joka on rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava, tuntee, että huone jollain tavalla tekee väsyttävän ja raskaan vaikutuksen. Jos erisointuisia, tummia, punaisia värejä vielä rinnastetaan, on niiden vaikutus kova ja melkein lyijynraskas. Huomattakoon, että ajattelemme tässä isoja väripintoja. Erisuhteisiin värimääriin tulemme myöhemmin, kuten myöskin päävärien eriaisiin sekoituksiin, jolloin punainenkin tulee saamaan monta puolustusta.

Keltainen tekee mieluisan kepeän ja puhtaan vaikutuksen. Ehkä se vaikuttaa tällä tavoin, muistuttaessaan kaiken hyvän lähteen, keskipäivän auringon väriä ja sen heijastuksia ympärillämme luonnossa. Vaalea, kirkas kromikeltainen voikukan värinen, lähentelee enimmän tätä vaikutusta; tumma, appelsiininkeltainen lähentelee punaista, ja lähestyy silloin sen vaikutuksiakin, muuttuu kiihoittavammaksi ja raskaammaksi. Moni juhlasalin koristaja on tullut huomaamaan, että jos salissa tai sitä varten sommitellussa piirustuksessa on paljon punaista, niin siinä on kylläkin pontta ja voimaa, mutta se ei vaikuta arvokkaalta ja juhlalliselta. Jos sensijaan muuttaa hallitsevaksi väriksi keltaisen, muuttuu vaikutus heti tämmöiseksi. Punainen maalaistalo vaikuttaa tunnelmalliselta, mutta keltainen sensijaan ripeältä, vankalta ja puhtaalta, ystävällisen virkeältä, mitä vaikutusta pohjimmaltaan toivomme usealta juhlaltakin.

Sininen väri tekee raittiin ja virkistävän ja osaksi rauhoittavan vaikutuksen. Tämä johtuu ehkä sinisen taivaan avarasta ja puhtaasta vaikutuksesta sekä sinisen järvenselän tuottamasta vilpoisasta vaikutukses. Laajojen pintojen värinä tekee sininen miellyttävän, ilmavan sekä avaroittavan vaikutuksen. Sen arvokas, puhdas vaikutus tekee sen sopivaksi vakavien juhlahuoneiden koristevärinä. Ulkoilmavärinä, rakennusten koristeena vaikuttaa sininen heikolta, paljoa ulkoilman sinistä vastaan, joten esim. asuinrakennus siniseksi maalattuna tulisi ulkoapäin vähemmän suojaisan näköiseksi.

Huomautamme tässä vielä ennen sekoitusväreihin ryhtymistämme valkoisesta, joka, samoinkuin viheriä ja musta on jossainmäärin itsenäinen väri, vaikka niitä ei niiksi lasketa. Valkoisen ominaisuutena on kepeys, puhtaus ja raittius. Häikäiseväisyydellään ja miellyttävällä kepeydellään lainaa se kaikille ylläluetelluille pääväreille kepeyttä ja vilpoisuutta, iloisuutta ja tyvenyyttäkin, jos väri itsestään on rauhaton. Valkoisen voimakkaan ja hyvän vaikutuksen huomaamme siitä, että tuskin voimme sanoa, mikä olisi kaunein, jos värit kerran ovat tulleet tasapainoisesti rinnastetuiksi: punavalkoinen, keltavalkoinen vai sinivalkoinen. Myöhemmin huomautamme eräistä tunnesyistä, jotka taiteellisista seikoista eroavina voivat vaikuttaa, ilman, että seikkaa kokonaan voisi tuo mitä, että voimme näistä soinnuista asettaa toisen toistaan arvokkaammalle tilalle.

Edvard Elenius.

12.3.17

Liimavärin pohjustus.

Maalarilehti 5, 15.11.1919

Soopatako katto- ja seinäpintoja vai ei ennen liimavärisivelyä? Siitä oli rauhan aikanakin kaksi mielipidettä. Me vanhat ammattilaiset tunnemme tämän pohjustuksen tärkeyden, emmekä niin hevin voi sitä hyljätä. Tosin pakottaa meitä saippuan vähyys nykyään keksimään muitakin keinoja soopauksen tilalle. Toivomme kuitenkin, että taasen ilmestyy saippuaa kylliksi kauppaan, jotta voimme uudelleen tehdä saippuapohjustuksia. Sillä välin ei haitanne todeta nuoremmille, ammattiveljille saippuapohjustuksen suurta arvoa. Soopauksen merkitys on siinä, että sen päälle siveltävä liimaväri ei niin äkkiä imeydy kalkkirappaukseen tai paperiin, että väri ei niin pian kuivu ja aiheuta pilkkuja, tahroja. Jos ei soopata, niin vaatii sively paljon enemmän ponnistusta, ja väriä kuluu enemmän, eikä sivellys käy niinkään vauhdikkaasti.

Saippualiuvos on tavallisesti soopan, eli viheriä n.k. Saksan soopan sekoitus kuumaan veteen, joka kylmänä sivellään. Sen vahvuus tehdään sen mukaan miten kovin pohja imee, kuinka pehmeä se on, ja montako värikerrosta pinnassa jo on. Karkea rappaus vaatii vahvemman soopan kuin hieno. Vanhat paperikatot ja sama on nykyään uuden paperin laita, ovat kovin vaikeita saada tasaisiksi, vaikka ne soopataankin. Nykyajan uusi valkoinen konepaperi on liian vähän liimattua, minkätähden sekin vaatii soopauksen. Pintaan vedetty soopaliuos jättää kuivettuaan rasvaisen kerroksen joka ei ainoastaan sido pinnassa olevaa tomua y.m. vaan eristää tavallaan ja pohjan huokoset täyttyvät, eikä sitä seuraava liimaväri sivellys enää imeydy niin äkkiä sisään. Saippua liukenee pohjaan ja soopassa oleva lipeä yhtyy rappaukseen. Soopassa oleva vesi liottaa osan kalkkia. Osa soopassa olevaa rasvaa jää vapaaksi ja tämä vaikuttaa sitten liimaväriä vierovasti. Kun sitte sivellään kuivanutta soopattua pintaa, liukenee soopa liimaväriin ja yhtyy siihen, jonkatakia sivellys käy helposti, vauhdikkaasti ja pinta tulee tasaiseksi. Kipsipinta vaatii enemmän kuin yhden soopauksen. Soopan perästä on paras sivellä alunavesi. Molemmat liuokset imeytyvät äkkiä sisään kipsipinnan huokosiin ja siinä tapahtuu molempien liuosten vaihtohajaantuminen huokoset täyttyvät ja tulevat vettä vierovaksi, joten liimavärisivellys tapahtuu tasaisesti ilman jatkoksia. Jos saippualiuos on liian väkevä, niin kuluu tosin vähemmän väriä, mutta väri peittää myös huonommin, jopa tapahtuu, ettei väri ensinkään tartu pintaan kiinni, vaan työntyy pois ympyriäisinä pilkkuina. On siis väärä käsitys se, jonka usein kuulee, että kuta vahvempi soopa, sen parempi. Keskinkertainen saippualiuos ottaa värin hyvin vastaan ja kuivuu tasaiseksi. Soopaamatonta pintaa on vaikea sivellä niin, että se tulisi tasaiseksi. Myöskin on lohkeilemisen vaara iso, samoin vähenee liiman pitovoima. Soopaamattomalle pinnalle tuskin voi enää tehdä toista valkaisua, jotavastoin soopattu pinta sen hyvin sallii.

Uutta kalkkilaasti rappausta on paras kalkita kahdesti ennenkuin liimaväri sivellään. Senmukaan kuinka pinta imee enemmän tai vähemmän, pannaan kalkin sekaan maaliöljyä. Maaliöljyä ei saa panna paljoa. Pieni kahvikupillinen riittää sankoon. Soopaus on tämän pohjustuksen päälle tarpeeton jopa joskus vahingollinenkin. Voi nimittäin käydä niin, että väri hajoaa (krymppää). Jos kalkittu pinta imee liiaksi, voidaan pohjustus tehdä vanhasta liimaväristä, johon sakoitetaan soopavettä ja vähän vernissaa.

Jos maalattavat pinnat ovat moneen kertaan lykätyt, on tietenkin paras raappia tai pestä vanha väri pois. Vanhoja paperikattoja valkaistessa ei pidä ensinkään ottaa vastuuta siitä, että työ tulee kunnollista. Soopan puutteessa ovat jotkut helsinkiläiset virkatoverit keksineet aivan uuden, hämmästyttävän soopaus menetelmän. He näet ennen lykkäystä sivelevät pinnan puhtaalla, kirkkaalla Vantaan vedellä, jonka päälle liimaväri heti sivellään. Mutta vielä parempi olisi sivellä pinta ensin alunavedellä; sekään ei tarvitse kuivua vaan sopii heti siveltäväksi ja tulos on parempi. Eräät maalarit kertovat, että he seiniä sivellessä ovat soopauksen päälle vielä sivelleet vettä, kun pinta liiaksi imi itseensä väriä. Ja tulos oli hyvä. Niinkuts. seissi, joka valmistetaan liimasta, soopasta ja alunasta on kuten tiedämme ihanne aine liimavärien pohjustukseen. Sen päälle kaikkein varmimmin saadaan tasainen pinta, sillä on vaan se ainoa vika että se on kallista.

Joskus joutuu tekemisiin vanhan savuttuneen keittiönkaton jopa seinäinkin kanssa. Siinä ei parhaatkaan neuvot tahdo auttaa. Kokeilin kerta ja tein neliömetrin suuruisia pintoja, pannen ensimmäiseen vahvan soopan, toiseen alle soopan ja alunaveden päälle, kolmanteen sivelin seissin, neljänteen prestovärin ja viidennen kalkkisin kaksi kertaa ja kuudennen kalkkisin 3 kertaa. Sitte sivelin kaikki mallit samanlaisella liimavärillä yli. Paras pinta tuli 3 kertaa kalkittuun kohtaan. Mutta sekään ei ollut kehuttava. Varsin arveluttavissa pinnoissa on toimitettava vesi hiertäminen, sillä savu, noki ja niiden muodostama rasva yhtyvät rappauksessa olevaan kalkkiin, menevät syvälle pintaan ja muodostavat aneliinia joka aina tulee sekä öljy että liimavärin lävitse. Kun seppä raudottaa reen tai rattaat, niin palaa puu jonkun verran ja nämä palaneet kohdat täytyy ensin spriilakata, muuten väri ei kuiva sen päälle, tässä on puusta muodostunut kuumuuden vaikutuk sesta aniliinia joka tulee läpi. Löytyy tosin eristys-lakkoja ja värejä, saksalaisilla niitä on kymmeniä eri laatuja joita voi sivellä estääkseen sementin, asfaltin, tuoreuden, noen y.m. haitallisten aineiden vaikutuksen. Nämä eristysaineet eivät ole saaneet jalansijaa meidän rakkaassa tasavallassamme. Niinkutsuttu sikkeliliima eli kas viliima, joka valmistetaan tärkkelyksestä tai perunajauhoista lipeäkivi vedessä keittämällä, ei välttämättä tarvitse soopauspohjustusta, jos pinta ei vielä ole monesti liimavärillä maalattu. Päinvastaisessa tapauksessa on pohja soopattava. Kasviliimaväriä kuluu vähemmän maalatessa, mutta sen päälle on taasen vaikeampi tehdä uutta maalausta, sillä kasviliima väri lohkeilee helposti. Monet maalarit ovat sentakia kokonaan hylänneet kasviliiman. On monta muuta eri tapaa tehdä liimaväri pohjia, kuten spaklaus, prestomaalaus öljyväri-maalaus j.n.e. Ja kuliakin maalarilla on omat keinonsa saada liimaväri onnistumaan. Samoin riippuu sen onnistuminen paljon siitä miten väri tehdään ja miten se sivellään.

V. V.

11.3.17

Parkitusainekset.

Suomen nahkurilehti 3, 1917


(Jatk.)

Jotta sumakki saataisiin mahdollisimmanparkkiaines-rikkaaksi, täytyy oksat leikata poikki juuri ennen kukkimista ja ainoastaan yrttimäiset, mutta ei vielä puumaisia osia. Ne kuivataan sitten, lehdet poimitaan pois ja jauhetaan. Epätietoista on, missä määrin kukin sumakkilaji on parkkipitoista. Ainoastaan sicilialaisesta sumakista on voitu tähän mennessä valmistaa puhdasta parkkihappoa. Jos sumakkiextraktia valellaan rikkihapolla, muodostuu sakka, joka keitettäessä jakautuu sappihappoon ja käyvään sokeriin. Samoin käy, jos sumakki saadaan käymisasteeseen. Paitsi sumakkia, löytyy myös muita parkkiainespitoisia lehtiä, esim. kanervan (Erica vulgarian) teepensaan (Thea chinensis) ja arttisokan (Cynera aegilops) lehdet. Mutta korkean hinnan vuoksi ei niitä voida käyttää parkituksessa.

Knopperit ovat määrättyjen tammilajien nuorien hedelmien kasvannaisia, etenkin Quercus pedunculata lajin. Ne kehittyvät hedelmien muodostuessa knopperiäkämäpistiäisen piston kautta. Piston seurauksena on, että muodostuu nopea lisäkasvu, joka särkee hedelmän suojuksen. Täten alkunsa saanut muodostus tulee ulos kasvimaljakosta, särkien tavallisesti tammenterhon sekä maljakon tahi ympäröi kummatkin ja putoaa puusta muodottomana säkkimäisenä massana. Tämän pinta on karkea, usein ryppyinen, ruskea, kullanloistava tai vaaleanvihreä; leikkauskohta näyttää vaaleahkolta tahi kellertävän ruskealta ja rasvakiiltoiselta ja siinä näkyy usein pieniä reikiä. Haju muistuttaa mehiläisen vahaa. Alempiarvoiset lajit ovat huokoisia ja niinmuodoin keveitä. Koska puista pudonneitten silmujen poimiminen ja säilyttäminen vie pitemmän aikaa, ovat ne väliajalla täydelleen alttiiksi annettuja tuulelle ja sateelle, joka liuottaa parkkiaineksen tehden sen enemmän tai vähemmän kelpaamattomaksi. Sellaiset knopperit ovat kevyitä, hyvin huokoisia ja hajuttomia.

Sato korjataan syyskuulla. Hyvä keskimääräinen sato voi koko Itävalta-Unkarissa antaa keskimäärin 7 à 8000 tonnia knopperia, mutta usein on sato niin huono, että ei saada kahdeksatta osaakaan siitä. Knopperisato on niinmuodoin hyvin vaihteleva riippuen useista asianhaaroista hedelmien kehitys- ja muodostusaikana. Useana vuonna voi tammenterhojen luku olla vähäinen ja silloin ei knopperisatokaan voi olla erikoisen mainittava. Usein hävittävät toukat puita turmellen välistä suurimman osan hedelmiä tai sitten hedelmät putoilevat pitkäaikaisen kuivuuden tähden. Ja jos äkämäpistiäisparvet jäävät tulematta hedelmän kehitysaikana, ei synny kasvannaisia ja ei myöskään muodostu knopperia.

Knopperia saadaan eniten Unkarissa, Slavoniassa ja Kroatiassa, vähemmässä määrässä ja huonompia lajeja Steiermarkissa, Kärntissä ja Mährissä. Myöskin Serbiasta ja Bulgariasta saadaan niitä jonkun verran.

Kauppaan tuleva knopperisato lajitellaan maakunnittain ja lajittain; jälkimäinen luokitellaan seuraavasti: extra prima, prima, sekunda ja tertia.

Knopperia säilytetään huoneissa, joissa on alituinen mutta ei liian suuri läpiveto, että ne eivät kuivuisi liiaksi. Niitä liikutellaan vähän väliä, että ne eivät homettuisi ja pääsisi mädäntymään.


Väriomenat.

Samoin kuin knopperit muodostuvat väriomenatkin kasveihin hyönteisten piston kautta. Ne esiintyvät Quercus infectoria lajin lehdillä ja oksilla. Niiden aikaansaajana on eräänlainen äkämäpistiäinen (Cynips gallae), joka pistää reijän lehtiin tai oksiin. Tästä pistokohdasta kohoaa kasvannainen, josta juuri muodostuu väriomena. Jos hyönteinen on käynyt läpi muodonvaihdokset, puhkaissut suojuksen ja ryöminyt ulos, niin on väriomena vähemmän parkkiainespitoinen, väriltään vaaleahkon keltainen ja kevyempi. Puhkaisukohta näkyy väriomenan pinnalla. Väriomenat täytyy siksi koota ennen hyönteisten täydellistä kehitystä. Tässä tilassa ovat ne harmaan ruskehtavia, pallon muotoisia, 1-2½ cm suuruisia muodostuksia pintakohonnaisineen.

Niitä kuletetaan Aasiasta Smyrnaan levanltisten väriomenoiden nimellä, mutta niitä saadaan myös Armeniasta, Istriasta ja Unkarista. Levanttilaisista lajeista ovat Mosul-Aleppo ja cyprolaiset eniten haluttuja. Nämä eivät ole aivan pallonmuotoisia, niiden pinnalla on terävähuippuisia kohonnaisia. Väriltään ovat ne mustanharmaita. Ne väriomenat, joita saadaan Euroopassa, ovat paljon pienempiä kuin n. k. levanttilaiset. Ne ovat myöskin suhteellisesti kevyempiä ja väriltään vaaleanruskeita. Niitä saadaan Quercus cerris, Q. austriaca, Q. pedunculata, Q: cessilifolia lajeista ja muista tammilajeista.

Mitä parkkiainespitoisuuteen tulee, voivat kiinalaiset väriomenat vetää vertoja levanttilaisille. Muodoltaan ovat ne pyöreähköjä, tylppäpäisine, pienine kohonnaisineen. Ne ovat suuria, reikäisiä harmaanpunertavia ja ne eivät ole pinnaltaan niin kovia kuin toiset lajit. Niiden alkuperäkin on aivan toinen, sillä ne syntyvät muutamissa sumakki lajeissa esiintyvissä lehti täistä, niinkuin Rhus javanica ja Rhus semialata lajeissa.

Rove esiintyy markkinoilla bassarogalle nimellä. Tämänlaatuinen parkitusaine on kotoisin Vähästä Aasiasta ja Persiasta ja tulee sieltä markkinoille Smyrnan kautta, joko jauhettuna tai yhteenpuserrettuna. Puserrus tapahtuu tiilikivimuotissa. Sitä käytetään muiden parkitusainesten kanssa sekoitettuna pohjanahan parkitukseen ja se lisää nahan painoa. Parkkiainespitoisuuden arvellaan olevan 27% -  Bablah'ia saadaan Intiassa kasvavan Acacia Bambalah lajin kotahedelmistä. Chilessä kasvavan Prosobis pallidas lajin kapselimaiset hedelmät sisältävät myös vähemmässä määrin parkitusaineksia.

Myrabalanit ovat Intiassa menestyvän Terminalia chebula puun hedelmiä. Ulkomuodoltaan voivat ne olla m. m. päärynän muotoisia. Pinta on kauttaaltaan täynnä kannasta kulkevia kohonnaisia, jotka rajoittavat leveämpiä pintoja. Päällyspinta on ryppyinen. Vahingoittumattomien hedelmien väri on vihreänkellertävä. Huolimattomasti hoidetut hedelmät ovat pinnaltaan kokonaan tai paikoittain punertavan ruskeita, tummanruskeita tai mustia. - Jauhetuilla myrabalaneilla on kaunis keltainen väri. -Suuruus vaihtelee, muistuttaa tavallisesti pienehköä luumua. Hedelmä käsittää suuren, kivisen ytimen eli "sydämen" ja ohuen melko kovan kuoren. Viimemainittu oikeastaan sisältääkin parkkiaineksia ja hedelmän ydinosa on ainoastaan vähässä määrin parkkiainespitoista. Hedelmien maku on hyvin kitkerä.

Myrabalanien parkki-happo eroaa väriomenain parkkihaposta sen kautta, että se keitettäessä rikkihapon kera ei jätä mitään sappihappoa vaan punaisen ruskeata, spriissä liukenematonta parkitusainetta. Sitä käytetään ainoastaan pohjanahan valmistamiseen ja sekoitetaan silloin aina vähäisessä määrin 20—30% muihin parkitusaineksiin, koska se voi vahingoittaa vuotakuituja ja tekee nahan löyhäksi. Sekoitettuna muiden parkitusaineksien kanssa on sillä sitävastoin suotuisa vaikutus, sillä sen avulla käy parkitus nopeasti ja nahka käy tarpeellisen painavaksi.

Sitä viedään Bombay'n kautta säkeissä, jotka sisältävät noin 20 á 25 kg ja kuletetaan Lontoon, Hampurin ja Triestin sekä muutamien muiden satamapaikkojen kautta Eurooppaan. Se luokitellaan parhaimpaan, hyvään, keskinkertaiseen ja alempiluokkaiseen lajiin.

Dividivi on Ameriikassa kasvavan Caesalpinia coriaria pensaan hedelmä palkoja. Ne ovat saman muotoisia kuin eurooppalaiset papupalot, mutta niiden väri on tummanruskea. Parkki-aineksen paikka on välittömästi palon pintakerroksen alla, mutta myöskin ydin sisältää hyvin paljon parkki-ainesta. Seurauksena tummasta väristä, minkä tämä parkitusaines antaa nahalle, tehden sen samalla löyhäksi ja pehmeäksi, täytyy siihen samoin kuin myrabalaneihinkin sekoittaa muita parkitusaineksia. Parempi vaikutus on dividivistä valmistetulla extraktilla.

Katechu (Terra japonica) on tavallisesti valmistettu kuitenkin hyvin vahvasti koncentreeraltu extrakti Acacia catechu puusta. Se muodostaa paksun, keltaisenruskean massan, joka pinnaltaan on kuivettunutta. Se on tavattoman parkki-aines pitoista ja sillä on hyvin arvokkaita ominaisuuksia nimittäin päällisnahan parkitukseen, mutta voidaan sitä vuodan kuituja tuhoavan ominaisuuden perusteella ja koska se antaa nahalle tumman värin, käyttää, ainoastaan vähän muilla parkitus-aineksilla sekoitettuna. Eniten käytetään sitä värien vahventamiseen päällysnahan parkituksessa. Sillä on se etu m. m, että parkitus käy nopeasti.

Sitä on kaupassa useampia lajeja, joista Bombay- katechu on parhain. Lähinnä sitä seuraa Bengal-katechu. Edellinen tulee kauppaan koreihin sullottuna, jälkimäinen nelikulmaisina kappaleina, jotka painavat 99 à 100 kg, ja ovat mattoihin käärittyinä.

Gambier, jonka nimenä on myöskin Gamberkatechu, on myöskin katechu lajien tapaista ja valmistetaan etupäässä Singaporessa Ungaria Gambir lajin lehdistä.

Kaupassa esiintyy gambier kuutionmuotoisina tai särmikkäinä 2—3 cm paksuisina, tummina, punaisen ruskeina tai harmaan ruskeina himmeinä kappaleina. Ne sulavat vedessä ja ovat helposti särettävissä. Niillä on sama haju kuin katechulla ja kirpeä maku.

Katechu liukenee vaikeudella kylmässä vedessä, mutta helposti lämpimässä vedessä muodostaen limaisen massan.

Kinogumi on Pterocarpus erinaceus ja marsupium lajien kuivattua mehua ja muodostaa ruskean punertavia, mustaan vivahtavia, kiiltäviä, hauraita lehtiä. Koska se on hyvin kallista, käytetään sitä vähän, vaikka parkitusainespitoisuus onkin tuntuva.

Valonea on kaikille lukijoillemme hyvin tuttu parkitus-aines.

Sinipuu ja punapuu, ensinmainittu Haema toxylon campe chianum ja jälkimäinen Morus tinctoria lajista, molemmat Länsi-Intiasta, ovat erittäin parkki-ainesrikkaita, mutta niitä käytetään enimmäkseen värjäämiseen.

Rathaniajuurta saadaan Persiassa kasvavasta Krameria triandra lajista. Se sisältää parkkiainesta aina 42 %. Se esiintyy kaupassa terävähköinä, punertavan ruskeina juurikappaleina, jotka ovat 12 à 18 cm pituisia ja 2 à 5 cm paksuisia.

Nordisk Garfveri- och Lädertidning.


10.3.17

Suomen valtakunnan lippu

Kansan henki  3, joulukuu 1919




Kokemus osoittaa, että Suomen valtakunnan lipusta ei vielä olla selvillä täällä Amerikassa asuvien suomalaistenkaan keskuudessa, puhumattakaan amerikkalaisista ja toisista, joille se on aivan tuntematon. Suruksemme saamme tehdä sen huomion, että eri paikkakuntain lippu on valmistettu vaalean sinisestä ja valkoisesta, toisten tumman sinisestä ja valkoisesta, toisilla on vaakuna lipussaan, toisilla ei ja kumminkin he väittävät sitä uudeksi Suomen tasavallan valtiolipuksi. Voidaksemme poistaa tämän epäkohdan julkaisemme Suomen valtiolipun mitat sekä värillisen liitekuvan, että suomalaiset tässä maassa ja kaikkialla siellä minne julkaisumme leviää saisivat näennäisen kuvan lipustamme sekä oikeat mittasuhteet.

Suomen valtion uuden lipun hyväksyi Suomen Eduskunta toukokuun 29 p. 1918 ja eduskunnan päätöksen mukaan säädetään täten:

Suomen valtiolippu on suorakaiteen muotoinen vaate, jossa on valkealla pohjalla meren-(ultramarine)- sininen risti.

Risti jakaa lipun neljään suorakulmaiseen, yhtä korkeaan alaan. Ristin keskellä on Suomen vaakuna.

Lipun mittasuhteet ovat: koko korkeus 11, koko pituus 18 yksikkömittaa; ristin leveys 3 yksikkömittaa; sisempien alojen pituus 5, ulompien 10 yksikkömittaa.


9.3.17

Eevan muotiuutuuksia.

Otava 7, 1920


Sininen muoti.
Tänä kesänä voi melkein puhua naisten sinisestä  univormusta. Ainakin niitä "katupukuihin" tulee. Useimmat kävelypuvut ovat sinisiä, samoin kapat ja ävelyleningit, muita tuskin näkee, kuosi ja koristeet tekevät ne sitten toisistaan eroaviksi. Mutta myöskin keskikesiin  puvut, varsinaiset kesäleningit, olivatpa ne sitten ommellut foulardista/ voilesta, pellava- tai pumpulikankaista, ovat joko sini- ja valkoruutuisia tai -raitaisia tai jollakin tavoin sinisiä. Eräs ulkomaalainen muotilehti pani toimeen kiertokyselyn ienoimpien muotiliikkeitten kesken, mikä väri on halutuin silkkisiin iltapäiväpukuihin ja kesällä käytettyihin tyllisiin ja crepe de Chine-juhlapukuihin. Ja vastaukseksi tuli: sininen. Sillä sininen väri on ja pysyy soliidina. Sitä paitsi se on nuorekas, pukeva eikä mitenkään huomiota herättävä — kaikki syitä, jotka hyvin selittävät sen osaksi tulleen suosion. Eipä siis ihme, että tämän "sinisen univormun" lisätkin noudattavat samaa makusuuntaa. Hattuja, sinisen ja jonkun muun värin yhdistelmiä, näkee paljon käytännössä. Siniset harsot hulmuavat tuulessa, siniset auringonvarjot kaartuvat pienten ja isojen hattujen yllä, tai työnnetään ne reippaasti kainaloon, siniset silkkilaukut joko japanilaisine nyörilaitteineen tai nahkakannikkeineen riippuvat monen naisen kauniilla käsivarrella. Ja viimeisistä viimeisin: siniset silkkikäsineet, valkoisella tikatut, kuuluvat vielä tämän kesän uutuuksiin. Siniset silkkisukat. samoinkuin harmaat ja hiekanväriset, ovat hauskat kiiltonahkakenkien kera käytettyinä, silloin kun ne sopivat puvun väriin. Onpa näkynyt sinisiä silkkisukkia sinisissä chevreau- ja hirvennahkaisissa puolikengissäkin, jotta "sininen univormu" olisi täydellinen. Mutta tuo olisi yksitoikkoista ja ikävää ajan pitkään, siksipä liitetään tavallisesti joku toinen värisointu siniseen sinfoniaan - se juuri antaakin hauskan leiman kokonaisuudelle. Sinivalkoinen on vanha ja hyväksi tunnettu väriyhdistys, uudempia ovat sinikeltainen, sininen ja absintti; varsin suosittu yhdistelmä on myöskin sininen ja hiekanruskea tai sininen ja punerva (vaapukan- ja ruusunpunainen). Jokaisella on valikoimisen varaa makunsa ja ikänsä mukaan.

Organdi- (musliini-) puvut.

Uusimmat kesäpuvut ovat valkoisesta organdista - muslimista valmistetut. Aivan samanlaisia kuin ne, joita isoäitimme 60- ja 70-luvuilla käyttivät tanssiais- ja kesäpukuinaan. Sillä silloin olivat keinotekoisilla kukilla koristetut musliinipuvut eleganssin huippu. Ja vannehameitten aikakaudella tällaiset volangipuvut olivat vallan erinomaisia. Nytkin on ulkomailla jälleen otettu käytäntöön lasibatisti ja muslimi ja valmistetaan niistä ihastuttavia kesäpukuja, joiden pääasiallisena koristeena ovat juuri volangit. Usein on alushame pehmeämmästä kankaasta, esim. hienosta liinabatistista, ja vain volangit ovat valmistetut jäykemmästä kankaasta. Joskus on alushame harsokankaasta ja pitseistä ja päällimmäinen hame värillisestä organdista. Myöskin kaulus ja kalvosimet tehdään joskus värillisestä kankaasta. Kaksivärisissä puvuissa ovat seuraavat yhdistelmät hauskoja: valkoinen ja keltainen, vaalean sinipunerva ja valkoinen, korallinvärinen ja valkoinen, sinervä ja valkoinen. Ruusukiehkurat, kapeat poimutetut röyhelöt, reunusteet ja volangit ovat niissä tärkeitä tekijöitä. Kerrassaan ihastuttavia ovat myöskin valkoiset tai värilliset tyllipuvut, usein pesutyllistä: leveää hametta koristaa ylt'ympäri kiemurteleva ruusukiehkura. Valkoisiin tyllihameisiin käytetään nykyjään tummaa vuoria (aluspukua), värillisiin taasen joko samanväristä tai komplementtiväristä. Vyöt ovat usein joko kirjailtuja tai maalattuja tai muodostavat uuman ympäri kiinnitetyt silkkikankaiset kukat vyön. Tällaisia siroja kangaskukkia nähdään myöskin siroteltuina sinne tänne kesäisissä tyllipuvuissa. Jotta kokonaisuus muodostuisi eheäksi, valmistetaan hatut ja auringonvarjotkin samasta aineesta, isoäitiemme rakastajasta organdimusliinista. Kylpypaikoissa "helteisinä kesäpäivinä" nämä puvut ovat viehättäviä.

Valkoisia puseroita ei katsella hyvillä mielin siellä, missä on vähän saippuaa ja työ gallista. Niitähän täytyy pestä niin usein! Ja nyt on yksinvaltiatar muoti julistanut sodan valkoisia nenäliinojakin vastaan. Nyt ovat Kirjavat, värikkäät, ruudulliset, raidalliset ja kukikkaat viimeistä huuta. Uudet nenäliinat ovat joko valkoisia pohjaväriltään, jolloin niihi non painettu värillisiä kuvioita, tai ne ovat valmistetut kuviollisesta kankaasta ja reunaanommeltu reikäommel koristeeksi. Varsin kirkkaitakin värejä käytetään. Värikkäät nenäliinat soveltuvat hyvin värillisten sweater-puseroiden ja värikkäitten hattujen ohella. Mutta kokonaisuuden tulee olla tarkoin harkittu! Mitä väririkkaampi muoti on, sitä varovaisemmin on käytettävä värejä!


Urheilumuoteja.

Nimi ei ole hyvä, mutten keksinyt parempaa otsaketta tälle luvulle. Puhutaan näet aina vain sporttipuserosta, sporttihatusta j. n. e., vaikkei näitä vaatekappaleita sainkaan käytetä yksinomaan urheillessa. Uudenaikainen, valistunut nainen ymmärtää kyllä, mitä sillä tarkoitetaan. Esim. sporttipusero on korkeakauluksinenu, pitkähihainen,  hihoissa kalvosimet, usein kuuluvit pienet taskut sen tyyliin, siis herramainen, suora. Perusajatus pysyy samana, vaikkakin muoti silloin tällöin tuo pieniä muutoksia ia käytännöllisiä finessejä. Kaikki, mikä muodissa muistuttaa urheilupukuien suoraa tyyliä, purjehtii sporttipukujen lipun alla. Tyylikkyyteen ja korrektisuuteen pyrkivä nuoriso on kehittänyt tämän muodin hyvinpitkälle. Ja vaikkakin muotikuvat käyvät yhä naisellisemmiksi, näkee aina niiden ohella "sporttimaisia". pukuja. Ja myönnettäköön, että monelle naiselle suora tyyli on paljoa pukevampikin. Mutta se vaatii paljon vartalolta, ryhdiltä ja koko plastiikalta. Moni nainen ei ole ollenkaan edukseen kepeässä volangipuvussa, kun sen sijaan räätälinkuosinen. tailor-made sporttipuseroineen on hänelle hyvin pukeva. Mutta ikävä kyllä, sopivat ne sitten tai eivät, aina ei voi esiintyä samassa tyylissä Tailor-made-kävelypuku ei käy iltakutsuissa eikä tanssiaispuku liehuville volangeineen torilla eikä konttorissa.

Tennistakit ovat joko trikoota tai villa- ja silkkikankaista ommeltuja, myöskin tehdään ne duvetinesta ja eräänlaisesta nahkaimitatsionista. Ne ovat tavallisesti aivan suoria, edestä napitettuja, tai vedetään ne pään yli kuin sweater. Juovikkaat, pehmeästä duvetinesta valmistetut tai kudotut villaset ovat suuresti suosittuja, ja väri-ilo lienee niiden suosion syvin syy.

Hyvä ja uudenaikainen nahan korvike on vahakangas. Siitä tehdään kauluksia ja kalvosimia kappoihin, sillä päärmätään sporttinuttuja y. m. Vahakankaiset kapat ja nutut ovat huonolla säällä, purjehdusmatkoilla j. n e. hyvin käytännöllisiä ja myös sangen sieviä. Muoti on opettanut meidät rakastamaan kiiltäviä aineita, ja sitäpaitsi vähäkangas on kevyttä ja taipuisaa. Väriloistoa haluavat valitkoot mustan vahakankaisen kapan, jonka nurjapuoli on värikästä, ruudullista ja jonka napit ja napinreiät ovat koristetut samalla iloisella kankaalla. (Mikäli meillä saa sellaisia!) Purjehdusretkilla ei olisi hullummaksi pieni valiakankainen lakkikaan. Ja tuollaiset sporttilakit saattavat olla aika lystikkäitä. Ulkomailla ne ovat koristetut solmituilla paperisilla käärelangoilla, nahkalippusilla y. m.


Kuinka värejä on käytettävä.

Muoti ei pitkiin aikoihin tuntenut muita kuin neutraalivärejä, jommoisia ovat valkoinen, musta, harmaa, sininen, hiekanväri j. n e. Kesällä oli vielä lisäksi käytännössä vaaleansininen, -punainen ja -sinipunerva. Mutta siihen loppuikin väriluettelo. Nyt alkaa muotikin suosia väri-iloa ja sekoittaa paletillaan niin monenlaisia värejä yhteen, että outona ja kummastellen katselemme noita uusia väriyhdistyksiä. Taiteilijat ovat jo kauan vaatineet enemmän väriä, mutta naiset ovat olleet vastahakoisia. He suostuivat kyllä kotona käyttämään iloisenvärisiä pukuja, mutta ei kadulla. Ja maalla olivat värikkäät puvut tietysti käytännössä. Värit ovat hyvät olemassa, mutta hyvääkin voi olla liikaa. Perussääntönä mainittakoon, ettei naisen yleensä tulisi käyttää enempää kuin kahta väriä yhtaikaa puvussaan; lisinä voivat tietysti olla musta, valkoinen, harmaa ja mariinisininen. Jos valitsette, ottaaksemme jonkun esimerkin, mariinisinisen kävelypuvun ja vihreän hatun, tulee puseron olla joko valkoinen tai vihreä. Kengät voivat olla ruskeat, harmaat tai mustat, käsineiden tulee olla sopusoinnussa jalkineiden kanssa, samoin tulee käsilaukun ja auringonvarjon alistua sini-vihreään kaksoissointuun, sillä kolmas väri ei saa häiritä kokonaisuutta. Ei silti ole vaarallista, vaikka jokin uudenaikainen monivärinen kirjailu t. m. s. liittyy kokonaiskuvaan. Pääasia on, että tuollaiset lisät ovat alistetussa asemassa ja katselijan mieleen jää sini-vihreä väriyhdistelmä. Eikä ole unohdettava sitäkään seikkaa, että luonto on jo sommitellut omat värinsä hiuksiiinme, silmiimme ja hipiäämme, joille pukumme tulee olla kehyksenä. Kehyksenä, joka kohottaa, antaa eloa ja hillitsee - tarpeen mukaan.

Huonekalutaiteesta.

Helsingin Kaiku 13, 1.4.1916

Siitä voisi sommitella paksun kirjan, jonka varustaisi kauniilla kuvilla ja koristaisi upealla päällyksellä. Vaikealta tuntuu sentähden kirjoittaa pientä repaleisia, katkonaista kyhäelmää. Mutta jollemme me puhuisi, niin huutaisivat pian kivet.

Ei voi rakentaa uutta taloa, ennenkuin on suistanut vanhan lahonneet seinät. Siksi suotakoon aluksi sija pienelle, hävittävälle pyhän vihan purkaukselle.

Meillä yleisimmin tavattava paha keskinkertaisissa kodeissa ovat nuo mahonkia matkivat, kamalat, karmiininpunaisiksi petsatut ja puleeratut huonekalut imelän vihreine plyysipäällyksineen. Kankaan ja puun väriyhtymä on niissä tavallisesti mitä tympäisevin. Ei voi liioin kyllin tarmokkaasti teroittaa mieliin, miten väärää ja mautonta tuollainen toisen, jalomman puulajin matkiminen on. Ja tuskinpa kenkään silti on niin avuton että antaa täten pettää itsensä. Huoneeseen astuessa saattaa kenties ensi silmäyksellä saada varakkaammankin kodin vaikutuksen (hyvinvoinillaan ylpeily ei ole kodissa mikään ihanne), mutta pian tympäisee, kun huomaa kaiken olevan väärää loistoa, ainoastaan markkinakamaa.

Mahongin matkiminen on sitäpaitsi täydellisesti epäonnistunut. Kun väri mahongissa vivahtaa lämpimän keltaiseen, on se näissä mitä raainta kylmää, karmiinin punaista. Kurjin keksintö kutomateollisuuden alalla on epäilemättä myös juuri plyysi eli moketti. Paitsi sitä, että kangas näyttää unisen tomuiselta ja tarrautuu kiinni haitaten liikuntoa istuessa, ovat sen värit ja mallit tavallisesti inhoa herättävät. Tehtaat eivät ole näitten kankaitten esteettiseen puoleen kiinnittäneet laisinkaan huomiota. Tapaamme kangasta liikkeissä oikeastaan vaan kaksi väriä: äitelän viheriän ja raa'an, tunteettoman karmiinin punaisen. Mallit vielä värejäkin kurjemmat.

Mainitsemamme huonekalut, joissa puleerauksen asemasta on usein käytetty halpahintaista lakkaa, ovat todellakin niin hirveitä että ne aivan armotta olisivat heti poltettavat, olkoonpa että 50% kodeista jäisi tyhjiksi ja 80% huonekalukauppiaista tekisi vararikon.

Toinen laajalle levinnyt paha ovat nuo mustat runsaasti sorvauksella ja kömpelöillä leikkauksilla "koristetut" punasamettipäälliset huonekalut. Pietarilaisen nikkarityylin armahimmat kukkaset! Kolmanneksi kaikenlaiset epämukavat, sorvatut, ruskeat pinnatuolit ja taivutetusta puusta valmistetut, ohuella, reiällisellä puuistuimella varustetut, sieluttomat "Wiener-tuolit." Molemmat tuttuja kolmannen luokan kahviloista. Neljänneksi kaikenlaiset paksuista, kyhmyisistä juurista kokoonkyhätyt tuolit, kamalat
nähdä ja piina istua.

Viidenneksi jugendtyyliset huonekalut motivoimattomine "taiteellisella vapaudella" keinahtelevine joutsenkaula- tai hiussuortuvaviivoineen.

Kuudenneksi "supisuomalainen" lankkutyyli.

Kaikki nämä mainitut kuolinkappailussaan taistelevia rikoksellisia.

Mutta yhtä tärkeät kuin huonekalujen muodot, ovat niitten värit. Ne ovat ne, jotka astuessamme huoneeseen ensiksi luovat meille tunnelman.

Täytyy sentakia suuresti ihmetellä, miten vähän yleensä niihin kiinnitetään huomiota. Tämä laiminlyönti johtuu kenties siitä, että ne ovat niin sosiaalisia, ettei niitten kauneusarvoa laisinkaan määrää rahaa. Kaunis  väri ei tietysti tule laisinkaan kalliimmaksi kuin epäonnistunutkaan.

Pääasiallisen värivaikutuksen huonekaluista saammekin kankaasta. Jos huonekalut nimittäin ovat päällystetyt, on useissa tapauksessa istuinhuonekaluissa puun väri ainoastaan pieni osa päällisen väripinnasta. Kun päällinen tavallisesti aina on kirkkaampi puun väriä, kiintyy siihen silmämme enemmän ja olisi sentakia huonekaluja valmistettaessa aina hankittava kangas, ennenkuin puulle annetaan lopullinen värinsä.

Päällisen väristä voimme sanoa samaa, mitä mainitsimme väristä ylimalkaan. Eivät ainakaan toistaiseksi ole tehtaat hinnoitelleet kankaitaan niis den värikauneuden perustalla. Siis ei mikään pakoita valitsemaan värissään epäonnistunutta päällista ja, lisättäköön, tapettia.

Puun värinä huonekaluissa on yleisin ja paras ruskea. Tietysti on aniharvoin onnistuttu valmistamaan kaunisvivahteinen väri ja sentakia nähdyn perustalla moni saattaa ruskeata väriä vieroa mutta paraassa tapauksessa on se todella miellyttävä.

Yleispätevänä sääntönä saattaa myös sanoa, että huonekalujen värin tulee olla mieluummin tumman kuin vaalean. Valkeat huonekalut tekevät tästä poikkeuksen ja yleensä ei öljyvärillä maalattuja huonekaluja mainitut säännöt samassa määrin rajoita.

Valkoinen esiintyy edukseen kuitenkin ainoastaan silloin, kun huonekalustossa on pieniä puupintoja. Nuo vanhat perintöspinnasohvat tai muut keisarityyliset huonekalut tekevätkin sen takia erittäin keveän ja ilmavan vaikutuksen, että niissä puusosat esiintyvät hentoina, valkeaksi maalattuina. Näissä on pinta usein elävöitty vielä pienillä matalaan muovailluilla veistoksilla, mikä koristelutapa juuri mainiosti soveltuu valkeaksi maalattuihin huonekaluihin, sillä pienimmätkin listoitukset ja leikkaukset esiintyvät niissä erittäin siroina, varjo kun valkeassa selvästi eriää valopinnasta.

Valkea väri huonekaluissa tekee ne viileiksi, minkä vuoksi nuo perityt keisarityyliset huonekalut tuntuvat meistä huviloissa ja kesällä vieraillessamme jossakin vanhassa herraskartanossa niin miellyttäviltä. Huonekalut, joissa on suuria ehjiä pintoja eivät sensijaan valkoisina esiinny edukseen. Ne ovat liian kylmiä, kalseita ja vaikuttaa valkea väri luonteensa mukaan tässä tapauksessa kovin köyhältä, tunteettomalta, se ei herätä meissä herkempää mieltä. Samaa on sanottava valkean värinkäytöstä ylimalkaan huoneensisustuksessa. Valkea pitsi-akutin on miellyttävä, mutta valkea pöytäliina vaikuttaa kestikievarimaiselta. Etenkin, jos huoneen värit ovat tummat tai herkät, eivät pöytäliinat eivätkä parhaassa tapauksessa ikkunaverhotkaan saa olla valkeita, koska ne silloin esiintyvät hautajaismaisina tai raakoina, rikkoen värisoinnun. Ruokapöydan liina tekee tietysti poikkeuksen, koska mainittua kauneuslakia voimakkaampi on tässä tapauksessa puhtaustunne. Sama mielle puolustaa valkean värin käyttämistä parturinliikkeissä ja osittain sänkykamareissa, joskin vuoteella usein päivisin näkisi mieluiten värikkään
loimen.

Empire- ja biedermeierstyylien aikakaudella oli tapana kullata valkoisten huonekalujen koristeleikkaukset, ja tällä saatiin huonekaluihin enemmän lämpöä, samalla kuin väriyhdistelmä valkea ja kulta tietysti sinänsä on erittäin kaunis. Kesällä kylläkin korvaa auringon paiste jossakin määrin kultauksen, mutta talvella, kun taivas on harmaa ja loisteeton, esiintyy valkean värin kylmyyskin voimakkaampana.

Verhoamalla valkeat huonekalut keltaisella tai esimerkiksi valkokeltaraitaisella päällisellä saa ne heti vaikuttamaan lämpimämmillä ja tämä osittain korvaa kultausta. Keltaista tapettia vastaan esiintyvät valkeat huonekalut myös edukseen.

Harvemmin voi käyttää valkean huonekaluston päälliseksi tai huoneen tapetiksi punaista väriä. Edukseen esiintyvät kuitenkin kaikki vaaleat, sentimentaaliset, hieman rosaan vivahtavat punaiset. Vihreän pitää valkean kera myöskin olla vaalean, lämpimän ja tyttömäisen. Sininen tulee kyseeseen ainoastaan, jos se on lempeä ja vaalea kun lemmikin siniväri. Sensijaan soveltuu sininen mainiosti ruskeaan. Väriyhdistelmä sininen ja ruskea onkin kauneimpia, mitä on olemassa.

Kuitenkin saattaa sininen usein vaikuttaa liian kylmältä taikka erota liian voimakkaasti ruskeasta väristä ja vaikuttaa sentakia kovalta, joskin dekoratiiviselta. Siinä tapauksessa käytetään sinisenviheriätä. Jos ruskeahko, joka sointuu puunväriin, löytyy kankaan kirjailussa, tulee vaikutus vieläkin ranhallisemmaksi. Samalla saadaan miellyttävä orgaaninen yhteys kaluston ja päällisen välille. Mahonkisissa huonekaluissa, etenkin, jos kyseessä on empiretyylinen salin kalusto, tekee keltainen damastipäällinen imponoivan vaikutuksen. Kaunis on myöskin mahonkikalustossa useassa tapauksessa musta, nahkainen tai jouhikankainen päällinen.

Värien voimakkuuden ja luonteen määrää huoneen tarkoitus. Eteinen saattaa olla räikeä, eksoottinen ja villi. Sali saattaa olla dekoratiivinen ja väreissään kovakin, lasten kamari kirjava ja helakka. Sensijaan tulee arkisen oleskeluhuoneen olla edellämainituissa väreissä pidättyvämpi ja herrainhuoneen kaikista hillityin.

Jos iloiset, dekoratiiviset värit saattavat joskus vaikuttaa kauniilta huoneensisustuksessa, on yleisesti paras kuitenkin Lionardo da Vincin valohämy, alkavan illan tunnelma, joka on herkin vuorokaudessa,  Hammershöyn luoma kuva, jossa värit yhtyvät pehmeästi toisiinsa yksityisen värin silti kadottamatta voimaansa. Väritys, jossa kaikki sulaa ehjäksi suureksi rauhaksi. Saattaa myöskin värinkäsittelyn huoneensisustustaiteessa jaottaa värinkäsittelyyn maalla ja kaupungissa.

Maalla, etenkin kesähuviloissa, jos asujanta miellyttää, saattavat värit olla virkistykseksi kirkkaammat, mutta kaupungissa, jossa tuhannet pikkuseikat pitävät mieltämme jännityksessä, missä korviamme rasittaa kaikenlainen hälinä ja silmää väsyttää kiihkeä katuelämä, on huoneensisustuksen oltava rauhaisampaa, jotta kodissa saisimme kiusatuille hermoillemme tarvittavaa lepoa. Tämän on yleisö vaistomaisesti käsittänyt, ja niin on luotu koteja, joissa värit ovat pannaan julistetut. Tämä on heidän rikoksensa. Kun on haluttu luoda rauhaisa koti, on se sisustettu tapeteilla, joitten väri on laimean elähtänyt ja koko huoneen väritys on muodostettu kuolleeksi, ajatuksettomaksi. Mutta huoneensisustustaiteen värikäsittelyn salaisuus piilee siinä, ettei käytettäessä hillityitä värejä kielletä niitä, vaan että ne hillittyinäkin saavat elää omaa elämäänsä yhtyen  kauniiksi, yhtenäiseksi väriakordiksi.

- Arttu Brummer-Korvenkontio.